Kentällä kaatuneita

Eilinen Liverpoolin ja Real Madridin jalkapallo-ottelu oli todella katsomisen arvoinen. Painoin mieleeni kirjoittaa blogin aiheesta, ovatko miehet ruvenneet nyt yleisemminkin itkemään. Jos näin on käynyt, muutos on mainio. Antikin eepoksissa ja Kalevalassa sankarit ja sotasankarit itkevät vähän välillä, joskus päiväkausia. Itse olen saanut sellaisen opin, että mitään häpeällisepää mies ei voi tehdä. Mies vain puree hammasta ja kiroilee.

Otin esiin jo vanhat tilastoni, joiden poimiminen ja ryhmittely verkon kansallisarkiston erittäin hankalakäyttöisestä tietokannasta

http://kronos.narc.fi/menehtyneet/

oli minulta hullun työtä. Tein sen noin 15 vuotta sitten ja tein niin kuin näin viisaimmaksi jäljentämällä käsin ne kaikki yli 92000 menehtynyttä, joista kustakin esitetään yli kymmenen tietoa, jopa erikseen syntymäkunta, kotikunta ja asuinkunta ja sitten virheellisesti ja epäjohdonmukaisesti kuolinpaikka, joka on joskus taistelupaikka, joskus sidontapaikka, joskus sotasairaala.

Laadin pari sataa erillistä Excel-tiedostoa ja tein käyriä niin että näen suoraan muun muassa sen, että lokakuusta vuoden loppuun 1941 kaatui joka päivä enemmän suomalaisia nuoria miehiä kuin Kannaksen suurtaistelujen 1944 pahimpinakaan päivinä. 

Kuten näitä kirjoituksia hartaudella seurannut tietää, tuo asia on minulle joko mieletön joukkomurha tai mahdolliselta sotilaalliselta merkitykseltään käsittämätön vaihe. Taistelut jäivät vähiin itsenäisyyspäivänä 1941 Poventsan valtauksen ja vedenpaisumuksen jälkeen. Bolshevikit avasivat Uikujärven eli siis Stalinin kanavan patoportit, ja meikäläiset uivat vaatteet päällä yli 30 asteen pakkasessa.

Niinpä jäin miettimään kentällä kaatuneita. Jatosodan aikana PsD eli panssaridivisioona kärsi pahimmat tappiot, mutta kyllä Ehrnrothin JR 7 tuli kohta perässä.

Suurta sankaruutta osoitti ruotsinkielinen JR 61 (Marttinen) Viipurin Tienhaarassa.

Missään yleisessä lähteessä ei mainita, miten kukaan ei ollut elämässään nähnyt kenenkään juoksevan niin lujaa kuin Bertel (Bebbe) Storskrubb. Hän oli niin hyvä 400 metrin aitojen juoksija, että 1945 hänellä oli maailman kärkiaika nimissään, 52,2. Lisäksi hänellä oli suuri määrä Suomen ja Euroopan ennätyksiä. Hänen ja hänen tuttavansa Bengt Sjöstedtin nimet oli muotoiltu kuin suomenkielisen kansanosan kiusaksi.

Mutta Viipurinlahdella Säkkijärven puolella oli komppania suomalaisia jumissa kahden bunkkerin tulituksessa. Res. ltn. Storskrubbilla oli vanhastaan oma iskujoukko, joka oli taistellut mm. Tekarin saaressa. Kun veneitä ei riittänyt, Storskrubb tuli tuon 3,5 kilometriä konepistooli kaulassa uiden Viipurinlahden yli, ja sitten oli tämä bunkkeriasia.

Luutnantti sai vaatteita ja toiseen käteen telamiinan, toiseen kasapanoksen. Hän juoksi suojautumatta sadan metrin pellon yli sytytetyt räjähteet kädessä ja huitaisi ne molemmat bunkkerin aukosta sisään. Asia oli selvä. Paikalla olleet mainitsivat, että luutnantti juoksi kumiteräsaappaat jalassa, käsiajanoton mukaan 11 tasan. Lienee edelleen maailmanennätys lajiaan.

Mainos ja repliikki

Kirjaston tietopalvelu "Kysy mitä vain", jonka logo on ohessa, tuntuu olevan aivan erinomainen.

Vastausten takana on ihmisiä, jotka yrittävät tosissaan ymmärtää ja vakavissan vastata. Suositellaan:
http://igs.kirjastot.fi/iGS/kysymykset/haku.aspx

Siellä on eilispäivänä kysytty jälleen Talvi- ja Jatkosodan kaatuneita ja heidän jakautumaansa ja viitattu Matti Turtolan, Marko Tikan ja minun asiasta lausumaamme. Olemme arvelleet, että epätasaista oli.

Viittaukset ovat aivan oikeita.

Minun sanottiin väittäneen 2005, että sodissa kaatui punikkien poikia suhteettoman paljon. Joku muutti sen vielä muotoon "tapatettiin".

Olen edelleen samaa mieltä ja odotan sopivaa hetkeä laukaistakseni kiivaan väittelyn.

Tämä ei ole se hetki ja yllä esitetyssä muodossa "punaisuuden" ja sankarivainajaksi päätymisen välillä ei ole syyn ja seurauksen yhteyttä. Sitä vastoin asiaan liittyy muita mielenkiintoisia näkökohtia, vaikka korrelaatio ja kausaatio puuttuvat.

Jos mietimme asiaa karaistuneesti, ongelma ei ole sen ihmeellisempi kuin esimerkiksi epäterveellisten ruokailutottumusten vaikuttaminen elinodotukseen - vakutusta luultiin ennen suureksi ja nyt kai arvellaan, että se on suuri, mutta perinnöllisyys tekee lisäksi temppujaan.

Sotien numeroaines on hyödyllistä harjoitteluaineistoa vekostojen tutkimukselle ja poliittiselle päätöksenteolle. Eikä sankarivainajuus periydy.

