Ihmiset

 

Ihastuin kovin Suvi Auvisen kirjaan “Maailman viimeinen eläin”. Sen aiheena on luultavasti tosi tarina ei-biologin syventymisestä hyvin eksoottiseen maailmaan, etenkin pituudeltaan noin millimetrisiin karhukaisiin.

Varoitus: vaikka teksti on loistavan hyvää, itse kirja ei ole lukijalle mikään välipala, vaan teettää töitä.

Lukiessani pääsin hiukan sisään siihen suomalaiseen ajatteluun, joka on minulle vierasta. Kirjoittajaa kuvataan henkilötiedoissa anarkistiksi. “Oma juttu” oli minulle tuntematon verkkojulkaisu. Auvinen sai journalistina merkittävän palkinnon, ja selvästi syystä.

Ehkä tuo ajattelutapa on vanhastaan viehättänyt, koska olen mielestäni käsittänyt hyvin, että “sääntömääräinen politiikka” ja siihen liittyen edustuksellinen demokratia ovat pohjaltaan keinoja estää ihmisiä sekaantumasta omiin asioihinsa.

Näin päädyin ajattelemaan, kun näin noin vuonna 1972, että myös sisukas sosialismi ja sen muunnos. jota meillä sanottiin stalinismiksi, perustuivat lähinnä eräiden ihmisten vallanhaluun. Ihmisillä oli kirjoja, mutta he eivät opetelleet ajattelemaan.

Mielestäni anarkismi taas perustuu - eräiden ihmisten vallanhaluun.

Kun maailman asioita vetämässä on etenkin Yhdysvalloissa ja Venäjällä nytkin henkilöitä, joiden mielenterveyttä ei maksa vaivaa kehua, samassa yhteydessä on pakko sanoa, että ei meilläkään Pohjoismaissa ainakaan järki ole johtanut.

Sekä nyt istuvat poliitikot että rahoituksen asiantuntijat tietävät tai ainakin aavistavat, että näköpiirissä on valtion konkurssi, koska rahat ovat lopussa.

Panimme pystyyn aivan liian kalliin sote-järjestelmän eli ryhdyimme tekemään samaa kuin esimerkiksi koulutuksessa: korjaamaan sellaista, mikä ei ollut rikki.

Suomi rikastui ennen  - tosi komeasti. Tuo rikkaus kertyi kaupankäynnistä, joka alkoi vetää 1870-luvulla, tosin aina välillä takerrellen.

Tosin osa äänestäjistä on ollut eri vuosikymmenien aikana sitä mieltä, että rajat on suljettava käypäläisiltä niin että me saamme täällä esimerkiksi myydä vähän käytettyjä heinäseipäitä toisillemme.

Sen piti kuitenkin olla selvää, miten käy maan, jonka melkein ainoa tuote on paperi. Samaan aikaan merkittävä osa maailmaa siirtyi sähköön. Amerikkaan otettiin presidentti, joka ei tiedä, ettei tietokone toimi öljyllä. Tai ainakaan minä en ole nähnyt polttomoottorilla käyvää läppäriä enkä puhelinta.

Seuraava energian muoto näyttäisi olevan se, jonka levät ja niiden perässä eräät muut keksivät joitakin miljardeja vuosia sitten: valo. Siis auringonvalo.

Puun lehti, jollaisen näette kuvassa, on ihmeellinen mestariteos.

Kun asiayhteys on imaistu edellä, pääsen sanomaan, että “rikos ihmisyyttä vastaan” on mielestäni harhaanjohtava nimitys.

Paitsi jos liityn niihin kielitieteen arvailijoihin, joiden mielestä sanan “human” takana oisi protoindoeurooppalaisen kielen *(dh)ghomon- eli maa. Silloin voisi ainakin puheen tasolla tuomita rikoksen elonpiiriä (biosfääri) vastaan.

Siinä olen samalla kannalla kiittämäni kirjan kirjoittajan kanssa, ettei ihminen eroa muista eläimistä, kuten karhukaisista tai sukkulamadoista tai sitten mehiläisistä tai hirmuliskoista, muussa kuin mittaamattomassa kyvyssään ja halussaan pahantekoon.

Luulin muuten, että aina välillä kolea kohtelu, jota olen saanut joskus kokea läheltä ja kaukaa, johtuisi ennen kaikkea sitä, että olen vastenmielinen henkilö. Kyllä asiaan on luultavasti vaikuttanut myös tämä kirjoittelu, jota aivan oikein pidettiin sopimattomana itsekeskeisyytenä ja omahyväisyytenä. Tuoioistuimistakaan en kirjoittanut väitöskirjassani niin kuin kuuluisi eli kuvailemalla niiden toimintaa alan termein, vaan sen sijaan yrittämällä tutkia niissä toimivia ihmisiä ja heidän kohdittain surrealistista tapaansa käyttää kieltä.

Siitä en kirjoittanut, että porukassa on pöljäkkeitä. Meitä pöljiä on kaikissa porukoissa, jukon suuruuteen katsomatta. Tämä kerroin, jonka nimi voisi olla Kemppisen vakio, on tutkimusteni mukaan noin 12,8 prosenttia. Siis esimerkiksi valtioneuvostossa, eduskunnassa, valtuustossa tai maitokaupan johtokunnassa ihmisiä, jotka eivät valmiuksiltaan oikeastaan sovellu sisätöihin.

Ja tähän kriittiseen massaan luen siis myös itseni. Niinpä jätin tutkimukset toisille ja ryhdyin kirjoittamaan blogia.

Minua ravistellut johdanto nakymättömään todellisuuteen eli siihen, mitä maan alla tapahtuu, on Sari Timosen ynnä muiden “Sienten biologia” (Gaudeamus).

DK

Tämä on joululahja: isot DK-kirjat ovat aivan suurenmoisia ja suhteellisen halpoja. Kaikkein hienoin on “Microlife, Miracles of the Miniature World revealed”.

Tässä kohdin olen puolueellinen. Fysiikan ja biologian kautta olen viehättynyt yhä enemmän havainnosta, että “todellisuus”, jonka luullakseni jaan useimpien vastaantulijoiden ja myötäjuoksijoiden kanssa, ei ole edes kelvollinen esimerkki siitä, mitä on.

(Tosin se nobelisti Penrosen ja eräiden muiden ajatus viehättää, että oikeastaan mitään ei ole olemassa, koska myös aine ja energia ovat vain tietoisuutta, jonka takana on pelkästään informaatiota.

Ette ymmärrä? En minäkään, mutta ajattelen fysiikan kenttä-käsitettä. Sähkökenttä tai magneettikenttä ei varsinaisesti ole missään, mutta sen jokainen kohta on laskettavissa. “Kenttä” tuo mieleen jotain kaksiulotteista, kuten ilmakuvan jalkapallokentästä, mutta on konkreettisesti kolmiulotteinen.)

Kuvassa on tubuliiniproteiini, jolla on keskeinen osa hermostomme viestin kuljetuksessa, mutta samalla sen toiminnot muistuttavat hermostuttavalla tavalla maailmankaikkeuden ai ainakinarinokunnan toimintaa.

