Epäkunnioitus

Valkoisen talon nukketeatteriesitystä katsoessa jäi miettimään, missä ovat nukettajat. Mr. varapresidentti toimii ehkä vieterillä. Mr. presidentti on amerikkalaisten vanhastaan rakastama roolihenkilö, koulukiusaajan perikuva.

Ja nyt kun Eurooppa etsii itseään ja suree Ukrainaa, Englanti jossa pallo on ollut pahasti hukassa ties kuinka monta vuotta, tekee maalin. Zelensky tapaa tänään kuninkaan ja kaikki oppivat pääministeri Starmerin nimen minuutissa. 

Se on perusteltu mielipide, että kuningashuoneet ovat kummallinen jäänne menneisyyden ajoilta. Näin ei taida olla. Tässä tapauksessa tieto tuosta tapaamisesta ohitti sen, mitä Piilaaksolla on tarjota. Eurooppa on ryhmittynyt Englannin johdolla, ja Yhdysvaltojen päällikkö joutuu kyselemään jodia ja sideharsoa jalkaansa, johon hän ampui itseään.

Poliitikoilla ja samoin kirjailijoilla on mielenkiintoinen taipumus munata itsensä viimeisinä töinään tässä maailmasssa. USA:n tapauksessa mielessä on kyllä jatkuvasti ollut, että historiasta tunnemme tai tiedämme noin 38 korkeakulttuuria, ja suurin osa niistä on pudonnut täysin yllättäen, kuin hattu naulasta, paitsi Saksan teknillisen-sotilaallinen suuruus, joka kaatui kuin lankkuaita 12.11.1918, muun muassa Svinhufvudin ja Paasikiven suureksi suruksi.

Eli onko niin, että US saavutti vanhuutensa varhain?

Nykyinen Stanfordin historian professori Fukyama julisti ajatuksensa ”historian lopusta” teoksessaan Historian loppu ja viimeinen ihminen (1992). Hänen mukaansa kaikki inhimillisen historian kannalta merkittävä on jo tehty ja ihmiskunnan historian kehitys ideologioiden välisenä taisteluna on suurelta osin päättynyt liberaalin demokratian voittoon. Hänen ajatuksiinsa vaikuttivat erityisesti kylmän sodan päättyminen ja Berliinin muurin kaatuminen vuonna 1989.

Ajatus sai suurta suosiota. Myös ajatollah Khomeini oli kuollut, ja Saddam Husseinista tehtäisiin kohta selvä. Sellaista henkilöä kuin Deng Xiaoping tuskin mainittiin, eikä sellaista kuin Xi Jingping osattu odottaa. 

Suomessa näitä vanhuuden möhlääjiä olivat Svinhufvud, joka harhaili vielä Stalingradin jälkeen Saksassa kyselemässä Saksalta apua, Mannerheim, Paasikivi ja Kekkonen. Ensin mainittu valitti huonoa oloaan ja pahaa mieltä. Paasikivi meni vaaleissa mustana hevosena Kekkosta vastaan 1956 ja hävisi. Komean uran nolo loppu oli Tannerin ympärillä pyörinyt Honka-liitto, jolla oli tarkoitus kaataa Kekkonen. Honkaa oli jo hovioikeuspiireisä pidetty pilkkkuja pyydystävänä pölvästinä. Ja Kekkonen arvioi olevansa takuumies idän politiikassa, mutta osoittautui painolastiksi.

Mielenkiintoisesti Paasikivi kävi Kuloaaressa keskusteluja K.J.Ståhlbergin kanssa vaarallisina vuosina, etenkin 1947-1948, mutta ei Mannerheimin. 

Kyllä seniili seniilin tuntee; olen vanhempi kuin Mr. presidentti, joka taas vaati “diiliä”. Kun hän näyttää tarkoittavan sanalla “sopimusta”, sopimusoikeuskin näyttää jääneen häneltä väliin. Suosittelisin esimerkiksi Furmstone - Fifootia (16. painos) tai Zimmermanin vain tuhatsivuista teosta velvoitteen merkityksestä Rooman, Ranskan ja englantilaisen oikeuden alueilla.

Vaikka termi on hyvä korttipelissä, se ei sovi lainkaan kansainvälisiin järjestelyihin, koska niissä ei ole täytäntöönpanon pakkokeinoja. Kansallisesti jobbari voi vaatia kauppahinnan oikeudessa ja ulosotossa, mutta ei oe olemassa sellaista kaupunginvoutia, joka ulosmittaisi Panaman kanavan tai Gönlannin.

Suomessa Ryti herätti pahaa verta toteamalla aivan oikein, ettei valtio ollut korvausvelvollinen Karjalaan jääneistä kiinteistöstä. Tosin eräistä kiinteistöistä sai todella pienen määrän kultareunaisia valtion obligaatioita.

Kuuluisia diilin tekijöitä oli Molotovin ja Ribbentropin ohella N. Chamberlain, joka Münchenin tapaamisesta 1939 palattuaan heilutti miehekkäästi sateenvarjoaan ja huudahti: rauha meidän ajallemme.

Vahvemman oikeuteen vetoavilta valtiomiehiltä vois kysyä, missä ovat nyt mammutit, luolakarhut ja sapelihammastiikerit.

Perustus

Suomessa sanottiin olevan perustuslaillisia ja myöntyvyysmiehiä sekä lisäksi sosialisteja viime vuosisadan alussa eli noin vuodesta 1900.

Tilanne oli sama 1945-1991. Varmuuden vuoksi sitä perustuslakiakaan, joka oli pyöräytetty pakkosaumassa 1919, ei muutettu. Sosialismi meiltä tosin katosi 1956, kuten jokseenkin kaikkialta muualtakin.

