Onnittelu

 Tänään täyttää äitini Laila Kemppinen 99 vuotta.

Kihloihin menosta tulee 79 vuotta ja on nimipäiväkin.

Tästä kaikesta onnittelu.

Nimen kaiku

Aivan tavattoman hyvä uutuuskirja on nimeltään ”Dostojevski – kiistaton ja kiistelty” (Siltala). Antti Alanen on kirjoittanut Dostojevskista ja elokuvasta verrattoman yhteenvedon ja mainitsee, että Bressonin ohella Hitchcock piti häntä mielikirjailijanaan ja että vaikutteitakin voi nähdä.

Martti Anhava on valinnut aiheen, josta on syytä olla kiitollinen. Dostojevski-kirjallisuutta on eri kielillä hyvin runsaasti. Anhava selvittää kuitenkin, mitä romaanien ja romaanihenkilöiden nimet tarkoittavat eli mitä niistä tulee venäläisen lukijan mieleen.

Hän pohtii hiukan laajemminkin tätä romaanihenkilöiden nimeämisen ongelmaa ja mainitsee aiheellisesti senkin, että Suomessa Haanpää käytti syystä tai toisesta melkein pelkästään omituisia henkilönnimiä. Jos Pate Teikan sukunimi viittaa teikkaamiseen –pallopelissä puolen arpominen – niin se on sitten suuri poikkeus, koska juuri sitä Pate tekee.

Myös kirjallisuuden ulkopuolella nimen kaiku merkitsee paljon. Esimerkiksi Anhava on todella hieno sukunimi. Täytyy muistaa kysyä, ihanko se on keksitty, koska se ei tunnu suorastaan tarkoittavan mitään.

Tapasin tilaisuudessa vanhan kaverini Juhani Salokanteleen, joka mainitsi, että saman nimisiä on ympäri Suomen ja kaikki ovat muuten vain keksineet nimensä. Olin ajatellut, että tuo olisi tyypillinen opettajan itselleen ottama nimi, kun näet tiedän, että Juhani isä oli kansakouluntarkastaja.

Punakaartilaiset nimet ovat jotenkin kadonneet. Ehkä kaikkein komein niistä oli Hyrskymurto. Etunimi oli Tuomas.

Ennen nimilakia sukunimen kanssa ei ollut niin nuukaa. Arvaan että aatetaustaa heijastavat nimet olivat jossain muotia. Ainakin kuularuiskun ääressä Hyrskymurto luo aivan eri tunnelman kuin esimerkiksi Muttinen. – Joel Lehtonen oli toinen merkittävä kirjailija, joka tuntui erikoisesti mieltyneen erikoisiin nimiin. Toisaalta ja toisaalta – Käkriäisen esikuvan nimi oli paikkakunnalla edelleen yleinen Muhonen. Ja on ainakin epäilty, että Lehtosen oma suunimi olisi sellaista perua, että hän oli lehtolapsi, äitinsä maantienojaan hylkäämä ja lempeän ruustinnan talteen poimima ihminen, josta sitten varttui suuri tekijä.

Leino lienee ollut Eino Lönnbomin tai kukaties vanhemman veljen Kasimirin kansanrunoudesta esiin kaivama adjektiivi. Ja mikä se hienompaa kuin että runoilijalla on omassa nimessäänkin loppusointu.

Saarikoski oli hyvä runoilijan nimi – paitsi minun korvaani, koska tiesin jo varhain, että isä-Saarikoski oli lähtöisin Kauhavan Ylikylästä tuon nimisestä taloryhmästä.

Sitä ei heti uskoisi, mutta järvettömällä Pohjanmaalla nähdään tarpeellisia maastomuotoja joka joen ja puron rannassa – Kauhavalla esimerkiksi Lahti ja Niemi ovat kaikkein yleisimpiä sukunimiä, vaikkei koko kunnassa ole kuin muutama järvi, nekin kovin ympyriäisiä muodoiltaan.

Paikkakunnista ei malta olla toistamatta Harri Tapperin romaanihenkilön reaktiota, kun marssilla ilmoitettiin, että nyt ollaan menossa sotimaan Ihantalaa. ”Onpa kaunis nimi…!”

Ei taida tulla kovin monen mieleen, että Ihantala on tyypillinen maanmittarille keksitty kiinteistön nimi (vaikka Ihantala oli kasvatuslaitoksen ja kirkon saatuaan itsenäinen pitäjäkin jonkin aikaa), samaa sarjaa kuin vaikkapa Viipurinlahden Sulosaari.

Taipale ja Summa ovat hyvinkin yleisiä paikannimiä. Ainakin toistaiseksi niillä kuuluu kuitenkin olla kolkko kaiku. Onneksi Kollaa kolahtaa kuulijan korvaan. Itse Kollaanjoki on surkea purontapainen, johon ei mahtuisi edes poliisia piiloon.

Taistelupaikoista nimeltään kiehtoviin kuuluu Napue. Se on pieni kylä Isossakyrössä, ja vaikka taistelu käytiin jo Isonvihan aikaan 1700-luvulla, on tapana väittää, ettei koskaan eikä missään ole suomalaisia tapettu yhdessä päivässä niin paljon kuin Napuella meni. Kun suuri osa 2 645 kaatuneista ruotsalaisista oli suomalaista nostoväkeä eli seudun maalaismiehiä ja ennen ja jälkeen taistelun terrori oli ankaraa, ei ole aivan nurinkurista ajatella, että pohjalaisten erikoinen suhtautuminen maalliseen esivaltaan sai alkunsa tästä ja lisää sytykettä Suomen sodasta. Ja olihan taustalla Nuijasota.

Aina muutaman vuoden välein aikakauslehdetkin innostuvat tekemään juttuja erikoisista paikannimistä; mukana on usein Lapuan Raamattu, joka siis on kylä. Jerusalemeja ja Kapernaumeja on maassa moniaalla.

Tämän alan harrastaja ja ymmärtäjä oli ainakin Veikko Huovinen. Kirjassa ”Hamsterit” päähenkilöille herahtaa vesi kielelle jo erinäisten aineiden nimistä. He pitävät selvänä, että muun ohella pemmikaania on varattava talveksi. Itse muistan ajatelleeni tuota kirjaa uutuusteoksena lukiessani ajatelleeni, että kyhllä tikkuri on varmaan lämpimämpi vaati kuin tavallinen villapaita.

Ehkä joku kommentoija tietää, onko kysymyksessä sama asia vai ei. Ainakaan pohjalainen Jussi-paita ei ole lämmin, toisin kuin sota-ajan kuvissa usein näkyvä, olkapäältä napitettava villapaita, joka kuvissa oli sattuneesta syystä usein kovin likainen. Se tavallinen varusesineenä annettu villis, jossa oli poikkijuova, ei juuri hiostanut.

Joskus nimi on pettymys. Ranskassa Monte Criston kreivin vankilasaari on nimeltään If. Vakuutusyhtiö ei liene huomannut hiukan ikävää mielleyhtymää. Muutoin tyypillinen ranskalainen paikannimi  on joko mahdoton lukea tai ääntää. Ääntäkääpä laakista oikein Caën! Tai mikä tahansa kylä, jonka nimi on suomennettuna Myllynseutu toisen korkeamman kukkulan vieressä puron takana Neitsyt Maarian kunniaksi.

Silppuriin

 Kaikkea ei voi säästää eikä kannata skannata. Olin niin aikuinen, että minulla on paljon aikuisia muistoja Saara-mummosta, jonka perukirjan kopion hävitin – häneltä ei jäänyt juuri muuta varallisuutta kuin kuluneet vaatteet. Hilja-mummun kanssa oli siis kirjeenvaihdossa koko kouluaikani. Suuntaan ja toiseen kulkeneita kirjeitä talletin ja digitoin.

Koska ensin mainittu oli syntynyt 1884 ja toinen, hänen tyttärensä, 1900, tässä on aikajänne 130 vuotta.

Saara-mummun kanssa olin vähemmän suorassa yhteydessä. Hän ei osannut kirjoittaa. Pietarissa hän ei ollut käynyt mutta kerran Viipurissa. Miehet kävivät Pietarissa ainakin kerran kuussa.

