Luontoa

Olin mielissäni, kun en eilen toistanut blogissa ennenkin esittämääni vitsiä. Kun siis olin vartionjohtaja Lakeuden Haukoissa, yritin ovasti ja onnistuin välttävästi. Kolmannen luokan merkissä oli salaperäinen kohta “Keskustele johtajan kanssa aiheesta ‘Mitä Luojan luomaa olen luonnossa nähnyt’”.

Olimme yöretkellä Krupulassa, joka on Varvaalla. Jussi mietti tätä kysymystä ja selitti sitten:”Tuolla meidän Pentillä on niin hurja luonto, että löi Keturin poliisia Rytmihallin takana. Oikein veti päin kuonoa.”

Saattoi olla sama poliisi, joka huomautti Hakolan Eskolle jotain, kun tämä oli laittanut polkupyöräkorjaamonsa seinään kyltin “Kaikkien maiden polkupyöräilijät, ajakaa yhteen!”

Annoin merkinnän, mutta ei meistä tullut häävejä partiolaisia. Lippukunnan olin perustanut Antilan Riston kanssa, kun edellinen versio oli lässähtänyt sotiin. Sen tehdessämme olin 11-vuotias, mutta muutaman vuoden kuluttua meitä oli toista sataa.

Isäni johti Sompion suurleiriä, ja ajankohdan hengessä televisiotoimittaja kysyi lippukunnanjohtaja Kemppiseltä ovelasti, eikö partioliike ollut 30-luvulla hiukan oikeistolainen. Isäni sanoi, että hänelle se ei ollut silloin riittävän oikeistolainen. Kai hän kuului Isänmaallisen Kansanliikkeen nuorisojärjestöön.

Jamboreen johtotehtävissä Norjassa hän tutustui paikalliseen kuuluisuuteen, joka maanittelun jälkeen myönsi, että oli se kieltämättä hän, joka räjäytti kaverien kanssa natsien raskasvesitehtaan Telemarkissa 1942…

No. Koulumme rehtori, kuortanelainen lähtöjään, oli niin isänmaallinen että itketti, mutta kiirehti Kekkosen kannattajaksi ja maalaisliittoon eli keskustalaiseksi, kun Jukka Uunila lupasi urheilujohtajien puolella hyvän sihteerin työn. Hän jättäytyi joukosta, kun maakuntakuoro päätti tervehiä Seinäjoelle saapunutta UKK:ta Sibeliuksen laululle “Terve kuu kumottamassa…”

Näin kauan kesti ennen kuin muistin kirjoittaa tähän, että Internetin verrattomia palveluja, jotka ovat tehneet kirjat (Schmieder jne.) tarpeettomiksi, ovat musiikissa

www.pianolibrary.org

ja

kv.mozarteum.au

Ensin mainitussa on kaikki Bachin teokset, siis nuottia ja ääni. Viimeksi mainittu on kaikkien harrastajienkin tuntema Mozartin Köchelin luettelo eli Köchel-Verzeichnis.

Se sähköistävä mollisinfonia (g-molli) on K.183. Kun haet sen mozarteumista, saat klikkaamalla täyden orkeseriäänen, ja klikkaamalla linkkiä seuraavalle sivulle täyden partituurin.

Juhlallista!

En tiedä ammattilaisista, mutta meille muille Mozartin kamarimusiikissa on häntä kauneimmillaan, etenkin serenadit ja divertimentot. Niistä muuten yksi on “Eine kleine Nachtmusik”. Ja niiden kanssa joutuu äkkiä pyörälle päästään.

Olen tuntenut ainakin kaksi henkilöä, jotka hallitsivat käytännössä kaiken klassisen musiikin. Kun radiossa vielä kilpailtiin tällaisella, ainakin toinen näistä sai huhun mukaan porttikiellon. Viiden sekunnin näytteestä hän sanoi, että joopa joo, selvästi Dvorakin kolmannen jousikvarteton kolmannen osan keskeltä.

Mutta entä me hienostelijat. Korkeakulttuurin keskeinen tehtävä on olla keino osoittaa omaa paremmuutta kuulijoihin verrattuna. Minuun teki vaikutuksen, kun alaikäinen poikani kysyi professori Buxbaumilta, tiesikö tämä, mikä on Burkina Tason pääkaupunki. Professori vastasi ystävällisesti:” Kyllä. Olen käynytkin Ouagadougoussa.

Kuva Encyclopaedi Britannicasta, jonka nykyinen verkkoversio on ansiokas.

Vinhan kirjakauppa

 

Ruovedellä kävin viimeksi Vinhan kirjakaupassa joitakin vuosia sitten ja sanoin, että se oli sitten siinä. Suomen viimeinen kirjakauppa.

 

Tänään lehtiuutinen sytkäytti. Kirja-alalta tuntemani Mikko Vartiainen ja Otavan Pasi Laine, jota en tunne mutta epäilen Helsingin Vainion kirjakaupan pojaksi, ovat kunnostaneet vanhan rakennuksen ja aloittavat verkkokaupan oikean kirjakauppatoiminnan paikalla.

 

Vihje lukijoille: vanhanaikainen automatkailu Suomessa on erikoisen hyvä ajatus nyt. Tamperelta kannattaa lähteä väärään suuntaan eli Kangasalle ja katsoa kirkonkylä, esimerkiksi vanha Jalmari Finnen rakennus, jossa ainakin hiljan oli täyshoitola, ja Keisarinharju, keikkua oksalla ylimmällä ja kipata kahvit Vehoniemellä. Sen jälkeen takaisin pohjoiseen Orivelelle (Orivesi), jonka tunnetumpi nimi on Tape Koiviston srajakuvien ansiosta Mämmilä. Mukavaa tietä suuntaan Jäminkipohja - Ruovesi ajaessa on Kallenaution kestikievari, oikeastaan museo, ja tien varressa pienempiä lapsia ihanasti hirvittävä ryövärinkuoppa, josta ilmi elävät maantierosvot muinoin ryntäsivät ryöstelemään ohikulkijoita.

 

Ruoveden kironkylä valittiin Radiokuuntelija-lehden yleisöäänestyksessä Suomen kauneimmaksi 50-luvun puolivälissä, ja sitä se on edelleen. Auton voi työntää parkkiin kirjakaupan luona. Jalan voi käydä kauniisti katselemassa Runebergin lähdettä. Runeberg oli kotiopettajana paikkakunnalla.

 

Ennen kirkolle tuloa on syytä jarruttaa Kautun kanavalla Ruhalassa. Vaikka Silanpäällä oli mielessä hiukan etelämpänä oleva Murolen kanava, elokuva ”Elokuu” kuvattiin Kautussa. Paikkakunnan kahta kartanoa isännöivät Aminohvit. Metsässä oli ennen ”Aulikin aukio”. Laulajatar Aulikki Rautavaara oli von Essenin rouvana ja lienee halunnut milloin yhtä, milloin toista mukavaa, kun metsääkin meni. Ja sitä ennen asiaan kuuluu Juicen ”Jäminkipohja blues”, joka on kyllä murheellinen; muistan kun Korppoon Pohjan saha kukoisti, kunnes lakkasi kukoistamasta.