Ei tule mieleen, että tuotantovälineitä olisi vaadittu yhteiskunnan haltuun viime aikoina. Pankeista ol tällaista puhetta. Ja apteekeista samoin.

Asian tekee historian kirjoittajalle vaikeaksi se, että Suomella ei ollut tuohon aikaan perustuslakia. Suomi oli 1809-1917 Venäjän keisarikunnan osa, jolla saattoi olla eräitä omia oikeuksia, hallitsijan armosta. 

Asiasta on vaikea sanoa mitään tarkempaa, koska myöskään Venäjällä ei ollut perustuslakia, eikä hallitsija ollut vastuussa puheistaan eikä teoistaan. Tapana oli sana, että hän oli vastuussa vain Jumalalle, mutta tällaisen yhteyden toiminnasta tai vaikutuksista ei ole mitään tietoa.

Kun esimerkiksi Helmikuun manifesti annettiin, Venäjä toimi oman logiikkansa mukaan. Eivät pienen maakunnan niin sanotut lait voineet vaikuttaa hallitsijan päätöksiin. Venäjän etua ja turvallisuutta koskevat päätökset tuli tehtämän Venäjällä suomalaisilta kyselemättä.

Suomi sai 1906 Venäjän ajauduttua sekasortoon kansanedustuslaitoksen hiukan tapaturmaisesti. Tuo laitos ei kuitenkaan saanut valtaa eikä sitä saanut liioin oikeuslaitos, Suomen senaatti. Sekasorron aiheutti kevyt- ja ylimielinen sotaan lähtö, silloin Jaappania vastaan.

Tämä tuskin oli mielessä, kun myöhemmin Suomessa laulettiin kuplettia, että kun laivasta näkyi enää pikkuisen niitä kuplia pinnalla - niin kippari kysyi että kukahan tän’ ostaisi, puolella hinnalla.

Kun Venäjä ajautui taas sekasortoon 1917 eikä hallitsijaa enää ollut, Suomessa ei kukaan oikein tiennyt, mitä nyt tehdään. Eduskunta valitsi valtaan itsensä säätämällä niin sanotun valtalain, mutta mieli muuttui, kun oli kohta järjestettävä uudet vaalit, ja enemmistöön tulivatkin niin sanotut porvarit. 

Venäjällä olivat äänessä eräät, jotka sanoivat olevansa sosialisteja. Merkittävä rahoitus ja asianmukainen valvonta tuli kuitenkin Saksasta. Helsingissä tehtiin vallankumous, sitten kun asiasta oli äänestetty Työväentalolla. Sellaiseen ei kuitenkaan ollut taitoa, aseita eikä rahaa, ja kävi ilmi, ettei edes lupailtua tukea entisestä isntämaasta.

Kumoukselliset toivoivat venäläisten aatetoverien ja Suomessa olevien venäläisten sotilaiden apua, mutta jäivät käytännössä enimmäkseen sitä ilman.

Saksan ja Venäjän rauhanteossa maaliskuussa 1918 muun muassa muodostettiin Ukrainan valtio, ja Saksa määräsi venäläiset viemään sotaväen ja laivaston pois Suomesta. Suomenmaasta tuli Saksan siirtomaa samassa maaliskuussa 1918. Valtaa maassa käytti vahva sotilasosasto, Itämeren divisioona, ja Mannerheim lähti matkoille. Valkoinen armeija arveli vapauttaneensa Suomen.

Asiallinen syy ihmetellä kauan käytettyä nimitystä “vapaussota” on virheellinen perustelu “vapautuminen ryssän vallasta”. Jotain muuta se oli. Kansallisarkisto on ansiokkaasti digitoinut ja tuonut verkkoon sodan jälkiselvittelyissä käsitellyt valtiorikosoikeuksien oikeusjutut. Syytteessä oli 72 000 suomalaista. Sodassa tai sodan vuoksi vankileireillä kuoli noin 30 000 punaista ja 8 000 valkoista.

Suomalaiset suorittivat yhden vuoden 1918 silmänkääntötempuistaan ja keksivät, että meillähän on perustuslaki - Ruotsin 1700-luvulla itselleen säätämä. Se oli tosin sielläkin korvattu uudella perustuslailla 1809 ja Suomenmaa oli liitetty aivan toiseen valtakuntaan. Ja sitten alettiin valita maallemme kuningasta, joka oli tietenkin saatava Saksasta. Tämä hanke aiheutti Suomessa myös hämmennystä.

Lukijan on lupa ymmärtää, että Saksa oli vielä suhteellisen vahvoilla maailmansodassa. Pariisin valtaaminen ei ollut tuulesta temmattu hanke. Asiat menivät kuitenkin vintturaan, kun Eurooppaan alkoi hyvin sekavien vaiheiden jälkeen tulla 1918 hätäisesti koulutettuja amerikkalaisia sotilaita. Kun amerikkalaisia tuli lopulta kymmenen tuhatta päivässä, Saksan sodanjohto heitti pyyhkeen kehään.

Saksan sodanjohto totesi, ettei se voi nyt voittaa sotaa ja arveli ensin, että rauha voitaisiin tehdä vallinneitten olosuhteitten ehdoin. Se oli tietysti erehdys. “Tikarinpisto”-teoriaa kannattivat muutkin kuin Hitler ja natsit. Saksan armeijaa ei ollut voitettu taistelussa. Saksan kotirintama aiheutti häviön. Hyvin nopeasti keksittiin, että tuo kotirintama tarkoitti juutalaisia ja sosialisteja. Kovin yleisesti ei mainittu, että kun Itävalta-Unkari  ja sen mukana monet muut maat olivat polvillaan, Saksan valtakunta oli etelästä auki.