Olen kehitellyt tässä välissä tilastojani ja tehnyt erilaisia ajoja ja hakenut sopivia matriiseja regressioanalyyseille.

Kaksi asiaa osaan sanoa aika varmasti. Tilastotieteen tunnetut perusongelmat aiheuttavat tunnettuja seurauksia, jotka päätyvät äkkiä lehtiotsikoiksi.

Pelkkä huono onni yhtyneenä karmeisiin sattumiin selittää eräät tilastopiikit. Lisäksi hyvin pieni kunta nousee näkyviin tilastosta ja hyvin suuri katoaa.

Helsinki, Viipuri, Turku ja Tampere ovat sinänsä hyvin ongelmallisia.

Yksi vaikeus on maalaiskunnat. Sotien aikana eräissä tapauksissa "maaseurakunta" ulottui melkein kaupungin kauppatorille. Näin oli mm. Viipurissa. Tampereen työläiskaupunginosat eivät kuuluneet kaupunkiin. Muistelen ettei edes Raunistula olisi kuulunut Turkuun - mutta en nyt ole sitä tarkistanut, koska pointti on asuinpaikan ja työpaikan ero.

Varsinainen näkökohta tämän asian esiin ottamiselle ja terveinen kaupunginkirjaston vastauspalvelulle on sodan vaiheiden ongelmakokonaisuus.

Huonosti koulutettuja miehiä eli liian vanhoja, liian nuoria tai niin punaisia tai niin tyhmiksi arvioitua, että asevelvollisuusajan sotilaskoulutus oli ollut lähinnä palvelua keittiöllä tai tallilla, kaatui pelottavat määrät helmikuun lopussa - maaliskuun alussa Talvisodassa Summan murruttua. Silloin heitettiin suoraan tuleen suuria täydennymsiesosastoja.

Samanlaisia ilmiöitä oli Jatkosodan loppuvaiheessa.

Kun tappiot olivat muutenkin suuret, nämä "rupulisakit" katoavat tilastoihin.

Olen käynyt yksin kappalein eli nimi nimeltä läpi Talisodan lopun ja nimenomaan Äyräpään - Vuosalmen suurtaistelun kaatuneet ja todennut, että käytettävissä oleva tilastoaineis ei riitä kokonaisarvion tekemiseen. Yli-ikäiset löytää tietenkin helposti, esimerkiksi 00 syntyneet kaatuneet sotamiehet. Mutta muutoin näkyy vain lievää nousua sellaisilla maaseudun tehdaspaikkakunnilla kuin Mänttä tai Viiala - ellei niitä ole tilastoitu maalaiskunnan yhteyteen.

Asia jää siis pohjaltaan arvailuksi. Kaatuneiden kantakorteistakaan ei löydy tietoja, jotka auttaisivat eteenpäin. Ammattinimikkeet ovat aivan mitäänsanomattomia - työmies, talollisen poika - sellainen voi tarkoittaa mitä tahansa.

Mutta kun tiedot sota-ajan tapahtumista ovat keskimäärin heikot, on lopuksi riennettävä korostamaan, että erittäin suuret tappioluvut tarkoittivat monissa tapauksissa erittäin hyviä joukko-osastoja - jääkäripataljoonat esimerkiksi kärsivät todella pahasti. Sama koski rykmenttien asevelvolliskomppanioita, sellaisia kuin "Tuntemattoman sotilaan" konekiväärikomppania. Siinä oli naapurilohkolla reserviläisjoukkoja eli viisi - kymmenen vuotta vanhempia miehiä, jotka eivät mitenkään pystyneet samaan kuin nuoret sankarit.

Poiliittinen ja etenkin sosiaalinen epäluulo "huonompia ihmisiä" kohtaan oli joka tapauksessa sotiin asti tosiasia ja tämän asian muuttuminen oli yksi Talvisodan suuria myönteisiä vaikutuksia. Kyllä sitä jäi ja kyllä sitä on vieläkin, mutta kun Suomi on niin paljon tasa-arvoisempi maa kuin esimerkiksi tekopyhä Ruotsi, jaettu sotakokemus on hyvin luultavasti yksi selitys.

Kaksi tarinaa sodasta

Sodan ajan radiotoiminnassa tulivat tunnetuksi monet henkilöt, joista kasvoi suuria kuuluisuksia. DJ:n tehtävissä eli levyjä soittamassa ja välillä laulamassa esiintyivät muiden muassa Tapio Rautavaara, Kauko Käyhkä ja Olavi Virta.

Kippari-Kvartetista tuli kuuluisa 1950 elokuva "Kaunis Veera" lauluosuuksista, ja tämä ammattimiesten yhtye murskasi kamarimusiikin. Se kelpasi sekä harjannostajaisiin että vuorineuvosten 60-vuotispäiville.

Olavi Virta lähti omille teilleen varhain, ja hänen tilalleen tuli Eero Väre. Mutta ensimmäinen tenori oli jo sodan ajan viihdytyksessä kunnostautunut tunnetun musiikkisuvun jäsen Auvo Nuotio - avaimenreikätenori vailla vertaa.

Kerran Nuotio oli kiirehtimässä lomalaisjunaan Karhumäessä tai Äänislinnassa tai olisiko ollut Poventsassa. Kiireen vuoksi hän pyysi ja sai luvan kiilata jonossa ja vetäisi postilottaa kiittääkseen "Niin minä neitonen sinulle laulan" - tenorin bravuuri .


Vuoroaan nöyrästi odottanut karjalaismummo jäi kysymään:

- A kenbä briha? Pöllähin että kušet ol männä houšuh.

