Metsä

Metsä on kristityn vihollinen. Vaikkei olisi kovin kristittykään, metsä on vihollinen.

Metsässä asuu pakanamajumalia, pahoja henkiä, peikkoja ja menninkäisiä. Siellä pesivät tappavat taudit.

Euroopasta 80 prosenttia peitti metsä sydänkeskiajalla tultaessa. Silti jo Platon (fl. n. 380 eaa.) voihki metsien mieletöntä hävittämistä ja epäili, ettei siitä hyvä seuraa. Ja Välimeren rantojen eroosio oli jo silloin täydessä vauhdssa. Oliivilehdot eivät ole metsiä.

Kristillisillä lähetyssaarnaajilla oli hinku kaataa pyhät puut. Sellaista kerrotaan myös Skandinaviasta ja nimenomaan Suomesta. ”Pyhä puu” tuo mieleen yhden, yksittäisen puun. Todellisuudessa Jeesuksen miehet halusivat saada nurin kokonaisia metsiä.

Pyhän Bernhardin luostarisääntö kannusti nimenomaan raivaamaan metsät pelloiksi ja laituriksi. Sistersiläismunkisto osoitti erikoista intoa. Ja niinpä jo St. Denis’n mahtavaa kirkkoa lähelle Pariisia rakennettaessa sekä lankut että parrut oli etsittävä yli sadankin kilometrin päästä. Piankin Englannissa oltiin niin surkeassa tilanteessa, että rosvojen suosimalle Sherwoodille oli annettava nimi- metsälle nimi!

Luultavasti nyt voi sanoa, ettei juuri kukaan suomalainen ole oikeaa metsää nähnytkään. Edellinen sukupolvi – vaimoni sukulaisia muiden ohella – oli nähnyt Pieningän salot. Uhuan ja Kiestingin välissä oli myös tosimetsää.

Pieningästä harvoin mainitaan, ettei siitä tahtonut päästä läpi. Puut olivat mahdotoman suuria ja tiheässä ja vähän väli oli upottavia rämeitä. Suomen puolelta on sattunut silmään itäisistä maakunnista muutama maininta, että kaskenkaatajakin joutui aloittamaan reunasta, koska sisällä metsässä ei mahtunut heiluttamaan kirvestä.

Itse olen säälitellyt esi-isiä, kun sahanterä on ruotsalaisen teollisuuden, Sandvikin high tech -tuote, laminoitua terästä, niin että myös puuraaminen pokasaha oli nuori ja lyhytikäinen keksintö. Justeeri, jonka kaltaisia halkaisusahoja toki oli, ei mahtunut metsään. Mutta todellisuudessa kirves oli ainoa käyttökelpoine kapine.

Koillis-Eurooppa oli luonnostaan jotain aivan muuta kuin luontoarvojen edistäjät nyt luulevat. Saksan Itämeren ranta ja suuri osa nykyistä Puolaa oli sotkuista rämettä, jolla viihtyivät vain paarmat, hyttyspilvet ja sotilaskarkurit. Pripetin soita (Puola – Ukraina – Venäjä) kaihtoivat paikallisetkin. Ellei sinne h hukkunut, eksyi iäksi ajaksi. Ja Neuvostoliiton partisaanit majailivat siellä toisessa maailmansodassa herra A. Hitlerin suureksiharmiksi ja vahingoksi. 

Possulaan mennessä on pieni kirveen käymätön kuusikko, jossa tavattoman tiheyden lisäksi kävelijää uhkaavat kuivuneiden oksien tosi terävät tyngät. On sellaisia sattunut silmään muuallakin. Yleensä takana on ollut riitaisa perikunta tai kiukkuinen täti, joka on kieltäytynyt kaikista hakkauksista.

Katsokaapa nyt karttaa: metsäautoteitä ja ojia kaikki paikat täynnä. – Kokeilkaapa ulkomaalaisiin ystäviinne. Olen kokeillut. He eivät voi ymmärtää, miksi suomalaiset kyyhöttävät metsässä ”kesämökeillään”, vaikka avaran taivaan alla olisi tilaa.