Varovasti arvioiden koko Saksan miehittäminen olisi vienyt puolisen vuotta ja vaatinut vielä paljon uhreja. Englannilla ja USA:lla ei ollut sellaiseen halua, ja Ranska otti omansa neuvottelupöydässä 1919. Neuvosto-Venäjälltä ei kysytty mitään.

Ei ole ihme, että 20 vuoden kuluttua yleinen käsitys oli, että Suomi ja Ruotsi kuuluvat joko Venäjälle tai Saksalle. Jatkoaikatulos 1945 oli 6-0 Venäjälle. Rangaistuslaukauskilpailua ei tarvittu. Suomesta tuli tyylikkäästi taas Venäjän autonominen suuriruhtinaskunta. Sen roolin me osasimme, eikä perustuslaillisuutta enää esiintynyt. Saksasta tuli Englannin ja Ruotsin tavoin USA:n osavaltio.

Putinin joutui vuorollaan näkemään, että Venäjässä oli edelleen sama vika kuin viimeksi kuluneet 1 000 vuotta. Se ei toimi. Ratkaisu oli historian kaikkein tutuin: pieni, suurenmoinen sota. Vallataanpa kokeeksi Krim, ja jos se onnistuu, koko Ukraina, ja sitten vähän muuta. Kuten esimerkiksi Baltia ja Suomi.

Mistä tämä yhteenveto? Tuli vain mieleen, että Venäjällä sitä osataan . Gogol kirjoitti nenästä, joka nimitettiin valtioneuvokseksi, ja Musorgski svelsi Goethen runon, jonka tarinassa kirppu nimitetään ministeriksi ja sille myönnetään mitali.

Lehti

 

Naapurin rouvan kanssa olemme jo perustaneet järjestön Kuuluisat lehtivalokuvaajat r.y. Olisi toinenkin naapuri, joka on niin hyvä, että lähettäisimme valmisteilla olevan hakemuksen valtionavusta ministeriöön, jos saisimme hänetkin mukaan.

 

Oma kisällinäytteeni on yllä. Siinä on omenapuun lehtiä toukokuulta. Se on porraspielessä niin että mieleeni tulee välillä rouva Kaisa Kallion opastus miehelleen Kööstille tämän lähtiessä linnaan tasavallan presidentiksi, nimittäin että siellä ei sitten sovi kuseskella porraspieleen. Nähdäkseni presidentti Niinistö pitää kiinni samasta säännöstä, ja se on hyvä se.

 

Sävelsi se Suuperttikin yhden maailman tunnetuimmista lauluista puusta, joka oli vain vaivainen lehmus, veräjällä kaivon luona. Mutta hän olikin voittamaton mies sarjassa kilo ja vartti, vaikka myöhemmin Hugo Wolf vähän koputteli kantapäille. DGG 2010. Fischer-Dieskau & Barenboim. Tuo levytys kertoo, että Wolf oli hullu.  uistelen, että mennessään kotona Wienissä hullujenhuoneeseen hän ajoi valjakolla ja vaunuilla portaat ylös ja ovista suoraan sisään. Vähän kuin eräs ylistarolainen tehtailija, joka ajoi amerikanraudallaan rappuja ylös pirttiin suututtuaan asukkaaseen, joka oli suutari.

 

Lohdutin erästä henkilöä selittämällä, että vuosikymmenien vakoilemiseni perusteella tiedän, ettei paljon kukaan osaa käyttää tietokoneensa perusominaisuuksista edes niitä vaivaa säästävimpiäkään. Tunnen pitkän rivin erilaisia sihteereitä, jotka hukkaavat kokonaisia tiedostoja ja joiden taito käyttää toimintoja tyssää leikepöytään. Control C ehkä menee mutta Control V on tuntematon.

 

Olen itse yksi näistä uppiniskaisista. Haluan erehtyä itse. Ilmiön hieno nimi on serendipisyys josta katso poikkeuksellisen antoisa Wikipedian artikkeli. Sana tarkoittaa epähuomiossa tapahtunutta neronleimausta. Yksikin mies yritti keksiä ainetta autonrenkaiden paistamiseen, mutta keksikin vahingossa antabuksen eli lääkkeen, jota otettua ei tahdo viina laskea.

 

Wikipedian kirjoittaja ei tietenkään tiedä, että USA:n parhaana pidetty tekijänoikeusprofessori Pam Samuelson käytti juuri sanaa ”serendipity” uraa uurtavassa kirjoituksessa Peter S. Menell, Mark A. Lemley, Robert P. Merges, Pamela Samuelson, Software and Internet law, Editor Mark A. Lemley, Aspen Publishers, 2003, ISBN 978-0-7355-3654-8.

 

Parempaa ei ole. Paitsi ehkä Sir Robin Jacobin ja muiden Guidebook to Intellectual Property”.

 

Niinpä olin laiskasti valunut lukemaan aamun lehden verkosta sellaisenaan, kunnes luin, ettei niin pidä tehdä. Näköislehti, joka on tarjolla tilaajille, tarjoaa juuri sen hyödyn, jonka vuoksi maksan The New York Timesistä ja The Guardianista. Joku joukko hyviä ammattilaisia on niputtanut ja järjestänyt kirjoitukset ja kuvat harkitusti ja niin, että minun serendipiteetilleni jää tilaa.

 

Tiedämmehän kaikki, että ne tärkeimmät asiat ja hienoimmat kirjoitukset löytyvät ”sattumalta” sen hengentuotteen vierestä, jota itse asiassa oli etsimässä ja löytämässä.

