Pitää

Kulta Mokka vai Kulta Katriina? Pidän kovasti Lidlin halvimmasta sisäänheittokahvista, jonka nimikin vaihtuu välillä. Uskon että se on koottu pakkaukseen lakaisemalla koneiden ympäriltä. Olen kokeillut nämä kalliit merkit, ja vuosia tarjosin toisillekin “pahaa kahvia” Sirkka-Liisa Virtamon tapaan: puolet Kulta Mokkaa ja puolet Cafe Parisiennea aika holtittomasti mitattuna.

Lang Langin video Bachin Goldberg variaatioista BWV 988 kestää puolitoista tuntia. Tunnen tuon kappaleen kokonaislevytyksiä hiukan vähemmän kuin Das Wohltemperierte Klavierin eli noin 50.

Minuun vetosi erikoisesti kaksi asiaa. Kiinalainen suurpianisti, joka on levyttänyt Berliinin, Wienin, Chicagon, Clevelandin sinfonikkojen kanssa, toi teokseen T’ang-kauden tunteen eli Kiinan 800-luvun. Hänen soitossaan ovat mukana Li Bao ja Po Chü I sekä myöhäisempi maalari Hokusai väkivaltaisine viivoneen. Kun hän menee fermaateilla hämmästyttävän hiljaiseen soittoon, astuu näkyviin Du Fu.

Toiseksi ymmärsin vasta nyt, että kertaus, joita Bachin suurteoksissa usein karsitaan, ei tarkoita, että olisi soitettava samalla tavalla tai edes suunnilleen. Ensimmäinen kerta voi olla kuin kysymys ja “kertaus” eli toisto eli Da Capo al fine vastaus.

En tyydy tuomitsemaan parhaat-listoja, joita itsekin rakentelen, tuhahtamalla että makuasia. En liioin oikein pidä sanasta mielipide. Mielipide? Tapaanko mielilääkärini mielisairaalassani?

Sanoisin näkökulma. Olen itse yrittänyt valokuvata paria puuta (mäntyjä). En ole onnistunut. Isäni onnistui saamaan hyvän valokuvan Luirojärvestä ja Sokostista, jotka avartuvat Lupukkapäältä jylhän pehmeinä. Se kuva tuli hänen kirjaansa ja on parempi kuin Lumikurun oja, joka on minun näkökulmastani liian japanilaissävyinen paikka. Olen nähnyt kaukaa ihmissen, joka on käynyt Kamakurassa katsomassa. Itse olen käynyt Los Angelesin puistoissa, jotka ovat tietysti väärennöksiä, kuten useimmat asiat siellä.

Ei ole mieltä odottaa, että sama kappale soitettaisiin samalla tavalla eri kerroilla. Se on sama asia kuin nuo tunturit, kelot ja kahvit. Arpakuutio on sama, vaikka kääntämällä sitä kuusi kertaa näen aina eri kasvot, yhdestä kuuteen pientä ympyrää.

Siksi väitän mielelläni, ettei Lionel Rogg ole koskaan muulloin soittanut Buxtehoevdea niin hyvin kuin Amsterdamissa sinä iltana, jolloin oli valmiiksi sekaisin erehdyttyäni käymään van Gogh -talossa, joka tulee päälle. Tosin Roggin ja Chorzempan levytkin ovat hienoja.

Mutta kas kun konserttiin mennään kauluspaidassa, laittaudutaan. Kirkkokonsertissa nyt tietenkin voi istua ulsterissa, mutta ei lakki päässä. LP-levy hankittin ja sitä soitettiin, kun neulan kunto oli tarkistettu, ja istuttiin kuin mykkänen pakkasella. CD-levyn saattoi sujauttaa paikalleen puoli huolimattomasti. Koska meillä on se 1990-luvun B&O, kuuntelen kovaäänisillä passioita ja h-molli-messua sekä varmasti yksin ollessani Mahleria. Joskus voi lipsahtaa Bruckneriksi.

Striimaus eli käytännössä Spotify muutti kaiken. Jopa tietokoneessani on pari sataa gigaa vuosikymmenien musiikkia, mutta on se Spotify niin helppo ja Idago hyvä, mutta hintava.

Lang Lang näyttäisi olevan mielellään sirkustaiteilija, joka haluaa paljon yleisöä verrattomille tempuilleen. Silti YouTube-orkesteri on hieno lahja. Juuri Lang Langin Goldbergissä kamera vangitsee usein flyygelistä heijastuvia kuvia, erittäin usein sormuksia ja kimpoaa välillä kattoon näyttämään, miltä Bach vaikuttaa suoraan ylhäältä.

Palautan arvoisaan mieleenne, että minustakin vertaansa vailla oleva jazz-levy “Jazz at Massey Hall” äänitettiin epätoivisissa olosuhteissa ja tenisesti huonosti. Mingus oli mörkkinä, Gillespie juoksi kulisseissa kuuntelemassa Rocky Marcinon nyrkkeilyottelun edistämistä, Charlien Parker oli hukannut saksofoninsa ja saanut jostain käsiinsä ala-arvoisen soittimen, Ma Roach suunnilleen söi rummut ja Bud Powell oli vetänyt lärvit katkaisuhoidosta pääsemisensä kunniaksi. Yleisö juoksi kantamassa itselleen kaljaa kadun toiselta puolelta. 

Kauan sitten poiani askarteli puhelimeeni soittoääneksi Parkerin riffitteoksesta “Ornithology”. Nimi johtuu siitä, että Parker oli “bird”.

Viikinki

 

Víkingur Ólafsson sai Grammy-palkinnon. On miellyttävää kirjoittaa musiikista hypettämättä ja hyppelemättä. Haluan vain sanoa, että hyvin tutun Bachin Goldberg-muunnelmien BWV 988 levytys miellyttää minua aivan tavattomasti, kun Ólafsson soittaa. Se on Spotifyssä ja joka paikassa. Miltä se teistä tuntuu?

