Wenäjä

Tämä ei ole varhainen Suomen lippu, vaan keisarillise Venäjän laivaston lippu, jonka otti käyttöön Pietari Suuri. Kun Togo-poika upotti laivaston Tshushimassa, näitä lippuja meni pohjaan koko joukko.

"Hei! Saksa, Ranska, Ryssän Niku, Italia, Ritannia sekä Rans-Jooseppi!"

Eilisen Mannerheim-jutun tarkoitus oli johdattaa kuohuttavaan päätelmään. Myöhempi Suomen marsalkka C.G.E. Mannerheim ei ollut poikkeus, vaan sääntö.

Mies itse oli mitä ihmeellisin yksilö, ainutlaatuinen poikkeus. Mutta tuon poikkeuksellisuuden taakse on kätketty perinne.

Suomalainen tai oikeastaan "suomalainen" herraspoika menestymässä Venäjän keisarikunnassa oli tavallinen tarina, ja Mannerheimilla oli itse asiassa vaikeuksia päästä vauhtiin. Maitojunaakin tuli kokeiltua, ennen kuin termi oli keksitty.

Tulkintani mukaan maitojuna oli sekajuna, jossa oli mukana ns. maitovaunu, valkoiseksi maalattu ja hitusen lämpöeristetty. Muistan ne vaunut. Hyvinkään rautatiemuseossa näyttäisi olevan vain keltainen postivaunu.

Maitojuna lähti aamulla hyvin varhain, maitojen vuoksi. Arvattavasti ainakin Haminasta RUK:n kurssilta hylätyt luikkivat paikkakunnalta maitojunalla. Ennen oli sellainenkin tapa, että reputtamisesta ilmoitettiin viime tingassa. Kuuluisa Haminan maitojunan käyttäjä oli Kajaanin sissi Kekkonen.

Vuonna 1877 Venäjän asevoimissa palveli 281 suomalaista, joista kenraaleina 40. - Seuraavana vuonna perustettiin Suomen sotaväki, joka ei ollut urakehityksen kannalta houkutteleva vaihtoehto. Sotaväkihän lakkautettiin aste asteelta vuoteen 1905 mennessä, ja ensimmäiseen maailmansotaan osallistui sotamiehinä noin 700 miestä. Isoisäni oli yksi heistä.

Maalmansodan välttäminen oli harvinainen onni. Toisaalta se suoranaisesti vaikutti Vapaussodan tolkuttomuuksiin. Aapo Roselius on nimittänyt tapahtumasarjaa hyvin osuvasti amatöörien sodaksi.

Mannerheimin ja hänen upseeriensa kohditain hankalista väleistä on julkaistu tutkielmia, muun muassa Veli-Matti Syrjö: Mannerheim ja muut kenraalit, s. 7. (Sotahistoriallinen Aikakauskirja 22, 2003).

Koko 1800-luku oli opportunistien vuosisata, eikä nyt ole puhe vain liikemiehistä ja keinottelijoista, vaan nimenomaan virkamiehistä ja sotilaista. Kun arkistoja on alettu pikku hiljaa lueskella, monen suurenkin kirjekokoelman sisältö osoittautuu olennaisesti kollegojen panetteluksi ja pikku suosionosoitusten kärttämiseksi.

Mikään ei ole muuttunut. Paitsi että nykyisin käytetään sähköpostia.

1800-luvun kiipijä-perinteeseen kuului ankara senioriteettiperiaate, jonka tunnen omastakin kokemuksestani. Väitöskirjaani löysin aikoinani paperin, joka koski erään esittelijänviran täyttämistä. Virkaan nimitettiin henkilö, jolla oli virkavuosia nippa nappa eniten. Tosin todettiin, että hakijat K.J. Ståhlberg ja J.K. Paasikivi olivat molempain oikeuksien tohtoreita, mutta heidät arvioitiin siis virkaan nimitettyä heikommiksi hakijoiksi.