 

Umbero Eco -vainaja, joka varasti kuin kasakka, etenkin Voltairelta, kertoo omana oivalluksenaan, miten kivaa on kun on paljon kirjoja kun voi löytää kaikkea. Ehdotan tuon turhan vaikean serendipiteetin sijaan paikannimeltä kuulostavaa sanaa ”summanmutikka”. Löytää summanmutikassa. Kuten tieteessä yleensä.

 

 

 

 

Höperyydestä

 

Partiossa tunnetaan Kimin peli, alkuperäisteoksessa Jalokivipeli. Heitetään pöydälle kymmenen – kaksikymmentä tavallista esinettä, ja kun ne on peitetty pelaajalta, tämän tulisi muistaa mahdollisimman monta.

 

Lusikka, glemmari, käpy, ruuvi, ruman keltainen leluankka…

 

NYT oli virallisesti väärässä julkaistessaan artikkelin, jossa kerrottiin, että hyvä tai olematon muistiin palauttamiskyky on nyt löydetty ja todettu. Kyllä ne on tunnettu kauan, ellei aina. Muukin kirjallisuus kuin Kipling tulvii esimerkkejä tästä. 

 

Ennen maailmassa vakoilijat olivat nykyistäkin tärkeämpiä, ja kirjoitustaitoiset varmuuden vuoksi hirtettiin. Niinpä yksi ja toinen ilahdutti oikeaa valtiastaan pulputtamalla lyhyen käynnin jälkeen tarkat tiedot jonkin sataman sotalaivoista, niiden takilasta, aseistuksesta ja arvioidusta kantamasta. Muutkin kuin Sakari Pälsi kirjasivat kertouksia eri seutujen perusasukkaista, jotka piirsivät vaikka kiven kärjellä mursunluuhun tuhat kilometriä rantaviivaa tarkemmin kuin myöhäisten vuosisatojen kartoittajat. Eräät Uuden Guinean asukkaat pelasivat venäläistä rulettia levittämällä maahan 60 sientä, joista muutamat olivat tappavan myrkyllisiä.

 

Mieli läikehtii. Olen sekä kuullut että lukenut oman tilani usein. On hetkiä, jolloin en tahdo saada mieleeni, jonkun hyvinkin tietämäni ihmisen nimeä enkä piirteitä. On hetkiä, jolloin muistan molemmat ja lisäksi vaatteet ja kalevalakorun miehustassa, neljänkymmenen vuoden takaa.

 

Lähipiirissä esiintyvät kummallisuudet panevat epäilemään, että jossain mielessä koko menneisyys elää ja muisti säilyttää kaiken. Seitsenvuotias nuorkoululainen oli opetellut almanakan. Saa kysyä nimeä tai päivää. Ville 6. huhtikuuta. Joku oli maininnut ortodoksisesta kalenterista ja joku kolmas keskiaikaisesta kalenterista. Pelkään että saamme piankin kuulla pyhimysjuhlat ja ainakin pääpiirteet heihin liittyvistä legendoista. Pyhä Martti, oikeastaan Martinus Toursilainen, köyhien ja vaivaisten suojelija, muistetaan kuolinpäivänään 10- marraskuuta, joka on edelleen Martin päivä. 

 

Martinhanhea syötiin pyhimyksen muistoksesi. Hurskaana miehenä tämä yritti välttää piispaksi joutumisen piilottautumalla hanhitarhaan, kun valitsijat tulivat. Nämäkös hyväkkäät kavalsivat paikan kaakatuksellaan.

 

Höperöt ovat ehkä viisaampia kuin ne nuoremmat, joita viisaiksi huudetaan. Moni jo kuolinvuoteelleen laittautunut huhuilee lapsuuden leikkitovereitaan nimeltä ja muistaa nuket ja käpylehmät.

 

Muistin voima on väkevämpi kuin havainnon – je me onnettomat väitämme uskovamme vai sen, minkä näemme, vaikka emme todellisuudessa näe paljon mitään, ainakaan merkittävän pientä ja mahdottoman suurta.

 

Kimin peliä voisi ehjä pelata myös sanoilla, hajuilla ja äänillä. Sanat ovat minun, Kerran voitin televisiossa kaksi muuta professoria ohjelmassa, jossa luettiin noin kymmenen sanaa tekstiä, joista piti tietää kirjoittaja. Kotona kirjahyllyn ääressä olemme joskus harjoittaneet tätä. Jotkut ovat mahdottoman hyviä. Myös olen tavannut ihmisiä, jotka eivät tarvitse melodiaa tunnistaakseen säveltäjän, koska heidän ”käsialansa” on niin omintakeista. Totta. Brahms on sellainen, ainakin monissa teoksissaan. Ja tuo luonteenomainen intervallien käyttö on hauska ilmiö, koska se ei oikeastaan liity sointuihin eikä soinnutuksen oppeihin. 

Lääkitys

Moni lukee ensin kuolinilmoitukset ja yllättyy iloisesti.

Muuan oli koululaisena julmuri sekä oppitunneilla että vapaalla. Kiusaajista ei silloin tiedetty mitään. Tuo sanakin oli raamatullinen. Tämä kiusaaja oli niin kiihkeä, että useakin ihminen erosi koulusta kesken ja ainakin yksi pilasi oman elämänsä.

Tapasin tämän nyt kuolleen takavuosina ja käsitin, ettei hän ollut muuttunut miksikään 50 vuoteen. Valpas ja vahva halu vahingoittaa toisia ihmisiä oli ennallaan. Hänelle itselleen tuo ominaisuus ei ollut aiheuttanut sanottavaa haittaa. Yhteisöt kestivät ennen ja nyt kärsivällisesti kiusankappaleita ja jopa tilasivat heiltä joululehtiä tai moottoripyörän varaosia.

