Aivoturso

 

Tuo kummallinen sana on korvautumassa latinasta väännetyllä sanalla “hippokampus”. Elin on aivojen sisällä ja nimityksen väitetään johtuvan siitä, että tietyllä tavalla halkaistua päässä se muistuttaa merihevosta tai virtahepoa tai tursasta. Tursas on mustekala, jolla ei ole luita mutta sen sijaan kolme sydäntä.

Tämän hetken tiedon mukaan tuossa elimessä olevan muistin toimintaa voi parantaa ja muistisairauksia jarruttaa harjoittamalla liikuntaa. Neljäkymmentä minuuttia päivässä.

Yksilötasolla en ole havainnut tällaista. Vimmatusti liikkuvista ikätovereistani jotkut tulevat höperöiksi. Jotkut sängyn pohjaan tuomitut säilyttävät ilmiömäisen muistiinpainamiskyvyn 90-vuotiaiksi.

Olemme siis filosofoimassa tällä kertaa muistista, kun taannoin puhuimme tietoisuudesta. Molemmat ovat sopivia pohdiskelun kohteita, koska ne ovat epämääräisyytensä vuoksi vailla käyttökelpoista sisältöä.

Tutustuin isääni eilen. Olen oppinut kuuntelemaan, mitä sanon; siinä tulee monesti mielenkiintoisia yllätyksiä. Isäni näytti esimerkillään, miten kuunnellaan toista ihmistä, esimerkiksi keskustelukumppania. Useimmat eivät kuuntele. Siksi kai radion ja television keskusteluohjelmat tahtovat olla tylsiä. Osallistujat laukovat omiaan vähät välittäen, mitä muut ovat juuri sanoneet.

Täällä oli käymässä ihminen, jota en ollut tavannut ennen. Paikalla oli myös veljeni, laamanni. Kävi ilmi, että Saariselän kultamuseosta jonnekin kadonneet isäni retkeilyvarusteet tulevat kuun lopussa näytteille Riihimäen metsästysmuseoon, joka on laajentanut myös retkeilyyn. Tarjolla oli kahvia ja karjalanpiirakoita.

Kävi ilmi, että uusi ystävämme, jolle keksin haukkumanimen “Reppuli”, koska se on vähän niin kuin heppuli ja tuo mieleen Tolkienin Bilbon, joka on periaatteellisessa nöyryydessään hyvin miellyttävä hahmo, heilutteli isäni Eräretkeily-kirjaa. Näyttelyssä on pantu esille Kullervo Kemppisen aitoja retkeilyvälineitä, ja teema on, mitä hän käyttäisi tänä päivänä. Näytin vanhaa valokuvaa vuodelta 1949, jossa isä paistaa nuotiolla jotain jalassa omituiset tallukkaat. Sanoin että hän käyttäisi vaelluksella välttämättöminä leiriytymispaikan jalkineina Crockseja. Reppuli hymyili metkasti ja näytti toista kuvaa, jossa oli Crocksit. Ja vielä keltaiset, teltasta tai sen läheltä löytämisen helpottamiseksi.

Isä siis ajoi muotiin rinkan repun sijasta ja kumisaappaat tervattujen monojen asemesta. Hän hylki myös armeijan pakkia, joka on vaikea tiskata, ja otti käyttöön kotimaisen, alumiinisen virityksen, jossa kahvipannu menee kattilan sisälle. Jopa kanonisessa “Tuntemattomassa” vilahtaa jäytävä pelko, että joku kersantti potkaisee pakin nurin juuri kun sen on saanut täyteen herkullista hernekeittoa. Pakki on hutera, etenkin kanervikossa. Se on muotoiltu saksalaisen tornisterin, ei suomalaisen repun kylkeen. Sloboilla ei ollut ruoka-astiaa, vaan usein itse veistetty puulusikka vyössä ja limppu takin povessa.

Kun siis kuvailin pyynnöstä isääni, kuulin kummia, omasta suustani. Satun tietämään, että meillä on suvussa aivoturson liikatoimintaa. Isä oli sekä vilkas kertoja ja hyvä puhutun ja kirjoitetun kielen muotoilija että hyvin täsmällinen ja tarkka. Ei hän sattumalta päätynyt verolautakunnan puheenjohtajaksi Kauhavalla. Hän sekä muisti tuhansien verotettavien veroäyrit että löysi laskelmista ja kirjanpidosta sekä pienet että jättiläismäiset virheet, niin vahingossa aiheutuneet kuin tahallaan tehdyt, muutamassa minuutissa. Tarina tuntui tutulta, kun aikoinani luin Jobsista tai Bill Gatesista, että kun voimistelusalin lattia oli täynnä liuskoja, jotka olivat täynnä tietokonekoodia, he näkivät suoraa ovelta bugin kymmenen metrin päästä, jonkin rivin jossain termissä. Yleensä se oli puuttuva sulkeva lainausmerkki eli ”. 

Isällä tuo ominaisuus säilyi vielä ne vuodet, kun häneltä oli amputoitu toinen jalka nekroosin takia eikä hän siis päässyt omin voimin liikkeelle. Hänen harrastuksensa oli muisteleminen. Luulen että hän muisti kivet ja kannot joskus kulkemiltaan reiteiltä. Kerran puhuimme vero- ja pankkiasioista. Lupasin tuoda tiedot seuraavalla käynnillä Hän käski ottamaan paperia ja kynän ja luetteli ulkomuistista kymmenen jälkeläisensä nimet, henkilötunnukset ja pankkitilin numerot. 

En muista… Kuka olikaan se näyttelijä, joka oppi viikossa isonkin roolin repliikit kielellä, josta ei ymmärtänyt yhtään sanaa?

Luulemisesta

 

Innostuin nähdessäni tietoa David Thomsonin uusimmasta kirjasta, jonka luvataan ilmestyvän puolen vuoden kuluttua. Hän on elokuvakriitikkona erittäin kuuluisa ja julkaissut myös kirjallisuudesta. Mielessäni yhdistän hänet brittiläiseen esseen ja journalismin rajalla kulkevaan kirjallisuuteen, jonka suurmestari oli tietysti Orwell, mutta pienmestari esimerkiksi Clive James.

Hän näyttää ottavan puheeksi kysymyksen, missä vaiheessa monet elokuvilla imetetyt amerikkalaiset menettivät käsityksensä siitä, mikä on totta ja mikä lumetta. 