Epäilen että sekä mummun että isäni isän suvun – siinä oli jotain etäisempää sukulaisuuttakin – mielenkiintoinen elinkeino 1918 - 1922 oli salakuljetus ja jonkinlainen kauppa. Sekä Erik Heinrichs että Kai Donner, siis lähimmän varuskunnan komentaja ja rajakomendantti, kuvasivat paikallisia asukkaita äärimmäisen epäluotettaviksi.

Alueelta on tarkat sotilaskartat ja peruskartat. Maasto näyttää pitkin matkaa sellaiselta, että sen tehokas sulkemien ei voinut onnistua pitkään aikaan. Suomen puolella asevelvollisten käyttäminen rajan valvontaan osoittautui heti huonoksi ajatukseksi.

Niin, näiden mummujen kotimökiltä Kivennavan Joutselästä oli kaksi kilometriä valtakunnanrajalle. Isoisäni siirtyi lähemmäs rajaa Terijoelle, jossa isänkin syntyi.

Epäilyjäni tukee isoisän suhde ajoneuvoihin. Hän oli ollut vuosia moottoripyörälähettinä maailmansodassa ja näyttää pitäneen jonkinlaista moottoripyörätaksia paikkakunnalla. Toinen seikka on täydellinen venäjän taito ja suhteet mitä moninaisimpiin piireihin Pietarissa ja sen lähiympäristössä.

Lähinnä presidentti Ahtisaari ja häneen liittyen ainakin Tuomioja ja Hautala ovat korostaneet, että rauhanneuvotteluja käytäessä naisilla on erittäin suuri merkitys. He ajattelivat luultavasti Bosnian ja Kosovon sotia. Kuvittelisin, että tämän hetken Euroopan valtavan muuttoliikkeen ytimessä eivät ole nuoret miehet, vaan keski-ikäiset naiset.

Kuvittelisin, että Isisin ja Hizbollahin ratkaiseva ero on se, että edelliset ovat nuoria miehiä ilman perhettä ja jälkimmäiset perheyhteisöihin ja ehkä myös klaaneihin kuuluvia. Uskonnollisten johtajien poliittinen asema liittyy sekin tähän. Siirtolaisuuden erikoisuus oli esimerkiksi jo Suomen Amerikan ja Kanadan siirtolaisuuden yhteydessä nuorten miesten ja naisten muuttaminen yksin.

Kansalaissodan ja sitä seuranneen hyvin sekavan ajan historiallinen kuva ei ole oikea, jos se haetaan asiakirjoista. Naisia ei merkitty juuri muihin rekistereihin kuin kirkonkirjoihin, eikä kansannaisia koulutettu, vaikka he olisivat olleet miten lahjakkaita.

Ennen sureksin 1960-luvulla jälleen kerran syntyneen naisliikkeen hengessä, miten valtavasti resursseja jäi käyttämättä, kun naisilla ei ollut muita vaihtoehtoja kuin perhe ja jatkuva lapsivuode tai sitten palkollisen tehtävät. Naispuolisia jätkiä tai kiertäviä käsityöläisiä ei ollut olemassa.

Luulen hahmottaneeni asian väärin. Yhteisöjen rakenne oli sellainen, että ne kestivät juuri naisten varassa. Suutarin akka oli tärkeämpi ihminen kuin suutari.

Tämä ajatus on ristiriidassa monen perinteen kassa. Jopa sukututkimusta on vanhastaan harjoitettu vain miesten puolelta, vaikkei sellaisessa ole tietenkään mitään järkeä. Jos ajatellaan perinnöllisyyttä tai jos ajatellaan kasvuympäristöä, kyllä naiset pitävät jatkuvuutta yllä.

Kirjat ovat väärällään suomalaisia pappissukuja, mutta Genealogia Sursilliana on vallankumouksellinen poikkeus, koska siinä selvitetään myös naislinjat. Verkkopaikka on sursill.net

Onneksi olen jostain syystä immuuni sukututkimukselle. Mutta jos te ette ole, varokaa vähän. Kotisivulla on esimerkkeinä muun muassa Halonen ja Väyrynen, mutta todella juhlava on Mannerheimin polveutuminen Kaarle Suuresta ja vielä vanhemmista valtiaista. Siitä ei pidä riehaantua. Kannattaa osata hiukan matematiikkaa ja jonkin verran biologiaa. Erään iskulauseen mukaan kaikilla maailman ihmisillä on DNA-tietojen mukaan alle kymmenen yhteistä esiäitiä. Jokainen uusi hedelmällinen avioliitto tarkoittaa vähintään yhtä ”solmua”. Kaikki ovat sukua kaikille” on tyhjänpäiväinen hokema. ”Hienoon sukuun kuuluminen” on yhtä tyhjänpäiväinen.

Koska jokaisella on äiti ja isä (siittäjä), esivanhempien lukumäärä kasva geometrisessä sarjassa. Sursillianassa mennään monesti kymmenenteen sukupolveen, jolloin suoria esivanhempia on jo yli tuhat. Sukutaulujen tarkoitus on osoittaa yhteys erääseen sisarussarjaan. ”Täydellinen” sukutaulu rapistuisi nopeasti omaan mielettömyyteensä. Kymmenen sukupolvea ei ole kolmeasataa vuotta…

Mutta se on kiinnostavaa ja kauheaa, että yleisesti käytettyjen laskelmien mukaan ihmisiä on nyt siis yli 6 miljardia, mutta 300 vuotta sitten meitä oli jotain 680 miljoonaa, kaksi tuhatta vuotta sitten 250 miljoonaa, kymmenen tuhatta vuotta sitten 6 miljoonaa ja kolmekymmentä tuhatta vuotta sitten puoli miljoonaa.

Sadassa vuodessa alle kahdesta miljardista yli kuuteen, sodista ja taudeista huolimatta. Kannattiko?

Kirjoitin tämän vain silppuriin panemieni papereiden muistoksi. Muutama vuosikymmen sitten naisen tässä hyvin yleensä keskeiseksi väittämästäni elämästä ei jäänyt papereita kuin hyvin vähäpätöinen nippu.

Miesten niput, joiden kanssa tässä taistellaan niin ikään – tarkoitan omia papereitani – taas näyttäisi olevan yleensä vähäpätöinen sisällöltään, ei laajuudeltaan. (Onni muuten että tämä blogi kaikkine tähdellisine kommentteineen on valmiiksi verkossa. Hulluksi tämän materiaalin kanssa tulisi, jos se olisi paperilla – ainakin kymmenen tuhatta liuskaa.)

Oma nimi vai hevosen nimi

Ei se kysyttäessä ollut aina selvää, pitikö ilmoittaa oma nimi vai hevosen nimi. Hakkuutyömaalla eli savotalla yhtiön edustaja teki sopimuksen hevosmiehen kanssa ja tämä puolestaan ehkä tiepuolesta poimittujen hakkuumiesten kanssa.

Taustalla on suomalaisen lainopin visaisimpiin luettu ongelma, ’työkunta’ (konsortio). Siis oliko esimerkiksi kenttäsirkkelin kolmea omistajaa verotettava yrityksenä vai ei. Tällaisia ennen pohdittiin. Vastaus merkitsi selvää rahaa tai rahanmenoa: oliko ostettava veromerkkejä eli siis suoritettava ennakonpidätys.

Ennen minun aikaani oikeudelliset ongelmat olivat vielä suurempia: mikä oli työntekijän nimi?

”Pohjolan elinkautiset” (kirjoittanut Jussi Lainio) olivat joskus sekä Jumalaa että poliisia paossa. Lähtö aivan keskenkasvuisena taivaansinisen köyhästä kotimökistä maailmalle ja päätyminen lentojätkänä tai peräti losojätkänä savotoille oli totista totta eikä mitään iskelmää. Minäkin olen kuunnellut näitä tarinoita. Jopa Savonlinnan seudulla vieläpä sotien jälkeen joissakin paikoissa hakkuumiehet yrittivät selviytyä kiljuvan taivaan alla hengissä koko talven. Siis jopa kämppä oli ylellisyyttä, jota ei järjestynyt kaikille. Ja lumissa rypevät pokasahan vinguttajat olivat sodasta kuka paremmin, kuka huonommin äskettäin selviytyneitä miehiä ja kansakoulusta kesken kuudennen luokan karanneita.