Muistelin erästä toista, josta hänestäkin on jo aika jättänyt. Ei hänkään ollut mikään paha ihminen, mutta hänen jäljiltään jäi kolme pahasti kärsinyttä vaimoa, useita lapsia, työtovereita ja naapureita.

Esiliinan kuvioista muistin erään. Hän oli vähäpuheinen ihminen. Kesken astioiden tiskaamisen hän saattoi pistäytyä panemaan kissalle vadille ruokaa ja koiralle vettä. Tuskin kukaan muistaa häntä enää edes nimeltä. Aviomies rikastui ensin mutta köyhtyi sitten.  Pojan viimeinen vuokra-asunto oli kuulemani mukaan pystykorvan jälkeen tyhjilleen jäänyt koirankoppi, ainakin jos pitäjän putka oli täynnä.

Mieleeni tuli kaksi settiä sisaruksia, joille oli mietitty tulevaisuus ja siihen tokeet. Onnistumisprosentti jäi alle kymmenen, jos tavoitteena pidetään kunnollista Suomen tasavallan kansalaista asemaan, aatteisiin ja varallisuuteen katsomatta. Se ei ole paljon. Isäntien pojista tuli renkejä ja emäntien tyttäristä palkollisia.

Facebookissa, sen kaltaisissa ja erilaisissa blogeissa ei tuntuisi pohjaltaan olevan mitään uutta. Otin käteeni kirjan, jossa eräskin Ervasti kuvaili ansiokkaita retkiään Vienan karjalassa 1879. Yllättäenkin sieltä löytyi Oulussa usein kaupoilla käyneitä ja muutama siltä suunnalta tänne avioitunut. Ihmisiä sitten peukutettiin eli jaettiin tykkäämisiä. 

Kun näitten ihmisten jälkeläiset sitten seuraavina vuosikymmeninä ammuskelivat toisiaan tai joutuivat pitävän rajan eri puolille, mikään ei muuttunut.

Nyt käyttöön tulleet selvitykset näyttävät osoittavan, että ihmiset ovat kulkeneet kymmenen tuhatta vuotta paljon enemmän kuin luulisi. Suomesta löytyy perintötekijöitä, jotka ovat selvästi kulkeutuneet tänne Kiinan rajoilta asti, ja päinvastoin. 

En antaisi kovin suurta merkitystä viisaille kirjoituksille enkä hyville opeille. Ihmisillä näyttää olevan synnynnäinen kyky tulkita sellaisia oman kulloisenkin etunsa mukaisesti.

Jäin nyt pohtimaan, vaikuttaisiko Yhdysvaltain, Venäjän, Kiinan, Iranin ja Turkin vaaleihin ratkaisevasti esimerkiksi SSRI-lääkitys ehdokkaille. Tai kun heillä näyttäisi olevan kullakin jo oma cocktailinsa, mikä lopultakin on aivojen kemiallisten välittäjäaineiden vaikutus ihmisten yhteisölliseen käyttäytymiseen ja siten heidän ja heidän läheistensä onneen. Pelkään arvaavani vastauksen.

Jos joku kysyy tämän kirjoituksen ajatuksellista taustaa, niin kukaties sataman suurräjähdys kulttuurimme syntysijoilla ja Hiroshiman merkkivuosi.

Timantti

Jared Diamondin kirjasta ”Tykit, taudit ja teräs” tuli tiedonalaa määrittävä pian ilmestymisensä jälkeen. Kirjoittaja ilmestyi näkyviin hiukan oudosti. Hän oli antropologiksi ryhtynyt biologi, jolla oli erinomainen kokemus myös kenttätutkimuksesta.

Tuo kirja  ei ole menettänyt ajankohtaisuuttaan. Kerrankin voin vedota auktoriteettikin: akateemikko Eino Jutikkala oli aivan kiihtynyt tästä tutkimuksesta ja järjesti Diamondille myös suomalaisia tieteellisiä kunnianosoituksia.

Nyt käy ilmi, että ainakin Jutikkala lienee järjestellyt muutakin.

Diamondin väliteokset – myös ”Collapset” (Romahdus) ovat muuten vain mainioita tietokirjoja.

Nyt sitten ilmestyi kuvasta ilmenevä ”Upheaval”. 

En ollut uskoa silmiäni, kun näin, että tuon kirjan aloittaa länsimaisessa historiankirjoituksessa ja tietoisuudessa käytännössä täysin tuntematon ja epäkiinnostava aihe, Suomen talvisota 1939-1940. Niin pian kansalaissodan jälkeen ja niin vähin jälkivaurioin! Diamond on käynyt usein Suomessa ja osannut valita keskustelukumppaninsa. ”Kommunismi Suomessa” on mielestäni kuvattu aivan oikein. Kekkosen jo Euroopassa ja etenkin USA:ssa joskus kummalliselta vaikuttanut toiminta selitetään. Fiksuna tutkijana Diamond ei arvaile Kekkosen tarkoitusperiä. Joihin itse lukisin myös uran edistämisen ja erilaisesta ajattelusta epäiltyjen nuijimisen.

Seuraava kirjoittajan käsittelemä kriisi on Japani ja Meiji-kausi eli amerikkalaisten maahan tunkeutuminen 1800-luvulla. Sitten on Chile eli Pinochet 1973, josta mekään emme halua muistaa mitään, ja niin edelleen. Maailman suurin muslimivaltio Indonesia Sukarnoineen ja Suhartoineen palautetaan mieleen – joukkomurhissa vasta hutut ja tutsit ylsivät samaan. 