* * *
Vikki-poika puolestaan oli kirjoittanut samalta lohkolta kotiin Hongonjoelle eli Honkajoelle, mutta kun Vikin käsialassa ei ollut kehumista, kirjettä luki ensin äiti, sitten lukivat siskot ja seuraavaksi kylän sentraali. Arveltiin, että Vihtorilla meni saadun tiedon mukaan muuten mukavasti siellä sodassa, mutta koko ajan tahtoi viluttaa, joten ompeluseurassa alettiin neuloa sellaista villapaitaa, että jo tarkenisi.

Naapuripaikkakunnan proviisori sai kuitenkin hänkin kirjeen nähdäkseen. Resepti muuttui.

Seuraavassa ompeluseuran kokouksessa oli äidinkin pakko myöntää:

- Ei sitten ollut Vikillä villapaidan puute.

Kankhan Tauno

Olin siis Kauhavalla ja juhlaväki kuunteli kummissaan puheeni. Sitten alkoi tapahtua. Menimme keittämään kahvia vanhan ystävän luokse tarkoituksena panetella yhteisiä ystäviä, koska sellainen on aina innostavaa.

Ystäväni sanoi että mitä jos soitettaisiin Kankhan Tauno paikalle, kun se aina joskus kyselee isästäni ja minusta kuulumisia. Soitettiin ja Tauno sanoi syövänsä lautasensa tyhjäksi ja tuli vaimonsa Eilan kanssa.

Kinasimme hetken Auvo Maunulan ja Ehrnroothin lento-onnettomuuksista sodan aikana - molemmat olivat näyttämässä, miten ei saa tehdä, ja tulivat pintohin ja henki pois. Tauno sanoi, että tässäpä yksi syy, minkä vuoksi hän ei ole antanut eikä anna haastatteluja. Kun ei muista tarkasti eikä välttämättä tiedäkään, voi sekoittaa ihmisiä ja asioita.

Ja näytti kädellä ampujille tuttua huti-merkkiä. Heilutellaan kämmentä edestakaisin. Hän oli sotien jälkeenkin mestariampuja, pari kertaa Suomen mestari vapaapistoolissa ja kansainvälisissäkin kilpailuissa myös kuvioammunnassa ja isopistoolilla.

Tämä 1919 syntynyt tuttavani on fyysisesti sellaisessa kunnossa, että nousee portaat vaikka takaperin, ja tikkaat varmasti myös. Muisti ja järki toimivat oivallisesti ja asiat ovat hämmästyttävän selkeässä järjestyksessä mielessä.

Hän jäi eläkkeelle everstiluutnanttina ja toimi pitkään pankinjohtajana paikkakunnalla. Hän ja Aimo Huhtala olivat ne kaksi ilmavoimissa sodan aikana korkealle kohonnuuta kauhavalaissyntyistä kadettiupseeria. Huhtala erosi everstinä.

Kangas ei ole millään tavalla erikoisen tunnettu, koska hän ei tuonut eikä tuo itseään esille eikä ole tiettävästi koskaan korskunut kokemuksillaan.

Sitä vastoin hän on ylpeä harvinaisen isosta nenästään, josta hänet on helppo tuntea sota-ajan valokuvista. Joku sanoi, että Taunolle tarjottiin upseerikerholla konjakki liköörilasista...

Lentolaivue 42:n sotapäiväkirjan lakoniset merkinnät ovat kauheaa luettavaa: Laivue pommitti 26.6. kapt. Kankaan johdollla 15 koneella ryhmityksiä Talin luona...30.6. panssareita Portinhoikassa... 4.7. laivue pommitti kapt. Kankaan johdolla Tuppuran saarta, sitten Teikarsaarta, illalla Äyräpään tykistöryhmityksiä, seuravaa päivänä kapteeni pommitti Äyräpään sillanpäätä 11 koneella, osumat hyvin maalialueella, Messerschmittit suojasivat. 10.7. rykmentin 32 konetta pommitti Vuoksen yli päässeitä joukkoja Vuosalmella.

Ja niin edelleen. Lentokone oli 1938 käyttöön otettu Bristol Blenheim, joka oli luonnollisesti täysin vanhentunut ja aivan liian hidas sotatehtäviin. Mutta Blenheimeilla nämä miehet lensivät vielä Lapin sodankin.

Ilmavoimilla oli tietysti pommikoneina myös Junkerseja (Ju-88), joissa muuten isäni lensi, ja se oli jo ihan toista. Dornierit ammuttiin alas heti kättelyssä.

Voi olla, että muistoissa ja muistelmissa suuren sankarin maineen saaneet hävittäjät olivat suuria solisteja. Merkittävä osa pommituslaivueista teki sotatyötä hiukan toisella periaatteella: tehtävät oli suoritettava miehiä ja koneita säästäen.

Saksa ei ymmärtänyt tätä ajoissa: Luftwaffesta loppuivat aika varhain lentäjät, ja lentäjä on erittäin kallis kouluttaakin. Suomessa nämä miehet eivät paljon tienneet eivätkä välittäneet "ilmataistelun hurmasta", koska he olivat jatkuvasti katselemassa konekiväärejä ja tykkejä väärästä päästä, nimittäin siitä päästä, jossa on reikä.

Rajoituksista huolimatta he olivat mukana aika uskomattomissa tempuissa. Juuri tämä Kepsun laivue toteutti helmikuussa 1944 viekkaan sotajuonen - Blenheimit liittyivät Helsinkiä pommittaneisiin punaisen tähden koneisiin, letkan perään, ja kun neuvostolentäjät laskeutuivat hyökättyään enemmän tai vähemmän sankarillisesti siviilikohteen kimppuun Leningradin lentokentillä, meidän pojat sytyttivät laskuvalot ja tulivat perässä mutta pudottivat pommikuormansa laskeutuneiden tovereiden niskaan.

Jälki oli pahaa, teho suuri ja sekaannus tavaton.

Keskviikkoinen juttukaverini oli mukana ohjaajana - ja ennen tätä hän oli käynyt saksalaisten pyynnöstä ilmakuvaamassa Leningradin, koska ilmatorjunnan takia kaupungin päälle ei päässyt, siis saksalaisten käsityksen mukaan.