Tarkoitan arkisesti, että aistimme ja siis mielemme ova sopeutuneet kaikenlaiseen vähän alle kahden metrin mittaiseen. Näemme kengän kivellä, tunnemme herneen patjallamme. Näen hetken kuluttua kauriin pellolla ja tiaisia lennossa.

Välineitä käyttäen voimme aivan maallikkoina tutkia tähtitaivasta kiikarilla ja kenties tiedämme, että eräät näkemistämme valopisteistä ovat todellisuudessa jo sammuneet oltuaan sata kertaa aurinkoamme suurempia.  Voimme heittäytyä - varoen likaamasta vaateitamme, maahan makuulle ja nähdä suurennuslasilla tai suorastaan mikroskoopilla, että siellä on toinen maailma, jossa muurahainen on kuin liikkuva kerrostalo, ja olemme valmiita uskomaan, että ruohonkorsi muodostuu solukoista niin että jokainen solu on järkyttävän monimutkainen “tehdas”.

Mittakaavamme 1 : 1, jossa metri on metrin pituinen, on vain eräs tapaus. Astronautille tämä suuri ja salaperäinen maapallomme on huiman kaunis sininen taivaankappale. Puu on oikeastaan sahajauhoa ell muun muassa selluloosaa ja ligniiniä. Parempi vain uskoa, että nämä puolestaan ovat lähinnä hiiltä, vetyä ja happea.

DK eli Dorling Kindersley Ltd on kustannusyhtiö, joka omistavat Penguin, Random House, Bertelsmann ja muutamat muut maailman suurimmat alan liikkeet. Yhteistyö Smithsonianin ja muiden maailman johtavien museoiden ja yliopistojen kanssa näkyy sujuvan hyvin. Teksti on sen perusteella, mitä minä osaan arvioida, erinomaista ja täysi luotettavaa ja mitoitettu sopivasti muille kuin asiantuntijoille eli jos sana sallitaan maisterin tutkintoa opiskeleville virkeille ihmisille tai sitten yleistiedoistaan kiinni pitäville eläkeläisille.

Suurin ihmetyksen aihe on katoamassa olevan kirja-muodon erinomaisuus tämän hetken hienonhienojen kuvien esittämisessä. Itse käytän Kindlen e-kirjoja, koska paperille painettu versio on kumminkin sangen iso ja painava ja näillä silmillä arvostan suuresti mahdollisuutta zoomata yksityiskohtiin. Lisäksi yli 500-sivuinen loistoteos maksaa tuossa formaatissa vain 20 euroa, muutamassa tapauksessa hitusen enemmän.

Valokuvaustekniikka on nyt niin pitkällä, että kirvan jalka tai perhosen siiven yksityiskohta on teoksen sivulla 20 x 30 senttimetrin kokoisena. Kirjassa on paljon kuvia, joissa kohde (bakteeri, virus tai muu), on suurennettu kymmenen tuhatta kertaiseksi tai satatuhatkertaiseksi. Välineenä on ollut elektronimikroskooppi, luultavasti myös nykyaikainen pyyhkäisylaite, joka mittaa kohteen äärettömän pieniä sähköisiä eroja ja tietokone rakentaa näin hankituista lukemista selvästi valon aallonpituutta pienemmistä kohteista kuvan. Tuolla alueella ei tietenkään enää ole värejä. Siksi kirjan kuvat ovat väärävärikuvia eli jälkeenpäin julkaisua varten väritettyjä. 

Punaiset verisolut, joita elimistö tuhoaa noin miljoona kappaletta sekunnissa, ovat todella kauniita, puhumattakaan hermoston kantasoluista.

Näin kovasti kehumani kirja on sellainen, että jos Samuel Beckett olisi elossa ja vireessä, hän jättäisi kokonaan kirjoittamatta konstikkaan kirjansa “Millaista on” ja katsoisi kirjasta. Mokomakin.

Maan puolustus

 (Kaavio: Wikipedia)

Tietoa tapahtumista tuntuu olevan välillä vaikea löytää. Ja juuri se on ongelma!

Maanpuolustuskorkeakoulu näyttäisi kuitenkin julkaisevan juuri sellaista, ja omalla kielellämme. 

Tämänvuotisessa artikkelikokoelmassa (“Sodan usvaa”) osoitetaan asiaa, jolle meillä ei ollut hiljan edes nimeä. Me maallikot vasta käsitimme “kybersodan”, joka riehuu tietoverkoissa. Nyt vastaan tulee kognitiivinen sota.

“Kognitio” liittyy tietoon, mutta painon saavat ajattelu, havaitseminen ja tunne.

Epätieteelliesti lisäisin: ilmaisu. Ei sillä hyvä, että on tietoa. Ja: onko ilmaisun takana tietoa? 

Disinformaatio on manipuloitua informaatiota. Se on siis tietoa, joka ei pidä paikkaansa. Kognitiivinen taistelu yrittää muuttaa kohdettaan eli hänen tapaansa kokea asioita.

Tyypillisesti tuo kokemuksen kohde voi olla punanaamainen mies presidenttinä.

Tuota nimitystä voi käyttää, kun on puhe kymmeniin, ehkä satoihin miljooniin ihmisiin kohdistettua mikrovaikuttamista. Etevät “somen käyttäjät” menestyvät vaaleissa. Ehkä he menestyvät myös ilman vaaleja.

Olen ymmärtänyt asia niin, että USA:n ja luultavasti Ison Britannian, Ranskan ja kai Italian heilahteleva politiikka on joissakin tapauksissa tarkoin manipuloitua. Mielipiteiden ohjailu näyttää olevan myös diktatuurissa tärkeämpää kuin tykit ja kiväärit. Mielipiteiden estäminen näyttää olevan kovin kiinalainen tapa hallita.

Tämän blogin kommentissa viitataan kiitettävästi lain raukeamiseen. “Desuetudo” eli säännöksen käytöstä jääminen oli ahkerasti puheena 1960-luvulla, kun erästä kirjailijaa syytettiin jumalanpilkasta. Monien mielestä tuo rikoslain säännös oli hautautunut kauan sitten aikakausien onkaloon samalla tavalla kuin silloin vielä lakikirjassa ollut, kumoamatta unohtunut säännös siitä, miten sikoja saa terhometsään laskea ja miten siltavoutia sakotetaan laiminlyönnistä.

Väärässä olimme. (Olin siis itse tekemisissä tuon oikeudenkäynnin kanssa ja siksi puhun tässä itse kokemastani.)

Propaganda on niin vanha asia, että siitä annettiin ohjeita ja sitä opetettiin taitavasti jo 2 500 vuotta sitten. Kun haluttiin saada esimerkiksi Ateenassa syytön mies tuomituksi ja hengiltä, halukkaita asiantuntijoita oli. Mainioita kuvauksia on säilynyt. Alan nimi on retoriikka. Se voittaa jokseenkin aina logiikan.