Vvuoden 1965 himomurhaajat on pyyhitty kaikkien muistista. Sitten etenen muun muassa kohti Saksaa 1945. Diamond sanoo heti, ettei hän vanhennuta kriisien kuvaustaan selostamalla Trumpia, Butinia ja brexitiä. Niinpä hän tekee juuri sen, rivien välissä-

Kirjoittajan maineen vuoksi ja aiheen takia luulen, että kirja ilmestyy suhteellisen pian suomeksi. Seuraan kiinnostuneena, viekö suomennosoikeuden Kimmo Pietiläisen (Terra Cognita) nenän edestä joku rikkaampi ja röyhkeämpi. Arvaan että vie.

Muistattehan opettamani säännön: kun esitän käsityksiäni kirjoista ja niiden kustantamisesta, älkää koskaan uskoko. Voisin toimia maksullisena oraakkelina, koska arvioni ovat lähes poikkeuksetta vääriä. Tekemällä juuri päinvastoin voisi saavuttaa tuloksia.

Onneksi sana on levinnyt. Näinä aikoina kaksi eri kustantajaa on pyytänyt minua kirjoittamaan itse sellaisen ja sellaisen kirjan, mutta ensi tapaamisen jälkeen peruuttanut tarjouksensa yhtä kiireesti kuin lopullisesti. Niinpä minulla on satoja sivuja mielestäni luistavaa ja sopivalla tavalla sopimatonta tekstiä muun muassa erilaisten merkkihenkilöiden huolellisesti peitellyistä kömmähdyksistä ja yhteisöllisistä harhaiskuista, mutta ei mitään toiveita julkaisusta painettuna kirjoina. Kustantajat sanovat, että hyvien kirjojen julkaiseminen on nyt lopetettu, ja ihmettelevät sitten myynnin jatkuvaa heikentymistä.

Hullu esimies

Keskustelimme HR-ihmisen kanssa. Sellainen ihminen on päättämässä, otetaanko joku töihin. ”Dilbert”-sarjakuvassa HR-tyyppi oli pahuuden ruumiillistuma ja lisäksi kissa, juuri sellainen joka repii ja runtelee uhriaan ennen kuin syö sen. Voi olla että piirtäjä piti työhönottoa ikävänä tapahtumana. Potkujen saaminen on sitä varmasti.

Mietimme yhdessä, kauanko koulutetulta ammattilaiselta kestää käsittää, että haastateltava on vaarallinen raivohullu, esimerkiksi paha psykopaatti. Olimme suunnilleen yhtä mieltä. Joskus siihen menee vuosi, joskus kymmenen.

Jotenkin tuli mieleen, kun katsoin televisiosta keskustelua eduskunnassa.

Tätä mielenkiintoisempi kysymys on työntekijän eli alaisen näkökulma. Missä vaiheessa työntekijä huomaa, että laajasti kunnioitettu, runsain palkanlisin tuettu esimies pitäisi laittaa lepositeisiin ja huolehtia, että ovi pysyy lukittuna.

Työelämässä koskemattomiin perusoikeuksiin kuuluu tilaisuus haukkua esimiestä ja esitellä hänen erilaisia omituisuuksiaan. Eräs ilmavoimien majuri oli niin lujahermoinen, että kiihkeimpinäkin sodan päivinä hän vaati lukeakseen ensin uusimman sanomalehden, teroitti taitavasti punakynänsä ja alkoi metsästää ja merkitä lehdestä painovirheitä. Kummasti niitä löytyikin. Sota vaikuttaa haitallisesti moraaliin.

Löysin oman kouluaikaisen ainevihkoni. Opettajan tekemät korjaukset olivat kaikki oikeita ja lyhyt sanallinen arvio piti sekin paikkansa. Epäilen että vihkojen tarkastaminen ei ole kovin hauskaa. Yliopistolla jouduin erään kerran joulun aikaan tarkastamaan 500 tenttivastausta, laajuudeltaan sivusta kahdeksaan sivuun. Se oli hauskaa, koska tekemäni tenttikysymykset olivat kieroja. ”Miten ostajan tulee toimia, jos kaupan kohteessa on virhe?” – Hylkäsin kaikki, joka eivät maininneet reklamaatiota. Ensin on ilmoitettava myyjälle, että suoritus on sopimuksenvastainen, ja ilmoitettava mitä aikoo tehdä. Ja monissa tapauksissa myyjällä on oikeus korjata virhe. Jos opiskelija tyytyi selittämään virheen käsitettä, tiedonantovelvollisuutta ja selonottovelvollisuutta, se ei kelvannut.

Jutun kuvassa on kiinnostava ja etenkin asiantuntevasti kirjoitettu kirja. Kirjoittaja oli itse ilmavoimien komentaja 90-luvulla.

Asiahan on niin, etten tiedä sotilasilmailusta juuri mitään, mutta jostain syystä olen lukenut suunnilleen kaiken siitä suomeksi ja sukukielillä kirjoitetun ja lisäksi kuunnellut jonkin verran lentäjien juttuja.

Ilmavoimissa oli hyvin pitkään ongelmana komentaja Jarl Lundqvist, joka ei tullessaan tykistömiehenä niitetyksi tiennyt ilmailusta juuri mitään, eikä joidenkin mielestä myöskään oppinut yli kymmenen virkavuotensa aikana. Maine meni, kun hän toimi puolustusvoimain komentajana heti sodan päätyttyä ja osoittautui yllättäen ymmärtäväiseksi Neuvostoliiton näkökannoille ja halusi erottaa mm. muutamia kymmeniä jääkäritovereitaan. Hankkeesta suuttui ensin Mannerheim ja sitten myös Paasikivi.