 

Tutustuin kirjakauppaan ja sen omistajaan Vinhaan kesällä 1965. Minut esitteli paikkakunnalta ollut kunnanlääkärin tytär Aili Palmén. Sain jopa nähdä Lapuan liikkeen muistona säilytetyn kangastilkun, joka oli revitty punaupseeri Niemisen housuista Vaasan torilla vuonna 1930.

 

Vinhan, joka oli Mäntän Serlachiusten kaveri, oli kiivaan isänmaallinen mies, samoin kuin vapaaherra, kunnanlääkäri Einar Palmén, jonka isä oli E.G., jonka isä oli J.Ph. Yliopiston rehtori Ernst P., joka oli perkeleen kova kiroilemaan, oli juuri samaa sukua.

 

Pohjoisempana on jalkamatkaa vaativa Helvetinkolu. Koveron seutu on maisemallisesti huimaa. Ja sitten tulee Virrat, jonka asukkaita santaan virtoilaisiksi, ja muun muassa Torisevan pystyjyrkät kalliot.

 

Kaikkea tätä katsellessa on hyvä olla eväänä keitettyjä munia ja pullossa maitoa.

 

Paluumatka Tampereelle on mukava tehdä vanhaa tietä Teiskon kautta. Siellä on Paarlahdessa kummasti autoa hypähdyttävä Aunessilta, joka on ikuistettu eräästä muusta asiasta muistettuun Hannu Salaman romaaniin ”Juannustanssit”. Salama oli Teiskosta ja tuolta sillalta bussi ajaa romaanissa Näsijärveen kohtalokkain seurauksin.

 

Kirjakauppiaat liittänevät listaani esimerkiksi kirjailijat Heikki Asunnan, joka kuulemani mukaan tapasi huutaa kuin junan pilli höyrylaiva Tarjanteen tai Pohjolan kabinetissa, hänkin ihan isänmaallisuuttaan. Laiva lähti Tampereen Mustalahdesta (huvipuiston vierestä), kohdalta jossa leijailee Väinö Linnan henki ja Kalle Päätalonkin, hän kun tuli timpuriksi ja käymään Tekua heti sodan jälkeen.

 

Voi yhden kerran!

Vesunta

 

Ensin ajattelin ilkkua Kauko Kare -vainajaa siitä, että hän seilasi sodan kurjana kersanttina, kun taas esimerkiksi Eino S. Repo oli urhoollinen kapteeni ja komppanian päällikkö. Sitten selasin kirjaa taaksepäin. Kareen RUK:n oli keskeyttänyt sairaus, keuhkokuume. Lopuksi muistin, että samanlainen tapaus löytyy hyvin läheltä, minä. Sotaa ei kyllä ollut, mutta aliupseerikoulukin jäi kesken ja syy sairaus, aika pitkällinenkin. Korpraaliksi ylentämistä odottelen edelleen. Taitaa jäädä jämä saamatta.

 

Kauko Kareen kuvasta ilmenevä elämäkerta jatkaa Otavan nykyistä linjaa: B-luokkaa, huolimatonta työtä, ja toimituspuolikin antaa aihetta huomautuksiin.

 

Mutta matkalla välttää huonompikin ruoka, kuten Matkahuollon yhteydessä ennen sanottiin. Tosin tämä mainoslause taisi olla Äpy-lehdessä.

 

Toisin kuin kirjassa väitetään, Kare ei ollut sellainen ensiluokkainen kirjoittaja kuin esimerkiksi Yrjö Kivimies tai – Urho Kekkonen. Näppärä toimittaja kieltämättä mutta kieli vailla kuulautta. Vertaisinko aikakauden toisiin kivijalkakirjailijoihin, kuten Jouko Tyyri tai ajoin Holappa ja välillä Donner, mutta varsinkin Jerker Erikson.

 

Kirjan ja Kareen yhteydessä ensimmäisenä mieleen tuleva menekkiteos ”Tähän on tultu” on esimerkki. Nyt yli 50 vuoden jälkeen tuo kirja on merkittävä tapaus Kekkos- ja suomettumiskritiikkinä. Pitää paikkansa, että sellaista ei paljon esiintynyt. Ei siinä ole sellaista runsautta kuin esimerkiksi Poika Tuomisen muistelmissa.

 

Siinä mielessä on sääli, että tuokin kirja on sekava kokoelma kaikenlaista osittain sattumanvaraista aineistoa. Kekkosen harjoittamasta nyrkkivallasta ei sinänsä ole epäilyä. Kyllä 60-luvun loppu ja 70-luvun puoliväli oli outoa aikaa. Ja oli Kekkonen toki mies, jota sekä Ryti että Mannerheim luonnehtivat paskiaiseksi loppuvuodesta 1939!

 

Kauko Kare oli kartanon poika Hämeestä. Kartano oli tuo otsikon Vesunta, Hattulassa. Hänen isänsä, sukunimeltään pitkään Karén, oli Hämeenlinnan seudun mahtimiehiä. Kare oli siis varsinaista herrasväkeä. Nuoruusvuosina hänelle karttui merkittävä tuttavapiiri, joka sitten vähitellen rapisi.

 

Sellaisestakin olen joutunut keskustelemaan, että suomalaisista intellektuelleista pitäisi kirjoittaa jopa kirja. Olen vaimeasti vastustanut ajatusta. Kare voisi olla sellainen, sillä hänen toimintansa unohtuu ja hänen tuotantonsa on jo vanhentunut. Se on intellektuellin ja kirjailijan ero.

 

Paavolaisen ”Synkkä yksinpuhelu” ei ehkä ollut todenperäinen kuvaus, jollaisena kirjoittaja, maan ykkösintellektuelli sen tarjoili, mutta ajankuvana se on verraton. Se kuvaa nimittäin sodan jälkeisiä tunnelmia, vaikka näyttää kuvaavan sota-aikaa. Se edustaa hienosti uus-opportunismia ja sillä ansaitsi virkapaikan Ylessä ja välillä uuden ikkunaverhon ginipullon eteen.

