Kartta kalliossa

 

Sellainen kartta kuin kartta.paikkatietoikkuna.fi on monin tavoin mieletön ajatus.

Hyvässä, ehkä parhaassakaan kartassa, mikään kohta ei ole oikein. Tai ehkä ihmisen terävän näön alue, joka on pienempi kuin suoraksi ojennetun käden sormen kynsi, on oikein. Mutta ongelma on se, että kartan kaikki pisteet ovat suoraan ylhäältä nähtyjä, eikä mitään näkökentän ja nähdyn perspektiivin kaltaista ole.

Kreikkalais-roomalainen antiikki oivalsi ja ratkaisi ihmisen näköisyyden ongelman. Jotkut edellee olemassa olevat veistokset ja rintakuvat ovat mahdollisesti erittäin näköisiä, vaikka emme saa koskaan tietää. Arvattavasti merkkihenkilöiden kuvat olivat sopivasti kaunisteltuja. Antiikin värit ovat kadonneet melkein kokonaan. Muotokuvamaalauksia on hyvin vähän. En tiedä niiden näköisyydestä. 

Koulukirjoissakin kerrotaan, että varhaisen taidehistorian (Winckelmann) ihannoima veistosten ja temppeleiden jalo valkoisuus oli väärä luulo. Sen varaan rakennettiin kuitenkin ainakin 200 vuotta, vaikka jo Nietzsche oli tuominnut meidän tarinamme itsestämme, tämän hetken sanoin “narratiivit” keksityiksi valheiksi. Niebelungenin ja Eddan seuraan, mutta myös W. Scottin ja Hugon joukkoon, kuuluu muun muassa Kalevalamme.

Koska menneisyytä ja tulevaisuutta ei ole olemassa, siinä mielessä kuin me käsitämme asian, keksitään jotain.

Siten Putinin pyhä ja vanha Venäjänmaa tai USA, josta on taannoin tehty uudelleen suuri, eivät ole poikkeuksia, vaan pääsäännön mukaisia. Loistavan tai kaltevuudessaan kauhean menneisyyden keksivät myös ihmiset itselleen.

Ajatusten lukeminen ei teknisesti oikein onnistu, mutta aisteista tiedämme, että esimerkiksi näkökuvamme on merkittävin osin oman keskushermostomme muokkaamaa ja parantelemaa. Emme näe sitä mitä katsomme.

Kiilopäällä ainakin oli iso puuhun veistetty kohokuva Saariselästä. Ajatus on huono, koska mittakaava on väärä. Jos kymmenen senttiä kartalla on 1 kilometri maastossa, sadan metrin korkeusero olisi 1 sentti.

Ehdotankin nyt muistaessani, että Urho Kekkosen kansallispuiston nimi muutettaisiin Saariselän kansallispuistoksi. On se jotenkin noloa , että puistohankkeeseen kyllä osallistunut ja etenkin Sodankylän ja Inarin kuntien tiukkaa vastarintaa nujertamassa ollut presidentti on edelleen kuin jokin Ceausescu nimellään noin näkyvissä. 

Pilapiirtäjä kuvasi aikoinaan “Kekkoslovakian” valtamiehet presidentinlinnan parvekkeella ottamassa vastaan taukoamattomia suosionosoituksia. Luulen että hyvinkin pian tämä eräs liian pitkää kravattia käyttävä presidentti ilmoittaa muuttavansa valtionsa nimen: Trumpland. Samaa tyyppiä kuin Disneyland. “Amerigo” on vain italialainen etunimi, sukua nimelle “Enzo”. Toista se on Christopher, Kristuksen kantaja. “Columbus” taas tarkoittaa oikeastaan kyyhkystä eli pulua.

Näitä on poliitikkoja, jotka Kristuksen tavatessaan hyppäisivät reppuselkään, kannettaviksi ja vielä hoputtaisivat. Siitä saisi syntisäkin halvalla.

Mitä tästä? Nykyisinhän juuri paikkatiedot ovat niin hyvin hallinnassa.

Tuo kravattimies tuli mieleeni, kun blogini kommentoija, arvostamani, asioita ajatteleva ihminen, oli päätynyt poliitikko Arvo “Poika” Tuomiseen ja viittasi siihen, ettei kukaan oikein vieläkään tiedä, mikä hänen huimista tarinoistaan 1920-luvun Moskovasta 1980-luvun Tampereelle, pitää paikkansa ja mikä ei. Hänen kolme Neuvostoliitto-kirjaansa ovat sensaatiomaisen hyviä, ja ainakin “Kremlin kellot” suorastaan pitäisi monen lukea. Mutta emme siis tiedä tämän Otto Ville Kuusisen suojatin tarinoiden todenperäisyydestä paljon, emmekä saa tietää.