Liikutun ajatellessani, miten valtava luottamus Stalinilla ja Hitlerillä oli oikeudenkäynteihin. Väärä tuomio oli saatava, ja se saatiin! Jopa kaukana lännessä 1930-luvun vanhojen bolshevikkien oikeudenkäynnit herättivät laajalti arvelua, että näin kai se sitten oli. Kun natsit tarvitsivat Valtiopäivätalon polttajan, tuomiolle tuotiin vähämielinen mies, joka tuskin tiesi, kummasta päästä tulitikku raapaistaan, mutta tuomio tuli! Eikä Valtiopäivätaloa tarvittu pian lainkaan.

Itse Dostojevski panee romaanissaan suurinkvisiittorin perusteleemaan epämiellyttävästi maailmaan palanneelle Jeesukselle, miten välttämätön Pilatuksen tuomio oli, ja että se on selvä prejudikaatti. 

Pitkinä tuomarin vuosinani muistelin usein Pilatuksen repliikkiä, “totisesti en löydä vikaa tästä miehestä”, jonka jälkeen hän tuomitsi asianomaisen ruoskittavaksi ja kuolemaan ja jätti eriävän mielipiteen yksin tekemäänsä ratkaisuun pesemällä kätensä. Kyllä ne olivatkin likaiset.

“Kognitiivinen sota” sisältää ajatuksen, että viesti välitetään ja tunne istutetaan tarkoin valikoiduille ihmisryhmille. Viestin todenperäisyydellä ei ole väliä. Pääasia on saada vastapuoli horjumaan.

Hepskukkuu

Aiheellisesti on kommentoitu, ettei tavallisella ihmisellä ole enäää varaa kädä oikeutta isompaa fimaa vastaan riita-asiassa.

Olin remmissä, kun laki muuttui vuonna 1993. Oikeudenkäyntikuluista tuomittu korvaus oli perinteisesti ollut nimellinen. Oikeudessa nousi suuttumus ja kauhistus, jos osapuolen asianajaja esitti laskunsa ja edellytettiin senkin korvaamista. Asianajajat tiedettiin käräjäveijareiksi, jotka pitkittivät oikeusjuttuja keksityillä kommervenkeillä. Ainakin osa lautamiehistä arveli, että toinenkin ryyppy päämiehen pullosta käräjäkartanon halkopinon takana riitti palkaksi.

Istuin Annankadulla pitämässä pöytäkirjaa eli memoriaalia, ja laamanni lopetti sanelunsa vakiintuneella lauseenlyhennyksellä: “Eksp kuukuu” eli exp. q. eli kulut kuittiin eli “Jutun laatuun nähden molemmat osapuolet saavat kuitenkin piitää heillä asiasta olleet kulut vahinkonaan.”

Asianomainen kuuli väärin, kääntyi, nosti kättään ja vastasi tuomioistuimelle:” Kukkuu.”

Noudatettiin vuoden 1734 lain oikeudenkäymiskaarta, jonka säännökset perustuivat tältä osin vielä satoja vuosia vanhempiin ajatuksiin. Kulujen korvaus oli eräänlainen vahingonkorvaus. Alkujaan se oli ollut rangaistus väärän eli hävinneen asian tuomisesta oikeuteen, lain väärinkäyttöä.

Nykyinen käytäntö oli selvästi kielletty jo Corpus Iuriksen vakiinnuttua; se oli osa Lex Aquiliaa. Riita-asiassakaan ratkaisu ei saanut johtaa voittaneeen osapuolen rikastumiseen. Tänäkin päivänä sekä saksan että englannin kielessä on lakitermi “oikeudeton vaurastuminen (unjust enrichment, ungerechtfertigte Bereicherung).

Suomessakin on toimessa oikeusjutulla rikastujien ammattikunta. Amerikasa heitä sanotaan ambulanssai perässä juoksijoiksi: anna valtakirja, niin jaetaan korvaus. Suomessa on suosittua ostaa hyvä talo ja vaatia maksun sijasta kauppahinnan pudottamista puoleen huonon sisäilman takia tai väitettyjen kosteusvaurioiden vuoksi.

Se on tuottava ammatti. Tai siis oli; kun asuntokauppa kävi normaalista, huoneistoja sai puoleen hintaan ja niitä eteenpäin myydessä taitava roisto ymmärsi kirjoittaa kauppakirjaan enemmän tai vähemmn todenperäisen vakuutuksen, että osta on ryöminyt ylä- ja alapohjissa ja teettänyt kovasti tutkimuksia niin että hän nyt sitoutuu olemaan koskaa esittämättä sellaisia asioita koskevia väitteitä tai vaatimuksia.

Kuvan rakennuksessa näyttää olevan vesivaurio…

Aivo

 

Kiven selittävä lause ”… pelkäsi näetsen aivoansa…” ihastuttaa. Yksikkömuoto esintyy myös sanonnassa ”ottaa aivoon”. Neurotiede puoltaa monikkoa. Eräissä tilanteissa ja tietyssä määrin aivolohkot pystyvät seurustelemaan keskenään, ja ajatus toimintojen ”paikoista” aivoissa on hylätty. Kuvantaminenkin näyttää vilskeen, jota aivot työstävät jatkuvasti ja käyttävät kohtuuttomasti energiaa.

 

Neurokirurgi Hernesniemi herättää minussa erittäin suurta ihailua. Olen ryntäämässä hankkimaan hänen elämäkertateoksensa. Televisiossa tämän maailman korkean tason asiantuntijan luonnehdinta upposi heti. Hän sanoi, että aivojen anatomian oppimiseen menee noin kaksi ihmiselämää. Aivojen toiminnan ymmärtäminen onkin sitten vaikeampaa. Ja puhuja on siis tehnyt pitkälti yli kymmenen tuhatta aivoleikkausta, keskittyen etenkin katkenneitten tai viallisten verisuonten korjaamiseen.

 

Valitettavasti en osaa sanoa, minkä tason asiantuntija Angus Fletcher on. Kuvan ”Wonderworks” on joko henkevä erehdys tai merkittävä uusi avaus. Kirjoittaja on sekä kirjallisuuden että neurotieteen professori ja opettanut Stanfordissa ja nyt Ohio State -yliopistossa. Hän toisin sanoen on opettanut sekä Shakespearea että uusimpaan biologiaan ja lääketieteeseen perustuvaa tietoa. 

 

Suhtaudun epäillen, mutta oikeasti osaamani asiat eli tietty antiikin kreikkalainen runous ja keskiajan kirjallisuus on esitetty oikein ja erittäin asiantuntevasti.

 

Aivan uutta ja innostaa on ajatus, että kirjallisuuden kukaties tärkeimmät vaikutukset lukijaan ovat biologisia ja monissa tapauksissa lukijalle erittäin terveellisiä ja hyödyllisiä.

 

Fletcher kuvaa vuosituhansien ajalta näytelmän, runon ja proosan ”keksintöjä” ja niiden välittömiä vaikutuksia keskushermostoon ja etenkin aivoihin. Hyvin tuttu esimerkki on ”jatkuu huomenna” (cliffhanger), jossa teksti aiheuttaa pienen dopamiiniruiskeen ja halun saada lisää (miten Rambolle käy?). Kirjoittajan mielestä Monteverdi kehitti oopperan – siis Orfeo – lataamalla sekä musiikin että tapahtumat toisiaan uhkaaviin riitasointuihin, jotka purkautuvat harmoniaksi edetäkseen uuteen jännitykseen.