Jo mainitsemassani uudessa Snellman-elämäkerrassa on herkullisia kuvauksia äänestyksistä ylioiston konsistorissa, jossa virkaiältään kovin nuori Snellman oli pöydän alapäässä - häntähän oli pidetty ennen hallitsijanvaihdosta vaarallisena kommunistina (!) eikä hän ollut saanut säällisessä iässä hakemaansa professuuria vaan joutunut etäisiin maakuntiin koulun rehtoriksi.

Ehkä palaan kollegiaalisen järjestelmän piirteisiin jossain vaiheessa. Hallussani on sekä Turun että Viipurin hovioikeuden asiakirjamalleja (toimittaneet A Käpy ja O. Petäys), joissa suosikkini on äänetyspöytäkirja virkaehdotuksesta - kolme ja puoli sivua katkeamatonta virkettä, herrat hovioikeudenneuvokset ja asessorit aina virkaikäjärjestyksessä lueteltuina.

Mannerheim ilmestyi Vaasaan kuin tyhjästä tammikuussa 1918 venäläisenä kenraalimajurina. Kun sitten armeijaa ruvettiin tosissaan luomaan, kävi heti ilmi, että upseeriston keskuudessa oli sammumattoman keskinäisen vihan täyttämiä ryhmäkuntia kuten jääkärit, ruotsinkieiset jääkärit, suojeluskuntataustaiset ja ryssän upseerit. Kun palkka oli huono ja tasavallan presidenttinä väärä mies (monien upseerien mielestä siis), seurauksena oli vakavia levottomuuksia, jotka kestivät vuosikausia.

Mannerheimilla oli ongelmia häntä virkaiässä vanhempien Venäjällä palvelleiden upseerien kanssa. Näitä tyyppejä pyöri kuvioissa vielä toisen maaimansodan aikana, tosin yleensä jakamassa kunniamerkkejä sotasairaaloissa. Mutta merkittäviä "ryssän upseereja" olivat Wilkama ja Kivekäs ja tietysti Nenonen, joka yhteydessä kukaan ei halua muistaa, että hän ehti Venäjän armeijassa rykmentinkomentajaksi ennen kuin matruusit mukiloivat hänet tajuttomaksi kiväärin perillä.

Olettaen kohtuudella, että Mannerheimin sana painoi virkaylennyksissä, hän näyttäisi omaksuneen tyypillisen 1800-luvun suosikkijärjestelmän, jota tietenkin nimitettiin ylentämiseksi todellisten ansioiden mukaan. Niin sitä on aina nimitetty. Mikkelin päämajan kenraalikunnassa on joitakin aika mielenkiintoisia virkaikäasetelmia, ja vielä sotien jälkeen tehtiin erinäisiä ratkaisuja - en esimerkiksi voi kuollaksenikaan ymmärtää, miksi Taavetti Laatikainen ylennettiin täydeksi kenraaliksi 1947. Talvela ylennettiin 1966 mutta Airoa ei koskaan. Todellinen suosikki Heinrichs oli saanut kolmannen leijonan jo 1941.

Suosikkijärjestelmään liittyy inhokkijärjestelmä. Mannerheimin kanssa kunniasa kilpaillut Aarne Sihvo sai istua sotavuoden käytännössä kädet ristissä. Tarinat hänen aloitekyvyttömyydestään ja juoppoudestaan eivät vakuuta. K.M. Walleniuksen parkkeeraaminnen sivuraiteelle taas saattoi olla perusteltua, vaikka hänen komentamistaan Lapista Viipurin lahdelle Talvisodan loppuvaiheessa on vaikea nähdä muuna kuin nyrkkiin juoksuttamisena.

Nyrkkiin juoksuttaminen... Mannerheimin aika avoimesti inhoama Kekkonen oli senkin alan suvereeni mestari.