Tauno Kangas palasi kuvien kanssa.

Se oli merkillinen kosketus menneisyyteen. Jutustelulla ei tuntunut olevan esteitä, ja sain tietoja, kuvia ja katsauksia upseerien elämästä myös sodan jälkeen.

Meillä on aika hyvä dokumentaatio, etenkin Kalevi Keskisen kirjasarja Suomen ilmavoimien historia, jossa tiedot esitetään yksittäisten lentokoneiden tarkkuudella, ja Jaakko Hyvösen kirjat "Kohtalokkaat lennot", joihin on koottu tiedot kaikista sellaisista lento-onettomuuksisa, joissa joku menetti henkensä.

On siellä tosin mukana myös se käsittömätön tapaus, jossa Blenheimin moottorit sammuivat harjoituslennolla Pohjanmaalla ja miehistö hyppäsi laskuvarjolla ja pelastui - kun taas lentokone fysiikan lakien vastaisesti ja ainutlaatuisesti laskeutui tyhjänä ja ohjaamattomana pellolle pyörilleen.

Kirjallisuudessa Risto Pajarin historiateokset ovat omaa luokkaansa eli täysi asiallisia ja jopa hiukan kuivia. Luettava, kertomuksellinen ilmavoimien historia kuitenkin puuttuu. Kirjoittajaksi tarvittaisiin joku henkilö, jolla olisi riittävä koulutus ja tausta. Pitäisikö yllyttää Isosompin Sakaria, joka on hänkin ev.ltn. ilmavoimista? Ei taitaisi onnistua. Hirveä työ ja turhan viisas mies ryhtymään sellaiseen souviin. Toisaalta kirjoittajalle olisi sauma nyt kun Kangas taitaa olla viimeinen mohikaani, joka pystyisi suoralta kädeltä oikomaan erehdyksiä.

Ilmiöt pyörähtelivät keskustelussa. Asioiden suuri, suunnaton sattumanvaraisuus, suunnitelun voimattomuus ja sitten miehet, jotka jaksoivat vuodesta toiseen tehdä tätä henkensä kaupalla.

Se kai ei ole kovin tunnettua, että koulutus- ja siirtolennoilla kuoli paljon ihmisiä. Sodan hirvittävyys on sitäkin, että edes hitusen tarkoituksenmukaiselta tuntuvat kuolema ei ole todennäköinen. Niin monet kuolivat mielettömästi - hyvä lentäjä eksyi huonossa säässä ja teki järkevän pakkolaskun, mutta silti meni henki. Sattui vastaan yksinäinen vihollishävittäjä, joka ampui alas. Kone meni pahasti ympäri laskussa. Moottori sammui nousussa. - Vaikka mitkä määrät karmean ymmärrettäviä asioita.

Ja - itsenäisyyspäivän hengessä - sotien jälkeen vaikeneminen.

Luulen että ne nuoret tutkijat erehtyvät hiukan, jotka näkevät armeijan ja sotaveteraanien unohtamisen nuoren sukupolven ilkeytenä. Oli siinä sitäkin, että monet mukana olleet eivät halunneet muistaa, koska muistaminen oli liian raskasta.

Metodisena vihjeenä nuorille historiantutkijoille: parhaat ja suulaimmat lähteet ovat epäluotettavimpia. Ne henkilöt, jotka riensivät kuvailemaan muistojaan, eivät olleet välttämättä tyypillisiä eivätkä edes kovin uskottavia. Ilmavoimien historiassa nämä "räkänä taivaalle" -hengen täyttämät tyypit saattoivat olla, kuten eräs mukana ollut tuli sanoneeksi, "taivaalla korvaamattomia ja maassa sietämättömiä".

Suomi kylmässä sodassa

Vapaaehtoisena kirjakauppa-apulaisena olen joutunut kahdessa päivässä kolme kertaa sekaantumaan asioihin, jotka eivät minulle kuulu, ja kertomaan myyjälle ja ostajalle, että Pekka Visurin uutuusteoksen "Suomi kylmässä sodassa" oheistuotteeksi mainitusta CD-levystä ei ole toistaiseksi tarkempaa tietoa. Ainakaan kirjan mukana ei tule sellaista.

Verkko-osoitteesta:

www.veteraanienperinto.fi/kylmasota

sitä vastoin löytyy kirjassa luvattu multimedia-aineisto eli tekstiä ja ääntä ynnä muuta.

Aineisto on toteutettu hiukan tahmeasti Adobe Authorware-ohjelmalla, joka käyttäjän on syytä asentaa tuossa verkko-osoitteessa olevasta painonapista. Asentaminen sujuu tavanomaisesti mutta ei aivan ongelmattomasti, verrattuna esimerkiksi QuickTime -liitännäisiin (plug-in - add-in). Aineisto näyttäisi olevan tottakai optimoitu Internet Explorerille, mutta sain kyllä sen hiukan askarreltuani toimimaan myös Mozillalla (Firefox 1.5).

Aineisto ei näyttäisi toimivan Macillä. Se on puute. Voi olla että ratkaisu on yksinkertainenkin. En tässä viitsinyt ryhtyä askartelemaan.

Tuon verkkopaikan tiedoista käy ilmi, että materiaali on kuin onkin tarkoitettu käytettäväksi CD-romilla. Kadettikunnan verkkosivulla kerrotaan kirjasta ja Internet-aineistosta sekä CD-romista, mutta siitä ei hiiskahdetakaan, mistä tuota levyä saa. Kun aineiston sanotaan olevan verkossa ja levyllä suunnilleen samanlaajuinen, asia ei ehkä ole kovin tärkeä.

Tällaisia tuotteita on tarvittu jo kauan - kirja, verkkomateriaali, opetusmateriaali. Tässä toteutus on kuitenkin keskeneräinen - näkyviä painovirheitä myöten.