 

Keksi ja uudista tulevaisuutesi menemällä isoäidin kerrontakeinoihin – Gabriel Garcia Marquez; surun suorittamisen monet keinot – Shakespeare, Hamlet; ruoki luovuuttasi – Nalle Puh; vapauta mielesi – Dante, Helvetti; itsensä hyväksyminen – Cao Xueqin eli miksi syyllisyys on parempi kuin häpeä ja miten hermosto voi tukea kiintymystä kahteen kohteeseen, esimerkiksi kahteen ihmiseen, jotka ovat ristiriidassa keskenään eli aivan erilaisia. Ja muina esimerkkeinä epäloogisesta empatiasta mainitaan muun massa elokuva ”Casablanca”.

 

Kirjoittaessaan Proustista ja Virginia Woolfista Fletcher huomauttaa aivokuoren mitattavasta rauhoittumisesta on lukijan omat pelot, toiveet, murheet ja ilot sekoittuvat tekstin virtaavaan tajuntaan – eli tajunnanvirtaan. Aivot reagoivat alistamalla sen, mikä näyttää olevan nyt sille, mikä tekstin kertoman mukaan oli ja meni, virtasi pois. Eikä lukijan tarvitsekaan hypätä pää edellä ikkunasta.

 

Huvittavin on antiikin teatterin ison näyttämön vuoropuheluun rinnastettu vaakasuorien silmänliikkeiden terapia, EMDR. Ne tiesivät sen jo! Sofokles ja Aishkylos! Ja Euripides toi siihen oman lisänsä sotkemalla sekaan huumorin.

 

On tarkoituskin

 

 

Todellisuus on mielikuvituksen tuote, uljas.

 

Neurotieteilijät, eräiden käyttäytymistieteiden osaajat ja yhteiskuntatieteitä harjoittavat voivat kaikin mokomin lopettaa tähän.

 

Minä kuitenkin jatkan, että mielestäni Proust oli oikeassa jo nuorena miehenä ja sitten kaiken ikänsä. 

 

Hän oli etsimässä kadonnutta aikaa.

 

Hanke vaikuttaa yhtä hullulta kuin erään hänen virkaveljensä haikailu menneen talven lumista. Villon oikein kyseli niiden perään.

 

Meitä on joka lähtöön. Jotkut meistä luulevat, että kadonneessa ajassa olisi jotain arvokasta. Kuvitelma siis on, että sitä kannattaisi etsiä. Kadonnutta aikaa. Arkijärki toteaa ajatuksen hullutukseksi.

 

Me kuitenkin järkeilemme, että tulevaa aikaa ei ole vielä olemassa ja jopa nykyhetki näyttää sotkeutuvan Zenonin paradoksin. Nykyhetkeä ei oikein näe mikroskoopillakaan, koska mittakaavasta huolimatta se katoaa ennen kuin sen ehtii havaita. 

 

Jos ihmisen tarkkaavuuden mitta on usein mainittu 10 – 15 sekuntia kerrallaan, nykyhetki on niin pitkän ajan päässä menneisyydessä kuin tarkkaavaisuuden siirtäminen siihen kestää.

 

Lapsekas selittäminen loppuu yleensä tähän. Proust kirjoitti haukotuttavalla tavalla jostain, minkä oli muistavinaan pitkien aikojen takaa. Mitä siitä?

 

Siellä on taustalla ajatus, että muiston virittäminen muuttaa sen. En malta olla vertaamatta, joidenkin tutkijoiden kiukuksi, että mieleen pukkaa teoreettinen fysiikka, joka tietää ja on todistanut, että pelkkä mittaaminen voi vaikuttaa mitattavaan. Kuuluisan teorian mukaan emme mitenkään voi selvittää samanaikaisesti elektronin paikkaa ja liikettä (kulmamomenttia).

 

Proust oli asialla ennen kuin Heisenberg. Muistamalla jonkin asian muutan muistikuvaa. Kielevät kirjoittajat ovat maininneet synapsien välisen raon ja hahmotelleet mitä tapahtuu kemiallisesti tai sähköisesti, kun jokin kulkee raon yli synapsista toiseen.

 

Proustin yksi hienous on oivallus, että ihmisen muuttuessa menneisyys muuttuu. ”Kadonnut aika” eli menneisyys löytyy, mutta muuttuu koko ajan. Siksi sitä kuvaava kirjoitus, esimerkiksi romaani, ei voi tulla koskaan valmiiksi. Proust itse ponnisteli ja onnistui. Hän korjaili ja lisäili käsikirjoitustaan vielä kuolinvuoteellaan – kuolinkohtausta, muuten.

 

Proustin muistojen maailma oli eräänlainen kuplakammio, osittaisdifferentiaaliyhtälö, jossa näkyy muutoksen suunta ja nopeus. Siksi hänelle realismi oli hullutusta ja keksitty totta. Siksi hänen romaaninsa on itse asiassa tietokirja. Minulle se on tieteellinen tutkimus. Ja muistien maailma on moniulotteinen vektoriavaruus.

 

Katselen aikaikkunastani ulos. Näköpiirissä olevalla tekniikalla ei pystytäisi valmistamaan tuollaisia mäntyjä. Ne toimivat aurinkovoimalla ja tuulivoimalla.

 

 

Lystikseni

 

Päädyin lukemaan ja halusinkin lukea vieraan oppiaineen sisäänpääsykokeen aineiston. Omien eli itse opettamieni alojen kysymyksiä ja kikkoja on tullut seurailluksi, siis esimerkiksi oikeustieteen.

 

Suunnittelin lystikseni kysymyksen psykologian sisäänpääsykokeeseen. Sinnehän pääsee vain noin yksi 30:sta, vaikka hakijat ovat tiettävästi valmiiksi kovatasoisia.

 

”Onko kirjoituksessa … esitetty tukinta mantelitumakkeen vaikutuksesta näköaistimuksen latenssin vaihtelusta uskottava? Perustele käsityksesi.”

 

Koska kysymys ei ole järjellinen, vastaaja joutuisi selittämään tiiviisti, mitä tuo aivojen osa todellisuudessa näyttää tekevän, mitä on latenssi ja mitä aineisto ja kirjallisuus kertovat näköaistimuksesta.

 

Vihjeenä tämän lukijalle: tiedämme aistimuksista tätä nykyä perin vähän. Arjen kannalta eli esimerkiksi silmälasien määräämisen tai kuulokojeen tarpeen tunnistamiseksi osaamme paljon, kiitos etenkin kokeellisen tutkimuksen.

 

Tämä kaikki tuli mieleeni, kun luin tämän blogin kommentteja ja muistin, etten ole muistanut pitkään aikaan kehua tuomioistuimia.