Kun nyt katselee ja miettii Kekkosen suosikkeja, on hyvä palauttaa mieleen, että 70-luvun alussa meillä oli maailman nuorimmat ministerit, sellaisia kuin Paavo Väyrynen (29 v.) ja Ulf Sundqvist (s. 1945, ministeri 1972). Lipponen ja Tuomioja eivät ollet korkeassa asemassa, puhumattaaan Halosesta.

Kai tätä ikäkysymystä on osoitettava sormella. Henkeäsalpaavan nuorten nimittäminen korkeisiin poliittisiin tehtäviin taisi osoittautua pahaksi virheeksi. Siihen ei ole palattu. Sitä oli kyllä kokeiltu aikaisemminkin. Ryti nimitettiin Suomen Pankin pääjohtajaksi vähän yli 30-vuotiaana, rauhan oloissa.

Mannerheim oli Talvisodan syttyessä eläkevaari ja täytti siis kokonaista 75 vuotta 1942.

Tuli jotenkin mieleen - olisiko oma lehmä ojassa - että kiinteä ja pakollinen eläkeikä ei ehkä ole maailman järkevin järjestely.

Mannerheimi vankka

Joku kysyi kommentissa, olisiko vallan häikäilemätöntä verrata Lammiota Mannerheimiin, ja viittasi näkemäänsä televisio-ohjelmaan, joka oli todella näkemisen arvoinen, se Hitlerin vierailu siis.

Ihmettelen ujoutta. Kaksi suomalaista upseeria kolmesta jäljitteli Mannerheimia muun muassa siksi, että kadettikoulussa opetettiin niin. Oppiaineen nimi ei ehkä ollut "Mannerheimin matkiminen", mutta se käsitys, miten upseeri käyttäytyy, pukeutuu, liikkuu, sijoittuu seuraussa, ja moni muu asia, on peräisin keisarillisen Venäjän armeijasta.

C.G.E. Mannerheim oli huippu- ja hoviyksikön kasvatti, ja hänet näkee hyvin varhaisessa elokuvassa astelemassa Nikolai II:n seurueessa kirkon rappuja alas.

Muutakin on sanottu, mutta ei Chevalier-kaartiin päässyt pelkästään sillä että oli pitkä ja komea ja jaksoi kiskoa tosikireät housut jalkaan ja sotilaspalvelijan suosiollisella avustuksella käsittämättömän hankalat saappaat kannuksineen.

Kalliiksikin se tuli. Hynttyyt oli hankittava itse. Mannerheimin isä oli epäonnistunut liikemies. Isoisä puolestaan oli ollut keisarin suosikki ja merkkimies. Kaikeksi onneksi eno oli von Julin ja omisti paksun lompakon. Oletettavasti hän tunsi ankaraa suonenvetoa lompakon kohdalla pakarassa aina kun tämä viiksekäs kaveri hiihteli maisemaan, ja rauhoittui vasta kuultuaan vuoden 1918 rahankeräyksestä. Vaikka eihän kenraalimajuri ollut jäänyt osattomaksi varakkaan kauppias Arhipovin rahoista oltuaan tovin naimisissa kauppiaan tyttären kanssa.

Jokin epämääräinen lähde - ehkä Suomen Kuvalehti - julkisti kerran Mannerheimin avioeropaperit vuodelta 1919. Olin mykkä ihailusta. Siinä oli juristilla vääntämistä. En nyt muista, oliko eron perusteena "omavaltainen hylkääminen" vai miten se meni, mutta pelkästään rouvan valtakirjan saaminen oli urakka.

Suomen upseeristo koostui kauan jääkäreistä, jotka tunnetuista syistä eivät Saksassa päässeet nauttimaan perinteisen upseerikoulutuksen kyseenalaisista iloista. Oli sota.

Jääkäripataljoona 27 oli kirjava joukko. Siellä oli riihen seinästä repäistyjä renkipoikia, joiden luku- ja kirjoitustaidon kanssa oli niin ja näin, suutareita ja käsityöläisiä ja sitten prosentuaalisesti kovin paljon ruotsinkielisiä herrasväen poikia. Taavetti Laatikainen oli lähtiessään filosofian maisteri, pääaineena kai peräti latina. Heinrichsin kolme veljestä kohosivat näkyvään asemaan. Heistä Erikiä pidettiin vähän yksinkertaisena, mikä on vahva todistus miehen suuresta älykkyydestä. Porukassa ja varsinkin niin kirjavassa porukassa, ei parane nostella päätään.