Sääli.

Kirja on Kadettikunnan kouluille tuottamaa aineistoa, ja verkkomateriaali saattaa olla hyvinkin kätevää opetuksessa. Minun silmääni ei sattunut mitään sellaista erikoisempaa, jonka puuttuminen haittaisi kirjaa lukiessa.

Mutta kirja on hyvä ja tarpeellinen. Katselin sitä ensin hiukan hitaasti. Sitten muistin, että keskeinen osa siitä 1900-luvun historiasta, joka on minulle uuvuttavan tuttua, on virkeälle nuorelle ja itse asiassa keski-ikäisillekin täysin tuntematonta.

Sotien jälkeinen maailmanhistoria ja Suomen historia on totuttu esittämään valikoiden, ja kouluopetuksessa "sopivana" pidetty aineisto on aina välillä muuttunut.

Niin-pä. Muistan Pirkkalan opetusmonisteen ajat, muistan oikeaoppisen marxilaisen Suomen kirjallisuuden historian ja ainakin yhden Tammen kouluhistorian, joka herätti suurta kummastusta - mutta se taisi olla Hannu Taanilan toimiessa Tammen kustannustoimittajana eli hyvin kauan sitten; Hannun inspiroitunut suhde tosiasioihin lienee nykyisin yleisesti tiedossa.

Pekka Visuri, tämän kirjan kirjoittaja, on luotettava henkilö ja nähdäkseni aika vapaa historian nimimiehille ja -naisille luonteenomaisesta tarpeesta lyödä kuulijat hämmästyksellä tai tunkeutua parrasvaloihin vaikka saranan puolelta ja pokat kaulassa. Nimiä mainitsematta mieleen tulevat tässä kohdin Ylikangas ja Klinge. Molemmat ovat pitkän linjan professoreita ja molemmilla on tunnetusti vaikka mitkä määrät näyttöä erittäin korkeatasoisesta tutkimuksesta. Niin että ei sillä. Lisäksi olen hyvissä väleissä molempien kanssa. Se saattaa johtua siitä, että arvostan heidän tutkimuksiaan aidosti. Molemmat julkaisevat jatkuvasti myös muuta kuin tieteellistä tekstiä, ja se on erinomaisen kiitettävä asia. Se on sitten eri asia, että kaunokirjallisuuden alueella professori lähtee samalta viivalta kuin kaikki muutkin. Kirjallisia ja kerronnallisia ansiota ajatellen Gunnar Suolahtea ja Eino Jutikkalaa ei ole koskaan ylitetty, eipä päästy lähellekään.

Visurilla näyttäisi olleen päällystakkina Ohto Manninen, paras mahdollinen valinta. Manninen on jyryn näköinen mies niin kuin isoisänsä, mutta ei hän ketään purematta niele.

Visurin tietty eleettömyys ja kirjan luonne oppimateriaalina näyttää johtaneen monin kohdin asioiden vaimentamiseen. Hiukan mielivaltainen esimerkki - Kosyginin käynti Kekkosen kanssa Hangon satama-alueella 7.10.1968 sota-aluksella. - Minä en olisi malttanut olla mainitsematta, että rannikkotykistöllämme oli kovat piipussa, kun vieraan valtakunnan sota-alus tulee mitään ilmoittamatta täyttä vauhtia sotasatamaan. Tapauksen muistelijat eli vastuullisina sotilaina mukana olleet ovat jo kertoneet julkisuudessa, että iso selkkaus oli hyvin lähellä, koska pysyvien ohjeiden mukaan tuossa tilanteessa olisi täytynyt avata tuli.

Toinen esimerkki: Tietolaatikko "Kesän 1944 torjuntataistelut" on edelleen suomettunut versio. "Puna-armeijan parhaita joukkoja alettiin vetää taistelualueelta selustaan nuolemaan haavojaan ja valmistautumaan etelämpänä taisteluun Berliinistä."

Taistelujoukkoja eli 31. ja 33. kaartin läpimurtoarmeijakunta oli kuitenkin todellisuudessa eliminoitu, ja taistelu Berliinistä alkoi vasta noin kahdeksan kuukauden kuluttua. Ehkä on tarkoitettu viitata sotatoimi Bagrationiin eli hyökkäykseen Keski-Euroopassa. Myös Narvan rintamalla oli kova sota käynnissä.

Tämä ei ole esimerkki vaan mielipide. En näe Saksan aseapua kesällä 1944 enkä Ribbentrop-sopimusta käänteentekevinä, koska Saksalla ei ollut mitään vaihtoehtoja - heillä oli monta sataa tuhatta sotilasta hyvin lyhyen laivamatkan päässä Virossa. Suomalaisten ja suomalaisten täydentämisen ansiosta nuo joukot vedettiin 1944-1945 yllättävän onnistuneesti aivan Berliiniin saakka.

Tässä kirjassa ei arvailla. Mitä olisi tapahtunut, jos Saksan armeija olisi kaatunut niin kuin lankkuaita, samalla tavalla kuin syys- ja lokakuussa 1918? Minun arvaukseni on, että Stalin olisi unohtanut salamannopeasti Jaltan ja Teheranin etupiirijaon ja puna-armeija olisi ilmaantunut kiikaroimaan Englannin kanaalille. Senhän tiedämme varmasti, että kesällä 1944 puna-armeijan operatiivinen hyökkäyskäsky edellytti Kymijoen tasan valtaamista ja miehittämistä välittömästi Helsinkiin jatkamista varten.