Pohjankirja ilmestyi

Esipuhe

Lappi on suuri, tieteellekin tuntematon alue. Ne perustiedot, joita löytää hakuteoksista, eivät nivelly toisiinsa.

Räkkä on yksi tämän kirjan aiheista. Elollisen, elävän Lapin ravintoketjun yksi keskeinen tekijä on hyönteiset, joita on osan kesäaikaa sanoinkuvaamattoman paljon ja suuren osan vuotta häviävän vähän.

Jäkälä on toinen aiheista. Mahdollisesti, tutkijan mieltymyksen mukaan, se rupijäkälä jota näkee kaikkialla tunturissa, on oikeastaan yksi ja ainoa eliö. Lupolla ja poronjäkälällä on suora kytkentä jääkauteen. Jäkälävarat elättivät peuran, jonka myöhäinen, teollinen muoto on poro ja josta olivat kiinnostuneita karhu, ahma ja susi.

Hyönteisrunsauden yksi liikekumppani on lohi, yleisemmin kala. Se hyönteismäärä, jonka punakylki tarvitsee ravinnokseen noustakseen kutupaikoille ja jaksaakseen sieltä kenties poiskin, ei ole vähäinen.

Kolmanneksi samaan yhtiöön kuuluvat linnut, joiden kesäkuinen määrä on Pohjoisessa vertaansa vailla. Laululintujen siivellä liitävät haukat ja jälleen jokin yksinäinen kotka.

Hyönteisten menestyminen kertoo paljon ilmastosta ja maaperästä, etenkin virtaavan ja seisovan veden määrästä. Yksi kirjan teemoista on suot ja niihin liittyen joet. Soiden on viime vuosikymmeninä käynyt väärin, ja jokien samoin.

Yli sata vuotta sitten tiedemiehet viettivät kesän toisensa jälkeen Lapinmaassa kairaten soita ja selvittäen turpeen kasvun ja kertymisen ja siinä sivussa maaston historian mannerjään vetäytymisestä tähän hetkeen. Samalla saivat selityksen erikoisuudet, kuten palsasuot, ja odottamattomat ilmiöt, kuten rinnesuot.

Puilla on monta historiaa. Vielä kuusen hiivittyä Lappiin idän suunnasta yhdessä kumppaninsa hirven kanssa toisen kuusilajien luultavasti talvehdittua jääkauden läpi Keski-Nojassa metsät kasvoivat mahtaviksi. Lapin sodan, tämän kirjan yhden aiheen, yhteydessä Inarinjärven seudulta kaadettiin vielä satoja tuhansia runkoja, jotka olivat valmiita uittoon, kun muut, lopulta rauhantekoon johtaneet kiireet yllättivät, ja nykyisen Suomen alueellakin käytiin niin sanottu Petsamon–Kirkkoniemen satojen tuhansien sotilaiden suurtaistelu, jota juuri kukaan ei enää viitsi muistaa. Neuvostoliitto hävisi; Saksa voitti. Saksalaiset piti lyödä mottiin, mutta nämäpä vetäytyivät etelään ja antautuivat siivosti amerikkalaisille. Ivalossa oli vielä jouluna 1944 neuvostoliittolainen varuskunta…

Vakavasti otettava sodankäynti oli suosittua viimeistään siitä alkaen kun ehkä eräs Trifon oli perustanut 1500-luvulla Petsamoon luostarin, joka kiinnosti myös täkäläisiä pohjankävijöitä kovasti. ”Vesaisista” ei ole edelleenkään selvää tietoa, mutta legendoja kyllä. Pirkkamiestenkin toiminta on hämärän varjossa. Ehkä Lapissa hiihdelleet ”pirkkalaiset” eivät tulleetkaan vain Satakunnasta, vaan myös Karjalasta, joka piti vuosisatoja hallussaan Oulun – Kemin aluetta eli luultavasti koko Lappia. Sekin on mahdollista, että saamelaisia verottivat ja ryöstivät – saamelaiset. Mitä enemmän perinnöllisyystiede ja arkeologia löytävät uutta, sitä pahemmin kieli ja ”kansallisuus” vyyhteytyvät.