Muistelmien ja kommunistien välittämä kuva talvitöistä on osittain liian ruusuinen.

Nukun keskellä suurta ylellisyyttä lakanoissa, joiden leimassa lukee ”Yhtyneet Paperitehtaat”. Ne ovat vaimon kotoaan tuomia. Kun uudet liikennejärjestelmät tekivät lopulta vallan inhimilliset metsäkämpät tarpeettomiksi, terävän pään varusteita myytiin firman miehille, kuten mehtän ostajille, joille siis oli ollut vallan vuodevaatteet.

Pohjoisen antologioista ylivoimaisesti paras on Veikko Huovisen ”Suomen saloilla” (1981).

Metsätöistä kertovan kirjallisuuden huippu on SKS:n perinteen keräyskilpailun tuloksista koostettu ”Jätkät sen kun porskuttaa” (Laaksonen – Holtari – Vento, Weilin + Göös 1970, 2.p., 3. p.).

Nämä niteet eivät ole harvinaisuuksia, mutta saa niitä ehkä hetken etsiä kirjastoista ja antikvariaateista. SKS:n kansanrunousarkiston johtaja Pekka Laaksosen artikkeli on rajua tiedettä. Hän siteeraa muistelmaa.

”Kuusamolaisten suhteen [se] oli toivotonta. Jos kuusamolainen ei ollut sukunimeltään Määttä, oli hän melkoisella varmuudella Lämsä. Tuskailivat siinä savottain kasöörit heidän selvillä pitämisessään, kun samalla savotalla saattoi olla kymmenien Määttien joukossa Kalle Aukusti Määttiäkin toistakymmentä kappaletta. Kuusamolaisten samannimisyydestä laskettiin leikkiäkin, jolle oli ominaista liioittelu, jätkäperinteelle ominainen tyylipiirre.

’Muualta lähdetään yksittäin, mutta Kuusamosta joukolla. Matkanteko sujuu suljetussa osastossa, jonka nimi on jutka. Kuusamossa on paljon samannimisiä ja senpä vuoksi jutkakin on jaettu osastoihin. Jutkan keskustaan on sijoitettu Lämsät, joita on 120. Heidän edessään ja takanaan taivaltaa 96 Määttää ja jutkan sivustoilla kulkevat Juntuset, niitä on 77. Jos jostakin syystä joku jää pois, niin liikkeelle ei lähdetä ennen kuin samanniminen on saatu tilalle.’

Artikkeli sisältää sen kuuluisan liikanimiluettelon. Kämpiltä tunnettiin mm. seuraavat Korhoset: Kapsäkki-Korhonen, Katisija-Korhonen, Kolisija-Korhonen, Komia-Korhonen, Konisija-Korhonen, Kouho-Korhonen, Lamakaula-Korhonen, Lehmä-Korhonen, Pollonokka-Korhonen, Retliini-Korhonen, Räkänokka-Korhonen Sensuuri-Korhonen, Sormi-Korhonen ja Vitopää-Korhonen.

Väisäsistä mieleenpainuvimpia ovat Kehnompi-Väisänen, Mateenmallinen-Väisänen, Ranuan pastori ja Vastanhakoinen-Väisänen.

Huotareista muistetaan esimerkiksi Housunperse-Huotari. Hiltusissa erotettiin toisistaan Hyväntuulen-Hiltunen ja Itku-Hiltunen. Laajalti tunnettiin Tuskanpunanen-Karppinen ja Nälkäajan Karppinen.

Omaan jylhään nimensaannin korkeuteensa ovat jääneet Kilpeläiset, siis Lännen-Kilpeläinen, Piru-Kilpeläinen, Vittumainen-Kilpeläinen ja Kaikista vittumaisin Kilpeläinen.

Mitä se ketään kiinnostaa

Mitä se ketään kiinnostaa, tarkoittaako ’Helsinki’ tai ’Espoo’ jotain vai ei. Jos paikannimen peru löytyy, se on melkein poikkeuksetta joutavanpäiväinen. Pori on linna ja Porvoo linna ja joki. Entä sitten?

’Taipale’ on hyvin tavallinen paikannimi ja henkilönnimi. Aika usein se on jokin taival matkalla turhasta paikasta tarpeettomaan paikkaan. Eräille suomalaisille ”se oli Taipaleella” selvitti ihmisen taustan ja ohjasi suhtatumista. Lause ei välttämättä viitannut suureen sankaruuteen. Joskus kysymyksessä oli ”hermonsa menettänyt”. Muistan erään, jolta alkoi tipahdella hikipisaroita otsalta, jos toinen mies tarjosi hänelle väärää tupakkaa, Saimaata eikä Työmiestä. Syytä en tiedä. Taipaleella muutama taisi käskystä kuljettaa omaa tosiasiallista kuolemantuomiotaan tupakka-askin kanteen kirjoitettuna. ”Asemat pidettävä.” Tupakointi vaarantaa terveyden.

Karttakeskuksen ja Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen ”Suomalaista paikannimikirjaa” esittelin tässä aika monta vuotta sitten. Pelkästään hiljan vietettyjen merkkipäivien ja niihin valitettavasti liittyneen, oloissamme mittavan siivoamisen vuoksi ylimääräisten kirjojen laatikot siirrettiin pois huoneestani. Ja mitä niiden takaa paljastuikaan! Kirjahyllyä, johon ei ollut päässyt kotvaan käsiksi, mutta oli siellä mielenkiintoista tavaraa, kuten tämä paikannimikirja. Jos joku olisi keksinyt kysyä siitä, olisin ehkä väittänyt, etten ole koskaan kuullutkaan mokomasta.

Tuntemattomasta syystä tuo kirja on kaikin puolin niin hyvin tehty, että se on ilo silmälle. Kuvitus on mainio, enimmäkseen eri aikakausien kartoista poimittu.

Jos luulee tietävänsä nimen taustan eli etymologian, luulee yleensä väärin. Ehdotan ”Occamin partaveitsen” (entia non sunt multiplicanda praeter necessitatem) rinnalle toista nyrkkisääntöä: asiat eivät ole niin vaikeita kuin luulet. Ne ovat paljon vaikeampia.

Harva on niin sieluton, ettei kummastelisi paikannimeä ’Ii’. Siitä virtaava Iijoki on sekin vähän outo, ainakin verrattuna jokea tai virtaamaa tarkoittaviin kunnon nimiin, kuten ’Kymi’ tai ’Kemi’ tai ’Vuoksi’.

Kirja selvittää ja minä usko. Taustasana on ’yö’, ja sillä on selvät vastineet myös saamen murteissa (kielissä).

Saame se tietysti on vastus näissä nimissä. Sana voi olla kirjoitettuna kovin erinäköinen kielimuodoissa, joita puhutaan Enontekiöllä tai Inarissa, ja kolttasaame poikkeaa joka tapauksessa. Lisäksi oli Kemin lappi eli Sompion lappi, joka on kadonnut. Itse ’Sompio’ on viime kädessä alkuperältään tuntematon, kukaties saamea edeltäneestä tuntemattomasta kielestä peräisin. ”Lumisilta joen yli” kuulostaa oudon tilapäiseltä komean ja tärkeän alueen nimeksi.

Mutta kuka oikeasti ymmärtää tunturikansan ajatuksenjuoksun. Kuikkapäällä ei luulisi nähdyn koskaan kuikkia, koska siinä ei ole lähimaillakaan sellaisia vesiä. Toisaalta muinaiskansa suhtautui juhlallisesti moniin vesilintuihin. Niitähän pesitettiin ja munitettiin ja saatiin mainiota syötävää. Olen itsekin arvellut, erästä kuikkaa vakoillessani, että kyllä tuossa luultavasti on liikkeellä jonkun esi-isä.

’Nattaset’ naisen rintojen muotona leimataan kirjassa julmasti kansanetymologiaksi eli perättömäksi arveluksi, jonka sitkeähenkisyys on tässä tapauksessa helppo ymmärtää. ’Sokosti’ olisi sama sana kuin kartoissa esiintyvä tshohka (”Halditsohka”) eli terävä tunturinhuippu. ’Luiro’ on ”epäilemättä saamelaisperäinen”, mutta siihen jäljet päättyvät. Kai se tarkoittaa jokea, kuten ’Jauru’ taitaa tarkoittaa järveä – saksalaisissa sodan ajan kartoissa Jaurujärviozerosee eli ’Järvijärvijärvijärvi’. ’Vongoivasta’ sanotaan tyhjentävästi, että siinä näyttää olevan isompaa tunturia merkitsevä ”oaivi”, mutta tuo ”Vong” jää epäselväksi.