 

Normaalisti ihminen ajattelee että esimerkiksi Suomi aloitti Talvisodan tai Jatkosodan, ja joku toinen on sillä kannalla, että aloittaja olikin Neuvostoliitto. Stalinin sanotaan tienneen, että kaiken takana oli Englanti. Mutta emme tule koskaan saamaan lähempää tietoa, koska esimerkiksi Baltian maiden repimistä Neuvostoliiton etupiiriin ja osiksi ei liene koskaan pantu paperille. Asiakirjalähde on hyvä mutta ei pettämätön. Olen itse ollut – usein – liikeneuvotteluissa, joissa jollain on mukana valmiiksi tehdyt pöytäkirjat ja sitoumukset. Hurjemmat tutkijat pelkäävät, että ehkä puolet museoiden ja arkistojen 1700-luvun loppua vanhemmista asiakirjoista on väärennettyjä.

 

Tuomioistuimessa kauan toimiessaan oppii siihen, että asia esitetään pontevasti ja perustellusti yhdeltä kannalta ja heti perään yhtä uskottavasti toiselta, päinvastaiselta kannalta. Riita-asiassa on aivan tavallisesti että sekä tosiasiaväitteet että niistä tehtävät päätelmät ovat aivan erilaisia.

 

Tuomarina oppii, ettei tehtävänä ole kompromissi eikä edes sovittelu. Tuomioistuimet ratkaisuksi tuleva teksti on valitettavasti koottava kuin vaikea palapeli, jonka palaset eivät ole saman näköisiä kuin kaupan palapeleissä. Ne eivät valitettavasti edes muistuta toisiaan. Yleiskieli hämää. ”Vilpitön mieli” ei tarkoita vilpitöntä mieltä.

 

Lisäongelma on saumojen löytäminen. Pikselipohjaista kuvaa ei voi jakaa tarkasti osiin, koska pikselit menevät osittain päällekkäin, joten noita rajoja ei ole. Kuvaa pienennettäessä vain näkee, että jossain päättyy poski ja alkaa olkapää.

 

Tuomarit käyttävät kevytmielisesti sanaa ”relevantti” eli oikeudellisesti merkityksellinen. He siis luottavat ulkomuistiinsa. Todellisuudessa oikeudellinen merkityksellisyys näkyy vasta, kun ongelma on ratkaistu. Paljon touhutut asiat saattavat osoittautua merkitystä vailla oleviksi, kuten esimerkiksi jonku henkilön tai elimen ”tarkoitus”, tarkloitusperä.

Levyjen seikkailut

 

Olen kolmen vaiheilla. Mitä tehdä CD-levyille? Ja DVD-levyille? Ensin mainitut olen kaikki kauan sitten kopioinut ja suuri osa niistä löytyy verkon striimauspalveluista. Elokuvissa on itse asiassa aika paljon sellaisia, joita ei löydä aivan noin vain. Päällimmäisenä on se väridokumentti toisen maailmansodan tapahtumista ja seuraavana Chaplinin ”Kultakuume”, joka sekin on monessa mielessä kokonaisen vuosisadan kuva.

 

Myönnän että VHS-nauhat, joita ei olekaan enää kuin muutama, joutavat roskiin ja soitin sorttiasemalle.

 

Arvaisin että juuri nyt ei tule moitteita eskapismista eli henkisestä pakoilusta.

 

Toisilla on tapa lukea jotain uskonnollista joka päivä ja toiset taas keskittyvät ruumiinsa kautta ”elämänhallintaan”. Itse luen jatkuvasti jotain sellaista, joka leikkaa todellisuutta kuin veitsi.

 

Käsillä on Joseph Conradin ”Pimeyden sydän”, joka on siis Gutenbergissa. Siitä on myös hyvä suomennos.

 

Juuri nyt olisi oikea hetki painaa tuo suomennos. Tosin edes erillistutkimuksissa ei osata sanoa suoraan, että kysymyksessä on harvinaisen taitavasti toteutettu kuvaus vaelluksesta äärimmäiseen, mätänevään pimeyteen, kerrottuna sellaisella tavalla, jonka lukija kestää. Conradin toinen minä Marlow siinä muka kertoilee Thamesin suistossa vuoroveden kääntymistä odoteltaessa, miten vähällä ”sivistyksen” edustajasta tulee mielipuoli peto.

 

Tuo teksti näyttää, että hyvä kirjoitus on silmälle ja mielelle vielä vaikuttavampi kuin hyvä kuva. Ympäristöstä ja henkilöistä tulee väkisin mieleen elokuva ”Afrikan kuningatar”, joka on aivan tavattoman hieno. Mutta teksti sisältää tukahduttavan sumun, vihamieliset katseet, mätänevän virtahevon lihan löyhkän, hien tunnun iholla ja selittämättömän kammon, jota viidakko huokuu.

 

Tietokoneen ”muisti” on aika röyhkeä termi. Ei paperikaan ole muisti.

 

Mutta flash pelasti viikkoni. Tietokoneeni (iMac) on toiminut viisi vuotta enimmäkseen hyvin. Helsingissä Machuolto Oy avasi ja puhdisti koneen, joka oli alkanut jatkuvasti sammua ja pyörittää jatkuvasti tuuletinta. Applen alkujaankin hämäräperäinen ajatus yhdistää vanhanaikainen ja liikkuvia osia sisältämätön eli SSD-muisti lienee jo hylätty, kska sellaista ei ole uusissa maceisssa. Nyt tässä on teratavun SSD ja jo tämän lyhyen käytön jälkeen ero tuntuu suurelta.

 

Tiedän: väin pösilöt käyttävät Applen ylihintaisia tuotteita. Olen nyt kuitenkin hyvin tottunut mainioon näyttöön ja kaikki ohjelmani ovat mac-versioita. Myönnän todeksi että olisi aika jättää hulluttelu ja hankkia kunnollinen Windows-kone. Mutta järki on peto, kuten venäläiset valtiomiehet nyt näyttävät havainnollisesti. Siis Apple ja sähkökatkoja ja esimerkiksi lomaa varten todella halpa Chrome Book, jollainen on kokeilujeni mukaan yllättävän näppärä.

 

Tässä mainostaman i huoltofirma muuten teki työnsä kahdessa päivässä ja lisäksi halvalla. Olin tiennyt olevani tietokoneriippuvainen, mutta vailla rakkaita valokuviani ja iltapäiväpasianssia (Pretty Good Solitaire) olin kai hiukan onneton. Nyt voi kuunnella televisiotakin, kun voi samala näpertää koneella.

 

 

Klapi

 

Sanassa ”blogi” on siis piilossa ”log”, joka tarkoittaa klapia tai halkoa. Sellainen heitettiin mereen nuoraan kiinnitettynä, ja siinä oli tyypillisesti jonkinlainen ankkuri tai paino. Nuoraan oli tehty solmuja. Näillä välineillä ja kelloa vilkuillen saatiin kirjaan merkittävä käsitys aluksen vauhdista ja myös sen taittamasta matkasta.