Lapin historiaa on julkaistu – mutta silti jopa väestötiedot ovat epävarmoja ja ehkä keskeisinkin kohdin vääriä. On ollut taannoinkin aikoja, jolloin Lapissa on ollut kahta enemmän tai puolta vähemmän väkeä kuin kirjoihin on merkitty.

Uusimman tutkimuksen ansiosta tätä tietoa on nyt mukana.

Niin sanottu lapinkirjallisuus on pahimmillaan löysää tunnelmointia, selvien asioiden ihmettelyä ja ihmeitten sivuuttamista. Mutta ei Lapista pidä julkaista sivu suurten nimien.

Tässä kirjassa on sattuneesta syystä jokin määrä Kullervo Kemppisen aineistoa, tekstiä ja kuvia. Hänen alkujaan ehkä retkeilyoppaiksi tarkoitetut kirjansa menivät tavattoman hyvin kaupaksi ja pysyttelevät antikvariaateissa sitkeästi haluttuina. On muitakin – vaikka Paulaharjun ja Walleniuksen suurten nimien varjoon on tahtonut jäädä hyvin mielenkiintoisia kirjoittajia.

Kirja on osittain antologia, osittain uutta tekstiä, osittain kaunokirjallisuutta, osittain tietokirjallisuutta, malliksi myös tiedettä.

Ei ole välttämätöntä eikä järkevää sisällyttää kaikkia kansiin. Tarkoitus on kuitenkin sirotella siemeniä, kuten Lapin puut onnistuvat tekemään noin joka neljäs vuosi. Sirkama tekstiä, kuvan kulma saattaa hyvinkin johtaa syvempiin seikkailuihin samalla tavalla kuin Saariselästä voi saada tarkempaan perehtymiseen velvoittavan mielikuvan Kiilopäältä.

Kainuulaiset, Koillismaasta lähtöisin olevat ja lappilaiset kirjailijat näyttävät suorastaan kaihtaneen pohjoisia aiheita. Esimerkiksi Timo K. Mukka ja nyt Rosa Liksom kirjoittavat pohjoisesta, samoin kuin nyt Jari Tervo, mutta silmiin ei ole sattunut juurikaan sellaista, joissa alueen merkitys olisi suurempi kuin kulissin. Veikko Huovinen itse ei näytä edes maininneen ainakaan tunturimaata koko laajassa tuotannossaan, ja Pentti Haanpäälle, joka itse kävi Petsamossa, maakunta ei liioin osoittautunut varsinaiseksi mielenkiinnon kohteeksi. Kalle Päätalo oli sodan aikana pitkäänkin ensin Iissä ja siten Rovaniemellä, mutta koti-Koillismaan tarkan kuvaajan mielenkiinto ei suuntautunut pohjoiseen; retkeilyn aikakaudella hän kirjoittikin sitten Tampereelta.

Pitkään mietittyäni jätin metsän, metsätyöt ja koskenlaskijat pienin poikkeuksin pois. Metsä- ja Tunturi-Lapissa on niin paljon esiteltävää, että Lappi työmaana on jätettävä hyllylle samalla tavoin kuin Lappi metsästyksen ja kalastuksen valtakuntana. Näiden valintojen myötä jäävät olemassa olevien antologioiden varaan suurimmat nimet, kuten A.E. Järvinen, ja Lappiin luonteenomaisesti kuuluvat, kuten Annikki Kariniemi. 

Yrjö Kokko sytytti ties kuinka monessa Lapin harrastuksen. Ainakin minulle ”Sudenhampainen kaulanauha” oli valtava elämys, kunnes totesin tämän teoksen toimittamisen yhteydessä, että olin lukenut sen sangen alaikäisenä. 