Oikaisen: käsittävätkö Trump ja hänen lähipiiriläisensä olevansa pätkä B-luokan elokuvaa, jossa roolittaminen (casting) on kaiken muun pahan lisäksi epäonnistunut surkeasti?

Tai ehkä ei sittenkään. Jokunen päivä sitten uutisten kuva presidentistä ja hänen luottomiehestään toi jotain mieleeni. Abbot ja Costello. Heihin verrattuna Majakka ja Perävaunu olivat hienoja ja Pekka ja Pätkä suurenmoisia.

Petteri muuten taisi jättää selittämättä, että “B-elokuva” ei aikoinaan oikeastaan tarkoittanut huonompaa elokuvaa USA:ssa myytiin mielellään lippuja, jotka oikeuttivat kahden kokopitkän elokuvan katsomiseen. Se ensimmäinen eli täyte oli B ja varsinainen, jossa saattoi nähdä esimerkiksi Marilynin tai Lana Turnerin tissit, oli A. Ja von Baghin “elämää suuremmat” on hauskasti väärä käännös. “Bigger than life tarkoittaa “luonnollista kokoa suurempi ja viittasi esimerkiksi autoista käsin katsottaviin filmeihin, drive in. Sanoin siitä hänelle kerran ja hän nauroi helakasti, kuten hänellä oli tapana. Sen sijaan eräs kotimainen ohjaaja ei nauranut, kun kiittelin hänen elokuvansa hauskaa sotasairaalan kuvausta ja mainitsin, että sotien aikana Suomessa ei muuten tunnettu nestetystä eikä siis ollut pullotelineitä letkuineen.

Mutta tarvitaan Thomsonin kaltainen suuruus mainitsemaan, että sejase näyttelijä osasi upeasti antaa historiallisessakin elokuvassa vaatteitaan. Tuo taito näet näyttää joutuneen aivan hukkaan. Jopa parhaat näyttelijämme kävelevät pussihousuissa m/36 ja saappaissa kuin olisivat sattuneet lorauttamaan pöksyihinsä. Heitä villin arvioin, että taustalla ovat ehkä lännenkuvien nahkaiset jalkojen suojat, joita ilman Tucsonin seudun piikkipensaikoissa ei pääse kulkemaan. Olen käynyt siellä - myös Tombstonessa - ja tiedän. Ne nahkat jaloissa ei oikein voi kävellä edes saluunan lattialla.

Puhun näitä tähdentääkseni, ettei elokuva kuvaa todellisuutta, vaan sepittää sitä eli siis valehtelee. Sama ilmiö kuin syy, miksi vastustan runoutta. Luin pitkästä aikaa pari Desnos’n ja Traklin ja taisi olla Gottfried Bennin tekstiä. Harhaa! Ei kukaan osaa kirjoittaa näin hyvin!

Suomessa Pentti Haanpää kirjoitti jo ennen sotia, että elävistä kuvista ei tule maha täyteen. 

Valitettavasti Haanpää ei jatkanut, että pää voi tulla. 

Minulle hänen Talvisotaa kuvaava kirjansa “Korpisotaa” on vuosikymmeniä ollut paljon tärkeämpi kuin Jylhän “Kiirastuli”, puhumattakaan sankaritarinoista tyyppiä “Kollaa kestää”. Sotamies Puumi metsän pakkasen, nälän, uupumuksen ja alkavien harhojen repimänä  on kaamea kuvaus vaikuttavuudessaan.

Kerroino koskaan, kun eksyimme isäni ja poikani kanssa - Himmelriikillä. Pyrytti vain ja olimme laskeneet hitusen liian jyrkkään. Paikassa jossa piti olla Pallashotellin, olikin rannattomasti metsää

“Jufenauta”, sanoi isäni. Minä en sanonut mitään. Poikani vilkaisi sen näköisenä, että hän aavisti tilanteen. Puolen minuutin kuluttua olimme hiukan nousseet vasemmalle ylös, ja oikealla oli hotelli ja parkkipaikka. Isäni kertoi suvun muistiin, miten hän oli nähnyt Lapin sodan aikana saksalaisten toimeenpaneman Pallashotellin räjäytyksen. He olivat lentämässä juuri siitä yli.

Tietokoneet

Uskomatonta. Aikani mietittyäni soitin tunnetun tietokoneliikkeen asiakaspalveluun, pääsin pian läpi, 

pyysin anteeksi maalaisuuttani ja kysyin, onko todella niin, että Applen nyt tarmokkkaasti mainostama ja 

vielä tarmokkaammin hinnoittelema uusi MacBook ei todellisuudessa oikein osaa suomea. Kun vertaa 

esimerkiksi ChatGPT:hen.

Mielessäni puikkii kirjoitetun ja valokuvatun säilyttäminen. Tämän blogin hakuruudun avulla löytyy todella paljon, mutta sitten taas pelkästään Helsingin Sanomissa vuodesta 1985 julkaistua tekstiä on näemmä pari tuhatta sivua, ja lehden “aikakoneella” se on suhteellisen vaikeakäyttöistä. Ja siellä on yhtä ja toista reaalisosialismin kaatumisesta, EU:in liittymisestä, kasinotaloudesta ja niin poispäin.

Taka-ajatustani en maininnut. Minulla on tunne, että erittäin laaja tuotantoni on muun ohella dokumentti omasta henkisestä taantumisestani ja samalla, ainakin blogin ajalta, hyvin suuren lukijamäärän mielenkiinnon suuntautumisesta.

En ole kirjailija enkä journalisti, koska ainakaan 20 vuoteen en ole saanut enkä pyytänyt penniäkään teksteistä,  mutta olen saanut pari palkintoa. Tausta on selvä. Vaikka säästöjä ei ole, professorin eläke on hyvä. Omasta mielestäni olen yhden miehen vapaaehtoisjärjestö.

Vot perkele. 

Olin sanonut tietokoneliikkeen asiakaspalvelun tyypille, että 10 vuotta käyttämäni iMac, jonka kovalevy on vaihdettu kokonaan teran SSD-levyksi, miellyttää minua etenkin ison ja hyvän näyttönsä takia (Retina 27 tuumaa).