 

Kare selitti olevansa sananvapauden esitaistelija, mutta jos kysymyksessä oli isänmaallisuus tai siveellisyys, sananvapaus unohtui. Hän tuomitsi jyrkästi Rintalan ja Salaman, jotka olivat sananvapauden kannalta hyvin merkittäviä. Salama kirjoitti ”Siinä näkijä missä tekijä” ja Rintala käänteentekevät ”Leningradin kohtalonsinfonian” ja ”Sodan ja rauhan äänet”. Kareen isänmaallisuus osoittautui naivismiksi ja aina vaaralliseksi haluksi olla oikeassa. Outoa muuten, miten yksitotisia nämä oikeuden miehet olivat! Tunsin myös Agapetuksen (Yrjä Soini), joka kirjoitti Pietarista hiilivalkeilla. Siltä mieheltä ei hevin hyyä herunut.

Englanti

 

Lopulta kiinnostuin, että blogissani kommentoidaan jatkuvasti englannin kielen tarpeettomuudesta tai turmiollisuudesta. Samaan aikaan Cardiffin yliopiston rikos- ja turvallisuustutkimuslaitos julkaisee märällisiä tietoja lukijakommenteilla toteutusta trollauksesta. Takana on Venäjä, ja toiminta on massiivista.

 

Kohteet ovat erittäin korkeatasoisia ja kommentit taitavasti tehtyjä.

 

Olen arvellut, että tämä englannin kielen morkkaaminen on yksinkertaisesti hupsuutta, mutta voin olla väärässä.

 

Minulla on oma mielipide asiasta. Siitä puhutaan liian vähän. Suomalaiset osaavat keskimäärin englantia liian huonosti.

 

Turistienglanti teki läpimurron Euroopassa. Se ei kuitenkaan riitä opiskeluun eikä työntekoon.

 

Eilen Adam Tooze julkaisi The Guardianissa harvinaisen tärkeän ja mielenkiintoisen kirjoituksen ”Covid and the Crisis of Neoliberalism”. Cambridgen yliopisto Tooze on muun muassa Markku Kuisman ja minun mielestäni nyt, Tony Judtin kuoltua, aikamme merkittävin taloushistorioitsija, joka jaksaa selittää, mitä todella tapahtuu. Artikkelin aiheesta on näinä päivinä ilmestymässä kirja. Toozen poikkeuksellinen merkitys on pitkä tutkijantyö natsien ja toisen maailmansodan tilastoinnissa.

 

Kielen kannalta arvaan, että kahdeksan suomalaista kymmenestä ei saa tästä viittaamastani artikkelista irti oleellista, vaikka se on yleisölle kirjoitettu.

 

Sekä kirjan- että lehdenkustantajat ovat heittäytyneet sangen veltoiksi uskotellessaan, että kiinnostuneet lukijat saavat selvän tärkeistä teksteistä muulla kuin äidinkielellään.

 

Olen tietenkin esteellinen tässä asiassa. Julkaistuani tieteellistä ja kirjallista tekstiä ja myös lastenkirjoja ja sarjakuvia suomennoksina ainakin 11 eri kielestä olen tapellut enemmän kuin useimmat kollegat sen asian kanssa, voiko asian sanoa toisellakin kielellä hyvin. Kerran Firenzessä torilla jouduin vaikeuksiin toisten tohtoreiden kanssa selittäessäni, miten sanakirjaäännös ”Treu und Glauben” poikkeaa Englannin ja se Yhdysvaltojen termistä ”implied covenant of good faith” ja kuinka täysin eri asia ”hyvä usko” eli siis ”bona fides” (latina) on kuin ”vilpitön mieli” (sama muka suomeksi).

 

Teesini on tämä: opit kunnolla äidinkieltäsi vain paneutumalla vieraisiin kieliin.

 

Ethän voi tietää ja siis arvostaa äidinkielesi ilmausta, ellet ole selvillä siitä, ettei ihan samaa asiaa pysty ilmaisemaan toisella kielellä. Mikä on ”höyli mies” englanniksi tai ruotsiksi? Ymmärräthän, mikä on ero, kun mies on höyli ja toinen höveli? Kai olet selvillä, mitä anoppivainaja tarkoitti mainitessaan hämäläisittäin, että eräs juhlallinen henkilö oli ”vähän hauska”.

 

Eli suomalainen, opit suomea syvemmin opettelemalla englantia vilpittömin mielin, ilman vilppiä ja viekkautta, ilman sarvia ja ampaita.

Pääluku

 

Wikipedia on kätevä kertomaan, kuka ei ole enää hengissä. En tiedä, mikä joukko on toimessa, mutta ainakin julkaistut kuolintiedot siirtyvät nopeasti. En tiedä, miten teidän toisten laita on, mutta minulta on kysytty useinkin, mitä kuolleelle omaiselle nykyisin kuuluu. Itse kysyin kerran samaa tuttavalta ja sain kehotuksen mennä tutkimaan asiaa Honkanummen hautausmaalta.

 

Oma vikani, mutta tuttavuuksien ulkokehällä taitaa itse kullakin olla kymmeniä ihmisiä. Ihmisiä ei nykyisin enää harrasteta. Kävisin mielelläni läpi sukulaiset, entiset työtoverit, koulukaverit ja jopa samaan aikaan intissä olleet.

 

Väittäisin että tapa muuttui jo kauan ennen koronaa. Tällä hetkellä tilanne on tietenkin selvä. Juuri kukaan ei tapaa juuri ketään sattumalta.

 

Ennen oli niinkin, että jos joku etäinen tuttava vuosikymmenien takaa otti yhteyttä, hän todennäköisesti yritti myydä jotain. Jokin määrä oli myös uskoon tulleita, joiden tarkoitus oli selvittää taivasnäkymiäni.

 

Nostaisin esiin kohtaanto-ongelman. Luullakseni sekä omahyväisyys että pahansuopuus ovat hävettäviä ongelmia. Toisaalta juuri juoruilu oli elämän suola ja lisäksi kirjallisuuden ja lehdistön kulmakivi. Sitten valitettavasti tulivat hyvät tavat ja ennen pitkää henkilötietojen suoja ja yhä yleisempi vihapuheen kielto.

 

Kerran olin oikein tohkeissani, kun suunnilleen ikäiseni mies pysäytti minut marketissa ja juttelimme viisi minuuttia. Harmittelin myöhemmin ettei viittätoista. Paikkakunnalla suhteellisen tavallisen sukunimen perusteella haarukoin taustan ja kotiin palatessani ihastelin, että olipa mielenkiintoista. Sävyisä ja pätevän oloinen henkilö, joka mainitsi jääneensä eläkkeelle pääkaupunkiseudun lukion rehtorin tehtävistä, oli hyvin muistamani juopon  poika. Sen luulin muistavani oikein, että elämä oli ollut niin sanoakseni kirjavaa. ”Juopon” tarkoitti tuossa henkilöä, joka oli vastaan tullessa useammin hönössä kuin selvänä ja jonka elämisen keinoista ei ollut oikein selvyyttä. Muistaakseni asianomaisen serkku tai serkun poika oli taksimies eli siis kunnioitettava henkilö.

 

Ihmisillä on kohtaanto-ongelma. 