Airo oli ensimmäisiä kenraalikuntaan nousseita ei-jääkäreitä ja Martolan tavoin Ranskassa koulutettu. Ei uskoisi.

Mannerheimin upseerin eleet eivät siis olleet ainoastaa perinteisiä venäläisiä, vaan korkeimman hoviperinteen mukaisia. Hoviperinteet puolestaan olivat aika yhteneviä eri puolilla Eurooppaa, kun hallitsijahuoneetkin olivat ja ovat yhtä ja samaa porukkaa. Venäjällähän harrastettiin erikoisesti tanskalaisia prinsessoja niin että minunkin isoäitini (s. 1901) toinen nimi oli Dagmar, kuten sangen monen muun suomalaisen naisen. (Dagmar oli Nikolai II:n äiti, otetulta nimeltään Maria Feodorovna. Lähdeteos sanoo hänen hemmotelleen Nikolai-reppanan piloille.)

Mannerheimin monista kaskusita korostuva hienovaraisen vittuilun taito oli sekin Pietarin salonkien perua. Uusi ystäväni R. Savolainen siteeraa kirjassaan "Suosikkisenaattorit" lähdettään kertomalla, että J.E. Ehrenströmillä oli (1800-luvun alussa) "taito lausua epämiellyttäviä asioita mitä miellyttävimmällä tavalla".

Mannerheimin väitetään sanoneen, että kun häntä potkaisi hevonen polveen Varsovassa 1905, kouluneuvos Mandelin ontuu edelleen.

Marskin huikea kävelytapa, josta television filmillä on näyte, on siis osittain henkivartiokaartin perua, osittain polvivamma. Kouluneuvos Mandelin puolestaan oli kansalaislahjalla perustetun Kenraali Mannerheimin lastensuojeluliiton pitkäaikainen johtaja.

Mannerheimin kävelytapa herätti tavatonta mielenkiintoa jo varhain - tämän kijroituksen otsikkokin on vanhasta punaisten pilkkalaulusta. Toinen säe on "kävelee kuin ankka". Kolmas säe on "ja rinta on kun romukaupan näyteikkuna".

Pahoittelen punikkien mahdollista tahdittomuutta.

Kun komppanianpäällikkö Lammio jäljittelee Marskia Karjalan metsissä, se on naurettavaa ja todellisuuden tajun puutetta. Kun muuta ei mainita, Lammio ei ollut talvisodassa ja oli siis syntynyt 1920 tai 1921. Kun muuta ei mainita, hän oli helsinkiläisen keskiluokan vesa eli sarkatakissa ja kukaties golffarihousuissa kasvanut. Matka Pietarin hoviin ja sen Ranskasta ja ranskan kielestä omaksumiin elkeisiin on naurettavan pitkä.

Mannerheim tuhosi tietoisesti ja taitavasti reservin upseereiden ja kaaderiupseerien eron. Ensi mainittujen kaulustähdetkin muuttuivat tinanapeista kullanvärisiksi. Tiedossa ei ole, mahtoiko tämä ottaa kadettiupseereita päähän. Luultavasti ei, koska kaikki muut paitsi Lammio olivat käsittäneet reserviupseerien ratkaisevan merkityksen Talvisodan taisteluissa.

Reserviupseereita oli sodissa koko joukko komppanian päällikköinä eli kapteenin vakanssilla, ja pieni määrä suurlahjakkuuksia pataljoonan komentajina - sellaisia miehiä kuin Päiviö Hetemäki ja Jukka Malmivaara, jotka taisivat olla samassa yhtymässäkin, joka saattoi olla JR 50.