 

Klapin korvasi sitten puinen levy. Jos lokiliinassa oli solmuja 47 jalan 3 tuuman välein, saatiin hyödylliset tiedot helposti talteen. Maarapu saattoi tietää, että solmu eli meripeninkulma tunnissa oli suunnilleen puoli metriä sekunnissa.

 

Lapsena juoksimme lentokoneen äänen perässä ja kiljuimme ”lentolehtisiä”. Minulla oli hämärä aavistus, että lentolehtisiä heitettiin etenkin lentäjien juhannusjuhlan lähestyessä ja että seassa voisi olla vapaalippu tai muuta ennenkuulumatonta.

 

Lentolehtinen oli 1400-luvun lopulla käänteentekevä keksintö. Siinä oli paavi lentää palliltaan, kun Luther ja kumppanit panivat tuulemaan. Tosin sitäkin vihjaillaan, että Gutenbergin keksintö oli erikoisesti väärentäjien mieleen. Kirjat olivat käsin tekstattuina kalliita. 

 

Blogi oli myös käänteentekevä keksintö, mutta se tuntuisi rappeutuneen.

 

Keskustelukirja ei toimi. Sen näkee 30-luvun niteestä ”Pidot Tornissa”, joka on kuitenkin alan parhaita, ellei paras. Eduskuntakeskustelun saisi poistaa laista ja hallituksen kyselytunnin perässä. Ne ovat kauan tai ehkä aina olleet lähinnä satunnaisten kuulijoiden kosiskelua.

 

Laskin eilen kirjoittaneeni verkkoon tähän mennessä 5440 kirjoitusta eli noin 11 000 sivua tekstiä. Vaikka minulla on kaikki kommentit tallella sekä kiintolevyillä että pilvessä, niiden lukumäärää en ole laskenut. Arvaukseni on, että kommentteja on tullut noin 50 000. 

 

Miksi kirjoitan? Osaisin kirjoittaa keskinkertaisen romaanin ja runokokoelman, joka olisi tasoa vahva cum laude. Edes ruohonleikkurin alle jäänyt metsälude ei ole yhtä kuollut kuin toissavuotinen romaani. Kirjailija on usein hyvä pettämään itseään ja toisiaan. Hän uskottelee olevansa poikkeus. Poikkeuksellisen hyviä ja siis erittäin lukukelpoisia romaaneja minäkin tiedän ainakin tuhat. Mutta kun omissa silmissäni jopa Waltarin koko tuotanto on tyhjentynyt merkityksestä…

 

Monella ei ole laajaa kokemusta hyvästä keskustelusta. Olin lähes 15 vuotta korkeimman oikeuden esittelijä. Useita kertoja viikossa oikeusneuvokset, keskimäärin alansa parhaita kykyjä, keskustelivat vakavisssaan ja hakivat joukolla asian ytimen ja muotoilivat yhdessä ratkaisun. Istuin yleensä siinä vaiheessa hiljaa kuunnellen. Sen parempaa keskustelutaiteen oppia ei taida olla olemassakaan.

 

Se on hienoa, kun heiveröisillä hengenlahjoilla varustettu suurtuomari säikähtää itsekin kuullessaan, mitä tuli keskustelun kuumentamana juuri sanoneeksi: asian niin kuin se on. Ja hovioikeudessa taas moni teki parhaansa, ettei aitoa keskustelua syntyisi. ”Esittelyratkaisu. Katsotaan sitten asiakirjojen kiertäessä…”

 

Kaksi arvokasta perinnettä on oikeaa keskustelua, uskonnollinen rippi ja psykoterapia. Molemmissa vahvempi osapuoli auttaa kokemattomampaa. Eikä ylimääräisiä korvia ole häiritsemässä. Tiedettä, taidetta ja keskustelua yhdistää, että niissä voi syntyä jotain uutta.

Etuoikeus

 

 

Patentteja ajatellen kylmä ja kyyninen valtapolitiikka on aina lähellä. Koska tekijänoikeus ja tavaramerkkioikeus eivät nekään perustu mihinkään, aloista käytetään yhteisnimitystä, joka on harvinaisen rehellinen, immateriaalioikeus, englanniksi tosin ”intellectual right”. Jos myönnämme, että ainakin kiinteistöoikeus oli myös tarpeen sanelema ja sen lisäksi kruunulla koristautuneiden rosvopäälliköiden kannalta hyödyllinen, nämä uutuudet ovat todella aineetonta oikeutta eli oikeudetonta oikeutta.

 

Varhaisilla kirjoittajilla  oli hiki valehdellessa, ettei kysymys ole ideoiden suojaamisesta koska ”ideaa ei voi suojata”. Meidän alan juristien uskontunnustukseen kuuluu ihmeellisyyksiä tyyppiä ”ei idea, vaan se sisäinen muoto, joka idean ulkoiselle muodolle on annettu”.

 

Musiikissa oltiin suorasukaisia. Varhaisimpia ”tekijänoikeuksilla” suuresti rikastuneita olivat eräät säveltäjät, parhaana parhaista G. Rossini, jolla oli uskomaton kyky luoda tarttuvia sävelmiä. Käytännön keino oli nuottitantiemi. Kuten jo J.S: Bachin perhe oppi karvaasti, vähänkin isomman teoksen esityksen vaatimat kymmenet kymmensivuiset plarit olivat tosi hitaita ja vaikeita piirtää, ja tietenkin kullekin soittajaryhmälle tarvittiin omansa. Vanhan nyrkkisäännön mukaan tottunutkin henkilö käytti kevyesti yhden pitkän työpäivän yhtä nuottilehteä (orksteripartituuri) puhtaaksi piirtäessään. Minulle kerrotun mukaan Suomessa oli lopulta, siis 1970-luvulla enää yksi vanha ammattimies, joka osasi piirtää todella siistiä jälkeä, ja vasta sitten Musiikki-Fazerille hankittiin Saksasta kallis nuotti-latomakone. (Nyt hyvin suosittu tietokoneohjelma Sibelius on laajassa käytössä ja tekee vaikka mitä, myps erittäin painokelpoista tulosta.)

 

Ja hovi, kaupunki tai yhdistys, joka halusi esittää vaikka Rossinin ”Sevillan parturin”, vuokrasi kiltisti koko nuottinivaskan, joka tuotiin postivaunuilla kaupunkiin ja oli palautettava käytön jälkeen. Ja hinta oli kipakka. Juuri tämän takia nuottikirjoja – arvoesineitä – löytyy jatkuvasti kartanoiden kellareista.

 

Joitakin teknisiä salaisuuksia eli siis patentoitavia keksintöjä ei ole vieläkään selvitetty. Ainakaan minulle ei ole kerrottu, miksi jotkut 1700-luvun alun cremonalaiset viulut ja sellot soivat paremmin kuin nykyisten mestareiden parhaat tuotteet. Suositan muuten YouTuben vertailuja (haku esimerkiksi Stradivarius tai Guarneri). Käyttäkää korvianne. 

 

Sitä vastoin tietääkseni juomien ja kastikkeiden salaiset aineet tunnetaan alalla yleisesti. Coca-Colassa nimi maistuu enemmän kuin juoma. Sokkotesti paljastaa. Vaikka sanovathan ammattilaiset sokkotestissä joskus jaloviinaa harvinaisen hintavaksi Hennesyksi.