Esimerkki kirjan maltillisesta ja siten kiitettävästä esitystavasta - Ruotsi ja Nato. Tekstin saa lukea varsin tarkasti ennen kuin huomaa, että "tiedusteluyhteistyö" mainitaan. Ruotsissa nämä tiedot ovat julkisia (William Agrell, Venona. Spåren från ett underrättelsekrig). Ruotsi osallistui kaikin voimin ja täysin rinnoin Neuvostoliiton vakoilemiseen ja etenkin koodinpurkuun Naton eli Yhdysvaltojen hyväksi. Sangen luultavasti ne paljon puhutut sukellusveneet Tukholman saaristossa - lukuun ottamatta rantaan ajanutta neuvostoliittolaista - olivat amerikkalaisia tai englantilaisia. Yleisölle ei voitu kertoa, että sotilaallinen yhteistyö "puolueettoman" Ruotsin ja länsivaltojen kesken oli syvää ja räjähtävää.

Historia on vähän vaikea aine. Toisin kuin kirjallisuudessa itseoppinut ja oma-aloitteinen esseistiikka johtaa harvoin hyviin tuloksiin. Tietenkin on suuria ja suurenmoisia poikkeuksia. Tämä kirja on ammattilaisten työtä ja ratkaisee siis yhden joululahjaongelman - millainen kirja sopii lahjaksi perheenjäsenelle, joka ei lue kirjoja. Tämä sopii.

Tämä kirjoitus ei ole kirjallisuusarvostelu, vaan blogipostaus ja siten vihje lukijoilleni. Kaiken mainontaan ja markkinointiin käytetyn rahan jälkeenkin uskottavien lähteiden vihjeeet vaikuttavat ostopäätöksiin erittäin paljon. Sitä en tietenkään tiedä, olenko uskottava lähde. Suoraan sanoen en ole siitä edes kauhean kiinnostunut. Palautan vain hätäisen lukijan mieleen, että olen kyllä väitellyt tohtoriksi historiasta.

En ole kuitenkaan mikään oikea historiantutkija. He eivät esitä käsityksiä asioista, joita eivät ole itse perin pohjin tutkineet.

Siis yhteenveto vihjeestä. Kirjassa on minulle hyvin vähän uutta tai yllättävää. Minun silmääni tämä on huomattavasti parannettu lukion historian kurssi toisen maailmansodan jälkeisistä tapahtumista. Vähemmän harrastaneelle tämä on kaiketi tervetullut kertaus ja sanomalehtitietojen varassa varttuneelle tarpeellinen oppikurssi erinäisistä asioista, jotka vaikuttavat vielä.

Omille sivistettävilleni (eteville oppilailleni) sanoisin, että kyllä tämä kirja on hyvä seisaallaan selata, mutta esimerkiksi Sir Martin Gilbertin kolmiosainen historiateos ja Tony Judtin suotta moitteitaikin saanut "Postwar" avaavat asioita aivan toisella tavalla. Tämä on lukiotasoa ja ne ovat korkeakoulutasoa.

Mikä antaa aiheen todeta, että Visurin kirjan kirjallisuusviitteet ovat yleensä erittäin hyviä ja suhteellisen kattavia. Vouhotuskirjallisuus on sivuutettu.

Otava oli jo 1930-luvulla hyvässä yhteistoiminnassa Suomen armeijan kanssa. Halstin uutena painoksena ilmestynyt Suomen puolustamista koskeva 30-luvun kirja, joka sai Mannerheimin repimään pelihousunsa, on vain yksi esimerkki.

Visurin kirjan kokoinen ja samoin mitoitettu kirja Talvi- ja Jatkosodasta puuttuu edelleen. WSOY:n Talvisodan Pikkujättiläinen on hyvä, mutta Jatkosodan Pikkujättiläinen on ikävän epätasainen.

Kun mielenkiinto aihepiiriin on näemmä kova ja sopivia kirjoittajiakin on, täten toivotaan, että kustantaja, Kadettikunta ja maanpuolustuspiirit panisivat tuulemaan.

Koska sanomalehtien myynti laskee jatkuvasti ja televisio ei tiedotusvälineenä kestä käsitteellistä kieltä, hyvien kirjojen merkitys ja menekki kasvavat jatkuvasti. Käsitykseni median kentästä on tämä: uutistiedot hankitaan yhä yleisemmin verkosta; sanomalehdet joutuvat etenkin ilmoitusmyynnin laskiessa yhä ahtaammalle, joten viisas panostaa korkeaan laatuun.

Häpeämätön elitismi on demokratian tae.

Risto Ryti ja Paavo Nurmi

Historiantutkijat ovat saaneet ansaitsematonta mainetta, koska menneisyyden vääristelyssä ovat ahkeroineet myös muut tahot.

Nykyaika on kiinnostava aika. Meillä oli kahdesta kivestä hakattu tasavalta, punainen ja musta. Olemme me edelleen vallitsevan mielipiteen maa. Täällä on keskimäärin yksi puheenaihe kerrallaan, esimerkiksi jonkun tissit, toisen ylinopeussakko tai kolmannen salarakas.

Vaikeat ja vakavat asiat, jotka vaikuttavat suoraan ihmisten vointiin, sivuutetaan perinteisin puhein, joiden käsittäminen on vaikeaa.

Tämä on outoa, kun meillä on kuitenkin uutisia ja ajankohtaisohjelmia ja ne ovat sinänsä korkeatasoisia. CNN:n tai jopa The New York Timesin kanssa ajautuu äkkiä itsetuhoisiin ajatuksiin.

Liitin työsuunnitelmieni luetteloon julkaisun nro 82a, "Epäonnistuneiden ihmisten elämäkertoja". Luen jatkuvasti ihmisistä, jotka ovat ainakin omasta mielestään onnistuneita ja ihailtavia, ja mietin, missä ne kaikki muut ovat.

Mahdollisesti kirjoitan lisää tekstejä ja tuotan Spoon Riverin plagiaatin, jollaista olen kaavaillut ja kirjoitellut kauan.