 

Tunnetuista saduista – Tuhat ja yksi yötä – voi päätellä, että yllättävät, kauheat, houkuttelevat ja kiihdyttävät tarinat kiinnostavat. Elämän luotettava rakennusaine eli tavallisuus ei kiinnosta. Itse huomaan vanhuuteni siitäkin, että ihmettelen mielessäni kymmeniä ihmisiä. Mitä heille tapahtui? Miksi heistä tuli sellaisia, jollaisina heidät muistan?

 

Mutta asiaan. Luonnontieteistä saa englanniksi nähdäkseni erittäin hyviä lukion ja alemman korkeakoulutason oppikirjoja verkossa lukeakseen tai itselleen ladatakseen. Mutta suomeksi ei tahdo olla, tai esimerkiksi lukion kirjat ovat kalliita.

 

Isäni ja hänen äitinsä, varastoapulainen, olivat uteliaita ihmisiä. Itäisessä Suomessa ja etenkin Karjalassa sellaista suvaitaan. Lännessä juhlallinen jöröttäminen on suosittua. Vielä muistin temppuillessa erittäin korkeassa iässä tämä kouluja käymätön mummu oli rengastanut lehdestä tai pannut talteen leikkeen ja halusi tietää, millainen eläin se sellainen vompatti on. Vastauksen saatuaan hän oli tyytyväinen ja muisti sen. Menisin niin pitkälle, että nimeäisin kyltymättömän uteliaisuuden ihmisen merkiksi ja väittäisin sitä hauskemmaksi piirteeksi kuin saman vanhan jauhamista.

Nix nix 1506

 

Olkaa vaiti, ellette puhu.

 

Tämä oli yksi otsikkokuvan lukuisista kylteistä. Otsikko on toinen Alkukielellä se oli ”Notary Sojac”, joka ei tiettävästi sekään tarkoita mitään.

 

Sarjakuvasta ”Pekka Pikanen” (Smokey Stover)” on Juhani Tolvanen toimittanut 1994 kirjan, joka saattaisi löytyä jostain. Taisin julistaa tämän ”Sarjakuvalehti”-nimisessä sarjakuvalehdessä noin vuonna 1950 ilmestyneen jutun yhdeksi sarjakuvataiteen kaikkien aikojen nerokkaimmista. Sen voisi mainita Herrimanin Krazy Katin rinnalla. Tosin Krazy on aika elitistinen, samoin kuin Pikku Nemo (Little Nemo in Slumberland). Huumorin laji on paljonkin sukua Groucho Marxille.

 

Olemme viime päivinä käsitelleet kohdittain hyvinkin vaikeita kysymyksiä. Siksi on aika välillä levähtää viattoman kysymyksen parissa. Perinteinen huumorimme on nimittäin jokseenkin takapajuista ja vanhentunutta.

 

Suomessa hirmuisen hauskaa on, että pappi ja poliisi juovat pusikossa pontikkaa ja hukkaavat housunsa. (Aatamin puvussa ja vähän Eevankin). Sivistyneessä kaupunkiperinteessä vitsikkyyden huippu on, että teekkari oksentaa vappuna poliisin taskuun.

 

Fogelin Pekka Puupää oli sarjakuvana (Kuluttaja-lehti) välillä oikeasti fiksu. Suomen Filmiteollisuuden, pankinjohtaja T.J. Särkän käsissä elokuva muuttui töölöläis-posiolaiseksi sekameteliksi, jossa oli kyllä hauskoja pätkiä seassa enemmän kuin tahdottiin tunnustaa.

 

Korkeakulttuurimme oli tukehtua totisuuteensa, eikä tilannetta auttanut ratkaisevasti vasemmistonuorison vaihtelevalla menestyksellä Saksasta (Brecht) kopioima satiiri. Yllättäen kehityksen huipulle kiipeää M.A. Numminen ja miksei nuori Jarkko Laine.

 

Kun absurdi huumori tuli Englantiin jo 1700-luvulla (Tristram Shandy) ja suorastaan hallitsi Ranskassa 1900-luvulla (Jarry ja Apollinaire – Ionesco), myös Suomessa oli ujoja yrityksiä tuohon suuntaan. Mainitsisin puolivirallisessa Suomen kirjallisuus -teoksessa kokoomukselaisena tuomitun pakinoitsija Ollin, joka alkuvaiheen jutuissaan veti hilpeästi mielettömyyden puolelle (Mustapartainen mies herättää pahennusta jne.). Esikuvia olisi löytynyt Ruotsista, jossa Albert Engström ja pilalehdet pitivät pitkään yllä perinnettä, joka näyttää tukehtuneen kansankotiin.

 

Muistaakseni kerran tässä blogissa kaavailemani liikeyritys, Kemppisen musiikki- ja makkaraliike, on plagiaatti Ruotsista (Grönköpings korv- och musikhandel).

 

Pentti Saarikosken rönsyilevän tuotannon ehkä paras osa oli edesvastuuton huumori eli varhaiset runoteokset. Haavikko oli koko uransa armottoman totinen kivijumala.

 

Mutta oli meillä yhteensä yksi kansainvälisen tason absurdisti, ”vaikkei sitä tyhmempi heti huomaa” (Pallen laulusta), nimittäin Tove Janson.

 

Harvoin käytetty selitys Aku Ankan suomalaiseen suosioon: absurdi huumori. Muistakaamme hartauden tuntein esimerkiksi sarjaa ”Kun taivaalta satoi rahaa2 ja Pelle Pelottoman henkilöä.

Kummola

 

Kuvan kirja melkein kummastutti ilmestyessään. Toisaalta olin taannoin tapaamaisillani Kalervo Kummolan, jonka käsitän suurten mittojen mieheksi. Toisaalta en ennen tätä kirjaa oikein ymmärtänyt, miten merkittävä osa maamme uusinta historiaa urheilu- ja viihdebisnes on. Kummolassa ne yhdistyvät. Ja mukana ovat myös sangen monipuoliset poliittiset suhteet. Mies oli eduskunnassa ja valtuustossa.

 

Ensin ajattelin, että urheilujohtajalla on suuri nimi ja aatelisarvo tai hänessä on vähintään vuorineuvoksen vikaa. Sitten vasta muistin, että Kekkonen loi uransa juuri urheilujohtajana ja viimeksi Sauli Niinistö oli Palloliiton johtaja.

 

Vaikeaselkoiset kansainväliset järjestöt, kuten Olympiakomitea ja jalkapallon FIFA pyörittävät erittäin suuria rahasummia, ja tehtävissä on samoja henkilöitä vuosikymmenestä toiseen. Lisäksi esimerkiksi Valko-Venäjällä ja Venäjällä on suuria jääkiekon ystäviä ja Yhdysvalloissa eräät urheilutilaisuudet kokoavat maailman suurimmat katsojamäärät.