 

Itse pidän totena että ensin aniliinivärien ja sitten muovien parhaan sekoituksen ja valmistustavan löytäminen oli työtä ja tuskaa. Patenttisuojan tarjoama ajallinen etumatka oli ansaittu. 

 

Muttamutta. Ellen erehdy, sekä autoissa että lentokoneissa turvallisuutta todella parantavia keksintöjä on lisensoitu pakolla halukkaille. Luin juuri autolehdestä vertailun, jossa kilpailutettiin markkinoiden huokeimpia autoja. Kaikki olivat hyviä (Dacia, Kia, Suzuki). Ja ongelma on eilen rokotteiden yhteydessä esittämäni – monet muutokset alkavat olla pakollisia. Anteeksi maalaisuuteni – mutta eikä poliisi ottaisi kilvet pois autosta, jonka rumpujarrut toimisivat vain vaijerilla ja ilman lukittumisen ja sutimisen estoa?

 

Tulee mieleen tekijänoikeudesta ennen luennolla saomani: ei kirjoja kirjoiteta elämästä, vaan toisista kirjoista. Ja siihen viittaus Shakespeareen, joka oli maailman paras löytämään ”alkuperäisiä” ideoita toisten tuotannosta ja muuttamaan ne omikseen kuin mikäkin taikuri.

 

Lääkepatentit pois

 

 

Satunaisille lukijoille: tämä on varsinainen ammattialani, patenttioikeus. Viimeksi julkaisin englanniksi (Kluwer) varsin laajan tutkielman analogiamenetelmäpatenttien tulkinnasta (Doctrine of equivalents and the interpretation of the extent of protection conferred by a patent, Kluwer, 2015), yhdessä kahden muun tekijän kanssa.

Ongelma koski juuri lääkeaineissa patentin kiertämistä kemiallisesti suojatun kaltaisella mutta siitä poikkeavalla tavalla.

Nyt juuri lääketehtaat väittävät, ettei niiden patentoimiin rokotteisiin voi millään muotoa koskea. Toiset väittävät, että jos köyhien maiden väestöstä suuri osa jää rokottamatta, rikkaidenkin suoja jää käytännössä vajaaksi.

Harva on kyllin röyhkeä huomauttaakseen, että Covid-pandemia on ollut muutamille lääketehtaille tulevaisuutta turvaava jättivoitto. 

Lähes aina tällaisten keksintöjen tuotto jää yhtiöille, ei niiden toimesta ahkeroineille tutkijoille. Asialla on oikeudellinen nimi, työsuhdekeksintö.

Patenttien täyden hinnan eli lisenssimaksun puolustajien mielen pohjalla on ajatus omistusoikeudesta, vaikka se on eri asia. Patenttioikeus on eri asia. Se on määräaikainen, korkeintaan 20 vuotta. Omistusoikeus ei ole määräaikainen. Tuomioistuin voi kumota patentin, jos sen myöntämisen jälkeen käy ilmi, ettei keksintö ollutkaan uusi ja keksinnöllinen, kuten laki vaatisi. Omistusoikeus voidaan ”kumota” oikeastaan vain osoittamalla, että niin sanottu oikea omistaja on joku toinen; tapauksia esiintyy muun muassa konkurssin ja ulosoton yhteydessä. Takaisinsaantia koskevat säännökset merkitsevät sitä, että myös lailliset kaupat, jotka on tehty juuri ennen konkurssia, peräytyvät. Hankittu omaisuus palautuu siis konkurssipesään ja ostaja saa tyytyä pesästä kenties tulevaan jako-osaan.

Sata vuotta on ollut lainsäädäntöä, jonka turvin valtio voi ottaa korvausta vastaan itselleen maanpuolustuksen kannalta tärkeän keksinnön. Aseteknikko Aimo Lahti oli onnekas. Armeija ilmoitti 20-luvun lopussa, ettei Lahden keksimä Suomii-konepistooli vaikuta kiinnostavalta. Niinpä keksijä sitten perusti muutaman tuttavansa kanssa tehtaan Tikkakoskelle.

Myös kiinteää omaisuutta, esimerkiksi perinnöksi saatu maatila, voidaan lunastaa valtiolle korvausta vastaan, jos alue tarvitaan vaikkapa rautatien rakentamiseen. Menettely, jota sanottiin ennen pakkolunastamiseksi, on erittäin tavallinen. Suomen yhteiskuntarauha perustuu osittain siihen, että 1920-luvun alussa maanvuokraajille ja vuodesta 1945 evakoille ja monille rintamamiehille annettiin. Valtion, kuntien ja kirkon maat olivat ensimmäisinä, mutta kuten kaikki tietävät, yksityisiltä vietiin paljon maita myös. Korvaussummasta riideltiin viime kädessä korkeimmassa oikeudessa.

Eräiden rokotteiden patenttien ottaminen väkisin valtioille ei olisi mikään sosialistinen vallankumous, vaan kauan sitten vakiintunut menettelytapa. Laki ei tunnusta muita absoluutteja kuin osan ihmisoikeuksista. Omaisuuden suoja on ihmisoikeus, mutta paljon vahvempi on oikeus elämään, joka on siis oikeudellinen este kuolemanrangaistuksen käyttämiseen – ja myös pakolaisten jättämiseen hukkumaan. Ihmisoikeuden kannalta on samantekevää, onko hukkumassa oleva ihminen pakolainen vai toisten niskoille pyrkivä röyhkeä onnenonkija

Suomessa muuten hätätilan vallitessa poliisi voisi viedä lääkevalmisteet tehtaan tai lääketukun varastosta ja valtio voisi jäädä odottamaan korvausvaatimuksia.  Olisin valmis käymään neuvotteluja valtio puolesta kiistäen vaatimukset saamatta jääneestä voitosta ja myöntäen sen osan, joka olisi välitöntä vahinkoa eli aineet, palkat ja tavanomainen valmistajan osuus, esimerkiksi 25 % lisää.

Yksi perustelu olisi markkinoiden toimimattomuus tällaisessa tilanteessa. Kysyntä ja tarjonta eivät ohjaa hintoja, koska kysyntä on valtavaa ja tarjonta parin valmistajan käsissä eli oligopoli. Vihjaisin myös määräävän markkina-aseman käyttämisestä eli kilpailuoikeudesta, unohtamatta kartellikieltoa.

 

 

Tietosana I

 

 

Eläkkeelle juuri jäänyt kollega oli kuitenkin kävelyllä ja kertoi ryhtyneensä lukemaan tietosanakirjaa. Se kuului olevan kovin mielenkiintoinen. Kahden viikon kulutta hän oli kuollut.

 

Otavan Ison tietosanakirjan vuoksi perustin perheen. Toimitustyössä oli kunniallisia tilapäistehtäviä nuorille naisopiskelijoille. Niin tässäkin tapauksessa. Tehtävät liittyivät aakkoshakemistoon. Työtilana oli väljä, ikkunaton kirjasto, jossa oli kolme- tai neljäkymmentä eri maista peräisin olevaa tietosanakirjaa ja summaton määrä muita hakuteoksia ja sanakirjoja.