Goldberg-variaatiot, jotka Bach elämäkertojen mukaan kirjoitti iltayön musiikiksi huono-uniselle ruhtinaalle, saivat nimensä tuon ruhtinas (tai kreivi, miten haluatte) Kayserlingin henkilökohtaisen pianistin mukaan. Heillä oli tapana koukata Leipzigin kautta ja kiinata Bacheilla.

Samalla tavalla kuin Bachin Das Wohl-Temperierte Klavier I-II on kaiken vakavasti otettavan pianonsoiton opettelun raamattu, Goldbergejä lienee soittanut jokainen ammattilaiseksi päätynyt pianisti. Bachilla on helppoja kappaleita, joita on kaikissa pianokouluissa, ja vaikeita kappaleita. Tämä on vaikea.

Jos sinulla on vihainen seinänaapuri tai joku perheenjäsen, joka ei kestä klassista musiikkia, suosittelisin silti juuri tätä Goldbergiä. Halukas voi kysyä esimerkiksi omilta perheenjäseniltäni, millaista on asua talossa, jossa isäntä paiskaa pyörimään kesken päivän Mahleria tai Beethovenia. Ja oli sellainenkin aika, että tuli kuunneltua usein Pendereckiä ja Auschwitz-oratoriota…

Toisin kuin “jumputus” eli oleellisesti samanlaisina toistuvat pikkukappaleet, Goldberg kai tuottaa rasvahappoja, joita aivot ja hengitys tarvitsevat. Sen soidessa voisi myös kuolla. Hautajaisiin se on liian pitkä.

Vaikka Bach jäi 1700-luvun puolivälissä hiukan säveltäjäpoikiensa varjoon, jo parikymmentä vuotta myöhemmin kaikki muusikot tunsivat hänet. Konsertti keksittiin vasta myöhemmin. Esimerkiksi Saksassa ja Italiassa soitettiin ja laulettiin 1800-luvulla myös yleisölle, jolla oli omat oluet ja voileivät mukana.

Bachilla on vähän sellaista musiikkia, joka kilpailisi jalkapallo-ottelun katsomisen kanssa.

Kirkkomusiikki oli erillisalue. Bachin passiot ja useimmat kantaatit ovat tolkuttoman vaikeita niin että niitä esittämään tarvitaan huippuammattilaisia.

Bachin kosketinsoittimille säveltämästä ajateltiin, että urkujen lisäksi vain klavikordi tai cembalo tulevat kysymykseen. Myöhemmin keksityllä pianolla niitä ei pitänyt soittaa julkisesti. Lisäksi oli vallalla sellainen käsitys, että barokkimusiikkia pitää soittaa hengettömästi.  Tuon aatteen viimeinen markkinamies Suomessa oli hiljan kuollut Hannu Taanila. Hannulla oli tämä oikeassa olemisen tauti. Sekä esiintyessään että paikan päällä hänellä oli kiire sanoa, miten asiat todella ovat.

Bachin mullisti Glenn Gould kahdella levytyksellään, jotka olivat jotain aivan toista kuin oli totuttu kuulemaan. Ne ovat todella hienoja, mutta jälleen moni riensi pitämään niitä lopullisina tulkintoina, siitä huolimatta, että nuo kaksi levytystä ovat hyvin erilaisia. Minulle venäläisten Richterin ja Nikolayevan Bach-tullkinnat ovat läheisiä, Gouldin eivät.

Valinnanvaraa riittää. Suurista nimistä sellaiset kuin Perahia ja Barenboim ovat uhranneet paljon laajoille levytyksille, joista voi puhua kielensä karheaksi, jos tuntee sellaiseen kutsumusta.

En innostunut heti tämän hetken pohjoismaisista huippupianisteista eli Ólafssonista ja norjalaisesta Andsnesistä, vaikka perinteisesti arvostamani julkaisut kirjoittavat, ettei heitä parempia nyt keski-ikäisiä pianisteja ole olemassakaan.

Tiedän että tällainen vertailu on typerää. Se on kuitenkin myös hauskaa. Samanhenkisen mutta musiikissa paljon minua etevämmän ystäväni kanssa olemme esimerkiki valikoineet erittäin suuresta joukosta viulistin, jonka Bachin sooloviulusonaatit voittavat kaikki muut. Olemme samaa mieltä: Oleg Kagan, hän joka kuoli nuorena mutta ehti saavuttaa suurta mainetta.

Ólafssonin kohdalla anatomia voittaa. Tiedämme ja mittaamme, miten äänet tulevat aikamoisina kimppuina korvaan, jossa korvakäytävän ominaisuudet tuovat äänen muuntuneena hermoston, joka sitten rakentaa osittain omista aineistaan ja puskureistaan svelet ja soinnin. Kuulija on myös hiukan soittaja ja säveltäjä.

Siksi tämän Isllannin ihmeen Goldbergit soivat ikään kuin kolmiulotteisesti. Itse idea on vanha. Jo Venetsian kanttorit ja myöhemmin Bach itse roiskivat kuoroja ja solisteja ympäri kirkkoa, ja kuuliainen Gardiner levytti niitä kymmenissä eri kirkoissa aina tarkkana, miten paljon yleisöä on vaikuttamassa jälkikaikuun ja siten äänen väriin.

Varjossa

 (Järjestelen tiedostojani ja ilahdun välillä unohtamistani valokuvista, musiikista ja kirjoista. Vanhoja kirjoituksiani on määrättömästi. Tämä sattui silmään. Olin Suomen edustajana kansainvälisessä kongressissa ravintolassa, jonka eteisaula on kuvassa. Vahvimmaksi muistoksi jäi kuitenkin Smithsonian-museon yleensä suljetulla puolella oleva yksi harvoista alkuperäiskappaleista Gutenbergin Raamatusta. Patenttiasioita istuvan tuomioistuimen kaikilla jäsenillä oli tohtorin tutkinto sekä oikeustieteestä että jostain luonnontieteestä. silloin presidentti oli kemisti. amalla reissulla amerikkalainen tuttavani ajoi mint tapaamaan tätiään, joka oli ollut soan aikana aivan oikea vakoilija, ja tädin miestä, joka oli lentänyt kaikki tutustumista varten Amerikkaan halutut lentokoneet Atlantin yli, siis Messerschmittistä ja Jak 5-:stä omiin Lentäviin linnoituksiin, joita oli oman tarpeen. Kun sanoin isäni lennelleen 1941 Fokkerilla, hän kysyi, DXXI vai CX. Kysymyksessä oli ilmakuvaus ja tulenjohto…)