Tämä pohdiskelu liittyy yrityksiini ymmärtää Lappia ja kerätä tietoja sitä koskevasta kirjallisuudesta. ’Lapista’ on kahta käsitystä. Se viittaisi saamelaisiin myös täällä etelässä. Toinen selitys, jota olen itse suosinut, sanoo ettei se liity millään tavoin saamelaisiin. ’Lappi’ olisi mikä tahansa asutuksista ja viljelyksistä hiukan syrjässä oleva paikka.

Se sopisi jotenkin yhteen hiisi- ja pyhä-alkuisten nimien kanssa. Molempien on arveltu viittaavan uhripaikkoihin ja erityisille menoille varattuihin alueisiin.

Näistä ajatuksista olisi kovin helppo livetä riitoihin, joita kiivaudestaan kuuluisat kielimiehet ovat käyneet Suomen ja Hämeen nimistä aivan jatkuvasti. Nimien taustat on antoisa aihe. Varmuutta ei saada koskaan. Häme kuulemma voisi liittyä hämärään ja olla siten tavalla tai toisella tekemisissä ilmansuuntien kanssa.

Nimien kuluminen on paljon kiinnostavampaa. Sekä paikannimet että ihmisryhmien nimitykset alkavat joskus tuntua ongelmallisilta. Sitten niitä muutetaan. Joskus toiminta on kaupallista. Kun kihlakunnantuomari Juselius kaavoitti ja ryhtyi myymään omistamaansa Sikasaarta, sen nimi vaihtui Sommaröksi (Suvisaaristo). Tunnetuin seksikäs nimi Espoossa on Westend. Nimi on peräisin tonttikauppiailta, jotka aikoivat ryhtyä kaavoittamaan aluetta. Ja on se vain hienompi kuin Östersundom tai Hikiä. Ellen ole erehtynyt, Lintuvaaran alueen nimi oli ennen ”Harakka”. Lapissa ’Lemmenjoki’ mainitaan jo 1700-luvulla. Tutkimus tietää vain että lemmen kanssa sillä ei näytä olevan tekemistä.

Jos Espoon nimi haluttaisiin suomentaa asiallisesti, uudeksi nimeksi tulisi Haavikko, koska ’asp’ on ’haapa’. Eräs runoilija sijoittikin Kalevalan Pohjolan Bysanttiin. Kielemme taipuu. Pohjoinen on eri asia kuin pohja, siis lahden pohja tai pohjan lahti.

Mutta muuan nimityyppi on vielä mainitsematta. Koko Suomea usein merkitsevä ’Härmä’ on saksalainen ’Herman’. Saksalaisia nimiä riittää ja ruotsalaisia samoin, kuten Tuusula (Tor). Itse asiassa tuo Espookin voi yhtä hyvin olla lähtöisin nimestä Esbjörn kuin haavasta. Ja Sipoo olisi Sigbjörn.

Kirjassa ei ole nykyrajan takaisia nimiä. Kuolemankarvainen ’Äyräpää’ tuntuisi liittyvän äyräisiin. Moni tuli tietämään, miten ikävän korkea ja jyrkkä Vuoksen toinen ranta oli ja toinen matala ja suojaton.

Kansakoulun jatkokurssi

Mitä oppinein ystäväni ei osannut sanoa, mitä perkelettä tarkoittaa ”Borussia”, jonka tunnemme potkupalloseurojen nimistä – Mönchengladbach, Dortmund, Düsseldorf. Kostoksi kerroin hänelle, mitä tarkoittaa suomalaisseurojen ”IFK”. Esimerkiksi HIFK on Helsingfors Idrottsförening Kamraterna (1897) eli urheiluyhdistys ”Toverit”.

Löysin sen sitten. Borussia ei siis liity Venäjään, vaan on ’Preussi’ latinaksi.

Yleissivistykseen kuulumaton eurooppalainen maan nimi latinaksi on Lusitania eli Portugali. ”Saksa” tulee suomeen saksien (Sachsen) heimon nimestä, saksassa ja esimerkiksi italiassa kantana on ”deutsch” (diutisk), ranskan kielessä alamannien heimon nimi (Allemand). Hollantia tarkoittavat ”dutch” on sama sana. ”Ranska” (France) liitetään mielellään ”vapauteen”, mutta alkujaan se tarkoitti ”rohkeita”.

Kun olin nuori ja lupaava (kova antaman kevytmielisiä lupauksia), selailin sanakirjoista esiin monienkin kirjojen nimiössä esiintyvän salaperäisen sanan ”Lipsiae”. Sana on lokatiivi Leipzigin kaupungin latinankielisestä nimestä, ja lokatiivi puolestaan on sijamuoto, jota ei tarvitse osata. Se osoittaa jossain paikassa olemista, ”Leipzigissä”. ”Lutetia” on tietenkin Pariisi, ja muilta osin tyydyn viittaamaan Asterixiin, joka on laajentanut huimasti käsityksiämme Antiikin kulttuurista, paikannimet mukaan luettuna.

En koskaan ehtinyt tavata Goscinnyä, vaika pyörin Dargaudin kustannusliikkeessä Pariisissa, kun hän vielä vaikutti siellä. Hän kuoli lääkärin vastaanotolla kuntopyörää polkiessaan 51-vuotiaana. Kuntopyörät ovat vaarallisia välineitä.

”Albion” on Englannin tai Ison-Britannian vanhin nimi, ja sanonta ”perifidious Albion” eli katala Britannia tunnettiin ainakin Ranskassa jo 1200-luvussa. Mahdollisesti sen käyttäminen ei vieläkään herätä hilpeyttä kohdemaassaan, vaan pikemminkin päin vastoin.

”Amerikka” kuuluu kansakoulukurssiin (tutkimusmatkailija Amerigo Vespucci eli tämän jutun kuvassa esiintyvän kartan piirtäjän Waldseemüllerin suurenmoinen virhe, kun hän nimesi Uuden maailman löytäjää). ”Kanada” on tietokilpailukysymys. Olin kuvitellut, että se liittyisi espanjan kielen paikannimeen Cañada, rotko tai laakso. Las Cañadas lienee tuttu Teneriffan kävijöille, ja ellei ole, mars matkaan. Tulivuori Teiden ympäristö on ihmeellisimpiä näkemiäni paikkoja, ja epäilen, että elokuvayhtiö Paramountin liikemerkki on plagioitu suoraan Teneriffalta. Sille vetää kauneudessa vertoja korkeintaan Japanin Fuji.

”Helvetia” kuuluu kurssiimme: Sveitsi. Englantilaisessa kirjallisuudessa esiintyvä salaperäinen ”Cathay” on Kiina. Vakiintuneesti ja neutraalisti ”Japani” eri muodoissaan on sen valtion nimi, joka käyttää itsestään nimitystä Nippon. Vanhassa postimerkkikansiossani luki ”Jaappani”.

Milloin joku saa aikaa ryhdistäytyä ja poistaa käytöstä maan nimen ”Suomi”, josta on meille kaikenlaista harmia. Sitähän harva tunnistaa, kun taas ”Finland” on selvää poronlihaa. Kuuluu olevan vaikea ääntääkin, mutta ei yhtä vaikea kuin ähvinlantia olisi meille. Muistelen kuulleeni lapsuuden päivinä, että maassa oli ennen sotia presidenttinä ”äsvinhuuti”.

Tosin ehdottamani muutos ei ole ongelmaton. Saksalaiset mokomat kirjoittavat maamme nimen perään kaksi ännää ja ranskalaiset een. Ja Suomea tarkoittaa latinassa myös ”Fennia”, joka saattaa olla vanhempi kuin ”Finlandia”. Eri tavoin kirjoitetut ”finnit” mainitaan tunnetuissa antiikinlähteissä (Tacitus, Ptolemaios, Jordanes).