 

Katsoin verkosta, että tuon kymmenosaisen kirjataiteen valion näyttäisi nyt saavan kymmenellä eurolla. Väittäisin tässä, että Otava painoi ja myi teosta sata tuhatta sarjaa. Hiukan epäilen, että katetuotto jäi vaatimattomaksi, koska osamaksumyyjien firmat rikastuivat reippaasti, ja yhä uusia moniosaisia hakuteoksia ilmestyi yhä lisää.

 

Kirjoitin Otavan Suureen ensyklopediaan ainakin sata seikkaperäistä artikkelia. Elin siinä uskossa, että oikeasti asiantuntevat tahot tutkisivat ja tuomitsisivat tekstini. Minulle ei ollut lainakan selvää, mitä kaikkea esimerkiksi kahden liuskan pituiseen artikkeliin ”eduskunta” olisi syytä sisällyttää. Siitä minulla ei ole edelleenkään tietoa, oliko noita asiantuntevia tahoja todella olemassa.

 

Isossa tietosanakirjassa oli artikkeleiden perässä nimikirjaimet, ja asiantuntijat olivat parhaita. Kokemukseni mukaan varsin tavallinen käytäntö esimerkiksi akateemisessa maailmassa oli, että assistentti kirjoittaa tekstin ja asiantuntija eli esimerkiksi professori vetäisee nimikirjaimensa perään ja nostaa palkkion, jos sellaista suoritetaan. Assistentti saa kanelikorpun, jos sellaisia on.

 

Nyt epäilen että ”tietosanan” tai käsitteen ”tieto” ongelmallisuus ei tullut yleensä mieleen tuohon aikaan. 

 

Kuinka paljon kuu painaa? Verkko vastaa heti, että tarkkaan ottaen ei mitään, koska avaruudessa se on kuin vapaassa pudotuksessa. Mutta laskennallisesti maapallon pinnalla se painaisi niin ja niin paljon. Paljonko painaisin Marsissa? Noin 38 prosenttia siitä, mitä maapallolla.

 

Minulla oli se melkein viimeinen painettu Britannican versio. Sekä englannin kirjallisuus että latinankielinen kirjallisuus olivat erinomaisia artikkeleita. Muistelen, että ensin mainittu oli 320 nelipalstaista sivua.

 

Tästä tulee näkyviin vaikeampi, syvempi kysymys. Kuka tarvitsee noin laajaa kirjoitusta Englannin kirjallisuudesta? Opettajaksi kouluttautuva. Tuskin moni muu.

 

Entä jos e-kirjat ovat vielä alkeellisia? Tyypillisesti niissä on vain sama teksti kuin painetussa laitoksessa. Tietokirjassa alaviitteitä voi löytyä kätevästi samalta sivulta – mutta siinä kaikki. Teksti on kuitenkin lineaarista, vaikka maailma ei ole lineaarinen.

 

Jos kirjan aihe on ”1945” ja se on historiaa tai historiikki, hyvin todennäköisesti  siitä Suomessa puuttuu esimerkiksi katsaus uudenlaisiin radio-ohjelmiin tai kauppaliikkeisiin, jotka perustettiin, ja toisiin jotka sulkivat ovensa. Ja niihin jotka vaihtoivat omistajaa, kuten Kaivokadun Skoha, retkeilytarvikkeiden ja aseiden markkinajohtaja, jonka omistajaksi tuli suojeluskuntien sijaan Punainen Risti r.y. [jatkuu..]

 

 

 

Tulevaisuuden kieleke

 

 

Manuel Castellsin oppineet teokset tiedon aikakaudesta – The Information Age – sisältävät myös kuvauksia loputtomien mahdollisuuksien Internetistä.

 

Pidimme kirjoista seminaaria yhdessä Taideteollisen korkeakoulun ihmisten kanssa. Tunnelma oli innostunut.

 

Historiassa melkein kaikki melkein tapahtui.

 

Tulevaisuudesta ei voi sanoa samaa. Lainalaisuus (determinismi) makaa hiljaa haudassaan Kalle Kustaan muorin vieressä. Kummituskäsite on entropia. Enimmillään järjestelmän kuvaamiseen tarvitaan koko järjestelmän sisältö. Toisin sanoen tulevaisuuden kuvaukseen tarvitaan koko tulevaisuus, kuten kaikki oleva ja tuleva aika, energia jne.

 

Se ei oikein rohkaise.

 

Ikävä sanoa tutusta miehestä, mutta Castellsin oivallukset vaikuttavat nyt hirvikärpästen karkottamiselta pesäpallomailalla. Ja kysymyksessä ovat siis kuvitellut hirvikärpäset.

 

Manuel on julkaissut vielä 2018 kirjan ”Rupture” liberaalin demokratian kriisistä. Sekin näyttäisi vanhentuneen kahdessa vuodessa.

 

Futuristeista Alvin Toffler lennätti leijaansa tavalla, joka tuntuu kohdittain vieläkin mukavalta. ”Maailmankylän” ja median suuri nimi oli Marshall McLuhan. Hän kiittää kirjoja, joista tietoa löytyy suhteellisen vähällä vaivalla, kun taas elokuvasta ja televisiosta on pakko kaivaa esiin kaikki kuusi filmikelaa ja käyttää aina kaksi tuntia niiden katsomiseen…

 

Näin unta paholaisesta. Joidenkin sekuntien kuluttua kuuntelin jo paholaistrillisonaatin loppuosaa, joka todella on nimensä veroinen. Säveltäjä on G. Tartini. Seuraavan sukupolven N. Paganinia epäiltiin liitosta samaisen paholaisen kanssa, koska hän osasi soittaa viululla mitä vain. Itse suosittaisin tässäkin tapauksessa uteliaille David Oistrahia, joka oli pyylevä ja ruma mies, ja hyvin luultavasti vuosisatansa kaikkein suurimpia muusikkoja.

 

Esimerkki kuvittaa tilannetta. Käytettävissämme on taidetta ja muuta viihdettä vaivattomasti ja jokseenkin ilmaiseksi. Sellainen tieto, jonka osaamisesta kilpailtiin ennen radiossa rahapalkinnoin, on kirjaimellisesti muutaman sormenliikkeen päässä. Mikä on Burkina Fason pääkaupunki. Miten syvä on Artjärven Pyhäjärven syvin kohta? 68 metriä. 

 

Seuraus: olemme lakanneet lukemasta ja samalla olemasta kiinnostuneita.

 

Kenellekään tulevaisuudesta kirjoittavalle ei tullut mieleen, että nyt monessa maassa kuljetaan maskit päässä ja ilmaston muuttuminen herättää huolta ja aiheuttaa rajuja toimenpiteitä. Informaatiosta – se muuten on informaatiopaketti, jota käyttäen nyt rokotetaan. Ja informaatio on jo osoittautunut sodankäynnissä tehokkaammaksi aseeksi kuin tykki ja kuularuisku.