 

Kummola pitää perusturkulaista ilmettä eli ei puhu eikä pussaa ennen kuin ajallaan. Nyt kuitenkin maskin takaa paljastuu hämmästyttävän monipuolinen ihminen, jolla lienee johtajan tehtävissä korvaamaton kyky haistaa aikaansaajat ja hankkiutua osaamattomista ajoissa eroon.

 

Miehellä on erikoinen tausta. Hänen itse kertomansa vitsin mukaan hän muutti ulkomaille – Australiaan – oppimaan kieltä ja tapoja. Ja kieltä hän oppi. Turkulaiselle merkonomille se on erittäin merkittävä etu. 

 

Tulee mieleen toinen Turussa työelämään astunut henkilö, jolla ei ollut alkujaan mainittavaa taustatukea, Väinö Tanner. Etäisen maan osuuskauppamiehestä tuli runsaassa kymmenessä vuodessa mahtavan kansanvälisen järjestön alituinen puheenjohtaja, joka osasi esittää asiat julkisesti tavanomaisten vieraiden kielten lisäksi englanniksi, joka oli juuri osuustoiminnan kotimaa. Toinen merkillinen maalaispoika oli muuten Risto Ryti, joka opiskeli kielen ja kansainvälisen kaupan 1910-luvulla juuri Englannissa ja solmi samalla suhteet rahamaailmaan.

 

Kummolan puolue kokoomus taisi huomata aika myöhään, että käytössä oli mies, jonka voi huoleti lähettää Vanuatuun, Pohjois-Koreaan tai Geneveen. Joka paikasta löytyi tuttuja, ja vihollisia.

 

Jari Korkki on poikkeuksellisen päteväksi tiedetty toimittaja. Kummola itse on kokenut kolumnisti. Tulosena on sälekaihtimen mieleen tuova kirja, joka sekä valaisee että peittää. Lukemalla rivien välit viisastuu välittömästi. Myös urheilujohtajan outo tehtävä hahmottuu. Tuot riemastunutta jääkiekkojoukkuetta juhlivaan Helsinkiin, jossa orkesteri on tapiseerannut paikat juuri eri olutmerkin mainoksilla kuin pitkät laskut maksanut kiekkoilijoitten sponsori.

 

En menisi sanomaan asetelmaa helpoksi. Ja tämä on vain yksi esimerkki sadasta.

 

Kummola toi itse hyvänä laulajana karaoken Suomeen. Hän osteli ohjelmakonsepteja ja kehitti niitä etenkin Mainos-TV:lle. Tappiolla hän ei niitä tehnyt. Myös ”tapahtumat” alkoivat varhain. Tämän hetken jäähalleissa ja stadioneilla harrastetaan paljon muutakin kuin urheilua. Esiteltyään aidosti innovatiivista ja maailmalle laajentuvaa toimintaa Kummola toivottaa Jumalan siunausta mainiten ohimennen, ettei kotoa opittu herätyskristillisyys ole kadonnut hänestä jäljettömiin. 

 

 

Älä jätä

 

Ikävä kysymys: ovatko intellektuellit kadonneet Suomesta? Ovatko nuo otukset vähentyneet kaikkialla?

 

Tiedän. Ehkä termi n vanhentunut tai saastunut. Sekä mairittelevat että päinvastaisen herätteen aiheuttamat sanat muuttuvat nopeasti. ”Porvari” tarkoitti kerran kaupunkilaista, sitten maakaupan vapautumisen jälkeen kauppiasta, sitten syystä tai toisesta varakasta henkilöä, sitten oikeistolaista jne.

 

”Jätkä” oli ikävä haukkumasana ja puhutteluna suora loukkaus. Nyt Rovaniemen rannassa on jätkän patsas ja Kekkonenkin väitti aikoinaan, ettei hän mikään herran ole vaan helvetin hyvä jätkä.

 

Katsoin hyvin tarkkaan televisiosta, että mikä vika tuolla naisella on. Vilkkaus toi mieleen eräät tunnetut häiriötilat. Ikää ei ollut paljon, mutta asianomainen on kuulemma tekniikan tohtori ja valmistumassa myös eläinlääketieteen lisensiaatiksi. Arveluni: nero.

 

Tuo termi saastu melkein sata vuotta sitten. Jotkut lukijat ymmärtävät sen toivottavasti samassa mielessä kuin ”Kulttuurihistorian” Egon Friedell aikoinaan. Friedell oli itse nero ja aikakauden johtava intellektuelli.

 

Tuo i-sana tarkoittaa kirjoittamanani henkilöä, joka on erittäin hyvä siirtymään uskottavasti alalta toiselle. Paraskaan jonkin alan auktoriteetti ei ole sellainen. Suomessa Donner, Haavikko ja E. Paasilinna olivat, Ruotsissa esimerkiksi Jan Myrdal. Perikuva oli George Orwell. Vanha perikuva oli Blaise Pascal, joka oli yhtä hyvä uskonelämään tunkeutujana, matemaatikkona ja kirjailijana. Voltaire oli tasaisen huono eli vain nokkela sangen monella alalla.

 

Kun nyt rupean lukemaan esseenä taitettua tekstiä lehdestä, jonka tiedän julkaisevan intellektuellien tekstejä, pääsen tyypillisesti viisi tai kymmenen riviä ennen kuin parahdan. ”Itseilmaisu tuli taiteeseen samaan aikaan kuin salapoliisitarina kirjallisuuteen…” Kirjoittaja ei siis tunne taidetta eikä kirjallisuutta, mutta julkaisee vain. Renessanssi on melkein täynnä hienoja maalattuja luonnekuvia ja 1600-luvulta voitaisiin aloittaa Rembrandtista. Salapoliisitarinoiden suurmestari oli Lucretius, ellei Homeros. ’Poliisia’ nykyisessä mielessä ei ollut olemassa ja sana ”polis” tarkoitti kaupunkia.

 

Paljastus: vielä minun nuoruudessani lahjakkuus oli huonoa käytöstä, josta rankaistiin. Sekä koululaitos että yliopisto saattoivat puheissa väittää muuta, mutta käytännössä lahjakkuuteen suhtauduttiin leppymättömän vihamielisesti. Sitä perua on vieläkin tavallinen omien saavutusten vähättely – sata kautta sata eli erinomaiset tiedot… varmaan kirjoitusvirhe tai muu erehdys.

 

Eräs kasvatustieteilijä sanoi luulleensa itseään erittäin huono-oppiseksi melkein siihen asti, kun huomasi tekevänsä väitöskirjaa. Mainio esimerkki i-sanan tarkoittamasta notkeasta asioiden yhdistelystä on vain televisiosta tuttu Saarikivi-merkkinen mieshenkilö, joka sanoi tänään, että Suomi on hyvin järjestäytynyt demokratia – ja sellaisena ehkä viimeinen katoavan lajin edustaja.