HAUTAUSMAA KAUPAN VARJOSSA

Jukka Kemppinen 26.11.2002

 

Viikko Washingtonissa tuomareiden kongressissa keskellä varsin suurta loistoa ja korkeita teknologisia kysymyksiä. Sadetta ja päivänpaistetta kaupungin hyväosaisella puolella. Taksinkuljettaja oli filosofian tohtori Eritreasta; puheista kuuli, että tieto piti paikkansa. Kongressissa oli yksi värillinen amerikkalainen 250:n joukossa ja naisia vain muutamia, näitä korkeita tuomareita, joita silti on, mutta ei paljon. Hotellin nimi oli Watergate - se on se sama paikka.

Maailmassa täytyy olla aina vähintään yksi Neuvostoliitto. Yhdysvallat on ottanut nyt senkin roolihahmon kantaakseen ja se tuntuu istuvan hyvin. Rahasta ja vallasta puhuttaessa meille eurooppalaisille tehtiin jokseenkin selväksi, että vastedes toimitaan juuri siten kuin kulloisetkin käskyt edellyttävät. Kävin katsomassa jälleen kerran vallan sopukat Pennsylvania Avenuella ja Constitution Avenuella. Ei siinä mitään, sieviä taloja, ehkä vähän mahtipontisia.

Euroopan unioni on melkein yhtä suuri kuin Yhdysvallat ja rahaakin sillä on paljon, mutta ei poliittista yhtenäisyyttä eikä sotilaallista voimaa. Joten loppu onkin sitä myöten selvä. Ei niitä ole Aasiassakaan, paitsi ehkä Kiinaan kasvamassa. Istuin juomassa kahvia ja ihmettelin outoa ääntä. Katsoin pylvään taakse. Kiinan korkeimman oikeuden jäsen siellä joi kahviaan samalla äänellä kuin heillä on tapana syödä keittoa, eli kuuluvasti.

Kun miettii, miten tähän yksimieliseen maailmaan on tultu, asia on hyvin helppo kuvittaa itselleen. Sen kuin kävelee kappaleen matkaa sata vuotta vanhojen pikku talojen reunustamaa I-katua yliopiston rakennusten vieritse ja menee Foggybottomin asemalta metroon vilkaistuaan idän suuntaan, jossa ovat maailmanpankin rakennukset ja finanssiyhtymien viattoman näköiset liikepalatsit. Ensimmäisen pysäkin kohdalla poistuvat kaikki ne, jotka ovat liittovaltion virkailijoiden näköisiä, siksi että he ovat liittovaltion virkailijoita. Toinen pysäkki on Arlingtonin hautausmaa. Kolmas pysäkki on Pentagon ja neljäs Pentagonin viereen rakennettu ostoskeskus.

Siinä se on melkein kaikki. Rahan valta, politiikan valta, tavaran valta, kuoleman valta.

Raha ja tavara eivät ole sama asia eivätkä edes samalla janalla. Raha on muuttunut täysin näkymättömäksi. Sitä vilistää tietoliikenneyhteyksiä pitkin näennäisen päämäärättömästi vuorokaudet päästään ja maapallon ympäri. Tavarasta pieni osa on todellisuudessa jonkin hintaista tai arvoista. Paremmanpuoleinen ostoskeskus on mielikuvien markkinapaikka. Välttämättömiä päivittäistarvikkeita saa etsiä. Niiden ei tarvitse olla näkyvissä eli kalliilla paikalla. Asiakkaat tietävät ne tai elleivät tiedä, kysyvät. Tarpeettomat mielikuvatavarat ovat parhailla paikoilla ostoskeskuksen ruokapihan ympärillä. Sieltä puuttuvat vain kaikkein kalleimmat liikkeet, ne joiden eteen ajetaan limusiinilla. Galleriasta saa esimerkiksi oivallisia vaatteita, mutta jos haluaa kalliin tuotemerkin, kuten esimerkiksi Brooks Brothers tai Burberry, silloin on mentävä kaupungin keskustaan The Regency -nimisen hotellin tuntumaan.

Liiketoiminta on usein aikaansa edellä. Jo huomattavasti ennen toista maailmansotaa meille opetettiin kädestä pitäen, että elämä on kuin tavaratalo, josta saa kaikkea, kunhan on rahaa. Suomessa on yksi perikuvallinen tavaratalo, Stockmann, jossa turhamaisuustuotteet ovat katutasossa ja herrainvaatteet toisessa kerroksessa aivan kuten 1920-luvun opit edellyttävät. 

Viimeisetkin pikkukaupat ovat katoamassa liikekeskuksen tuntumasta. Vastaavasti viimeisetkin pienet ihmiset ovat muuttuneet kuluttajiksi tai palveluammateissa toimiviksi. Aivan samalla tavalla kuin sata vuotta sitten ihmiset ovat alkaneet käyttää univormuja niin että heidän yhteiskunnallisen säätynsä voi lukea heidän vaatetuksestaan. Washingtonin kokouksessa olin ainoa, jolla oli yhdistelmäpuku. Vakava tuomari ja nopealiikkeinen asianajaja käyttävä molemmat tummaa pukua. Laskemalla yhteen lenkkareiden, farkkujen ja pusakan merkeistä ilmenevän hinnan erottaa heti eläkkeellä olevan vuorineuvoksen eläkkeellä olevasta raitiovaunun kuljettajasta.

Yhteiskunnalliset erot ja ihmisten välimatkat lisääntyvät sitä mukaa kuin tiedonvälitys tihenee. Joka kerta kun Helsingin vanhan kirkon ovet aukeavat ja kuuluu surun tai ilon musiikkia, sen tietää, etteivät sieltä ole köyhät ihmiset tulossa. Sekä häät että hautajaiset ovat palanneet sääty-yhteiskunnan perinteeseen. Niillä halutaan näyttää ja niillä näytetään.