Kaupasta saamani neuvo oli, etten tarvitse mitään toista enkä uutta konetta. Joten halvalla päästiin. Otin laatikostani desinfiointilappusen ja paineilmapullon, ja nyt hiiri ja näppis toimivat hyvin.

Kokemus oli ilahduttava. Menin ikään kuin kauppaan ostamaan leipää (saaristolaislimppu), ja kaupassa sanottiin, että ette te mitään limppua tarvitse. Kai teillä on kotona vielä näkkileipää, kun viimeksi ostitte kaksi isoa pakettia.

Taka-ajatus on sekin, että oman arveluni mukaan Suomen st-muutos oli viime vuosikymmenien pahimpia virheitä. Toisin kuin poliitikot en halua yrittää nimetä poliitikkoja enkä ministereitä syyllisiksi. Ainakin covid ja Ukrainan sota olivat asioita, jollaisia kukaan ei voinut arvata. Ja lisäksi tämä Trump, joka näyttäisi soveltavan 1880-luvun liiketapoja.

Lineaarinen johtopäätös on, että eläkeikä nousee 70:en. Se muuten oli virkauralla itse aloittaessani tuo 70, ja havaintojeni mukaan eräille liian korkea, monelle turhankin matala. Sotien jälkeen 75-vuotiaat eläkkeellä olevat oikeusneuvokset ratkoivat vähin äänin huomattavan mutkikkaita maanhankinta- ja sotilasvamma-asioita, joissa onnistuminen oli yhtä suuri saavutus kuin sotakorvausten maksaminen. 

Eräskin tätini mies sai Impilahden metsistään kultareunaisia obligaatioita, joiden avulla hän onnistui ostamaan hienonhienon IFA-merkkisen auton 50-luvulla…

On ammatteja (palomies jne.), joissa ei kyllä jaksa vanhaksi. Itse olen nyt 80, ja väittäisin jaksavani opettaa esimerkiksi historiaa tai latinan kielioppia esimerkiksi 10 tuntia viikossa. Sen asian ääressä kuokkineena luulisin, että yläasteen matematiikan harjoitustehtävien laatiminen ja oikeiden vastausten lopputulosten kirjoittaminen vihkosen liitteeksi A onnistuisi 70 vuotta täyttäneeltä. Sanovat että aivot kuluvat, ellei niitä käytä.

Ennen oli sellainen tapa, että jos matematiikka rupesi takkuamaan ta saksa tuotti vaikeuksia, laskettiin tuhat harjoitustehtävää ja opeteltiin saksan kielioppi ulkoa, etenkin epäsäännölliset substantiivit ja verbit sekä artikkeleiden rektiot.

Yksi puuttuu. Harva osaa käyttää tietokonetta. Olen vastannut kollegan kysymykseen, miten saisi tenttitulokset sisältävästä lapusta viivat pois, eli siis huomannut, että hän käytti kirjoittamiseen Exceliä, koska Wordista (tai Pagesista) hän ei ollut sattunut kuulemaan.

Ja miksi muuten omassa väitöskirjassani oli niin paljon kirjoitusvirheitä…? Kiire oli kova vastaväittäjien takia. Kun soitin “kustantajalle” vajaan viikon kuluttua käsikirjoituksen jättämisestä levykkeillä vuonna 1991, sieltä sanottiin, että tämä tiedostomuoto *.zip oli heille tuntematon ja he yrittivät tavoittaa sen maahantuojaa…

Tavallinen ihminen

 

Iltapäivälehdet ovat hyvin hyödyllisiä. Miellyin huomattuani, että tällainen lehti oli löytänyt riittävän arvostelukyvyttömän asianajajan kertomaan, mitä tavallisen ihmisen ei missään tapauksessa pidä tehdä tavallisen kuolemantapaukse jälkeen, ettei joutuisi kiipeliin perinnön vuoksi.

Koko perintö ja osa omista voi mennä veroihin, vaikka perintö olisi tavallinen talo tavallisessa paikassa ja yllättävän pieni määrä säästöjä.

Minä en uskaltaisi neuvoa ketään, koska olen hoitanut ja ratkaissut näitä asioita vasta vajaat 60 vuotta. Ne ovat näet yllättävän konstikkaita.

Ainoa neuvoni on: kysykää joltain, joka osaa. Ei siis esimerkiksi naapurin kissalta. Varautukaa maksamaan neuvoista. Pakollisesta perukirjoituksesta joudutte jok tapauksessa maksamaan.

Niin, ja varokaa sukulaista, jollaisia on kaikilla sanomassa, että hänpä insinöörimiehenä tekee paperit ja asia on sitä myöten selvä.

Ei ole.

Varokaa myös esimerkiksi blogia pitäviä juristeja. Perusjuristi ei tiedä höykäsen pöläystä jäämistöoikeudesta.

Minä nyt tässä kirjoitan, koska tänä vuonna olen tehnyt kolmessa eri tapauksessa paperit. Ja jo 1960-luvulla olin selvittelemässä koti-kihlakuntani ennätysriitaa, jota käsiteltiin tuomioistuimissa 32 vuotta. Kun kaikki perilliset olivat kuuliaisesti itse, kukin vuorollaan, kuolleet, muuan jälkeläinen kertoi, että perintöriidan syy oli tiedossa. Alkuperäisen vainajan isälle oli tarjottu kerran kuolintalossa kahvia korvattomasta kupista patapenkin vieressä, vaikka lentomestari X:lle tuukattiin kamariin. 

Asia on mielessä, koska kuulun itse ikäni ja terveyteni vuoksi seuraavaksi kuoleviin, ja joku olisi halunnut minulta mahdollisesti rahanarvoisen tavaran. Amerikalaisen kultadollarin, jota käytän paperipainona, hinta on muuten tällä hetkellä 627,19 euroa. Se painaa unssin.

Kuolleen tai kuolemaa tekevän omaisuuden ennenaikainen jakaminen voi johtaa vielä suurempiin ongelmiin kuin riittämätön, vainajaehdokkaalle itselleen suullisesti tehty ilmoitus, että ei halua pesästä mitään. Vai haluaisiko joku itse vastuuseen kuolleen pankkivelasta, jota minun tapauksessani on?