Se on kiinnostavaa, mitä teitä etenkin Lapista syntyivät ne mielikuvat, joita tämä kokoelma haluaa osoittaa riittämättömiksi tai jopa virheellisiksi. Tunturiretkeilyn isän sijasta esiin tuodaan tuon harrastuksen äiti, nimittäin lääkäri ja voimistelunopettaja Kaarina Kari. Haltin valloitus on se kirja.

Lapin kirjallisuudesta tehdään tutkimusta (FT Juha Ridanpää, Uusi kuvitteellinen pohjoinen) ja parodiaa (Rosa Liksom). Eri lähteistä saa vähä vähältä kuvan, mitä ”klassikot” ajattelivat toisistaan. Aika vähin poikkeuksin he pitivät toisiaan arvottomina tuhertajina, joilla ei ollut käsitystä ”oikeasta” Lapista. 

Tästä valikoimasta tunnetuin ja ehkä paras osa Pohjoisen kirjallisuudesta on jätetty pois. Giuseppe Acerbista T. I. Itkoseen tuo kirjallisuus tunnetaan hyvin ja sen herkulliset palat on aina poimittu kuin sillin viipaleet lautaselle. Tekstit on hyvin helppo löytää. Niitä on suorastaan vaikea olla löytämättä.

Hyviä ja erinomaisia antologioita Lapista on julkaistu ainakin neljäkymmentä. Kärjessä ovat Erno Paasilinnan toimittamat kaksi, Laaja Lapinmaa ja Tunturit puhuvat, sekä kolmantena näiden koonnos, ja Veikko Huovisen Suomen saloilla, joka tosin keskittyy enemmän metsiin kuin varsinaisesti Lappiin. Tuosta viimeksi mainitusta ei ole ihmeellistä kyllä otettu uusia painoksia niin että se on hiukan saanta saaliissa. Syy voisi olla tekijänoikeuksien. Huovinen vaihtoi tuossa vaiheessa kustantajaa kahteenkin kertaan.

Kun Samuli Paulaharju ja Yrjö Kokko ovat sekä kirjastoissa että antikvariaateissa hyvin vaivattomasti tavoitettavissa, Paulaharju myös verkosta koko tuotannollaan, mikä tahansa valikoima tekisi vääryyttä tälle runsaudelle. Miksi tyytyä lusikalliseen lakkaa eli hillaa eli muurainta, kun sitä on tarjolla tynnyrikaupalla?

Se on kiinnostavaa, miten syntyivät ne Lapin mielikuvat, joita tämä kokoelma haluaa osoittaa riittämättömiksi tai jopa virheellisiksi. Tunturiretkeilyn isän sijasta esiin tuodaan tuon esimerkiksi harrastuksen äiti, nimittäin lääkäri ja voimistelunopettaja Kaarina Kari. Haltin valloitus on se kirja. Se näyttäisi olevan ensimmäinen kirjan muotoinen kuvaus reppuvaelluksesta sellaisena kuin se on 30-luvun lopulta alkaen ymmärretty. Ja uranuurtajat olivat siis naisia.

Lapin kirjallisuudesta tehdään tutkimusta (FT Juha Ridanpää, Uusi kuvitteellinen pohjoinen) ja parodiaa (Rosa Liksom). Eri lähteistä saa vähä vähältä kuvan, mitä ”klassikot” ajattelivat toisistaan. Aika vähin poikkeuksin he pitivät toisiaan arvottomina tuhertajina, joilla ei ollut käsitystä ”oikeasta” Lapista. Tuo asenne näyttäisi olevan edelleen käytössä. Kirjan sijasta esitellään joskus kirjoittajan epäedullisia sukujuuria.