Kuolema on viimeinen demokraatti. Sekä maalliset valtiaat kuten Washingtonin Arlingtonin ylläpitäjä että kirkolliset ovat pitäneet kiinni arava-periaatteestaan, jonka mukaan hautausmaalla jokaisella on sama sija.

Seuraavaksi luulen sen muuttuvan. Palaamme kenotaafien ja mausoleumien aikaan. Saamme lukea suoraan hautakivestä tai rakennelman seinästä, miten merkittävä henkilö vainaja oli. Vähäväkisemmille riittää yhteinen merkki.

En sano tätä pahalla. Enkä hyvällä.

Mytty

Luulen, että useat kysymykset eräästä maininnastani ovat vilpittömiä. Siis ‘varatuomari’ on arvonimi, josta maksettiin (minun aikanani summana vähäinen) leimavero. Sen myönsi hovioikeus, mutta vain henkilölle, jolla oli vaadittu yliopistotutkinto ja joka oli sen jälkeen auskultoinut hoitamalla kihlakunnanoikeudessa tuomarin osoittamia tehtäviä ja istumalla se jälkeen 30 päivää käräjiä puheenjohtajana eli käytännössä yksin.

Järjestelmä on edelleen käytössä. Ennen monet kiukuttelivat leimaveroa. Ensin meni käytännössä vuode palkka, koska auskultointiajasta maksettiin vain nimellisesti. 

Lähes kaikki muut arvonimet myönnetään yleisistä tai erityisistä ansioista ja tyypillisesti varttuneessa iässä olevalle.

Kummallinen sana on sitä perua, että asianomainen voidaan hovioikeuden määräyksellä oikeuttaa ja velvoittaa istumaan tuomarina. Olen ollut lähellä tilannetta, jossa tehtiin suunnilleen näin varsinaisen tuomari äkillisen sairauskohtauksen vuoksi. Hovioikeuden lupa saatiin puhelimitse, ja paperilla se tuli postissa.

Henkilöä eli esimerkiksi poliisimiestä asioita ajavaa lakimiestä tai syyttäjää ei hovioikeuskaan voi määrätä istumaan tuomarina, ellei hän ole auskultoinut eli ole varatuomari.

Tämä ei ole tärkeilyä. Alituomarina toimiva voi esimerkiksi vihkiä ihmisiä avioliittoon ja lähettää toisia linnaan eli tuomita vapausrangaistukseen. Tyypillisesti hän ratkaisee riita-asioita ja määrää vastaajan maksamaan kantajalle vahingonkorvausta, esimerkiksi kymmenen tuhatta euroa, tai miljoona. Lähes aina arkijärki toimii eli auskultantteja ei panna istumaan asioita, joide ratkaisemiseen heidän kykynsä eivät riitä.

Vuoteen 1978 asti muuten laissa luetelluissa asioissa alioikeuden ratkaisu ei tullut voimaan ennen kui se oli alistettu hovioikeuteen, joka siis antoi varsinaisen tuomion. Menettelyä oli käytettävä muun muassa murha-asioissa.

Selityksestäni käy ilmi, ettei esimerkiksi “varalääkäriä” voi olla. Vain lääkäri saa suorittaa erinäisiä vastuullisia toimia, ja kysymyksessä on siis henkilö, joka on laillistettu lääkäri. 

Kysyin kerran ystävältäni, joka on lääkäri, saako hän säädösten mukaan harpata kadulla tiedottomana makaavan ihmisen yli. Ei saa. Entä puliukon. Ei saa. Ilmeisen vakavissa tilanteissa lääkäri ei ole koskaan “yksityishenkilö”. 

Huvittavaa muuten että lääkäreitä sanottiin ennen aina tohtoreiksi. Ennenkin suurin osa heistä oli lääketieteen lisensiaatteja.

Varatuomarin nimitys on hieno ja tapaan kannustaa sen hankkimiseen. Siinä oppii hyvin tärkeitä asioita. Senkin voi oppia, että tuomioistuimessa melkein kaikki ovat omasta mielestään oikeassa ja oikealla asialla, mutta silti noin puolet häviää juttunsa. Jotkut sanovat silloin menettäneensä uskonsa oikeuslaitokseen.

Tiedän kolme ihmistä, jotka olivat maan kaikkein parhaita lakimiehiä. Heitä olisi haluttu korkeimpaan oikeuteen tai oikeuskansleriksi. Tämä ei onnistunut, koska he eivät olleet aikoinaan istuneet käräjiä eli saaneet varatuomarin arvoa. Kunniallisina ihmisinä he eivät edes suunnitellet mitään vippaskonstia. Ehkä sellaista konstia ei olekaan.

Mielestäni on selvä, että jos tahtoo ajaa autoa, on opeteltava se taito ja joukkoliikennettä koskevia lain määräyksiä ja sen jälkeen suoritettava säädetty koe, jonka arkinen nimitys on “insinööriajo”. Mielestäni on erittäin selvä, ettei junaa saa ajaa eikä lentokonetta kuljettaa kuka tahansa.

Mainitsemieni menneisyyden miesten ajatus kai oli, että varatuomari on jotenkin herraskainen ja poliittinen nimike. Kas kun ei sitten maisteri saman tien! Tai ylioppilas.

Otsikon “mytty” on tuomioistuimen sisäkieltä. Erinäiset asiakirjat allekirjoitti esittelijä, jonka nimen selvennykseen lisättiin “m:tty” eli “määrätty”. Ruotsiksi “f:d” eli “förodnad”. Josta palaan tunnettuun mainintaan virkanimikkeistä. Suomen ”kirkkoherra” on ruotsiksi “kirkkopaimen” (kyrkoherde). Ja “pastori” on latinan kautta niin ikään “paimen”.

Vaivaisukko

Eräät nuoet ovat kyselleet entisyydestä. En ole erikseen viitannut Faulknerin määrittelyyn “The past is never dead. It’s not even past.” Menneisyys ei ole koskaan kuollut. Se ei ole edes ohi.