Risto Ryti ja Paavo Nurmi olivat harvinaisiin saavutuksiin yltäneitä henkilöitä ja molemmat älyn, hillinnän ja kurin ihmeitä. He olivat lisäksi ystävyksiä. Paavo Nurmi oli käsitykseni mukaan hullu. Hänen välinpitämättömyytensä toisista ihmisistä murtui vain kun tuli tilaisuus vahingoittaa muita. Kilpailijana hän nautti ehkä enemmän toisten häviämisestä kuin voittamisesta. Vanhemmilla päivillään hän muuttui yhä selvemmin vainoharhaiseksi ja viimeisinä aikoinaan hän lienee ollut varma lääkäreiden salaliitosta.

Ryti oli erään henkilöhistorian mukaan niin epämusikaalinen, ettei hän millään erottanut Porilaisten marssia Maamme-laulusta. Erikoista. Hän oli kuitenkin käynyt Porin lyseon. Mutta adjutantit vinkkasivat vähän samaan tapaan kuin sotien jälkeen puolustusministeri Emil Skogilla, jota eversti nyki shaketin liepeistä, jotta ministeri osasi kääntyä ja katsoa oikein. Skogilla kuitenkin oli sotilastausta, punakaartista. Hän oli sivumennen sanoen hyvä ministeri ja erinomainen poliitikko ja on jäänyt suotta Tannerin ja muutamien omien erehdystensä varjoon.

En ymmärrä Rytin Ribbentrop-sopimusta. Kun tietää, kuinka paljon Saksalla oli armeijaa Narvan rintamalla, jossa taisteltiin lokakuun alkuun 1944, mitään sopimusta ei tarvittu, koska Saksalla ei kertakaikkiaan ollut varaa olla auttamatta Suomea juhannuksena 1944. Silloin oli suorastaan todennäköistä, että puna-armeija olisi kohta Saksan armeijan selässä, äkkiä ylitetyn Suomenlahden rannassa Virolahdella ja Kotkassa.

Mutta Saksan ulkoministeriö, Hitlerin päämaja, sotilasjohto ja salainen poliisi eivät olleet puheväleissä keskenään. Saksa oli ystävänsä Itävallan kanssa se maa, joka kehitti oopperaa ja operettia, ja suomalaisten oli ehkä ajoittain vaikea käsittää, mikä oli näytöskappaleen henki.

Joka tapauksessa Ribbentrop-sopimuksen juridisen kikan kehitti tiettävästi myöhempi kansainvälisen oikeuden professori Erik Castrén. Joka tapauksessa Turussa oli Martti V. Terän junailujen ansiosta muun muassa panssarnyrkkejä ja kauhuja paikat väärällään maaliskuussa 1944, mutta rintamajoukot eivät olleet niistä kuulleetkaan suurhyökkäyksen alkaessa. Ne olivat sotasalaisuuksia.

En nyt ilkeä liittää suurten mytologisten hahmojen Rytin ja Paavo Nurmen rinnalle Mannerheimia, koska kaikki tietävät, että Mannerheim oli mainio sotapäällikkö, ja siksi kukaan ei ole oikein ottanut selvää siitä, onko tämä totta.

En mene liioin tänään Päämaja-mytologiaan, joka on keskeisesti sotilaallisista asioista tietämättömän ja vihaiseksi tunnetun Ilmari Turjan muodostelema. Kenraali Airo oli päämajan aivot. Sen tietävät kaikki. Mutta ilmenikö tämä koskaan millään tavoin? Sitä en tiedä. Sen kumminkin olen pannut merkille, että ensimmäisen luokan Mannerheim-ristin sai marsalkan lisäksi vain Heinrichs, luultavasti etevin kenraalimme, jota kollegat pitivät vähälahjaisena tai joka tapauksessa aivottomana myötäilijänä. Kollegoista ainoa, joka osoitti olevansa toista mieltä, oli J. Stalin.

Rinnastin tähän Rytin ja Paavo Nurmen, koska yleisesti ei ole tiedossa, että Nurmella oli vain kolme ystävää, estejuoksija Toivo Loukola, josta ei ollut väittämään vastaan tai paljon väittämäänkään, Ville Ritola, ja - Risto Ryti. Kekkkonen ja Tahko Pihkala eivät missään tapauksessa kuuluneet tähän luetteloon.

Nurmen rikastumisprojekti heilahti lähinnä urheilujohtajien eli Kekkosen ja Pihkalan aitosuomalaisuusprovokaatioiden matkaansaattamaan ammattilaisuusskandaaliin. Ruotsalaisten epäilyhän oli täysin oikea, koska Nurmi oli informaatioteollisuuden edelläkävijä ja uranuurtaja. Hänen Amerikan kiertueensa oli loistava liiketoimi.

Pääomia kartuttaessaan ja suorissa pankkiasioissa Nurmi sai ohjeita ja vihjeitä Rytiltä, joka Suomen Pankin johtajana oli tietysti paras mahdollinen oppimestari.

Onneksi Haavikko on vähentänyt tahtia merkittävästi ja Mane Saarella on muita kiireitä. Rytin ja Nurmen muutamasta tapaamisesta saisi nimittäin rajun näytelmän suoraan kirjoittamalla. Arvaan että Paasikivi, jonka jäljiltä ei juuri löydy Rytiin kohdistuneita moitteita, joutui aina kasvavan vitutuksen valtaan Rytin seurassa. Lisäksi Paasikivi oli pantu kävelemään KOP:stä jo 30-luvulla, koska hän oli rikastunut aivan liikaa, kun taas Ryti oli pankkimies vallan huipulla ja merkittävien kansainvälisten finanssipiirien suuresti arvostama henkilö.

Rytin kylmäverisyyttä kuvaa hienosti hänen uransa alku. Pitää paikkansa, että vaikka hän oli lainopin opiskelijana niin etevä, että siinä olivat professoritkin äimän käkinä, hän ei tuntenut vähintäkään mielenkiintoa niin sanottua oikeustiedettä kohtaan, vaan ryhtyi vähän yli 20-vuotiaana asianajajaksi ja otti partnerikseen etevän professori Julian Serlachiuksen tyhmemmän veljen. Asianajotoimisto Serlachius & Ryti on muuten nimenä edelleen olemassa. Näissä toimissa Ryti menestyi häikäisevästi, vaikka parhaat käytännön juristimme istuivat Viipurissa ja osa Pietarissa eli ulkomaankaupan äärellä.