Suhteellisen vankalla pohjalla on vain geologia, kuten maa- ja kallioperää tutkivan tieteen tulee ollakin. Mutta jopa viimeisimmän jääkauden ja sitä seuranneen nykyistä muistuttavan ajan vanhemmat kuvaukset ovat muuttuneet arveluttavan arvottomiksi. Jopa suuren auktoriteetin, luonnonsuojelun valvoja Reino Kalliolan kuuluisat ja suositut teokset sisältävät tältä osin käsityksiä, jotka ovat nyt osoittautuneet vääriksi. Ja esimerkiksi J. A. Granön kuuluisa maiseman tutkimiseen perustuva maantiede on välillä hylätty ja sitten taas osoittautunut elinvoimaiseksi. Niinkin nuoret teokset kuin 1980-luvulla ilmestyneet parhaitten asiantuntijoiden esitykset tulevat välittäneeksi myös vanhentunutta tietoa. Viimeksi kuluneiden kymmenen vuoden aikana on päästy selvittämään, millaista oli maa- ja kallioperä ennen jääkautta eli viimeisintä suurta jäätiköitymistä. Lappi on tutkimatta, mutta Pohjanmaalta on julkaistu uusiin fysikaalisiin menetelmiin perustuvia tietoja. Sen tiedämme, että sangen monille tuntureille tyypilliset syvät ja terävät kurut ovat monissa tapauksissa jääkautta vanhempaa perua, seurausta mannerlaattojen liikahduksista.

Tämän alan suuri uranuurtaja, professori Väinö Tanner, joka siis on eri henkilö kuin täyskaimansa ministeri ja poliitikko, on oikeastaan unohdettu. Hänen kirjoituksistaan edes uraauurtava selvitys Ihmismaantieteellisiä tutkimuksia Petsamon seudulta (2000, alkuteos ruotsiksi 1929), ei valitettavasti ole tunnettu. Asiantuntijapiirin tietoon ovat jääneet hänen 1geologiset tutkimuksensa, jotka julkaistiin yli sata vuotta sitten ruotsiksi, saksaksi ja ranskaksi suorastaan valtavien kenttätutkimusten tuloksena.

Tannerin unohtaminen liittyy luultavasti hänen ja muiden yhteiskunnallisiin mielipiteisiin, jotka eivät käyneet yksiin. Tanner saattoi olla ensimmäinen tutkija, joka ylimalkaan kuvaili kolttasaamelaisia ihmisinä ja otti asiakseen ymmärtää heidän erikoista elintapaansa. Muu maailma eli vielä ”primitiivisten kulttuurien” hengessä. Tanner esitti sata vuotta ennen muita myös sen ajatuksen, että mahdollisesti jokainen kauan selvinnyt kulttuuri, myös primitiivinen, on sopeutunut parhaalla mahdollisella tavalla ympäristöönsä ja sen pakottamiin edellytyksiin.

Tanner ei puutu useimpien muiden kävijöiden mainitsemaan kolttasaamelaisten määrättömään epäsiisteyteen; edes tarpeilla ei välitetty käydä edes ulkona. Nyt tutkimus on tuonut kieleen käsitteen ”siedättäminen” ja siis sen oivalluksen, että siivottomuudella saattaisi olla hyvinkin vahva terveydellisesti myönteinen merkitys. Vastaavasti alamme ehkä aavistaa, miksi ”kunnollisiin” oloihin tuodut metsäläiset tahtovat väkisinkin kuolla käsiin.

Lisäksi Tanner vastusti aikansa suursuomalaista ja etenkin AKS:n edustamaa heimohenkeä, kun taas hänen kollegojensa joukossa oli hyvinkin jyrkästi oikeistoon suuntautuneita tutkijoita, jotka olivat innostuneita ”vapauttamaan” Lapin, Kuolan ja Karjalan ja kaupanpäällisiksi Ruijan ja Ruotsin Länsi-Pohjan. Niinpä Tanner muutti professoriksi Ruotsiin ja kuoli siellä 1948.