Eilen ajattelin lopettaa propagandan lukemisen ja pitkien elokuvien katsomisen puolesta. Kysyin kirjastossa erästä Paavo Rintalan kirjaa, jossa on hieno kuvaus, miten Viipurin seudulla sukukokouksessa neuvottiin päättäväisesti lääkärin puheille sukulaista, joka rohkeni maanpetoksellisesti epäillä Mannerheimin ja Hitlerin voittoa, kun Viipuri paloi jo 10 kilometrin päässä ja puskoissa laahusti kiväärinsä ja saappaansa hukanneita suomalaisia sotamiehiä ja majureita matkalla jalan Lappeenrantaan tai Vaasaan.

Kirjastonhoitaja kysyi uudelleen kirjailijan nimeä, ja kun sanoin “Rintala, Paavo), kävi ilmi, ettei hän ollut kuullut sitä ennen. Kysyin miten olisi Veijo Meri. Sama vastaus - tuntematon kirjastonhoitajalle. Kysyin vielä: onko teillä Kiven “Seitsemän veljestä”. Kirjastonhoitaja kysyi:” Onko se genrekirjallisuutta?”

Saan syyttää itseäni. Olinhan itse katsonut verkosta, että näiden kahden ja samoin Haavikon, Saarikosken ja Joenpellon lainauskertoja oli vuodessa 0.

Kerron tämän Viipuri 44 -vaiheen ajatellen tämän viikon mediatapahtumia. Mitä hankalampi tilann on, eitä sitkeämmi tavallinen ihminen puhuu asian vierestä, esimerkiksi sanojen merkityksestä, sen sijaan että tekisi jotain, esimerkiksi juoksisi pakoon.

Olen tavallinen ihminen. Toisaalta olen kuitenkin kaivonkatsoja. Kotona autoni paikalla, yleensä vasemman takarenkaan vieressä, on viemärikaivon kansi. On tullut tavaksi katsoa sitä, koska se voi olla etenkin talvella liukas.

Mielialani kuiitenkin nousee, koska muistan, miten ihailemani putkimies K. nosti tuon 72 kg painavan valurautakannen käsin eli oikeastaan sormilla. Itse tarvitsin voimani päivinä sorkkaraudan, ja silti oli syytä olla tarkkana.

Jenkkikassi

Luin kirjasta,  että tärkeämpiä kuin ihmiset ovat esineet. Käsitän olleeni oikeassa, vaikka se ei ole tapani.

Dorling Kindersley Ltd kuittaa itsensä käyttämällä kustantamissaan kirjoissa logoa DK. Samassa juonessa ovat Penguin-ryhmä ja USA:n tieteellinen museo Smithsonian.

Kirja, “History of World in 1 000 Objects” on saatavissa suhteellisen halvalla ja on kuvitukseltaan suurenmoinen. En suosittele sen hankkimista.

Huomioni kiinnittyi teoksiin, kun hyvä 5-vuotias ystäväni haltioitui moottoreiden ja lentokoneiden kuvista. Ja kyllä ne olivat hienoja. Pelkään, että asianomaisesta sukeutuu sukunsa kauhuksi insinööri ellei vallan mekaanikko. Hän sai kirjan lahjaksi.

Tunnen kaksi etevää professoria, jotka ovat saaneet kipinänsä L. Hogbenin kirjasta “Matematiikkaa kaikille”. Kirjan kannessa mitataan pyramidin korkeutta sauvan ja varjon avulla. Trigonometria roikaa.

Esimerkiksi historiakiran värillinen piirroskuva Lontoon suureen maailmannäyttelyyn 1851 rakennetusta Crystal Palacesta, joka tarkoitettiin tilapäiseksi mutta jätettiin epähuomiossa tuhoamatta, tuo mieleeni viemäriaatteen. Britit olivat kovilla keksiessään ja asentaessaan vesiklosetteja tuhannelle kävijälle tunnissa tuohon rakennukseen. Puheena olevan mieluisan keksinnön voittokulku alkoi silloin.

Ja mieleeni palaa “Tuhat ja yksi yötä”. Klassinen Burtonin käännös on Internet Archivessa. Kun lukaisin taas “Kyttyräselän tarinan”, alaviitassa tähdennettiin, että oikeauskoisten mailla naiset heittävät vettä seisaaltaan ja miehet kyykkysiltään, mikä tietääkseni ainakin oli totta.

Enemmän kuin Kreikasta pelastetut tai varastetut marmoriveistokset ja Babylonian leijonat minua viehättävät British Mueumissa Bejinin metalliveistokset, jollainen on kuvassa. Hiljan keskustelimme hajamielisesti, että olisi sinne Lontooseen kivä vielä mennä. Olen nyt muuttanut mieltäni. Kuvat kirjoissa riittävät. Etenkin Heathrow on sekä suuruutensa että hirveän sijaintinsa vuoksi muistissani maailman epämiellyttävimpänä lentokenttänä.

Minulla oli siis sellainen tapa, että menin maailman hienoimpiin museoihin tai gallerioihin katsomaan yhdellä kerralla vain yhtä esinettä tai teosta. National Galleryss marssin ohi sen huoneen, jossa Myra Hess soitti 1940 pommitusten aikana Bachia kiitolliselle yleisölle, ja menin aina katsomaan van Eyckiä. Mielestäni jopa Vermeer on plagioinut “Arnulfinien avioliittoa”. 

Onneksi joku neuvoi aina välillä lähes tuntemattomaan pikku museon, joka saattoi olla jonkun yli 100 vuoden takaisen keräilijän huolella yllä pidetty koti kaikkine kirjoineen ja pikkuesineineen. Kerran Kööpenhaminassa olin Kierkegaardin kotona ja katselin piironkia, jossa hän piti piilossa ajatuksiaan ja varmaan täyttymättömiä rakkauksiaan.

Jenkkikassi tuli puheeksi, kun isäni kertoi kohdanneensa tunturissa 1950-luvun alussa Amin ja ankin, joilla ei ollut reppua, vaan jenkkikassit. He ystävystyivät lopuksi ikäänsä ja kehittivät rinkan nykyisen kaltaiseksi.

Kun itse liftasin 1961 Kauhavalta Marseilleen ja takaisin, minulla oli makuupussi verkkokassissa ja jenkkikassi. Yövyin retkeilymajoissa, ja varusteeni olivat kieltämättä hankalat, kun jossain Alppeja lähestyttäessä sain kyydin moottoripyörän tarakalla, ja mentiin reippaasti yli sataa.