 

Mainitsemani henkilö näyttää olevan kielitieteilijä. Toivon ettei hän kirjoita viisauksistaan kirjaa, koska epäilen näiden ”äly hoi, älä jätä” -henkilöiden puutoksen olevan kuitenkin näkövirhe. Yleisö on tunnetusti lakannut lukemasta kirjoja, ja varsinkin ostamasta. Se ei johdu tietokonepeleistä. Se on minun sukupolveni kirjailijoiden, taiteilijoiden, intellektuellien ja vastaavien vika. Olisi uskallettava reippaasti myydä ajatuksiaan, jos sellaisia kerran on. Mahtoi se olla näky, kun Viipurissa koulun pihalla välitunnilla kaksi tätiä kyyristeli sitomassa suojattinsa kengännauhoja, yksi toisen ja toinen toisen jalan kimpussa. Huollettavasta tuli aikanaan yksi maan arvostetuimmista juristeista, ei kuitenkaan intellektuellia.

  

Käsillä

 

Joskus vieraille on näytetty seitsemän kertaa parsittu nilkkasukka. Se on anopin perua ja kertoo, että on ollut toisenlaisia aikoja. 

 

Äitini kanssa puhuttiin viimeksi eilen puhelimessa. Ja serkku lähetti kiitoksen saamastaan aineistosta, joka koski paikkakunnan nuorisoseuran suurisuuntaista Prinsessa Ruusunen -satunäytelmää, joka esitetiinsyksyllä 1946. Lähinnä värjätystä sideharsosta tehtyjä näyttämötarvikkeita oli ollut ullakolla vielä aikojen jälkeen, hänkin muisti. Prinssin miekka oli päällystetty ihan oikealla hopeapaperilla.

 

Varmaan hienoin omistamani taide-esine on villasukat, jotka sain kerran Pernaan Laimilta. Kyllä sukka syntyi omankin ikäpolveni tytöiltä kavennuksineen kaikkineen, mutta nuo sukat kertovat katsojalle heti, että sukkavartaita on helisyttänyt henkilö, jolla oli ainakin 70 vuoden kokemus tuosta työstä.

 

Ehkä ymmärrän jonain päivänä, miksi koneella ei saa syntymään alkuunkaan samanlaista. 

 

Tuollainen arkiseen käyttöön aiottu vaatekappale on ihmisen kädenjälki maailmassa ja siis samaa kunnioitettavaa luokkaa kuin elämän kaiken opettelun tuloksena syntynyt taulu Ateneumin seinällä. Karanteenivapaa rouvani tuli vähän pyörryksissä näkemästään liminkalaisen Vilho Lammen näyttelystä. Minäkin pidän ihmeenä, miten talonpoikainen raivo ja taito on siirtynyt väreiksi ja viivoiksi.

 

Tietenkin epäilen itsekin välillä, että tämän blogin kirjoitukset ja kommentit ovat yli-ikäisten horinaa, jolla ei pitäisi kuormittaa kallista kaistaa. Mutta kun näin ei ole.

 

Entiset ajat eivät olleet nykyisiä parempia eivätkä nykyiset ihmiset ole entistä heikompaa tekoa. Päinvastoin tuntuu, että ennen hyväksyttiin suoralta kädeltä ajatus, että tämä on hyvä, koska näin on ennenkin tehty. Puusta nikkaroitu ojalapio on suorastaa parempi kuin osuuskaupasta ostettu.

 

Eräs tuttu juoppo pääsi tehtaalle töihin lapionvarsia tapiseeraamaan. Hänen työnsä oli siis liimailla tehtaan merkkejä paikalleen. Kai käytössä oli Lukko-liimaa.

 

Silmiin sattui väite, että kynällä kirjoittaminen tekee hyvää aivoille ja hermostolle. En ollut ajatellut asiaa tuolta kannalta.  Minulla on kyllä kymmeniä vahakantisia vihkoja, joihin jäljennän jatkuvasti runoja. Harraste on vanhanaikainen, runojen kirjoittaminen, vaikka kyllä niitä menee onnittelukortteihin ja kukkapuskien mukana. Ohjeeni on, että sekä mitallinen että mitaton kannattaa kirjoittaa kynällä.

 

Vetoan käsitysteni tueksi todellisiin asiantuntijoihin, pikkutyttöihin ja poikiin. Nautitaan leikkikahvia näkymättömistä kupeista, ja nukkekin saa. Tekoeläinlääkäri tutkii, onko pehmolelu säästynyt punkeiltä.

 

Eikö leikkiminen ja aikuisilla hiukan turhanaikainen näprääminen sormilla olekin juuri tuota aistien, aivojen, hermojen ja lihasten ylläpitämistä. Sanovat että tämä niin sanottu hienomotoriikka on arvokas asia. Saattaa olla ilmiönä samaa sukua kuin siivoaminen, joka on kuulemma aivan erinomaista voimistelua venyttelyineen.

Keskinkertaisuuden häpeä

Se eilenkin käsitelty Matti Kurjensaari sai kerrankin kimppuunsa Helsingin Sanomien toimittajan. Äänessä saattoi olla Maija-Liisa Heini, ensimmäisen sukupolven maineikkaita Erkon naisia eli ministeri Eljas Erkon aikaan urallaan edenneitä alansa ensimmäisiä.

Toimittaja oli paikalla, kun esiteltiin jälleen uutta Kurjensaaren kirjaa, ja ilmoitti, että kirja on keskinkertainen.

Kurjensaari vastasi:" Keskinkertaisuuttani minä häpeän, toisin kuin luonnehdinnan esittänyt Helsingin Sanomien toimittaja."

Heini oli pakinoitsijana (Ksantippa) palstantäyttäjä, joka osoitti varhaista journalistista vaistoa ryydittämällä juttujaan ilkeyksillä, jotka tuntuivat tarpeettomilta silloin ja nyt.

En pidä mahdottomana, että toimittajan asenteeseen vaikutti entinen kollega, Helsingin Sanomien toimittaja Sirkka-Liisa Virtamo, jonka siis tunsin henkilökohtaisesti. Hän oli mennyt jostain syystä naimisiin Olavi Paavolaisen kanssa ja suhtautui täysin kielteisesti Kurjensaaren yritykseen ratsastaa Paavolaisen maineella.

Olen päinvastaista mieltä kuin Panu Rajala, joka on esitellyt Paavolaisen vapaan rakkauden ja aviollisen uskottomuuden apostolina.