Puran oman piruiluni. Tarkoitukseni on oikeastaan kysyä, miksi pers-suomalaiset ovat sivuuttaneet sen, että passin kannessa lukee ”Suomi – Finland”. Hyvä etteivät kysy. Nimi on oikein. Paitsi väliviiva.

Maallamme kaksi virallista nimeä, kun on kaksi virallista kieltä. Maan nimi on Suomi, täydellisessä muodossa Suomen tasavalta, ja Finland, Republiken Finalnd. Käännöksinä se on jotain muuta saksaksi jne. Sveitsin valaliitolla on neljä nimeä, yksi kullakin virallisella kielellä.

Erään naapurimaamme nimi on suomeksi Viro, mutta viroksi Eesti. Erään valtion nimi ei ole Pohjois-Amerikan Yhdysvallat, vaan Amerikan Yhdysvallat.

Luger

Olympiauutisesta kävi ilmi, että yksi kelkkailu-urheilun kelkoista on englanniksi ”luge” ja ranskaksi ”luge”, jolloin kelkkailija on ”luger”.

Suomentajat tietävät, että pistoolin nimitys ”Luger” on syytä kääntää englannista suomeksi ”Parabellum”. Eri puolille maailmaa paljon käytetty nimi Luger on keksijän sukunimi samalla tavalla kuin Mauser ja Walther, Lahti, Degtarjev ja Kalashnikov. Aseissa riittää henkilönnimiä, jotka tunnetaan kaikkialla maailmassa, sellaisia kuin Colt ja Smith ja hänen hyvä ystävänsä Wesson, joilta yrityksen osake-enemmistön hankki omistukseensa herra Oliver Winchester, jolla oli kokemusta alalta.

Patenttioikeuden historiassa tuliaseista vaietaan häveliäästi. Silti Aimo Lahden kahden muun henkilön kanssa konstruoima Suomi-konepistooli KP/-31 voi olla keksintöjemme historian etevin saavutus, ellei sitten sovita, että se olisi entisen Ab Lukko Oy:n valmistama lukituslaite tuotenimellä Abloy.

Olemme aikaisemmin, joitakin vuosia sitten, maininneet tavaramerkkioikeuden yhteydessä ilmiön, jota kutsutaan vesittymiseksi (dilutaatio, muuttuminen geneeriseksi). Suomalaisen luentotilanteen perusesimerkit ovat heteka, alun perin Helsingin teräaskalusteen metallisänky, ja mono, alkuaan kauppias Monosen 1926 lahteen perustaman Lahden Saapikas- ja Lapikasteollisuus Oy:n valmistaman hiihtojalkineen nimi. ”Mono” liittyy tietysti muun ohella norjalaisten suomalaisten raivoksi mokoman Holmenkolleninsa takia kilpahiihtoon tuomion ns. kiintositeiden historiaan. Murtomaahiihdossa, jota kai sanotaan nyt maastohiihdoksi, mikä tahansa lapikas ei kelpaa.

Tulin kyselleeksi nuorilta – kansakunnan valioilta – ja ihmeekseni ”mäystin” oli heille sananakin tuntematon. Ei sillä, omanakin armeija-aikanani, josta on kotva vierähtänyt, hikilaudoissa oli mänttiremmillä (siannahka) konstruoidut kantasiteet. Mutta Raatteen tien miehillä, jotka käänsivät suksensa valmiiksi tulosuuntaan ahdistellessaan hirmuisesta metsästä käsin puna-armeijan urheita poikia, oli suksen siteinä mäystimet eli suksen päläkseen taidokkaasti koverretun reiän läpi vedetyt nahkaremmit.

Olkoon niin. Nyt kolmeakymmentä lähestyvillä oli muistaakseni huopatossuystävälliset vaijeriviritykset pienenpienissä suksissaan.

Ne sai jalasta potkaisemalla ja jalkaan astumalla. Hiihtäminen vaatikin sitten taitoa, etenkin ylämäessä ja varsinkin ahkiota vetäessä.

Vielä minun aikanani suksia valmistettiin kotiteollisuutena maakunnissa. Meillä päin vimpeliläiset olivat maineessa, pohjoisempana haapaveteläiset. Sitten tulivat sälesukset ja totesin Urheilun Pikkujättiläisestä, joka on tänäkin päivänä tärkeä lähdeteokseni, että kauppaneuvos Esko Järvinen oli nuorena miehenä saavuttanut Suomella ensimmäisen mitalin yhdistetyssä. Lampisten takana taas näkyi olleen kilpa-ajaja Raine Lampinen, jonka poika Simo olikin sitten rallimiehenä todellinen kuuluisuus.

Mieleeni ei tule Suometa samanlaista uraa kuin ranskalaisen Réne Lacosten, joka oli niin ovela, että aloitti suoraan tekstiiliurheiluun tarvittavien sivuhyödykkeiden markkinoinnin lempinimestään ”krokotiili” kehitettyä merkkiä käyttäen.

Ja nyt sitten menevät erinäiset aseet siviilien tavoittamattomiin, kun puoliautomaattipistoolien kieltämistä ehdotetaan.

Tuliaseissa automaatti on sellainen, että riittää, kun pitää liipaisinta pohjassa ja silmiä kiinni. Puoliautomaatti nostaa tavallisimmin rekyylin eli takapotkun voimalla laukaistun jälkeen uuden patruunan pesään.

Tunnustan harrastaneeni pistooliammuntaa ja nauttineeni siitä, vaikka jousiammunta oli kyllä vielä hauskempaa. Nyt alkaa julkinen vääntö urheiluammunnasta, koska eilen jätetty työryhmän ehdotus merkitsisi loppua myös olympialajille, jota ennen sanottiin koulu- ja kuvioammunnaksi (kääntyvät taulut) ja olympia-ammunnalle.

Tämä ei ole chatti enkä halua keskusteluun, jolle on muita areenoja. Ratkaisu on tyypillisesti poliittinen, ja toivon, että asiayhteys nähtäisiin. Politiikka ei ole pelkästään likaista kähmintää, vaan myös ongelmallisten ratkaisujen tekeminen yhteisissä asioissa.

Omasta puolestani olen jo jättänyt ikuiset jäähyväiset Parabellumeille, Walthereille ja vastaaville. Lannistaessani mahdollista mielipiteenvaihtoa huomautan vaimeasti, että on monia ei-hengenvaarallisia aseita, joilla voi harjoitella käden vakautta. Oma valintani on näppäimistö, ja tulos on luonteenomaisen huono.

Voiko nimen varastaa?

Tekijänoikeuden yhteydessä olen selittänyt usein, ettei pidä puhua varastamisesta, jos tarkoitetaan aineettomia ilmiöitä, kuten teoksia.

Sama koskee tietysti nimeä.

Martti Talvelasta nyt ilmestynyt uusi kirja, Pentti Savolaisen kirjoittama, sisältää Talvelan nimeä koskevan tarinan, jota en ollut kuullut.

Täytyy soittaa isälle. Jokseenkin varmasti hän tuntee asian, koska hoiti Talvelan lakiasioita vuosikymmeniä.

Asian laita on näet se, että Talvelan Kurkijoelta tai Hiitolasta kotoisin ollut isä oli sukunimeltään Tirri.

Terveisiä, Henry Tirri!

(Henry on maan johtavia tietojenkäsittelytieteen nimiä ja on viime ajat taas puuhastellut Stanfordin lähistöllä, mutta olemme olleet työtovereita niin - lähemmäs kymmenen vuotta.)

Martti Talvelan isä joutui luultavasti leskenä uudelleen avioituessaan vaihtamaan nimeä. Olisiko uusi mielitietty nähnyt siinä jotain vikaa? Kukapa sen tietää. Joka tapauksessa Tirri on perityypillinen karjalaisnimi. Mielestäni sen kuulee heti. Ja Tirrit kuuluvat rakentaneet maata ja maakuntaa Laatokan rannoilla ainakin 1600-luvusta (sivumennen sanoen mm. Kemppisten korvalla).