Jenkkikassi oli aitoa tekonahkaa ja siinä oli vaihtokengille vetoketjulla suljettava lokero pohjalla. Minulla ei ollut vaihtokenkiä. Interrailia ei ollut vielä keksitty, ja liftaamista pidettiin turvallisena.

Kaikki sakslaiset kysyivät minulta samaa asiaa eli mitä heistä ajatellaan muualla maailmassa. Opin vastailemaan epämääräisesti vain hiukan valehdellen. Oli jo käynyt ilmi, että opin kaikenlaisia kieliä sangen vähällä vaivalla. Berliinissä olin käynyt upouuden Berliinin muurin portista Itä-Saksan puolella. Silloin syntyneet ajatukset diktatuurivaltioista eivät ole oikein koskaan karisseet. Luettuani Paavolaisen kaikki teokset olin perehtynyt uutuuskirjaan, Shirerin “Kollmannen valtakunnan nousu ja tuho”. Miltä se mahtaisi tuntua nyt, kun ainakin Trump ja Puti tekevät sitä samaa. Amerikkalainen Shirer oli ollut CNS:n toimittaja Berliinissä 1934-1940. Kirjaansa hänellä oli monta jenkkikassillista papereita.

Muistihirviö

Eilen puhuin omaisten pyynnöstä muistotilaisuudessa.  Mainitsin tunteneeni vainajan 53 vuotta, olleeni aina hänen kanssaan eri mieltä, ja aina hyvissä väleissä.

Tunnelma vaikutti leppoisalta. Kun paikalla oli koko joukko naapureita ja sellaisten lapsia, tunsin olevani kuin Tippavaaran vanha isäntä muinaisessa radiohupalussa “Kankkulan kaivolla”. Spiikkeeri (sanaa “juontaja” ei ollut vielä keksitty) Hannes Häyrinen kuvaii Oke Tuurin esittämää isäntää “vanhan kansan muistihirviöksi”, joka selitti olleensa 105 vuotta vanha ja monta vuotta. Ja rapiat päälle. Ohjelma oli parodia silloisista radion “kuulokuvista”, ja kaikkein hauskinta oli, että joku siis keitti pontikkaa eli syyllistyi rangaistavaan tekoon valmistamalla metsässä väkijuomaa.

Olin ja olen vanhin tässä kylän tapaisessa asuvista.  Nyt muistettava - Tuula - oli muuttanut muutamaa kuukautta aikaisemmin.

Muisteluksessani nimittäin mainitsin tavanneeni nyt kokonaan kuolleen pariskunnan ensimmäisen kerran Helsingissä osoitteessa Kaisaniemenkatu 5 - keväällä 1965. He olivat alivuokralaisina ja minä  mukana visiitillä isäntäväen luona. 

Siitä siirryin muistelemaan henkilöitä, joiden kanssa ostimme tätä kiinteistöä 1972 tuossa nykyisellä parkkipaikalla. Seurassa oli kaksi äidinkieleltään ruotsinkielistä. Myöhemmin uskottavaksi osoittautunut tieto arvioi, että suomenkielisille ei olisi myyty. Tuostakin asiasta juttelin joskus opettaja Pastisen kanssa, joka kertoi, miten vakuuttavasti kunnassamme oli kerran todisteltu, että Masalaan ja ylimalkaan Kirkkonummelle ei missään tapauksessa tarvita suomenkielistä kansakoulua. No. Se tapaus tuli. Sota ja veriset vaatteet, ja luovutus Neuvostoliitolle. Raja oli Espoonlahden sillalla, ja salaisen poiliisin konttori oli Majvik, nykyisen Kehä III:n kyljessä.

Porkkalan palautuksen jälkeen ensimmäinen alueella syntynyt vauva 1956 oli nimeltään Antti Herlin. Suvun suomenkielisyys oli kuulemma herättänyt pahennusta.

Hankkeemme oli muodikas ja hyvä mutta alkoi kariutua 1970-luvun öljykriiseihin. Myös meillä teollisesti esivalmistettu puuelementtitalo Bungalow on osoittautunut mainioksi, paitsi tasakatto, joka ei toimi. Kaikki katot on muutettu vuosien kuluessa.

Automiehet kiusasivat 1940 toisiaan vaehteemala, että Kaunispää on “magneettimäki”, kun sen nouseminen pohjoisen suunnasta on vaikeaa ja hidasta. Todellinen syy on terävä mutka; auto ei saa vauhtia ja alkaa hyytyä.

Hypistelin kädessäni supermagneetteja ja ajattelin, että pitäisi piilottaa pari talon alle. Ostin niitä joitakin vuosia sitten rautakaupasta. 20 kertaa tavallista magneettia tehokkaampia. Minulle ne ovat hauskoja leluja, mutta vaikuttava aine neodyymi on nyt kiihkeän mielenkiinnon kohde. Booriin ja rautaan sekoitettuna se on käsittämättömän hyvä paristoissa, akuissa ja sähkömoottoreissa. 

Kykenen arvaamaan muitakin aivan erinomaisia käyttötapoja, etenkin yhdessä galliumin, indiumin ja grafiitin kanssa. 

Suuressa viattomuudessa Tekniikan Maailma, jonka luen sinnikkäänä tilaajana aina kannesta kanteen, mainitsee tiedeartikkelissaan litiumin ja eräät muut harvinaiset maametallit. 

Neodyniä saa maapallolla etenkin kahdesta paikasta. Ukrainasta ja Grönlannista…

En voi olla huomauttamatta, että kyllä Trumpin ja Putinin kannattaisi ryhtyä Tekniikan Maailman kestotilaajiksi. Otavamedialla ei taatusti olisi mitään sitä vastaan.

Sama koskee tätä Muskia, joka puuhailee autojen valmistuksen kanssa. Nytkin lehden uudessa numerossa on perusteellinen kesärengastesti. Ja Amaonista näen scifi-uutuuden, kirjan joka varmaan täytyy hankkia “Elon Musk is dead”. Kirjoittajaksi on merkitty Chat GPT. Niin se käy, kuten Kurt Vonnegut tapasi sanoa. - Oli muuten visionääri vailla vertaa, tämä Vonnegut.