Lappi kirjojen aihepiirinä tuo mietittäväksi yllättävän suuren määrän ristiriitaisia tekijöitä. Suuri erämaiden rakastaja A. E. Järvinen näyttää olleen hyvinkin toimeliaasti mukana suunnittelemassa metsänhoitajan virassaan avohakkuita, jotka olisivat tuhonneet koko Saariselän tunturialueen, ellei sota olisi tullut väliin. Luonnonsuojelijat ja retkeilijät tunsivat muutamia vuosikymmeniä sitten ajautuvansa eri leireihin, koska jotkut hyvin kiivaat kirjoittajat näyttivät edellyttävän luonnossa liikkujalta todistettua vakavamielisyyttä, ja vastaavasti ilmeni retkeilijöitä, joiden oli hiukan vaikea ymmärtää, että luonnonpuisto ja huvipuisto ovat aivan eri asioita.

Tyypillinen esimerkki ongelmallisista Lappi-kirjoittajista on kenraali K. M. Wallenius. Hän on Paulaharjun veroinen klassikko, joka alkoi julkaista jo 1930-luvulla tarinoita erämaista. Hän oli henkilönä hyvin näkyvä poliittinen toimija, jolla oli lisäksi taito herättää kohua, joka ei usein ollut lainkaan myönteistä. Häntä arveltiin 1930-luvun alussa tulevaksi Suomen käskijäksi, mutta talvisodan jälkeen hän taisi olla ainoa kenraali, jolle ei annettu mitään tehtävää, ei edes kunniamerkkien jakamista.

Tämän kirjan kannalta Walleniuksen tuotanto tuntuu jonkin verran muualta johdetulta. Yllättävän monin kohdin hänen suurten tarinoittensa takaa löytyy vanhempia, alkuperäisiä, omakustanteina julkaistuja pieniä painatteita. On ollut perusteltua ottaa opiksi Walleniuksen omasta menettelystä. Joskus on parempi kirjoittaa yli kuin lainata. Useat vanhemmat julkaisut, alkaen A. J. Sjögrenin monumentaalisen suuresta, vuonna 1826 julkaistusta Lapin olojen ja ympäristön selvityksestä, sisältävät aineistoa, jonka uudelleen julkaiseminen ei ole vaivan arvoista. Sjögrenin tapauksessa esimerkistä käykööt arviot elinkeinojen kehittämismahdollisuuksista ja uusien talviteiden linjauksen vaihtoehdoista. Mutta samainen Sjögren oli se henkilö, joka antoi sekä M. A. Castrénille että Elias Lönnrotille idean, innostuksen ja rahaakin tutkia sekä omaa maatamme että kieliheimolaisiamme.

Sekä Wallenius että Paulaharju ovat tekijöinäkin samaan tapaan ongelmallisia. Walleniuksesta on elämäkertateos, joka monin on monin kohdin anteeksipyytävä ja selittelevä mutta jättää toisaalta aukkoja kuvaukseensa. Erno Paasilinna on omassa muistelmateoksessaan Walleniuksen kanssa käymänsä yöistunnon jälkeen arvioinut, ehkä aika rohkeasti, että kirjailijaa olisivat jääneet painamaan vuoden 1918 teot eli oma syyllisyys. Paulaharjusta taas ei usein muisteta, että hänen panostaan kansatieteilijänä ei oikein arvostettu Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa ja että hän itse koki aika kipeästi arvonsa kansakoulun opettajana erilaisten tohtoreiden ja professoreiden edessä. Tässäkin Erno Paasilinnan kuvaus kaiken keräilytoiminnalleen uhranneesta miehestä, joka osasi olla lähimmilleen kova ja ynseä, ei oikein aukea.

Nyt Paulaharjun laajaa tuotantoa on hyvin tarjolla sekä kirjoina että internetissä. Tämän kirjan toimitustyön yhteydessä olen muuttanut mielipidettäni hänestä ihailevasta häntä tolkuttomasti ihailevaksi. Lapin-kirjailijana ja vanhan maailmamme kuvaajana hän on yksinäinen huippu, minun mielestäni vielä merkittävämpi kuin tuolla paikalla perinteisesti ollut Sakari Pälsi (joka oli koulutettu tutkija). Lisäksi Paulaharju on huippua suomalaisena 1900-luvun kaunokirjailijana. Hänen jopa oudosteltu suhteensa kieleen ei ole mitään paikallisväriä, vaan hengenheimolaisuutta James Joycen ja Franz Kafkan kanssa. Paulaharju oli Aleksis Kiven ja Volter Kilven kanssa ensimmäinen suomalainen modernisti, jolle kieli ei ollut väline vaan päämäärä. Kieli on teos itse. Ei ole mitään kielen ulkopuolista, jolle kirjoitus antaisi ”muodon”.