Lainhuutoja käsitellessäni muistin myös tarkistaa, oliko papereissa lain vaatima musteleima eli oliko perintöä koskevan asiakirjan esittäjä suorittanut säädetyn maksun seurakunnan vaivaisille. Muistelen että maksu oli ⅛ prosenttia pesän varoista. Jos kuolinpesä oli täysin varaton, oli silti maksettava yksi markka. 

Vuosi oli 1970 ja paikka oli Annankatu 12, Helsinki. Laamannin meille auskultanteille antamien ohjeiden mukaan oli  aamulla myös nuuhkittava, oliko puliukko Sutinen nukkunut taas talon ullakkotasanteella.

Minulla ei ole ullakkoa.

Mummoni ikäpolvi ja ehkä anoppi muka pelkäsivät joutuvansa vaivaistaloon, kun kahvin hinta nousi. Erään hyvän ystävän isä oli työssä kunnalliskodin vahtimestarina. Sitten Suomi edistyi: vanhoilla ja sairaille perustettiin terveyskeskuksia. Nyt huonosti voiville on hyvinvointikeskuksia.

Nyt ei tarvitse pelätä. Vaivaistaloja ei enää ole. Sitä vastoin hyvinkin vaivaisia on taloissa. “Kotihoito” soi sanana lempeästi. Todellisuudesta ei voi sanoa samaa.

Oman aikansa ykkösblogisti “Olli” kirjoitti myös ryssäjuttuja sodan aikana. Pidin niistä suuresti. Eräässä kerrotaan, miten vallankumouksellisen kulkulaitoskomisariaatin vaatimuksesta juna tuli Porojetsiin. Se oli Nononovkassa aikataulusta kaksi vuotta myöhässä, höyrypannu oli rikki, ratapölkkyjä puuttui ja raiteista oli viety kaikki mutterit.

Ratkaisu oli innovatiivinen. Nononovkan nimi muutettiin niin että voitiin ilmoittaa todenmukaisesti: “Juna n:o 112 on Porojetsissa.” Ja entisestä Porojetsista tehtiin tietenkin samalla Nononovka. “Uuskieli” ei todella ole Orwellin keksintö eikä oivalluksena uusi.

Se muuten toimi kahteen suuntaan. Annankadulla tai muualla notaarina toimivaa ja käräjiä istuvaa nuorta kandia (nykyisin oikeustieteen maisteri), puhuteltiin “tuomariksi”, mutta itse tuota titteliä ei saanut käyttää. Minäkin olin puhelinluettelossa “hovioik. ausk.” Tänäkin päivänä joudun poistamaan henkilötiedoistani arvon “varatuomari”, jonka siis sain 1971, koska kaikki ikäiseni virkatuomarit olivat olleet varatuomareita. Auskultointi titteleineen vaadittiin myös korkeimman oikeuden esittelijöiltä ja yleensä sen hoitivat myös asianajajat. 

Kun itse oli protokollareistaattori (minulla on tallessa teknisesti ehkä voimassa oleva 1800-luvun lopun rangijärjestys), valtiokalenterissa luki kohdallani “nuorempi oikeussihteeri”. Nuorille tapaan välillä mainita, että aina kun sai ylennyksen, palkka kaksinkertaistui, ja pelkkä esittelijä saattoi 1800-luvun Helsingissä omistaa valjakon vaunuineen ja kivitalon Kruunuhaassa. Omin silmin katselin, miten Korkeimman oikeuden rakennukseen Kauppatorin viertä askeltavaa vanhemman polven oikeusneivosta seurasi ahkerasti kipittävä vahtimestari kantaen puolityhjää salkkua. Asianomainen oli noudettu salkkuineen asunnostaan Bulevardilta. Eikä herra eikä upseeri kanna mitään. Jos nykyisin Tasavallan presidentille ojentaa lahjaksi minkä tahansa kipon, hän ojentaa sen heti adjutantille.

Kihlakunnantuomari, joka sai sportteleita eli virkasivutuloja, oli määrättömän rikas, ja maan tavoitelluin virka oli Rannan (Äyräpään) tuomiokunnan tuomari. Siellä tehtiin niin paljon metsäkauppoja eli haettiin lainhuutoja ja tarvittiin aika hintavia rasitustodistuksia, josta kävivät ilmi kiinnitykset. Kihlakunnantuomareiksi hakeutui usein senaattoreita Helsingistä. Sellaisia kuin Svinhufvud, joka ennen vaiheitaan valtiopäivillä oli ollut Turun hovioikeuden asessori, aatelismies, kuten silloin kuului asiaan.

Prebebdajärjestelmä oli jo loppunut. Perinteinen jako maassamme oli siis ollut, että yksi teki työt ja toinen sai työstä tulot. Ja neljännen luokan kunniamerkki rintapielessä oikeutti edellyttämään puhuttelua “teidän ylhäisyytenne”.

Maassa oli Venäjän vallan aikana paljon köyhiä pappeja ja kuusi erittäin varakasta kirkkoherraa. On varmaan helppo arvata, kuka siunasi ruumiit ja saarnasi sunnuntaisin. Minua miellytti kovin vanhoissa kirjoissa 1900-luvun alkuun esiintynyt virkanimike “armovuoden saarnaaja”.

Vaivaisukko tuli tutuksi Kortesjärven kirkon tapulin seinästä. Oli kovin juhlallista, kun sai isovanhemmilta kolikon ja juoksi pudottamaan sen reijästä sisään. Kerran pientä rahaa ei löytynyt. Isoisäni antoi Pectus-pastillin, joita hänellä oli tapana kantaa takkinsa vasemmassa sivutaskussa, ja minä pinkaisin viemään sen vaivaisukon ojennettuun käteen, tietenkin juhlallisin mielin.

Olin kysynyt, olemmeko me köyhiä, ja kuullut, että emme ole, mutta Karin Nikolai on rikkaampi. Elli-mummu oli ohjeistanut ja ennen pitkää osasin lukea kirjastakin, että armelias on rikas. Kirjasta opin, ettei Topeliusta ollut helppo ymmärtää. Siis että olkilyhde katolle pikkulintujen iloksi…? Mutta meidän talon katto oli tiiltä, eikä siellä hypellyt pikkulintuja, vaan pikkupoikia.