Nykyisten liikkeenjohtaja-nulikoiden puheet Tuntemattomasta sotilaasta ja RUK:sta johtamistaidon oppaina osoittavat lähinnä syvää asiantuntemattomuutta. "Tuntematon" on kirjoitettu ryhmän ja joukkueen, hetkittäin komppanian näkökulmasta eli alle 300 miehen joukkosta. Pataljoona (Sarastie - Karjula) vilahtaa muutaman kerran, mutta rykmentistä ei ole tietoa. Pataljoona oli siis kkolme tai neljä komppaniaa ja rykmentti kolme pataljoonaa ja divisioona koklme rykmenttiä. Liioitteleva laskusääntö: komppania 300, pataljoona noin tuhat, rymentti noin kolme tuhatta, divisioona runsaat kymmenen tuhatta miestä. Puna-armeijassa divisioona oli aina pienempi.

Siis jälleen kerran terveisiä kauppakorkeakouluun: edestä johtaminen ja tulessa makaaminen liittyvät sadan miehen porukoihin. Liikkeenjohdon pitäisi hakea kielikuvansa paljon suuremmista yksiköistä, joita ei johdettu edestä eikä makuultaan.

Olen suositellut ystävälleni, joka taitaa olla johtamiestaidon professori, sopivaksi kurssikirjaksi halstin "Talvisodan päiväkirjaa". Ei ole hurjempaa haastetta johtamistaidolle kuin huoltopäällikön tehtävät Talvisodan divisioonassa ja armeijakunnassa.

Mannerheim tuli tältä päivältä käsitellyksi, eikä kukaan nuuhkine epäkunnioitusta tätä suurenmoista hahmoa kohtaan. Minun silmissäni Mannerheim oli myös fantastinen poliittinen lahjakkuus. Hänen toimintansa sekavina vuosina 1919-1922 oli tavattoman taitavaa ja hänen viivyttelynsä oikeistokaappauksen lähdettyä kytemään 1929 osoitti mahtavaa vainua. Demokraattisesta mielestä en puhuisi - mistä hän sellaista olisi oppinut? - Kunnioittava suhtautuminen rivimiehiin ja yhteisen kansan edustajiin oli luonnetta - mutta myös hovietikettiä. Pikkuherroille ja pikenteille sopi äksyillä, tavalliselle kansalle ei.

Joten lopetan terveisiin Ilta-Sanomille.

Lehti teki suuren palvelun penkomalla esiin uutta tietoa Viipurin menetyksestä 1944, ja julkaisi vuodenvaihteen numerossaan asiallisesti oikean mutta grafiikkana oudon visualisoinnin kesäkuun kriisin kaatuneista. (Käyrä on erikoinen valinta diskreettien tietojen esittämiseen eli kaatuneiden kuvaamiseen päivästä päivään.)

Olisi kovin hyvä, jos tämä suurilevikkinen lehti kertoisi lukijoille sopivassa vaiheessa senkin, että Valkeasaaren mustan päivän kaatuneiden huipun ylittävät Talvisodan viimeiset päivät, jolloin Suomen armeija melkein kuoli.

Valkeasaaren päivänä 10.6.1944 kaatui 812 henkilöä, ja 4.7. enimmäkseen Talin-Ihantalan taistelussa 615.

Talvisota oli pahempi. Myönnetään - huippupäivään kuuluvat Petäjäsaareen jääneet. Tämä etenkin Rantasalmen miesten surma oli koko sotien ehkä suurin yksittäinen katastrofi, ja johtamisvirhe. Satakunta miestä oli unohdettu Laatokan saareen, ja sinne he jäivät. Mutta menetykset Viipurin ympäristössä, Taipaleenjoella, Kollaalla ja Viipurinlahdella olivat niin hirveitä, että puhe hiuskarvan varassa olemisesta on täysin totta.

Talvisodassa maaliskuun kaatuneet olivat 1.3. - 13.3. näin kauheat:

278
546
614
410
597
847
554
635
682
586
700
709
481