Koska Paulaharju repi kielestä irti enemmän kuin kukaan olisi luullut siitä lähtevän, hän oli postmodernisti ennen kuin edes modernismi oli syntynyt kirjallisuudessa. Hän tiesi, ettei kielen takana ole toista, kuvattavaa todellisuutta. Todellisuus on kuvaus, kuva.

Tämä antologia lähti liikkeelle siitä, että sain vastuulleni kuolleen isäni Kullervo Kemppisen aineiston, kuten täsmälliset retkipäiväkirjat Lapista vuodesta 1945 alkaen, hänen edelleen tunnettujen lapinkirjojensa versiot ja aineistot ja noin 25 000 valokuvaa, väridioja joista noin sata on julkaistu hänen kirjoissaan ja ainakin noin tuhat on yhtä hyviä. Lopulta löytyi jopa 16-millinen elokuva, neljännestunnin kestävä, valmiiksi editoitu dokumentti tunturivaelluksesta vuonna 1961.

Käydessäni aineistoa läpi ja palauttaessani mieleeni hänen kirjojaan, joita alkoi ilmestyä jo 1950-luvulla, käsitykseni Kullervo Kemppisestä eräkirjailijana on hiukan parantunut. Se mikä vaikutti minusta ennen löysältä jutustelulta ja turhalta tunnelmoinnilta, alkaakin nyt vaikuttaa järkevältä keinolta limittää kiinnostaviin käytännön neuvoihin ja tietoihin pieniä houkuttimia.

Naskama, jota olin pitänyt hänen Lappi-kirjoistaan huonoimpana, taitaa olla niistä paras. Siitä heijastuu monipuolisuutta ja kokemuksen tukemaa ymmärrystä, jonka varhaisempien kirjojen väärentämätön ja kohdin lapsekas innostus oli joskus peittänyt.

Tunnen vain tarvetta todeta tässä, että Kullervo Kemppinen ei tarvitse asianajaa. Hänellä on sellainenkin kirja kuin Milloin tarvitsen asianajajaa. Hän oli ammatiltaan asianajaja ja osasi puhua myös omasta puolestaan.

Mutta Lappiin olisi aika ryhtyä tutustumaan ja tutkimus olisi aloitettava. Viiden viimeksi kuluneen vuoden aikana on alkanut tapahtua. Matti Enbusken Vanhan Lapin valtamailla (SKS 2008) on uskomatonta kyllä ensimmäinen näkymiä avaava järjestelmällinen, lähdetutkimukseen perustuva Lapin historia. Tunnettu vanhempi, moniosainen Lapin historia ei näet sitä ole. Professori Maria Lähteenmäki on useilla teoksillaan (kuten Alueiden Lappi) aloittanut hänkin uuden suunnan alueen käsittämiseksi. Professori Marja Tuominen opettaa kulttuurihistoriaa Lapin yliopistossa.

Nämä kollegojen teokset jätän tämän maininnan varaan ja kehotan tutustumaan niihin. Otteiden lainaaminen antologiaan tekisi viimeksi mainittujen kirjoille vääryyttä. Enbuske on tarpeen ”todistajaksi”.

Henkilö- ja osoiteasioita

Oikaisu: eilisen kirjoituksen kommentoija puhuu juoruilusta. Leima on epämääräinen. Isäni muistelmateoksessa on hauskoja tai harmillisia tietoja eri ihmisistä. Koska asianajaja on vaitiolovelvollinen, tuo käsikirjoitus on tarkastettu viiteen kertaan. Kaikki siinä kerrottu löytyy oikeusjuttuja pöytäkirjoista tai julkisista rekistereistä. Keksitty esimerkki: ”Raittiusseuran puheenjohtaja N.N. (nimi mainittu) joutui kerran toisena jälkeen juoppoputkaan ja sai sakkoja.”