Vaikka käsitykset komentajasta ovat yleensä jokseenkin kielteisiä, virkatovereiden mielipiteet häne lähimmistä alaisistaan ovat sitä myönteisempiä. Richard Lorentz oli ammattimies, jolla tosin oli upseerille ikävä tapa sanoa, mitä mieltä hän oli alan asioista. Magnusson on vieläkin kuuluisa, ja esimerkiksi B. Gabrielson toimi etevästi myös epätoivoisissa tilanteissa.

Uutisen mukaan syksyllä saadaan uusi kirja kenraalikuntamme ikävimmistä epäonnistumisista ja sopimattomasta käyttäytymisestä. On niitä kirjoja jo olemassakin. Usean kenraalin kohdalla olen itse siunaillut mielessäni, miten hyvin asiat lopulta menivät, kun kenraali oli Lappeenrannassa ryyppäämässä sen sijaan että olisi häirinnyt hiljaisten everstien etevää toimintaa armeijakunnan esikunnassa.

Myös siviilissä on sellaisia esimiehiä. Mitä vaikeammin tavoitettavia he ovat, sitä tyytyväisempiä ovat vastuun kantamiseen kykenevät alaiset. Ruotsin pääministeri Palmen murhan tutkimus on jäänyt lähes päällimmäisenä mieleen siitä, mitä kaikkea ei missään tapauksessa pidä tehdä. Eikös juuri siinä jutussa ollut päällikköjä pinossa antamassa toisistaan poikkeavia käskyjä ja eräissä tapauksissa lisäksi vailla alan asiantuntemusta? Kriminologi Leif G.W. Perssonin kirjoista päätellen tapahtumasta on jäänyt alalle monta traumaattista muistoa.

Nikusen kirja sisältää tutun tiedon. Kun esikunta ja päämaja olivat kesän 1944 lähestyessä omaksuneet sen käsityksen, että mitään mainittavaa hyökkäystä ei ole tulossa, ilmavoimien pienemmät päälliköt vetivät omin lupinensa kaluston taakse ja valmistelivat varakentät. Mihin tuo korkeimman sotilaallisen tahon käsitys perustui, on toistaiseksi selvittämättä.

Ehkä Viipurin menetys kuitenkin vaikutti. Edesmennyt ystäväni professori Kaarle Makkonen muisteli mielellään vänrikkiaikojaan Viipurissa Kempin prikaatissa. Tykistö ei saanut ammuksia Rautakorven varikolta, koska noutajilla ei ollut esittää asianmukaisia, säädetyssä järjestyksessä vahvistettuja tilauslomakkeita. Niinpä tykeillä ei sitten ammuttu ajoissa ennen kuin Panssaridivisioonan patteristot ehtivät puolivahingossa ja liian myöhään hätiin. Tuosta viimeksi mainitusta on muuten Lauri Jäntin vetävä muistelmateos; hän on esimerkki kustantajasta, joka on itse kirjoittanut onnistuneen kirjan.

Ilmasotakirjallisuus on erikoinen alue. Sitä julkaistaan jatkuvasti ja myydään ilmeisesti ihan hyvin, vaikka ala ei juurikaan näy. Itse olen lukenut (englanniksi) venäläisen naispuolisen rynnäkkö- eli maataistelukoneenlentäjän, Lentokone IL-2 (2Stormovik”) tunnettiin sattuneesta syystä meilläkin hyvin. Saksasta suomennetuissa lentokirjoissa on suuri paljastuksia, joka selittävät muun muassa pudotuslukuja. Saksalaisilla oli sitä tapaa, että taistelutilanteessa kohteet pelattiin  parhaille ampujille.

Tarkkaan lukien saa tietoonsa senkin, että briteillä oli hävittäjälentäjinä hiukan enemmän Euroopasta paenneita vapaaehtoisia kuin kuningaskunnan syntyperäisiä kansalaisia.

Mutta mitä hulluihin esimiehiin tulee, brittien pommitustoiminnasta vastannut kenraali (”Butcher” Harris) on saanut patsaankin Lontooseen. Joku on ehkä eri mieltä. Minusta kysymyksessä oli inhimillisestikin hirvittävän kallis turhuuden harjoitus.

Sähköliikkeelle

Hyvä Jorvaksen Sähkö (tai muu siihen rinnastettava yritys)!

Olisiko kuvissa esiintyvän kaltaisilla katkaisimilla mitään virkaa? Kuten eri asennusten yhteydessä on ollut puhetta, olen tavattoman mieltynyt vanhanaikaisiin kytkimiin ja katkaisijoihin ja aivan onnessani, kun näen jossain kangaspäällysteistä johtoa, jonka päässä saattaa killua messinkinen lampun kanta ja sitten itse hehkulamppu, kärpästen kirjavoima.

Kun en nyt ehdi kiireiltäni kirjoittaa sähköpostia asiasta, kirjoitan blogin. En ole vapaa siitä epäilystä, että tämän lukijoissa olisi henkilöitä, jotka ovat yhtä hupsuja kuin kirjoittaja.

Helsingissä Erottajalla näyttää nyt olevan rautakauppa, jokin Domus Classica, jonka erikoisuus on useiden mielestä turhuuksien turhuus. Siellä myydään 50 ja sadan vuoden takaisia rakennustarvikkeita, kaikki aitoja väärennöksiä.

Luultavasti etenkin Saksassa tehdään rakennustarvikkeita, jotka ovat nykyisten määräysten mukaisia vaikka vaikuttavat vanhoilta. Tämä koskee myös sähkötarvikkeita. Posliinista valmistetuissa laitteissa on asianmukaiset EU-merkinnät ja se punospäällysteinen sähköjohtokin pitää sisällään aivan tavallisen, käyttäjälle vaarattoman johtimen. Sain sen vaikutelman, että välissä on lisäksi aitoa muovia.