Sormitus

“Digitaalinen” liittyy historiallisesti sanana sormeen ja luultavasti sanomiseen. Monta sataa vuotta tuo sana tarkoitti numeroita yhdestä kymmeneen, siis sormilla laskettaviin. Lyhyen aikaa sana on tarkoittanut “numeroin ilmaistavaa”, jolloin takana on etenkin tietokoneiden binaaarinen järjestelmä. On vain kaksi tilaa, virta päällä tai virta pois. Näistä eli ykkösestä ja nollasta voi ketjuttaa numerot ja välillisesti kirjaimet.

Olen miettinyt, saanko koiran puruluun lisälahjaksi, jos menen ostamaan itseäni varten paikannuslaitteen. Sellainen on tarkoitettu kiinnitettäväksi koiran pantaan, mutta näemmä se sopisi myös ihmiselle, esimerkiksi kellon remmiin.

Hinta on alle viidesosa halvemmista älykelloista. Asentamisen jälkeen kelloni eli minut voi löytää puhelimella asennuksen mukaan esimerkiksi vaimo, lapsi tai naapuri.  Tässä ei ole puhe eksymisestä, vaan esimerkiksi kaatumisesta.

Äitini vietti yhden yön sohvan ja seinän välissä. Siellä ei ollut hauska olla. Olen katsellut paljonkin ihmisiä, jotka eivät kylpyhuoneessa käytyään löydä takaisin huoneeseensa. Kävin vuosia laitoksissa katsomassa vanhempiani, joilla oli onni itsellään säilyä mieleltään kirkkaina korkeaan ikään. 

Yllättävän moni ystäväni on kaatunut kotona ja rikkonut luitaan ja joissakin tapauksissa saanut odottaa tuntikausia, että joku tulisi. Minulla on mielestäni aina puhelin mukana - mutta entä jos sitä ei tarvittaessa saakaan esiin rintataskusta?

Turvarannekkeista ajattelen vähän niin kuin anoppi-vainaja, joka valitti painavansa sitä vähän väliä vahingossa, etenkin siivotessaan, ja sitten kone mylvähti eteisessä ja halusi tietää, mikä on hätänä.

En siis asu yksin, mutta ainahan välillä toisella on muuta menemistä. Naapurin poika on sellaisissa hommissa, että joutuu joskus menemään asuntoihin sivullisten hälyttämänä. Minulla on siis käsitys siitä, miten kauan ihminen voi olla huoneissa vahingoittuneena tai kuolleena.

Poliitikot rähisevät etenkin vanhusten digitaalisista palveluista kertomatta lainkaan, mistä on kysymys.

Kokemuksesta tiedän, että myös pääkaupunkiseudulla on myös minua nuorempia ihmisiä, jotka ovat täysissä järjissään mutta eivät osaa soittaa kännykällä eivätkä vastaanottaa tai lähettää sähköposteja eivätkä tietenkään käyttää verkkopalveluja.

Eräs minulle tärkeistä verkkopalveluista on lääkereseptit. Yksi, flimmeriin tarkoitettu lääke on kallis ja sitä saa apteekista vain yhden pakkauksen kerrallaan, pari viikkoa ennen edellisen pakkauksen loppumista. Syy on Kela-korvaus eli hinta eli täysin järkevä. Katson reseptini verkosta ja jos jokin jatkuvaksi määrätty lääke on hupenemassa, lähetän verkon kautta uusimispyynnön. Tyypillisesti täällä Kirkkonummella samana päivänä tulee puhelimeen tekstiviesti: resepti uusittu; lääke noudettavissa apteekista.

Yksi tietokoneiden ja puhelinten heikko kohta on näppäimistö. Läheskään kaikki eläkeikäiset eivät osaa “kirjoittaa koneella”. Minustakin tekstin kirjoittaminen puhelimeen on ikävää. Konekirjoituksen kymmensormijärjestelmän sokeana opettelin lukiolaisena. Valitettavasti jouduin nuorena kustannustoimittajana oikolukemaan vuosikausia kaiknlaisia kirjoja ja kyllästyin siihen puuhaan pahasti. Olen aina tehnyt paljon lyöntivirheitä, ja nykyisin entistä enemmän. Rakastin etäältä erästä ruttuista tätiä, joka heitti keikkaa Espoon tuomiokunnalle vielä 1970. Hän kirjoitti viheettömästi puhtaaksi viittä - kuutta liuskaa tunnissa, neljänä kappaleena, hiilipaperien kanssa. Kirjoituskoe oli Olivetti Lexis, joskus Rheinmetall. YHksi sukulaiseni ja viisi tuttavaani oli saanut konelatoljen opin. Etenkin Linotype oli huikeaa katsottavaa. Väittävät että konelatoja Reino Helismaa suunnitteli omia lauluja ja luki Outsideria latoessaan jotain maamiesseuran kalenteria.

Tiedän että puheohjaus on ja paranee - mutta sekin on oikoluettava. Ja huomautan kommentoijille, että hyvin vanha tapa pitää vain ruumiillisia töitä oikeina töinä on ymmärrettävä mutta ei ihan oikea. 

Äitini, joka ei kirjoittanut koneella, teki kymmenessä minuutissa lippukunnallemme jutun kuvan solmutaulun, josta saimme sitten katsoa mallia. 

Itse olin kouluaikoina kahtena kesänä rakennustyömaalla. Tehtävä oli kantaa lautoja ja tiiliä ja auttaa koukulla kottikärryillä lillinkiä laanille. Kun elokuussa tuli joku uusi timpuriporukka, työnjohtaja sanoi minulle, että älä sitten Kemppinen puhu kovin ruokottomia, etteivät kirvesmiehet opi sopimattomia. 

Tekstiili

Joku ihmetteli kuin tilauksesta.

Kudonnaisten  valmistus oli Kauhavalla suurimmillaan 1950-luvun alkupuolella. Paikkakunnalla toimi 50-60 alan yritystä, “Joiden palkkalistoilla oli varovaisesti arvioiden vähintään 2 500 henkilöä. “ (Pietiläinen, Kauhavan histria I, 1999, s. 121. Lähemmin:  Virrankoski, Pentti: Käsityöstä leivän lisää Suomen ansiokotiteollisuus 1865-1944. Historiallisia tutkimuksia 186. Vammala 1994.)