Lakia menin lukemaan, koska isäni käski. Isäni olisi kuulemma halunnut esimerkiksi metsänhoitajaksi, mutta talossamme asuva maisteri Väyrynen oli sanonut, että huihai. Kemppinenhän on kuin luotu lakimieheksi. Niin kuin muuten olikin.

Sitä en ymmärrä, miksi itse hairahduin myös kirjallisuuteen ja historiaan,, vaikka melkein kaikki lähisukulaiseni olivat autonasentajia, sekä isän että äidin puolella. Olin jopa kesäisin töissä suvun autokorjaamolla. Ehkäpä käsitin varhain, että samalla tavalla kuin hävisin pituushypyssä ja juoksussa ja hiihdossa, matkaan katsomatta, käteeni istuu paremmin kynä kuin ruuvimeisseli. Sitä autokorjaamoa ei muuten enää ole. Kyniä on ja tietokone.

Autoja ei voi käytännössä enää korjata. Ikäiseni rouvat olivat yleensä hyvillään, koska aviomies löytyi tarvittaessa aina. Kumisaappaat (Nokia) näkyivät auton alta tallissa.  Kun mentiin järvelle lepäämään, jokseenkin kaikki miehet ryhtyivät korjaamaan prutkuja eli perä- ja keskimoottoreita. Ulkoilua, luontoa tai muuta sellaista ei harrastettu.

Ja itse kirjoitan verkkoon blogeja. Minulla oli taipumuksia jo keskenkasvuisena. Olin ihan näppärä oikomaan ja puhdistamaan verkot roskista, kaisloista, ahvenista, salakoista ja jopa kiiskistä. Suurpedot, kuten lahnat, savustettiin öljytynnyristä näperrellyssä laitteessa. Olivathan kaikki hitsaustaitoisia. Paitsi minä.

Menneisyys ei ole ohi.

 

Kara

Maanpetos… Puhe ei ollut vakoilusta, vaikka se on tuon säännöksen otsikko. Katso rikoslaki 12 luku 7 §. Asemansa tai tehtävänsä vuoksi tietoon saadun seikan ilmaiseminen maan turvallisuutta vaarantavalla tavalla on maanpetosrikos. Ei siis sellaisen tiedon hankkiminen, vaan tiedon kertominen taholle, jolla ei ole oikeutta sen saamiseen. Sellainen tieto on muun muassa, onko itärajamme takana juuri nyt jotain vaarallista. Tuollaista tietoa armeija hankkii ja jakaa muutamille harvoille.

Puhe ei ollut Mökö eikä Luru Kiljusesta, vaikka Jalmari Finne oli ahkera tiedustelumies.

Nämä kirjoitukseni säilyvät aika hyvin, ja jo nyt hakuruudusta löytää asian tai henkilön. Sitä ei löydä vielä, mutta tämän jälkeen kyllä, että tapasin Tapio Kaitaharjun pari kertaa ja luin joitakin hänen kirjojaan. Olen pohjaltani mystikko ja säälin ihmistä, joka ei ole saanut happea Einsteinin lauseesta “Kauneinta mitä voimme kokea on salaperäinen. Se on kaiken taiteen ja tieteen lähde. Joka ei tunne tuota, on kuin kuollut, silmät suljettuina.”

Kaitaharju oli erittäin sympaattinen ihminen ja hänen kirjansa, jotka olivat mielestäni täyttä pötyä, loivat miellyttävän ilmapiirin.

Kälyni Inki - siis tämä Proustin suomentaja - tunsi tyttövuosistaan asti vetoa hullutuksiin, ja Kaitaharjua hän piti profeettana. Hänen myöhempi miesystävänsä A-kauppias, oikeastaan juutalainen Maurice T., joka oli teini-ikäisenä auttanut kymmeniä muita juutalaisia Pyreneiden yli turvaan, oli hyvin vakuuttunut steinerilainen ja mystikko. Kun tapasin heidät viimeisen kerran yhdessä elossa Pariisissa, asuntoon tuli vanhoja miehiä supisemaan heidän kanssaan salatuista asioista.

Kun Inki oli kuollut, suuresta krematoriosta (Pêre-Lachaise) menivät arkun lähtiessä liikkeelle sähköt. Henkilökunta väitti tilaisuuden jälkeen, että se oli tieteellisesti mahdotonta. Maurice sanoi, että näin oli sovittu. Tyttäreni muuten oli paikalla.

Einsteinin lause on Carlo Rovellin uudesta kirjasta “Valkoiset aukot”. Luen sitä juuri samalla tavalla kuin kälyni teosofiaa kivahtaen, ettei tätä pidäkään yrittää ymmärtää. Samassa huoneessa saattoi istua Herra Kukkanen (P. Fleury), joka luki Genetteä tai Deleuxea tai jopa Althusseria, eikä ymmärtänyt niistä mitään. Huomasin sen kyllä keskusteluissa. Hän oli ammatiltaan lehtori ja hänellä oli arvosana filosofiasta hyvästä yliopistosta. 

Rovelli on ansioitunut fyysikko, joka on mukana “painovoimasilmukka”-ryhmässä, ja on vakavasti otettu akateeminen tutkija ja lisäksi aivan erinomainen kirjoittaja. Mutta asiat, kuten ajan (aika-avaruuden) suunta suujnattomassa painovoimakentässä, eivät tule koskaan olemaan todistettavissa eivätkä ne ole ymmärrettäviä. Niitä voi kuitella yhtä vähän kuin kventtidynamiikkaa, joka kaatuu kaikilla jo yli neljäulotteiseeen vektoriavaruuteen, jota kuaan ei pysty kuvittelemaan. Paitsi ehkä taiteilija Albrecht Dürer, jonka “Melankoliaan” Rovelli viittaa.