Meillä kotona se katkaisin, jossa on himmennin mukana, on jatkanut vikurointiaan. Joskus saa yrittää useasti ennen kuin valo ylimalkaan syttyy ja sen saa sitten mieleisekseen.

Näissä tekovanhoissa näyttää olevan myös himmenninkäyttöön sopivia ja vielä sellainenkin, jolla voi kytkeä virran vaikka stereolaitteisiin.

Tänne työhuoneeseeni haluaisin sellaisen kytkimen, jota näillä kauppiailla ei taida olla. Taideelokuvissa, joissa kerrotaan esimerkiksi Frankensteinin hirviöstä, loppuvaiheessa hullu tiedemies repäisee paksusta puutapista releen kiinni, ja sitten hirviö alkaa liikkua.

Voi että olisi hienoa, kun tietokoneen voisi käynnistää sellaisella. Muistelen että lapsuuteni elokuvateatterin konehuoneessa oli samanlainen, mutta sillä muistaakseni käynnistettiin tasasuuntaajaan ohjaama järeä generaattori. Olen varhaisimmasta lapsuudestani tottunut siihen, että kun sähkölaite käynnistetään, koko kivitalo tärähtää.

Kirjallisia töitä tehdessä kaipaan joskus nykyisiäkin (Bose) parempia kovaäänisiä (Genelec). Äänitäisin porakoneen ja kompressorin ääniä ja soittaisin sitä välillä noin 88 dB voimalla. Kyllä siinä kynä kävisi ja ajatus kulkisi.

Ennen sellaisia tehostelevyjä myytiinkin, ja olen kuullut, että V-12 -rivimoottorin miehekästä murinaa löytää Internetistä. Vahinko ettei se minuun tehoa. Kaksitahtisen prätkän kimeä ääni olisi jotenkin tutumpi.

Tuo mainitsemani erikoiskauppa näyttää myyvän myös laattaa ja levyjä, jotka on suurella huolella ja vielä suuremmalla hinnalla käsitelty puisen, kuluneen näköisiksi.

Luultavasti hirrenpätkiä ei kuitenkaan ole kaupan. Ne pari kuvanveistäjää, jotka tekivät hirsistä taidetta, olivat tosi miehiä ja oikealla asialla. Olen itse haaveillut ikiomasta tilataideteoksesta, joka olisi yksi ainoa parimetrinen hirsi, mutta vähintään sata vuotta vanhasta seinästä. Se vuosikymmenien tuoma harmaus on niin kovin kaunis, ja hirsi halkeilee somasti. Siinä katse lepää.

Kukapa tietää, jos tuollaisen taideluoman onnistuisi hankkimaan käymällä varkaissa jossain purkualossa. Mutta pinnan pitäisi olla pelkkää puuta, ehkä korkeintaan itse poltetulla tervalla siveltyä, eikä missään tapauksessa keloa. Kelo on nykyajan pröystäilyä. Sellaisen katseleminen vetää mielen matalaksi.

Tuon liikkeen kotisivut ovat selvästi kesken. Onnistuin silti saamaan esiin sivun, joka esittelee kaakeliuuneja. Jotkut niistä ovat ihan aidon näköisiä. Sepä olisi jotain! Kaakeliuuniin voisi asettaa valokuvan aidon tulen liekeistä. Lämmön voisi hankkia asennuttamalla reflektorin. Kuka nyt kattoa rikkomaan hormin takia?

Luettelo mainitsee myös painikkeet, vetimet ja lukot.

Olisikohan siellä sellainen reikeli, jollaisia käytettiin ennen kamarin ovessa? Rajansa tietysti kaikella. Makasiinin oven lukko, jollaisen avain painaa yli kilon ja kirskunta herättää puoli seurakuntaa, on kyllä muhkea, mutta taidan tyytyä nykyiseen ruotsalaiseen Abloy-valmisteeseen.

Ette tiedä, miten aroista asioista tässäkin on puhe. Jo tällä hetkellä tilanne on se, että asunnon kaikki katkaisimet, töpselit ja vetimet voisi laittaa Bluetoothin kautta kotiverkkoon kytkettäviksi ja esimerkiksi avata laatikot Internetin kautta. Jääkaappeja, jotka juoruavat jopa kauppiaalla sisältönsä puutteista, on jo myynnissä.

Toisin sanoen kouriintuntuva maailma on kovaa vauhtia katoamassa. Istuskelin eilen Ylen tiloissa, kun toimittajalla oli jossain lähistöllä parempaa tekemistä, ja katselin ajankohtaisihmisiä, jotka muutamia päiviä sitten olivat päivitelleet, etteivät he oikeastaan osaa enää käyttääkään sellaista ihmelaitetta kuin kynää. Tiedän hengenheimolaisia. Joillakin ongelmana on käsiala, siis sen puuttuminen. Kun kirjoittaa lapulle ”hammaslääkäri”, ei ole toivoakaan saada seuraavana päivänä selvää, mitä siinä lapussa siis lukee.

Tuollaista kuunnellessa tunnen itseni jälkeenjääneeksi. Laskin kurillani, kuinka monta kynää minulla on tässä käden ulottuvilla. Sata.

Muistoesineiksi ovat jääneet nyt täytekynät. On niissä kieltämättä aikamoinen rassaaminen, ja geelikynät ovat melkein yhtä miellyttäviä kirjoittaa.

Vaikka totuus kyllä on, että puista lyijykynää ei voita mikään, varsinkaan jos teroituskone on tallella tai huusholli on puolillaan puukkoja, kuten eräillä, jotka eivät halua nimeään julkisuuteen tässä yhteydessä. Postipaketteja tosin pidän kurissa mattoveitsellä, hovihankkijana Biltema.