Uuden nimen valinta johtui siitä, että aliupseeri-isä ihaili yli kaiken jääkäri Paavo Talvelaa - sitä samaa, joka tunnetaan Talvi- ja Jatkosodan kovana kenraalina. Jotkut pitävät häntä nerokkaana. Minä pidän häntä puolihulluna. Joka tapauksessa hän oli epätavallinen henkilö ja tunnettu kovista otteistaan paitsi vihollista myös virkaveljiä ja alaisia kohtaan.

Sitäkin on arveltu, että siirto rintamalta Saksaan päämajan edustajaksi ei olisi johtunut saksalaismielisyydestä vaan siitä, että päämajassa kovin moni oli kyllästynyt Talvelan jatkuvaan rähinään.

Loppusotaan hän palasi ja suoriutui lopulta upeasti - riitauduttuaan heti kättelyssä mm. kenraali Blickin kanssa.

Joka tapauksessa tuleva kenraali oli suostunut laulaja Martti Talvelan isän pyyntöön, koska tämä oli vakuutellut, että hän on leskimies niin ettei tämä sivuhaara jatku.

Hän siis kumminkin avioitui ja sai lähes kymmenen lasta.

Varatuomari Martti Talvela - jonka epäillen tavanneeni joskus - oli Suomen Sokerin tirehtööri ja kävi kai aika pitkään sissisotaa kaimaansa vastaan ja pisteli lehteenkin ilmoituksia, että hän on se oikea Martti Talvela, eikä mikään "laulelija". Jossain yhteydessä hän oli myös tähdentänyt, että hän on se kuuluisa Martti Talvela, kun taas tämä kaksimetrinen basso on tuntematon tunkeilija.

Molemmat ovat kuolleet. Hitusen ihmettelen varatuomari Talvelaa, koska vuoteen 1985 asti voimassa olleen lain mukaan sukunimen "suojaaminen" oli oikeudellisesti vain toive eli tahdonilmaus. Talvelat olivat olleet mm. Toreniuksia ja suomennuttuaan suojanneet nimensä, jota itse en osaa pitää erikoisen merkillisenä. Toisin sanoen Talveloilla ei ollut nokan koputtamista sen jälkeen kun toiset Talvelat oli merkitty väestörekisteriin.

Nykyisin laki on toinen. Toisten nimen ottamiseen ei anneta lupaa, ja nimilautakunta tutkii muutoshakemukset tarkoin. Lähempiä tietoja saa nimilaista.

Ehkäpä poika käytti isänsä keinoja - uhkailua ja karjumista.

Oopperalaulaja Martti Talvelaan ne keinot eivät tehonneet. Sen verran tunsin itsekin miestä. Karjumisessa häntä nyt tietysti oli aivan turha haastaa. Ja tuskin hän miestäkään pelkäsi oltuaan nuoruusvuosinaan nyrkkeilyssä nuorten raskaan sarjan mestari.

Kirja on mainio ajatus joulunpyhiksi. Tottakai sen on nuoruusvuosista asti tunteneen kaverin kirjoittama, mutta Savolainen on itse ollut musiikkielämän johtotehtävissä puoli vuosisataa ja pystyy tukeutumaan mm. laajaan kirjeenvaihtoon Talvelan kanssa.

Ja musiikkia ajatellen eräin kohdin on kai lupa olla eri mieltäkin. Vaikka intervallien tarkkuus ei mielestäni ole ensinkään niin tärkeää kuin takavuosina valehdeltiin, niin olen kyllä itsekin kuullut Martin vetävän niin raskaasti pieleen kuin vain voi.

Mutta hänellä oli se valtava esittämisen eli tulkinnan kyky ja kirjasta käy ilmi suupuheena jo kauan sitten kuulemani. Hän oli valtava, melkein fanaattinen uurastaja. Joskus hän taisi valitellakin, miten toiset oppivat sanat ja sävelet niin helposti ja hän joutuu hakkaamaan kaiken päähänsä työllä ja tuskalla.

Mutta riemuin yhdyn siihen arvioon, että Talvelan Boris Godunovin kuolinkohtaus Savonlinnan oopperajuhlilla oli milloinkaan unohtumaton sekä laulamisen, näyttelemisen että puhtaan noituuden kannalta.

(Lisään suluissa että olen rakastanut vuosikymmeniä Talvelan virsilevyjä aivan siihen katsomatta, että myös niissä on kaikenlaista rosoa. Ainakin ensimmäisellä levyllä Talvelaa säestää nyt puheena olevan kirjan kirjoittaja, urkuri Pentti Savolainen.)

Kunnian miehiä, kunnian

Kenraali Adolf Ehrnrooth pahoitteli 1969 presidentti Kekkoselle lähettämässään kirjeessä erehdystään. Hän oli ajanut Yrjö Keinosta puolustusvoimain komentajaksi. ”Hän itse toimi harkitsemattomasti ja samoin myös puolustusministeriö.”

Kuusi vuotta myöhemmin Ehrnrooth pahoitteli Kekkoselle, miten Simeliuksen seuraajaa mietittäessä hänen olisi pitänyt sanoa kuin Rokka Tuntemattomassa, että jos tarvitset hyvän miehen niin tässä olisi yksi.

Siis puolustusvoimien komentajaksi.

Ehrnrooth oli muuten ensimmäisten joukossa tuomitsemassa Linnaa ja siis Rokkaa 1953, mutta hän olikin imagon rakentamisen mestari, jonka rinnalla jopa Gustaf Hägglund on oppipoika.

Ällöttävää, eikö vain?

Yrjö Keinonen oli Pentti Airion juuri ilmestyneen elämäkerran mukaan armoton tunari. Hän oli ihmisenä melkein täydellinen, omasta mielestään täydellinen. Aivan tavallisista oloista lähteneenä hän loisti Talvisodassa hiihto-osaston päällikkönä ja Jatkosodassa pataljoonan komentajana, sai urhoollisuudesta Mannerheim-ristin ja kävi asemasodan aikana sen suuren kadettikurssin. Hän luki sodan jälkeen asekätkijänä itsensä filosofian maisteriksi matematiikasta.

Hänellä oli yksinkertaiset tavoitteet: oli oltava joka asiassa aina paras. Keinoilla ei ollut niin väliä.

Hän menestyi hienosti myös sotakorkeakoulussa mutta myös hänen erottamistaan koulusta kuulemma harkittiin. Tietty vilpillisyys katsottiin esiupseerille sopimattomaksi. Hänelle ei myöskään tahtonut kertyä ystäviä, koska häntä pidettiin luihuna. Myöhempinäkin vuosinaan hän hakeutui alaisten seuraan ja liehitteli myös varusmiehiä, jos arveli, että heillä saattaisi olla vaikutusvaltaa. Vihollisiksi arvioimansa kollegat hän hoiteli, kuten sitten helikopterionnettomuudessa kuolleen Pöyhösen, tekemällä tästä Supolle ilmiannon maanpetoksesta.

Upseerit ovat vaiteliasta väkeä. Rajuistakaan valtataistelusta ei ihmeemmin huudella. Eräiden egomania kuuluu sotilasuran rasituksiin. Esimerkiksi kenraali Paavo Talvelalla oli hyvin täsmällinen käsitys siitä, kuka oli oikeastaan armeijan ainoa kykenevä kenraali. Hän oli kärkäs tuomaan tämän käsityksensä esiin.

En muista Mannerheimia sanotun koskaan vaatimattomaksi. Hänen osuudestaan eräisiin ylitsekäymisiin, kuten Valkeasaaren valmistautumattomuuteen 9.-10.6.1944 vallitsee yhä kunnioittava hiljaisuus.

Kyllä hiljaisetkin miehet menestyivät. Erik Heinrichsiä pidettiin hiukan yksinkertaisena. Tuon täysin virheellisen käsityksen ja kavereiden kukkoilemisen takia hän säilytti suuren toiminnan vapauden. Ja kovin moni ei taida olla selvillä siitä, miten uskomattoman hyvä puolustusvoimain komentaja oli Lauri Sutela 1974-1983 – lieneekö nimikään tuttu?

Keinosen ura komentajana katkesi lyhyeen. Hän sai kellarijupakasta eli kesähuvilan aika laajoista, varusmiehillä ja kantahenkilökunnalla suoritetuista töistä rangaistuksen ja jätti siihen kehotettuna eroanomuksen. Korkein oikeus tuomitsi hänet 150 päiväsakkoon, mikä on paljon. Teko oli raskauttavien olosuhteiden vallitessa tehty jatkettu omanvoitonpyynnöstä tehty virkavelvollisuuden rikkominen. Hän piti tapahtunutta oikeusmurhana ja vehkeilyn tuloksena, vaikka jo hovioikeus oli päätynyt samaan.