Järjestelmä oli pitkään sellainen, että yrittäjä toimitti langat ja tarvittaessa kangaspuut. Työ tehtiin kodeissa. Valmiit tuotteet kuljetettiin keskustaan ja sieltä kaikkialle maahan.

Noista yli 2 000:sta runsaan 10 000 asukkaan kunnassa luultavasti suurin osa oli kauhavalaisia, mutta kyllä kangaspuut paukkuivat naapuikunnissakin.

Hyvin mielenkiintoinen piirre on naisten hallitseva rooli. Luegtteloissa esiintyy useinensimmäisenäKauhavanNakistenKotiteolisuusliike, Ilmsa Somppi ja Helmi Stenius, josta jälkimmäinen lienee ollut asemapäällikön vaimo.

Sitten tulee paljon hyvin tuttuja nimiä ja naapureita. Meitä vastapäätä oli vuonna 1931 aloittanut Taimi Halmion kutomo. Ilmi Karikoski, opettaja ja upseerin vaimo, Vieno Orrenmaa, Lyyli Karppinen, Helvi Pyykkö… Ja suurin oli Karin taidekutomo, joka koneellisti kudontansa ensimmäisenä, 50-luvun lopusta. Heillä oli ihan oikea tehdas, kuten sitten esimerkiksi Olavi Saarisella. 

Kauhavan historian mukaan jo 1936 kunnan kutomoliikkeiden yhten laskettu liikevaihto oli neljä kertaa kunnan tulo- ja menoarvion loppusumman suuruinen.

Varhainen menestystuote oli hetekan peite ja sen rinnalla olivat kaitaliinat ja täkänät. Sotien jälkeen, kun lankaakaan ei saanut juuri mistään, rinnalle nousivat räsymatot. 

Muistelen kuulleeni, että Kari olisi tehnyt sodan päätyttyä suuria kauppoja armeijan kanssa. Käytöstä jääneet vaatteet revittiin lumpuiksi, kehrättiin uudelleen ja värjättiin.

Voi olla näinkin. Armeijan vaatteet olivat erittäin hyvää sarkaa ja ykkösasuissa saattoi olla myös verkaa. Alusvaatteet, joita oli sadoin tuhansin, olivat tyypillisesti flanellia. Olen itse käynyt oppikoulun käyttäen kalsareita, joiden vyötäisillä oli leima SA Int. Äiti tosin oli ommellut niihin kuminauhat, joita alkuperäisissä ei ollut. 

Oli se ihme, kun alkoi esiintyä - venyviä alushousuja, “Hyvon yllä hyv’on olla.” Hyvon lienee ollut Hyvinkään villakehräämö. Melkein koko tekstiiliala meni 80-luvulla Suomessa nurin. 

Olenko nähnyt unta, kun luulottelen, että itse Marimekko olisi käynnistänyt toimintaansa sotien jälkeen armeijan lakanoiden turvin?

Joku kirjallisuuden tutkia, jos sellaisia vielä ilmestyy, voisi panna merkille, että kauhavalaissyntyisen Antti Tuurin “Pohjanmaa” alkaa kirjan tapahtumahetkellä kuolevan elinkeinon ympäriltä. Kudonnastakin siinä oli kysymys.

Äitini kutoi mattoja Espoossa vielä runsaaat kymmenen vuotta sitten, ei tietenkään elinkeinokseen.

Panin merkille, että kangaspuiden kolkutus oli minulle kodikas ääni. Joskus kysyin äidiltäni, kuka häntä auttaa luomisessa. Satuin saamaan eräältä Wetterhofin käyneeltä mummoihmiseltä yksityiskohtaisen selostuksen siitä, miten hirveä ja vaativa työ oli loimien puille paneminen. 

Hyvät ystäväni sisarukset Eevi ja Laimi puhuivat myös kaupassa ja maantiellä huutamalla. He olivat kutoneet kahdestaan ja sitä ennen äitinsä eli Isun kanssa ja tottuneet korottamaan äänteen sen kolkutuksen yli. Minulla on kunniapaikalla myös Laimin neulomat villasukat. Niin hienoja ei kaupasta saakaan.

Oli Kauhavalla kaikki alan tarvikkeet. Hyvin lihava Fransu omisti Kauhavan kaidetehtaan. Kaide eli pirta on ses metallipiikeistä valmistettu vekotin, jonka läpi langat vedetään. 

Kyllä äiti oli kiukkuinen, kun kerran pikkuveljeni oli purkanut uuden villapaitansa - matonkuteiksi, eli niin kuin äitikin…

Lohikeittoa

Töölössä on kahvila, josta saa oivallista lohikeittoa, leipää ja kahvin kanssa herkullista kakkua.

Se oli yksityistilaisuus. Jokseenkin kaikilla paikalla oleilla oli tämä sama sukunimi. Minä olin meistä vanhin. Saapuvilla oli myös muutamia vauvasmiehiä. Katselin pienen välimatkan päästä, koska tiedän, että heikäläisillä on terävät ikenet ja taito näykätä ihmettelijää vaikka nenään.

Kun viimeksi laskin, minulla oli 36 tai 42 serkkua, ja täsmensin mielelläni olevani sen sukupolven vanhin. Isäni oli syntynyt 1921 ja isoisä 1896. Sekä isä että äiti menivät sisaruksistaan ensimmäisinä naimisiin. Yksi syy oli kuulemma asemasota, vuosi 1943. Isä oli paikkakunnan varuskunnassa opetusupseerina ja äiti isänsä kauppaliikkeessä ja elokuvateatterissa töissä.

Minun jälkeeni niitä lapsia alkoi syntyä oikeasti paljon. Eräänäkin vuonna -40-luvulla vauvoja tuli kolme kertaa enemmän kuin nykyisin. Eräänä vuonna syntyi 107 000. Viime vuonna Suomessa syntyi 47 000. Niinpä lapsia oli joka paikassa, osa puussa, osa jokirannassa ja osa kuivumassa aidalla. Tavaraa oli vähän. Elettiin pula-aikaa.

Tulee siihen historian leveyttä, kun nyt kaupungin kahvilassa siis joku läsnäolija oli syntynyt 2024, ja minulle taas vanhin ihminen, jota olen pikku lapsena juossut pakoon, oli 1862 syntynyt talollinen Matti Lauttamus jonka entiseen lehmähakaan isoisäni kuljetti Terijoelta halvalla ostamansa hirret ja pystytti pienen talon vuonna 1924. Näitä valtion jossain määrin laillisesti myymiä rakennuksia kohosi eri puolille maata. Monessa oli mansardikatto.