Yleiskielessä juoruilu kai tarkoittaa epäedullisten tietojenlevittämistä yleisesti. ”Spede Pasanen oli siviilissä huumorintajuton ja erittäin rahantunteva mies.” – Itse asiassa minullakin on tämä kokemus, josta asianmaisen elämäkertateoksissa ei mainita. ”Kekkonen oli tunnettu pitkävihaisuudestaan.” En todellisuudessa tiedä asiaa, mutta olen saanut sen käsityksen, että väitteessä voi olla perää. Mannerheimin on sanottu olleen vielä pitkävihaisempi.

Isäni Kullervon Lappi-kirjat ja lehtileikkeet sekä erittäin laaja kokoelma valokuvia ovat menossa Rovaniemen kaupunginkirjastoon. Samalla tavalla kuin siellä ja Lapin museossa on Itkosen ja Walleniuksen kokoelmat, tänne tulee siis Kemppisen kokoelma.

Asiasta on sovittu näin suullisesti, koska aineistoa on tähän asti tarvittu siihen antologiaan. Ainakin mainitsemani kaksi vanhempaa kokoelmaa ovat kenen tahansa lainattavissa. Tosin kirjastoilla lienee omat käytännöt harvinaisten julkaisujen vaalimiseksi, mutta tuosta asiasta kantavat päävastuun vapaakappalekirjastot, ensimmäisenä ja ylinnä Kansalliskirjasto. Eikä kokoelmassa ole kirja-aarteita, mutta sitä vastoin aika paljon muuten vain vaikeasti tavoitettavia niteitä.

Valokuvia on noin 20 000. Suurin osa niistä on diapositiiveja, enimmäkseen Kodachromea. Vanhimmat eli 1940-luvn kuvut ovat mustavalkoisia ja sellaisinaan näyttelykelpoisia.

Oma digitaalinen kokoelmani on jo Kansalliskirjastossa.Koska kirjaston omat verkkosivut ovat tietenkin suuria eivätkä välttämättä helppokäyttöisiä, olen poiminut sieltä etenkin sotien vällsen ja sotia edeltäneen ajan kuvia, joista jotkut ovat mielestäni todella hienoja. Samoin on mukana 1800-luvun ja 1700-luvun muuta kuin suomenkielistä kirjallisuutta. Ihastelen kovasti tässä blogissa mainostamaani englantilaisen kirjoittajan kuvausta jalkamatkasta Petsamo rannikolta Inarin kautta Kittilään.

Tuosta kirjasta sain kaipaamani tiedon hyönteisvitsauksesta eli räkästä. Kirjoittajan mukaan se oli aivan hirvittävä. Olin ihmetellyt vuodesta 1954, miksi hyttyset eivät häirinneet tuntemattomia sotilaita, ainakaan elokuvista päätellen. Tiettävästi niistä kuitenkin oli aivan hirveä riesa. Sitäkin olen kummastellut, miksi pensaiden ja maan ruskaa ei löydä maalauksista. Vastaus on aika selvä. Ennen maantien rakentamista eli 1920-lukua kukaan maalaustaidolla varustettu ei käynyt Rovaniemen tai Kemijärven pohjoispuolella. Mielenkiintoista että Yrjö Kokko kuvasi mustavalkoiselle. Oliko isäni Kullervo ihan ensimmäinen värifilmin suurkäyttäjä, kun hänellä on myös satoja ruskakuvia vuodesta 1954.

Muistelen Kalle Kultalan maininneen, että he, suomalaiset valokuvaajat, saivat Helsingin olympialaisten aikaan kokeillakseen värifilmiä ja salamavalolamppuja. (Tunnen yli sata vuotta vanhat ja toisaalta toisen maailmansodan aikaiset värikuvat, jotka olivat erikoisuuksia myös painotekniikan kalleuden vuoksi.)