Hänen tyttärensä ja vävynsä kirja on apologia, jossa asiat selostetaan ”oikein” eli Keinosen kannalta parhain päin.

Tuntuu surkealta lukea edelleen, että Keinosella oli hankkeeseen puolustusministeriön lupa. Tämän hän esitti jo oikeudenkäynnissä. Siis kenraaliklikki manipuloimassa korkeinta oikeutta? – Älkää unta nähkö!

Jätettyään Kekkosen vaatimuksesta erohakemuksensa hän kiirehti oikopäätä Neuvostoliiton lähetystöön kertomaan tapahtuneesta. Pentti Airio arvelee, että hän yritti vielä saada apua oikeistovoimien hyökkäystä vastaan. Apu jäi saamatta.

Aikaisemmin hän oli hämmästyttänyt SKP:n Aarne Saarista lausumalla tämän kuullen neuvostoliittolaisille sotilaille olevansa neuvostojärjestelmän kannattaja. Hän oli lyhyen aikaan maalaisliiton (keskustapuolueen) jäsen ja osallistui yhteen puoluekokoukseen, vaikka poliittinen jäsenyys ja toiminta oli sotilashenkilöiltä rangaistuksen uhalla kielletty. Sittemmin hän vakuutti kokoomuksen edustajalle kannattaneensa vanhastaan kokoomusta, demarien edustajalle demareita jne.

Hän kirjoitti ja antoi lausuntoja maanpuolustuksesta. Hän julkaisi vetäviä sotamuistelmia, joista henkii todellinen poikakirjan eetos (”Veriset hanget” jne.). Kirjoista käy ilmi sama kuin elämässä. Hänen oli helppo kestää stoalaisesti toisten tuho ja perikato.

Kun hän kuoli 65-vuotiaana, Mannerheim-ristin ritarit jättivät hautajaiset huomiotta. Tämä lienee ollut ainoa tapaus lajiaan. Hautajaiset olivat kuitenkin sotilaallisen komeat.

Airion kertoma Keinosen kilpahiihtäjän urasta ikämiessarjoissa antaa aiheen epäillä, että hänen päässään vinksahti jotain. Hän käytti suunnattomasti aikaa (virka-aikaa) harjoituksiinsa, komensi alokkaita hurraamaan itselleen latujen varsiin ja kehitti ikähyvitysjärjestelmän, jonka kertoimien johdosta hän voitti eräänkin kultamitalihiihtäjän. Todellisia aikoja ei julkaistu.

Kiusallinen tapaus oli ikätoveri, everstiluutnantti Eero Naapuri, joka äityi hänkin harjoittelemaan. Hän voitti Keinosen puolustusvoimien mestaruuskisoissa oikein reippaasti entisenä kansainvälisen tason kilpahiihtäjänä.

Väitetään että Naapurilta olisi jäänyt jokin ylennys väliin tämän takia.

Itse asia on minulle entuudesta tuttu. Eero Naapuri oli vaimoni eno.

Kahta kauniimpi nimi

Lukijat, olen opastanut teidät suolle katsomaan kurkia, joita ei ehkä ole olemassa.

Nimistä kauneimmat ovat mielettömiä ja siksi tai siitä huolimatta salaperäisiä, ikään kuin merkitystä valuvia.

Jätin tälle toiselle päivälle joukon kaikkein hienoimpia nimiä.

Celine kirjoitti "Niin kaus kuin yötä riittää" - Voyage au bout de la nuit eli matka niin kauas. Toinen kirja on nimeltään "Kuolema vähittäismaksulla".

Vaimoni huomautti Tennessee Williamsista, jonka näytelmillä on niin uskomattomia nimiä - "Nuoruuden suloinen lintu", "Kissa kuumalla katolla", "Lasinen eläintarha", "Viettelysten vaunu" (A Streetcar Called Desire), "Tatutoitu ruusu", "Äkkiä viime kesänä".

Eugene O'Neill liittyy joukkoon nimillä "Intohimot jalavien alla", "Pitkän päivän matka yöhön" ja "Murheesta nousee Elektra". Kaksi viimeksi mainittua esiintyvät toisinkin suomennettuina ja Elektra on kai tässä käännetty väärin, Mourning becomes Electra olisi mielestäni lähinnä "Suru pukee Elektraa" mutta toisaalta se on Surusta syntyy elektra (pieni alkukirjain). En tiedä, en ole varma. O'Neillin Iceman cometh ja Dylan Thomasin Under the Milkwood eivät suomennu.

Lyyrikoilla Eliotin "The Waste Land" on suurenmoinen, "Autio maa" antaa asiasta vain kalpean aavistuksen. Suomessa autio on ainakin minulle asumaton, asumattomaksi jäänyt, esimerkiksi Isonvihan aikana tuhottu. Englannin "waste" on myös haaskattu, raiskattu, niin kuin jokin pahaksi mennyt teollisuusalue tai köyhä satama. Wallace Stevensin esseekokoelman nimi "The Necessary Angel", välttämätön enkeli, on aika lopullinen.

Ehkä kaikkein hienoin on Nerudan "Veinte poemas de amor y una cancion desesperada" - Kaksikymmentä runoa rakkaudesta ja yksi epätoivoinen laulu. Kiinalaisista pysyvä suosikkini on Pertti Niemisen "Suuri tuuli". Japanilaisista olen tavattoman huvittunut vähän tunnetusta kirjasta, jonka nimen suomentamista mietin pitkään - se ei ole ilmestynyt suomeksi: "Von Schwierigkeiten beim Verständnis der Narayama-lieder" - Narayama-laulujen vaikeaselkoisuudesta. Kirjassa kerrotaan kansasta, joka kantaa vanhuksensa vuorelle kuolemaan, kun aika on.

Jotkut nimet ovat suomeksi parempia kuin alukielellä. Steinbeckin "Torstai on toivoa täynnä" on vain Sweet Thursday. "Vihan hedelmät" on kaamea. "Grapes of Wrath" viittaa Jumalan vihaan ja viinirypälettä on vaikea ajatella hedelmänä. Myös "Eedenistä itään" on jotenkin mahtipontinen, vaikka viittaakin syntiinlankeemukseen eli siis Aatamin ja Eevan surullisiin kokemuksiin hedelmistä. Joku turhan fiksu kirjoittaja kysyi aikoinaan, mahtoiko kielletty hedelmä kuitenkin olla banaani.

Eilisten kommenttien johdosta muutan esimerkkejä Mauri Sariolasta. "Hurjan pojan koti" ja "Ei loitsu eikä rukous" taitavat olla aika mallikelpoisia nimiä.

Suomalaisessa viihteessä esimerkiksi Armas J. Pulla ja Simo Penttilä osasivat iskeä hermoon - "Keisarin tekohampaat", "Lempeä kurkunleikkaaja", "Ylhäisyys ratsastaa yhä", "Rakkaudesta puhutaan hiljaa".

Olkaa rauhassa eri mieltä, mutta Arto Paasilinna, joka on keskittynyt todella hauskoihin nimiin ("Elämä lyhyt, Rytkönen pitkä") jää minulta jotenkin Kosmoksen miestenhuoneeseen, joka on luonnollisesti tarpeellinen paikka.

Tämä kirjoitus oli muun ohella yritys kulkea vaikeaan maastoon - brändeihin. Niiden merkitys ja paino on edelleen suunnaattoman suuri. Haluan kirjoittaa vähän väliä tavaramerkeistä ja toiminimistä, mutta välttää juridiikkaa. Sanon vain vastaisen varalle, että tällä hetkellä suosituimpia firman nimiä ovat ne, jotka alkavat a-kirjaimella ja ovat tekolatinaa ("Aktia"). Eräät parhaat nimet ovat aivan mahdottomia, täysin geneerisiä tai paikannimiä: Nokia, Kone, Neste joka oli hirveän paljon parempi kuin Fortum (tekolatinaa tai ainakaan minä en arvaa, viittaako se voimaan, onneen vai varallisuuteen).