Lähetin Topparin Jussille tiedoston skannaamastani runokansiosta, jota naputtelin 16- ja 17-vuotiaana hiljan saamallani kirjoituskoneessa. Olin niin iloinen siitä, että hän on hengissä, toisin kuin Isosompin Sakari, joka kuoli hiljan. 

Olimme kokeneet nuorina miehinä hyvyyttä, joka huokui öisin suosta Haukkavuoreksi sanomassamme yöretkipaikassa Kakkurin nevan lähellä Kauhavalla. Hyvyydellä en tarkoita hyviä tekoja, vaan tunnetta, että on hyvyyden kietoma. Jussi sanoi voivansa hyvin kuvitella, että minä istuin uppoutuneena runoihin samaan aikaan kun hän rasvasi autoja Nurmen korjaamolla Lauttamuksessa. Hän lienee huomannut, että tavoitin tuon saman tunteen ja julkaisin siitä runoja 1980-luvulla Savossa, Possulassa.

Suomensin partiopoikajoukkomme tunnukseksi Wallace Stevensin runon. Kirjoitin sen polveani vasten kuistilla siinä, missä on graniitissa kvartsijuomu.

Siinä se oli, sana sanalta, 

runo joka otti vuoren paikan.

 

Hän hengitti sen happea 

jo kirja käännettynä pölyiselle pöydälle.

 

Se toi mieleen miten hän oli tarvinnut 

paikan, johon mennä omaan suuntaansa;

 

miten hän oli järjestänyt männyt, 

siirtänyt kallioita, hakenut tien pilvistä,

jotta näkymä olisi se oikea 

ja hän tuntemattoman täysi:

 

määrätty kallio ja hänen epämääräisyytensä 

löytäisi lopulta maiseman, johon he olivat tulleet,

jossa hän lepäisi ja meren nähden, 

tuntisi ainoan ja yksinäisen kotinsa.

Kielitietty

Eräs viisas mies, jonka tunsin, vietti viimeiset vuotensa kasvavan raivon vallassa. Hän ainakin aavisti, että kaikki viisaus ja taito oli osoittautunut turhuudeksi. Hän ei ollut tiennyt eikä edes arvannut, että puolen vuoden kuluttua joku keksisi Internetin.  

Tieto ja taito ovat aina määränneet, mihin raha pesii. Keskiajan kääntyessä syksyyn hullukin ymmärsi, että tulevaisuuden maat ovat Italia, Espanja ja Portugali, käyttääkseni tässä alueiden nykyisiä nimiä.

Edessä olivat löytöretket ja siis määrättömästi kultaa ja hopeaa. Välineenä oli merenkulku miehin ja aluksin, joilla pääsi vaikka Intiaan, kahta kautta. 

Lähiaikoina  Yhdysvaltain presidentiksi valitaan kukaties kaheli. Asialla ei ole suurta merkitystä, eikä tapaus ole alkuunkaan ensimmäinen lajiaan. Meilläkin on ollut näitä ongelmia. Jutikkalan aikoinaan toimittamat Lauri Kr. Relanderin “Presidentin päiväkirjat” ovat mainiota luettavaa. Hänellä oli hiukan erikoinen tapa naputella jopa useita kertoja päivässä tietoja ja arvioita päivän tapahtumista konekirjoituskoneella (Smith Premier). Hän olisi voinut jäädä Groucho Marxin sijasta aikakirjoihin repliikillä: “Tämä on periaatteni, ja jos teillä on asiasta huomauttamista, voin muuttaa sen.”

Amerikassa kerrankin presidentin hommaan tuli vaatekauppias Missourista, ja ensi töikseen tämä päästi sotilaalliset salaisuudet vuotamaan Englannin kautta Venäjälle, jossa Stalinkin oli hätkähtänyt tarkistamaan ajatuksiaan huomattuaan, että Hiroshima oli hyvä juttu. Truman tosin nousi tuohon tehtävään varapresidenttinä Rooseveltin suostuttua lopultakin kuolemaan, mutta löi sitten kaikki ällikällä voittamalla vaalit vailla henkilökohtaisia edellytyksiä vaativaan tehtävään.

Hänen jälkeensä hommaan otettiin hieno kenraali, joka tuli toimeen itseään huimasti fiksumpien ihmisten (Marshall) kanssa ja oli sotatoimissa osoittanut osaavansa hoitaa jopa brittimarsalkkoja, jota moni piti Hitleriä vaarallisempana vastustajana, kuten lordi Alanbrook ilmaisi asian. 

Valta on nyt joka tapauksessa Kaliforniassa, ja seuraamme, kestääkö demokratia informaatioteknologian suuren hypyn (AI). Arvaukseni on että ei kestä, ja sanaa “demokratia” käytän kuten ennenkin. Mielestäni on täytisen tärkeää, että saa olla sanovinaan, vaikkei välttämättä sano. 

Meillä Euroopassa Ukrainan sota on loppumassa. Venäjä antautuu. Vielä taannoin (1918, 1945) oli tavallista, että häviämällä sodan voitti rauhan.

Pohjanmaalla oli sellainenkin sanonta, että työväenaate on hyvä aate, mutta Kosola sen pilasi. Kauhavalla ja Härmässä on muuten erittäin paljon vierasperäiseltä kuulostavaa nimiaineista. Koso tulee mieleen Konsta ja Konstantin, kuten Pernaasta Bernhard, Härmästä Henrik, ja ihan omia taloryhmiään ovat esimerkiksi Fräntilä ja Renko (dräng) ja kyläkuntia Somppi ja Passi.

Tekoäly ja tämä meneillään oleva kolmas maailmansota kuuluvat yhteen. Jo E.A. Poe kirjoitti kuvitelman tästä tilanteesta, jossa hullu ottaa johtoonsa koko hullujenhuoneen. Tarinan nimi saattoi olla “Tohtori Terva ja professori Höyhen”. Jos lukija ajattelee, että tarkoitan viittauksellani jotain naapurimaata , ajatus ei välttämättä ole väärä. 

Poe, joka saattoi itsekin olla merkittävä mielipuoli, oli harvinaisen kauaskatseinen mies, ja teki joukon kauaskantoisia avauksia. 