Erilaisista lähteistä olen selvitellyt, että elämä maaseudulla ennen 1800-luvun suuria nälkävuosia oli käsittämättömän erilaista, ja itse muistan, että oma lapsuuteni poikkesi sekin nykyisestä. Oikeastaan en edes viitsi mainita nykyisille pikkulapsille vanhoja mielikuviani. Me emme olleet köyhiä, mutta muistan kun minulla oli kaksi pala sokeria housuntaskussa ja söin niistä toisen nautinnollisesti ja säästin toisen huomiseksi. Sokeri oli nimittäin kortilla. Eräs ikätoverini muistelee saaneensa kerran joululahjaksi appelsiinin. Ne ja etenkin banaanit olivat kallista tuontitavaraa. Veljeni istui portailla ja mutusteli herkkuaan, näkkileipää. Ilman voita tai margariina.

Saimme haitallisia vaikutteita elokuvista, mutta ei mieleemme tullut vertailla. Useimmat elokuvat olivat ulkomailta. Kukaan meistä lapsista ei ollut koskaan nähnyt ulkomaalaista. Tosin igtse olin ollut kuorma-auton kyydissän Vöyrillä, jonna mentiin Härmän Bastubackan kautta. Siellä ei puhuttu ollenkaan suomea!

Olin edellispäivänä katsellut valokuvia ja tullut siihen tulokseen, että minulla on niitä aivan liian paljon. Itse otettuja tai omin käsin skannattuja kuvia on tietokoneessa 273 gigatavua. Valitettavasti mukana on suhteellisen vähän tilannekuvia. On jotain pientä: enot pelaamassa pingpongia. Peli saattoi jäädä kesken, kun ainoa käytettävissä ollut pallo särkyi. Niinkin saattoi käydä, vaikka pallo oli aitoa guttaperkaa. Myös lentopalloa lyätiin, mutta jalkapalloa en muista edes nähneeni lapsena. Meillä päin pesäpallo oli oma laji, mutta kotikuntani oli takapajuinen. Ei ollut joukkuetta sarjassa, jossa Vimpeli ja Nurmo pitivät ahtaalla kaupunkijoukkueita.

Salamavalolamppuja ei yksityisillä harrastajilla ollut. Isäni, joka oli kuvaajana sala-ammattilainen, oli hankkinut sellaisia käyttöönsä joskus 50-luvun lopulla, jolloin saatiin hiukan kuvia myös kodin sisätiloista. Äidinisä oli jo ennen sotia ottanut oikein hyviä kuvia magnesiumia käyttäen sisätiloissa, ja lapsistaan ulkona auringossa. Kaikilla lapsilla oli samanlaiset vaatteet, koska naapuri oli isoäidin ystävä ja hyvä ompelija. Meillä oli myös kangaskauppa. Jos kangasta jäi yli, lopuista tehtiin lapsille vaatteet.

Äidinisälläni oli samanaikaisesti yksitoista eri ammattia. Kelloseppämestarin diplomi oli kehyksissä seinällä, mutta esimerkiksi rakennusmestarina hän oli itseoppinut. Tosin hän oli opetellut 1916 ja 1917 Helsingin seudun patterityömailla betonityöt sen verran hyvin, että ansaitsi rahat Pohjanmaalle muuttoon laudoittamalla ja raudoittamalla Äetsän padon Kokemäenjoessa, ja valvoi tietysti valun. Muurarin, rapparin ja maalarin työt sujuivat ammattitaitoisesti.

Hänellä oli pyhäpuvussakin povitaskussa rautalankaa ja linjapihdit, koska auto kuitenkin hajosi jopka matkalla vähintään kerran. Ensimmäisen autonsa hän oli ostanut 1926 ja saanut auton ajamisen opetuksen myyjältä, joka oli ajanut kerran Tampereen keskustorin ympäri. Servoletin lattiassa oli jännittäviä polkimia ja lusikka (kaasupoljin). Me lapset yllytime huutamalla: lusikka pohjaan.

Sähkö- ja putkityöt, jotka isoisä valvoi ennen sotia rakennuttamaansa kiinteistöön, olivat varmaan tuonkin ajan säädösten mukaan laittomia, mutta tulos oli toimiva. Elokuvateatterin konehuoneen portaissa oli hevosen kokoinen generaattori, ja tasasuuntaajat vilkkuivat ja vastukset hohtivat punaisina. 

Talossa oli keskuslämmitys. Kattilasta lähtevät lämpöputket olivat kipsillä käsitellyllä sideharsolla eristettyjä, ja metallitöitä varten kellarissa oli iso sorvi, pylväsporakone ja smirgeli. Toisessa kellarin tilassa oli höyläpenkki, jonka ääressä isoisä askarteli vielä vanhana soutuveneitä.

Politiikkaan isoisä ei osallistunut eikä harrastanut taidetta. Paitsi joskus lukiolaisena silmäilin hänen tekemiään tilinpäätöksiä ja tilityksiä. Olivat ne taiteellisia, kun vertasin niitä tilinpäätöksiin. Veroja ei teitääkseni paljon maksettu. Isäni oli verlautakunnan puheenohtaja, ja ainakin kunnallisverotus i taksoitus hoidettiin lain sallimin tavoin arvio- tai harkintaverotuksena. Naapurin kutomossa oli 600 työntekijää, mutta omistaja ilmoitti vuosituloksi 100 markkaa.

Ei niitä taloja ole enää olemassa. Töölön kahviladsa mieleeni apalsin vanha kasku. Mielestään merkittävä mies. siis sellainen kuinminä, palasi 60 vuoden jälkeen kotiseudulleen kohottuaan arvossa asemassa, oikein lierihattu päässä ja salkku kädessä. Jostain pusikosta rautatieaseman lähellä ryömi kuin ryömikin muinainen koulukaveri, joka sanoi että terve, Jukka, oletko matkoille lähdössä? Ettet vain ihan Seinäjoelle? - Luulen että jos nyt kävelisin sen kylän raittia, eksyisin enkä tuntisi ainuttakan vastaantulijaa eivätkä nämä minua.