Eroottiset asenteet ja puheet jos mitkä ovat muoti-ilmiöitä. Jos niin käy, että joku kirjoittaa vakavissani meistä eli suurista ikäluokista, kirjoittajan tulisi muistaa, että esiteltyjä aatteita ja oppeja ja jopa jossain määrin yhteiskunnallista asemaa isompi vaikuttaja oli ehkäisyvälineiden vallankumous ja historiallisesti odottamaton ja lähes ainutlaatuinen tauditon välivaihe. Sangen moni hämmästyi, että viattomaksi väitetty viihteellinen paneskelu johtikin avioeroon ja aiheutti etenkin lapsille suurta murhetta.

Sotasukupolven keskuudessa henkeäsalpaava tietämättömyys puolestaan oli hallitseva piirre. Sitä edellinen polvi, tyyppiä Juhani Aho ja Eino Leino, kuvitteli tosissaan, että totuus löytyy bordellista, jotka olivat lähes poikkeuksetta kammottavia laitoksia.

Herrasväen nopeat avioerot sodan jälkeen tulkitsen seksuaaliseksi eli siis tunne-elämän heikkoudeksi. Koska homoseksualismia ei ollut vielä keksitty eli sen alan miehiä pidettiin lähinnä huvittavina luonnonoikkuina, jotkut nuoret rouvat joutuivat vain toteamaan oman lihansa todistuksen, eli aviomies osoittautuikin kovin haluttomaksi toteuttamaan ”aviollisia velvollisuuksiaan”. 

Hyvät tavat eivät liioin sallineet miehille hellyyden tai edes huomaavaisuuden osoituksia omalle rouvalle.

Olavi Paavolaisen viimeisiä lohtuja olivat kansanedustaja Hertta Kuusinen ja alkoholi, mielellään gini (Beefeaters).

Mielestäni näin ympärilläni paljonkin sovinnaisavioliittoja. Toisaalta koko kansan keskuudessa tohvelisankarin tai puupään farssihahmo tarkoitti Aleksis Kivestä (Nummisuutarit, Kihlaus) alkaen miehenä aikaansaamatonta henkilöä, jollainen Kivi itsekin ilmeisesti oli. Enempää en kerro enkä tule kertomaan, mutta naisilta olen kuullut kaikenlaista masentavan uskottavaa monista yhteiskuntamme huipulle myös naissankareina kavunneista miehistä. Ja olen itse nähnyt neulan, jollaisella jotkut naiset kiinnittivät miehen kokoelmaansa maininnoin siitä, miten pitkälle asian omaisen kanssa oli menty.

Rahmaninov

Autoista puheen ollen - Sergei Rahmaninov oli suuri autojen ystävä. 

Hän oli jäänyt maailmmalle lokakuun vallankumouksen jälkeen ja oli suosittu säveltäjä ja yksi aikansa kuuluisimmista pianisteista, kunnes kuoli 1943 Beverly Hllsissä.

Muutama kappale on säilynyt soitetuimmissa, ja kolmanteen pianokonserttoon liittyvä elokuva palauttivat hänen mainettaan. Hiukan vanhemmat aikalaiset Jozef Hoffman ja Leopold Godowsky on käytännössä unohdettu. Anton Rubinstein oli soittimen kunnoitettu esi-isä. Artur Rubinstein puolestaan on oma suosikkini, ehkä siksikin, että hänen taitavasti puhdistetut vanhat levynsä ovat vaivattomasti saatavissa.

Rahmaninov näytti kuulemma salaisen poliisin mieheltä ja puhuikin hiukan siihen malliin. Kerrotaan että hän oli lukuisille ystävilleen aarre.

Otaksutaan että kovan luokan ammattimuusikko ei tiedä, miten ruuvi väännetään puuhun tai millä kurilla säilykerasia avataan. Se nyt ei ole totta.

Hofmann hankki jopa patentteja autojen iskunvaimentimille, ja suuret autotehtaat ottivat niitä käyttöön. Rahmaninov taas oli onnesta soikea, kun tuntemistaan pianisteista kirjoittanut A. Chasins oli miljonääripiireissä liikkuessaan saanut lainaksi henkilöauton, joka oli Isotta Fraschini, luultavasti mallia 8 B, silloin 1930-luvun lopulla 12-sylinteristä Cadillacia hyvinkin paljon kalliimpi.  Se oli siis jotain samanlaista kuin Bugatti tai Maybach.

Nykymaailmassa samaa tasoa taitaa edustaa yksin Rolls Royce. Sellaisen olen kerran nähnyt läheltä. Ei se kyllä mikään kansanauto ole. 

Kun kertoja olivat päässeet Sunset Boulevardia alas rantaan siihen, missä Clint Eastwoodin isä sitten myöhemmin oli rasvamikkona, Rahmaninov kysyi, saisiko hänkin kokeilla.

He ajoivat sitä kuuluisaa rantatietä Malibuun ja sieltä takaisin Santa Monicaan.

Paikalliset filmitähdet, ihan Chaplinista Douglas Fairbanksiin asuivat kesiä siinä rannassa. Rand Corporationin tutkijat tapasivat viritellä hirmuautoja ja käyttää kokeiluihinsa samaa yleistä maantietä. Jaksavimmat ajoivat laaksosta yli harjoittamaan tiedettä tai taidetta, koska Death Valleyssa eivät viihdy kalkkarokäärmeet eivätkä poliisit.

Itse kävin saatuani yllättäen käyttööni tuomioistuimessa työhuoneen nuuskimassa Pasadenan seudun nähtävyyksiä. joiden joukossa fyysikkojen luvattu maa CalTech eli Kalifornian tekninen instituutti, johon on satanut Nobelin palkintoja vuodesta 1923 alkaen. Maailman parhaan teknisen yliopiston maineessa se on kaikkialla muualla kuin Zürichissä, jonka kilpaileva firma on maineessa sekin.

Rahmaninov itse oli tekemisissä musiikkiopiston kanssa. Curtis Institute on sellaisessa maineessa, että sinne on varsinkin pianistien ja violistien puolelle vaikein pääsy, jotain 4 prosenttia hakijoista. Oppilaita on kerralla kaikkiaan noin 150. Siihen verrattuna Juillard on llähes tuhannella oppilaallaan iso.

Kertojan mukaan Rahmaninov ajoi autoa täsmälleen samalla tavalla kuin soitti pianoa. Ensimmäisestä hetkestä kyydissä olijasta, joka saattoi järkevänä ihmisenä ajatella, ettei miljoonamiehenkään autoa pidä särkeä eikä ajaa Tyynen valtamereen eikä vuoren seinään, oli selvää, että auto jäi toiseksi. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin eikä liioin myöhemmin saanut nauttia niin täydellisestä suorituksesta.

Jokainen ohjausliike, kytkimen polkeminen, vaihdetangon liike kertoi totuudenvastaisesti, ettei kuljettaja ollut elämässään muuta tehnytkään.