Brändin perusmalli on juuri kirjan, elokuvan tai näytelmän nimi.

Jos utarevoidetta voidaan myydä hyvällä tuotenimellä huippumeikkinä, luultavasti myös ala-arvoista kirjallisuutta.

Mutta miksi klassinen musiikki kaihtaa edelleen kuvailevia nimiä ja lempinimiä "Eroica, Kuutamosonaatti) pidetään hiukan maallikkomaisina? Ja miksi iskelmämusiikin parhaiden kappaleiden nimet ovat täysin mitäänsanomattomia - "All of me", "Night and Day", "Summertime", "She loves you" tai idiottimaisia - "Rock Around the Clock", "Tutti Frutti"?


Omat, syvästi järjenvastaiset suosikkini ovat "Sypressit uskovat Jumalaan", "Puu kasvaa Brooklynissa" ja "Vihreä oli laaksoni". ensin mainittu on Jose Gironellan romaani espanjalaissuvusta sisällissodan aikana. en muista kirjasta mitään mutta ehkä se käsittelee suruta ja ajankohtaista ongelmaa, poliittisen fundamentalismin ja hengellisyyden ristiriitaa. Betty Smithin Brooklyn-kirja oli suuri menestys, tavallisella kielellä kirjoitettu tavallisen ihmisen kertomus. Se ei koskaan saavuttanut kirjallisten mandariinien hyväksymistä, koska se on niin tavallinen. Jotain Päätaloa ehkä - en muista. Richard Llewelynin Wales-kirjaa on sanottu suurenmoiseksi; en tiedä onko asiassa mitään perää. John Fordin Malibussa filmattu melodraama romaanista on kuitenkin osuva kuin iskelmä.

Viimeiseksi, vaikka en missään tapauksessa suostu lukemaan uudestaan kirjaa enkä katsomaan elokuvaa - eikö olekin niin, että "Tuulen viemää" ("Gone With the Wind") sisältää naivismissaan kaiken tarpeellisen. Vaikka emme suosi ylinokkeluutta, ranskalaisen näyttelijättären sanoin "Nostalgiakaan ei ole samanlaista kuin ennen".

Ortsnamn - Helsinge

Itse Lars Huldén julkaisi joitakin vuosia sitten laajan kirjan Suomen ruotsalaisista paikannimistä. Minulle hyvinkin tuttu Jorvas näyttää siis pohjautuvan miehen nimeen Giorgios, ruotsalaisittain äännettynä, Jorjos.

Pääkaupunkiseudulla on paljon pysyviä muistoja Paadisten luostarista Viron puolelta, joka omisti näitä alueita, kunnes viime vuosina eli vasta 1500-luvulla tänne alkoi tulla rupuliviillekeporukkaa eri puolilta.

Etymologia on varma tappelun aihe. Keskustelijoilla on vankat mielipiteet, sitä vankemmat, mitä vähäisempi asiantuntemus.

Itse olen joskus kokeillut keskustelukumppaneitteni verenpainetta mainitsemalla, että perisuomalainen "Härmä" näyttää selvästi olevan sanana peräisin saksalaisesta Herman -nimestä. Hermanni. Ennen tämän repliikin esittämistä on hyvä varmistua, ettei käden ulottuvilla ole teräaseita eikä hengenvaarallisia astaloita.

Lauttasaari ei liity lauttaan. "Drum" on joko kampurajalka tai pojankoltiainen. Tikkuri on mittayksikkö, kätevä esimerkiksi oravannahkoja kaupiteltaessa. "Vantaa" olisi sama sana kuin Vanaja, kahden joen yhtymäkohta. "Botby" - "Vartiokylä" sisältäisi miehen nimen Bote eikä sillä olisi siis kissanhännän vertaa tekemistä vartioimisen kanssa.

"Bodom" tarkoittaa tönöjä (bod), "Luk" eli Luukki Luukas-nimistä henkilöä ja "Lahnus" todellakin lahnaa. Kirkkonummen "Bobäck" (Luoma) olisi sama tönö eikä siis littyisi asumiseen eikä puroon. "Vols" liittyy ehkä viron kielen käyttä sanaan vohla eli kili eli harvinaisen pikkuin lammas. "Tollsa" (Tolsa) ja "Torsvik" olisivat Toralfin peruja ja oma maakirjakyläni Kvis perustuu nähtävästi henkiönnimissä tavalliseen "Hvit", valkoinen, sanaan. Hwijsby 1540, Huisby 1543.

"Mankaa" olisi Magnus ja "Olari" ja "Otaniemi" Olaf.

Se on kai yleisesti tiedossa, että paikannimiä on käännetty pääkaupunkiseudulla edestakaisin - Haapalahti - Hoplaks - Huopalahti.

Nämä Huldénin tiedot ja monet muut tuntuvat vakuuttavilta. Romanttiset, villit paikannimet ovat melkein aina sijaintiin tai henkilöihin liittyviä. Etäällä Pohjanmaalla esimerkiksi Latva- ja Rinta- alkuiset nimet tarkoittavat tilusten sijaintia päätilaan ja siis jokeen nähden.

Asun talvet maalla ja kesät kaupungissa. Kirkkonummi on maalaiskunta. Kyrkslätt eli kirkon tasainen esiintyy asiakirjoissa 1300-luvulla. Kesäpaikka on nykyistä Savonlinnaa, entistä Sääminkiä. Äännehistoriallisesti se sopisi yhteensanan "häme" kanssa, koska sananalkuinen h-äänne oli ennen suhuäänne - shäme.

Jokaisella kunnon kahelilla on suosikkiteoria. Omani on "lappi". Etenkään uusimman, mullistuneen arkeologian pohjalla en pidä luultavana, että eteläisessä Suomessa olisi vilistänyt mainittavaa määrää saamelaisia, ja mistäpä heidät tiesikään. Lapinpuku on tunnetusti kansanomainen käsitys renessanssin juhla-asusta värikkäine kankaineen ja liehuvine nauhoineen.

Suomen rajamaan murhenäytelmästä olen kirjoittanut aikoinani runokokoelman, jossa ylistin esi-isiäni. Kemppisten oivallinen ammattitaito näyttää olleen, siitä alkaen kun sukunimi esiintyy Vatjan viidenneksen verokirjassa, juosta herroja pakoon Savon ja Karjalan välisissä erämaissa eli Ruotsista Venäjälle ja takaisin. Nimi keskittyy muinaisen Ruokolahden, etenkin aikaisemman Rautjärven alueelle.

Rajamaan kohtalo näyttää kuitenkin olleen omamme jo kolme tuhatta vuotta sitten, kun sotakirvesporukka asusti rannikoilla ja vanhempi sakki väisteli sisämaahan. ensin mainitut, jotka ovat sukua Itämeren etelärannikon väelle, osasivat ainakin periaatteessa viljellä maata ja taas kantajengi luultavasti kalasti ja metsästi, jääjärvien loppuvaiheessa etenkin hyljettä.

Niinpä heitän arvauksen, että lukemattomat "lappi"-paikannimet tarkoittaisivatkin erillään tai etäällä asuvia. Lapinkylä olisi suunnilleen sama asia kuin maaoikeuden "ulkotila" tai "ulkokylätilus". Lappajärvi olisi eränautinta.

Saamelaisten esi-isät selviytyivät jääkaudestakin. Komsan kulttuuri talvehti ainakin viimeisimmät eli Wurm-jääkauden sulan pohjoisen meren ääressä. Golf-virta oli jo keksitty, vaikka se taisi pyöriä vastapäivään interstadiaalin aikana.

Jatkan lähiaikoina jääkausista ja pronssikauden uutisista. Tiedot ilmaston historiasta ovat mullistuneet uusien tietellisten menetelmien ansiosta.

Kun Suomessa Saimaan murtautuminen Vuoksen kautta Laatokkaan oli sellainen paukku, jota olisi ollut kiva katsomassa sopivan korkealta paikalta, Amerikan mantereella keskusjäätikkö ja jääjärven tilttaaminen Atlanttiin nykyisen St. Lawrence -joen kautta puolestaan näyttää sekoittaneen muun muassa ilmaston ja siten eläimistön sangen perinpohjaisesti.