Hän keksi jopa salapoliisiromaanin, jollainen on syvällinen kuvaus poliittisesta ja sosiaalisesta järjestelmästämme. Ranskassa runoilija Baudelaire ymmärsi yskän heti ja alkoi kääntää “Kultakuoriaista”.

Ensimmäisiä kauhutarinoita oli Poen “Amontilladotynnyrit”. Huomasin ottaneeni sen äskettäin toimittamaani lukemistoon.  Se on hieno Mies muurataan kettingeilä ja raudoilla mielensä perälle onkalon pimeyteen. Joskus hyvin nuorena riensin maistamaan amontiladoa tämän jutun vuoksi. Mikä pettymys. Sherryn luirua!

Jutun kuva on eilen iloittelemiani isäni valokuvia. Tämä on sodan ajalta, kohteena Syvärinjoki. Ihmishahmon arvaa repusta sotilaaksi.

Vähemmistöt

Veijo Meri sanoi esseessään, että merkittävä englanninkielinen kirjallisuus tulee vain vähemmistöiltä. “Vähemmistö” on ymmärrettävä tässä yleiskielisesti: naiset, poikkeavat, maahan poikenneet, ehtimiehet. Kai hänellä oli mielessä juutalaistaustaisten valtava näkyvyys USA:n kaunokirjallisuudessa, mutta aika on muuttunut.

Olin hyvilläni viimeksi tässä blogissa innostaneen taloustieteilijän armenialaisesta nimestä. Acemoğlu. Se viittaa vähemmistöön. Armenialaisilla oli hyvin vaikeita aikoja sata vuotta sitten.

Meri ei ollut kiinnostunut tekniikasta eikä innovaatioista. Nekin lähtivät liikkeelle USA:sta, jossa oli sosiaalista väljyyttä. Muistaakseni opiskelija B. Gates osti käyttöjärjestelmän (DOS) joltain putkimieheltä. Itse olin ihmeissäni, kun näin vierestäni, että kaikkein korkeimman tason akateemiset ihmiset juoksivat Radio Schackissa, jossa jopa Applen ensimmäinen pikku tietokone oli myynnissä tee se itse -sarjana. Oma kolvi kai piti olla. Tuttavistani yksi tällainen oli liittvaltion mutoksenhakutuomioistuimen jäsen ja toinen UCLA:ssa noin 30-vuotias, ukrainalaistaustainen superjuristi.

Acemoğlun uusin kirja “Power and Progress” käsittelee tuhatvuotista taisteluamme teknologiasta ja vauraudesta. Siinö kirjoitetaan hyvin terävästi AI:sta eli tekoälystä. Alta kaiken hypen: AI on jo mullistanut esimerkiksi biologian tieteenä. Seuraan itse silmät ymmyrkäisinä kkeellista tietoa muun ohella proteiinien laskostumisesta ja yhteispeliä DNA:n kanssa.

Kun hiiliajoitus ei toimi kovin vanhoissa kohteissa, nyt on yhdistetty eri menetelmiä, ja AI on laskenut, milloin lakkasimme olemasta yleisesti petoeläinten saalista ja aloimme itse tappaa ja paistaa eläimiä. Kynnyskeksintö oli tuli. Siitä alkaa olla sata tuhatta vuotta.

Tiukkaa kamaa. Ja luojan kiitos. Käsityksemme teknologiasta ja tuhannesta vuodesta ovat muuttuneet hyvin kiivaasti.

Olen iloinen ja ylpeä valokuvastani, jonka liitin tähän juttuun, taas. Photoshopin neurofiltterillä mustavalkoinen valokuva paranee helposti, ja olen usein päivitellyt hyvää onneani. Käytin itse ja jälkeläiseni käyttiävät todella paljon aikaa isäni valokuvien skannaamiseen noin 10 vuotta sitten.

Olen olemassa valokuvauksen ansiosta. Puolet isäni RUK:n kurssista kaatui, hyvin monet äsken ylennettyinä vänrikkeinä Talvisodassa. Isä oli tapansa mukaan ilmoittautunut vapaaehtoiseksi, vaikkei välttämättä edes tiennyt, että nyt haluttiin muutama vänrikki ilmavoimiin koulutettavaksi tähystäjäksi. Välirauhan aikana hän ilmakuvasi pikkukoneesta kaikkea, mitä käskettiin, ja koulutuspaikkakunnalta (Kauhava) oli löytynyt hänen luulonsa mukaan seuran puutteessa riutuva kirjakaupan myyjätär, jota itse asiassa kaikki korkeushyppääjät piirittivät.

Isä sai kunniaa tulenjohtotehtävistä. Vuoden 1941 läpimurtohyökkäyksiin maastoa kuvattiin hyvin huolellisesti, ja radion kautta äänessä oli henkilö, joka osasi mielessään verrata maastoa ja kuvia ja arvioi tulikomentoihin koordinaatit näppituntumalla. Isä vaihtoi saksalaiselta villapaitaan erinomaisen Zeissin kameran ja palasi Ilmasotakouluun opettamaan ilmanavigointia niin ettei ehtinyt sieltä takaisin rintamalle ennen kuin yleisemmin ymmärrettiin, ettei pommikoneella mahdu enää sekaan.

Valokuvassa on juhannus 1948. Isoisäni on sensaatiomaisesti rakentanut tuon huvilan. Isäni seisoo lököttävissä verkkarihousuissa vahtimassa minua, joka istun auton (Willys Overland m. 1921) vasemmalla rapakaarella. Vieressä on Natsu eli International, joka oli ollt koko sodamm ajan armeijan käytössä.

Kuvassa on alkavaa suomalaista keskiluokkaa. Isä oli jo valmistunut lakimieheksi, minä en. Suvussa yhdistyivät käden taidot ja mielen uteliaisuus. 

Huvila lienee pystyssä mutta käyttökelvoton. Suvussa on oudon paljon julkisen palvelun kiehtomaa väkeä. Instituutioiden ei-ekstraktiivista rakentamista on esimerkiksi opetus.