Asiakashankinnassa Ryti keskittyi varmavaistoisiin miehiin. Viipurin suuruudet, kuten jo 1913 kuollut Juho Lallukka olivat paikallisten juristien hoteissa, mutta Ryti löysi asiakkaakseen naantalilaisen Alfred Kordelinin.

Itse juristina ja asianajajien sukulaisena mietin silmät vettyen, miten mainio sauma oli ennen vapaussotaa puolittain tapaturmaisessa kahakassa ammutun Kordelinin kuolinpesän selvittäminen ja säätiön perustaminen. Rytihän tarvitsi tilanteessa Paavo Nurmen kykyjä, koska hän joutui rouvansa Gerdan kanssa ottamaan ritolat, kun suomalaisten sällien täydentämät matruusit ajattelivat ampua koko porukan. Mutta kyllä se onnistui. Rytillä oli koulutodistuksessaan kymppi myös voimistelusta.

Kenraalin kuolema

Martti Turtola on juuri julkaissut elämäkertateoksen jääkärikenraali Einar Vihmasta (Otava). Turtola on sotahistorian johtavia ammattimiehiä. Tämä kirja ei ole varsinainen tutkimus, ja kirjoittajan taitoa osoittaa, miten etevästi hän väistää sekä henkilöä että aihetta koskevat viime aikoina auenneet kysymykset.

Vihma oli yksi Talin - Ihantalan divisioonankomentajista. Hän oli aika tyypillinen kenraali, vanhan pappissuvun (Wichman) vesa, kuten Ruben Lagus. Laguksia oli 1800-luvulla puoli valtiokalenteria ja Helsingin yliopiston matrikkeleissa vaikka mitkä määrät. Einar Vihma oli kuitenkin mielenkiintoisella tavalla sielullisesti tasapainoton henkilö, joka jäi aikakirjoihin jo 1920-luvulla suorittamalla sotakorkeakoulun huonoimmilla arvosanoilla. Kurssin priimus oli toinen käyttäytymiseltään ajoittain jokseenkin kaoottinen mies, Paavo Talvela.

Jää nähtäväksi, ottaako kukaan nuorista historian tohtoreista selvittääkseen, oliko keskeisissä upseereissamme sellaisia "miesten tapattajia", joista on nyt puhuttu puoliääneen 60 vuotta. Jos oli, edellä nimeltä mainitut voisivat kuulua joukkoon. Sotilaspiireissä puhuttiin "kovista" johtajista tavalla, johon sisältyy arvostusta. Johtajan kovuus vain ei taida olla kovin yksiselitteinen asia. Tehtävä on ymmärtääkseni kuluttaa vihollisen elävää voimaa ja materiaalia, ja sen tehtävän suorittaminen edellyttää, että omat joukot pysyvät mahdollisimman hyvin ja kauan hengissä.

Turtola viittaa ajatukseen, johon olen itsekin viitannut lehtikirjoituksissa (Kanava). Nimittäin kukaties kesän 1944 katastrofi, joka kääntyi kaiken jälkeen juuri Ihantalassa maan pelastukseksi, olisi syy- ja seuraussuhteessa talvisodan ajoittain kovin huolettomaan tapattamiseen ja jatkosodan hyökkäysvaiheen 1941 suunnattomiin tappioihin. Talvisotaan tuotiin sekä varsinaisiin yhtymiin että täydennysdivisiooniin hyvin paljon miehiä, jotka oli eri syistä jätetty vaille sotilaskoulutusta 1920- ja 1930-luvulla. Viipurin ympäristössä ja Viipurinlahdella heitä kuoli paljon, todella paljon.

Jatkosodan alkuhyökkäyksissä 1941 tappiot olivat suuremmat kuin 1944. Vuosikymmenien jälkeen on vaikea ymmärtää, miksi Petroskoihin ja Karhumäkeen oli niin kauhea kiirre, ettei kaikin ajoin ehditty edes koukata, ja oliko kaikkien "tappokukkuloiden" valloittaminen todella sotilaallisesti perusteltua.

Tiedossa ei ole, että nämä kysymykset olisivat aiheuttaneet Vihmalle ongelmia. Vastauksia ei liioin löydy elämäkertateoksesta, eikä sellaisia kenties ole lupa odottaakaan. Mutta ongelma on avoin.

Kenraalin kuolema - kaatuminen Ihantalassa - on surullinen juttu, ja sotaolosuhteet huomioon ottaen varsin pitkälle "oma vika". Kenraali ja esikuntapäällikkö laittoivat itsensä syyttä suotta heitinten keskitykseen, vaikka heidän olisi kuulunut olla taempana johtamassa taistelua.

Silloin tällöin maailmassa käy niin että "murhattava pakenee kohti kirvestä".

Nykyisten liikemiesten ja pankkiherrojen kielenkäyttöön on pesiytynyt kaksi virheellistä taktistä sääntöä. On muka johdettava edestä ja tuleen ei saa jäädä makaamaan.

Joskus on johdettava edestä, joskus takaa. Tilanne määrää paikan. Johtajan on varmistettava paras mahdollinen liikkuvuus ja varma tietojen saaminen. Tuleen on joskus jäätävä makaamaan, jos rynnäkön jatkaminen merkitsisi vältettävissä olevia menetyksiä ja perääntymään ei pääse. On siis kaivauduttava. Kaivautuneen sotilaan selviytymismahdollisuudet tykistötulessa ja ilmapommituksessa olivat toisen maailmansodan oloissa lähes satakertaiset verrattuna pitkin pituuttaan maastoutuneeseen.