Ja Rahmaninov oli yksi niistä taiteilijoista, joiden mielestä lahjakkuus on poikkeuksellista kykyä harjoitella loputtomasti ja oikein. Myös omissa sävellyksissään hän saattoi toistaa jonkin erikoisen vaikean kohdan - tyypillisesti yhden käden yksinkertaiselta juoksutukselta vaikuttavan, kymmenen tuhatta kertaa.

Sekä Denis Matsujev että Daniil Trifonov, venäläisen perinteen suurimpia tähtiä molemmat, ovat osoittaneet suurta mielenkiintoa tätä musiikkia kohtaan. Tosin, kun satun olemaan juuri nyt vailla esivaltaa, olen jo kuunnellut "riittävän kovalla äänellä" Rahmaninovin sovituksia Bachin D-duuri viulupartitasta ja Trifonovin uskomattoman hienon levytyksen Liszin transendentaalietydeistä, joista suorikkini on tietysti Mazeppa (nro 4, d-mollli). Nimitys on osuva. Noiden kappaleiden esittäminen vaatii tuonpuoleisia kykyjä.

Mutta Rahmaninov oli maininnut, että jokin Indianapolis on tietysti taito sinänsä, mutta Kalifornian rannassa tie, muu liikenne, sää, tuuli ja useat muuta seikat oli otettava huomioon. Tämä hän oli sanonut, kun kertoja oli ihaillut ääneen kuljettajan fraseerausta, paisutusta ja hidastusten oikea-aikaisuutta ja ennen kaikkea lopukkkeita.

Tämä vihjeeksi myös moottoripyöräilijöille, joista yksi kuuluu olevan Oravissa. Fortet ja pianissimot kohdallaan, legatot ja staccatot kokonaistulkinnan määrääminä, ja fermaatitn yhtä tarkoin annosteltuina kuin melismat ja muut korukuviot. 

(Tämä kirjoitus muuten koki vaikeuksia, sillä kun tietokoneeni päivittää käyttöjärjestelmäänsä, se kestää! Eikä yhteyttä pilviin paranna, että verkkoyhteytemme on nykymaailmaan naurettavan hidas.)

Koottava talo

45 vuotta sitten tämä kahdeksan talon kylä rakennettiin. Kolmessa talossa on alkuperäiset asukkaat, neljässä samat monen kymmenen vuoden ajalta. Valokuvissani Jorvaksen lastentarhaan lähtijät ovat nyt täyttäneet 50 vuotta. 

Takennukset ovat teollisesti esivalmistettuja pientaloja. Tuohon aikaan markkinoilla oli Domino ja Bungalow. Valitsimme jälkimmäisen.

Tarkoitus oli rakentaa paljon taloja, ja kunta suhtautui kaavoittajana myönteisesti. Viisikymmentä!

Kunnan myönteisyys virttyi nopeasti. Osayleiskaavan mukaan tuohon saisi kymmenen tai kaksikymmentä tonttia. Se on vähän, kun vieressä on sähköjuna ja moottoritie, joita molempia pääsee puolessa tunnissa Helsingin keskustaan.

Kirkkonummen kuntasuunnittelun horjumaton periaate on ollut ailahtelevuus ja järkähtämätön ammattitaidon puute. Alueen piti imhimillisenä Porkkalan vuokra-alueen palautuminen Neuvostoliitosta vasta 50-luvun lopulla. Muualla pääkaupunkiseudulla moskova-tyyppinen aluerakentaminen oli kokoomuksen ja sosialistien suuri hanke. Nyt niitä taloja puretaan ja home-ja kosteusongelmat ovat suuria.

Meillä ei ole ollut kosteusongelmia. Puiset rakenteet ovat yllättäen edelleen terveitä, ja putkiremonttikin onnistui nopeasti ja halvalla. Viemärin ja kunnan veden kanssa oli ongelmia, joista saamme syyttää myös itseämme.

Ongelma on talojen vain järkevä markkina-arvo ja omituinen sijoittelu. Meillä on ylimääräistä, kaavoittamatonta maata 5,5 hehtaaria ja asumme siis metsässä. Kävelymatkan päässä lienee pääkaupunkiseudun lähes ainoa aito ja toimiva maatila.

Toisaalta Kirkkonummen kunta pilasi kirkonkylän. Se oli vielä hiljan ihan sievä. Nyt  juhlapaikalla on erikoisen ruma pysäköintitalo, joka peittää näkyvistä keskiaikaisen kirkon. 

Olen kaupitellut itsekkäistä syistä aluetta etenkin tuetun asumisen kokeiluun. Täältä voisi löytyä jopa asunto ammattilaiselle, jollaisen tarve alkaa pikku hiljaa tuntua. Ei kiinnosta sijoittajia. 

Puurakenteiset modulitalot, jotka siis tekevät nyt uutta tulemistaan, kehitettiin Saksassa 1920-luvulla (Bauhaus, Mies van der Rohe). Alkanut muoti kaatui Suomessa 70-luvun öljykriiseihin. suotta.

Meistä ei ole esimerkiksi. Hankkeemme oli hiukan romanttinen. Toimimme itse rakennuttajina. Palkkasimme itse kirvesmiehiä. Yhteisöllisyys oli muotia 70-lvulla, ja malleja haettiin muun muassa Tanskasta. Lisäksi ajankohta aiheutti poliittista pulinaa; ainakin jotkut kunnan isät luulivat, että tällä on stalinistinen solu. Ei ollut.

Asia oli päinvastoin. Asukkaat olivat nuoria ja asiantuntijoita. Perusjoukosta neljästä tuli professoreita ja lisäksi ainakin kaksi oli hyvin selvillä alasta. Silti esimerkiksi yhtiölainan saaminen oli tuskan takana. 

Hankkeen keskeinen toteuttaja arkkitehtinä oli Heikki Kukkonen. Pitäisi ehkä teettää muistolaatta. Väittäisin että silloiset oivallukset olisi syytä ottaa esiin. 

Canto XXXIV

Apina ja gorilla!

Vapina käy torilla.

Ostoksia korilla

Pitää kiikuttaa,

hinta- laatusuhdetta

hiukan verrata,

kertotaulu liikuttaa.

Kannattanee kerrata.

Viettelevä katu.

Lukemani satu

kyllä karkaisee,

kun peikko parkaisee.

Tulvillansa lunta

Nyt on valtakunta

ja haavekuva

peilautuva

on

muuttumaton.

Niin hyviä kuin pahoja,

niin arpoja kuin rahoja

kivetty maa saa

kannattaa.

Taakse jäivät

vuoden päivät

ehjin nahoin

eteenpäin.

Odotamme arkea.

Se on puolikarkea.

Näkee unta

valtakunta

unen kaivosta.

Valjumpana vesiheinää

raavin seinää

raivosta.

Olen aatteen pukija.

Asiakas: lukija.

Tunnustelen taskuja.

Täynnä ovat kaskuja.