Olen tavannut miehen. Joskus satuin myös näkemään hänet ja Väinö Linnan kahdestaan kävelemässä Tampereen Hämeenpuistossa. Ja tunsin hyvin hänen ystäviään, jotka tiesivät, että hänen vastauksensa kevyeen päivällispöydässä esitettyyn kysymykseen poliittisen tilanteen pääpiirteistä saattoi kestää 11 tuntia niin että isäntäväki kävi vuoroon nukkumassa yön pitkinä tunteina. 

Poika Tuominen oli mytomaani. Mytomaani on patologinen eli sairaalloinen valehtelija. Sana viittaa henkilöön, joka sepittää tarinoita pakonomaisesti, usein ilman selkeää hyötyä, ja uskoo toisinaan omiin valheisiinsa. 

Tuo on hakuteoksen antama, riittämätön selitys. Suuri kertoja on myös pakonomainen valehtelija - sellainen kuin Mika Waltari. Niinpä otan malla, vaikka olenkin vähäpuheinen poika Pohjanmaalta.

Mutta minä tiedän totuuden. Kirjoittaja oli Mauri Sariola 1960. ”Totuus on armoton”. Nin oli Sariolakin. Kun hän pääsi puhelimessa alkuun, siitä ei selvitty alle tunnissa, eikä suunvuoroa saanut. Hänen kirjansa sopivat hyvin huonohampaisille, koska juonet ja juonenkäänteet olivat valmiiksi pureskeltuja.

Sellaisia maisemia, joita nyt näkee joka päivä televisiossa, eli droonilla kuvattuja matalia näkymiä, eivät monet ole ennen nähneet. Kun pääsin joitakin vuosia sitten nosturiauton korissa kamerani kanssa parinkymmenen metrin korkeuteen, en tuntenut taloani, pihaani. lähiympäristöä, jossa olen kulkenut yli 50 vuotta. Tässähän ei lentele pieniä lentokoneitakaan, ja niiltäkin tuollainen alle sata metriä lienee kielletty.

Vastaavasti kartat olivat antiikin yritelmistä yli keskiajan rantaviivan perusteella tehtyjä ylimalkaisia yritelmiä. Siitä päättelen, että meille tavallinen topografikartta olisi ollut vielä taannoin katsojalle käsittämätön. Ylin aron kuvaaja Tšehov ei olisi tuntenut tutuinta aroaluettaan kartasta.

Ja heittoni - entä jos nuo kuuluisat luolamaalaukset ovat osittain - karttoja. Muutamien kymmenien tuhansien vvuosien takaiset ihmiset olivat kovia kulkemaan. Heitä nimitetään metsästäjä-keräilijöiksi. Heitä siis kiinnosti, mistä metsästää ja missä keräillä. Miten pääsee jonnekin sinne ja sieltä takaisin. 

Tämä on vain utuinen ajatus. Kukaties e tuli mieleenki, kun luin hyvin kauan sitten, että paikannimi “Kauhava” kenties johtuu siitä, että joki on (hiukan) kauhan muotoinen.

Mutta sitähän kukaan ei tiennyt eikä varmasti olisi tullut ajatelleeksi, vaikka olisi tallustanut kauha kourassa ne muutmat kymmenet kilometrit.

Ja siitä päädyn seuraavaan runollisuuteen. Olisi loogista, että paikannimetkin olisivat karttoja. uomessakin monen joen nimi on “joki” (Kymi, Kemi). Loogista, eikö totta.

Entä jos

 

Entä jos kirjapaino kesittiin jo noin 5 000 vuotta sitten?

Entä jos kirjoitus ja tallenne on perinteisesti sekoitettu toisiinsa?

Hakuteoksissa on tapana aloittaa tämän asian käsittely Sumerin nuolenpääkirjoituksesta, jollaista on kuvan poltetussa savessa. Kohta mainitaan Egypti, Intia ja Kiina, kunnes tulleen foinikialaisiin yhdistetty äännekirjoitus muutti käytännöt. Tämä “Foinikia” ei ehkä ollut valtio tai kana noiden sanojen nykyistä muistuttavassa mielessä. Heidän kohdallaan mainitaan usein “kanaanilaiset”.

Artikkeleissa oudostuttaa sodankäynnin puuttuminen kirjoituksella edistettyjen tarpeellisten taitojen luettelosta. Veronkanto ja vaurauden hankkiminen eivät välttämättä vaadi muistiinpanoja.

Sekään ei oikein korostu, että kun hyvin vanhat veistokset ja kallioon hakatut kuvat osoittavat mitä suurinta ammattitaitoa, kirjoittaminen lienee ollut sitä mitä suurimmassa määrin.

Sivuutamme sen, että juuri kukaan ei osannut lukea. Jopa poliittinen propganda esitettiin kernaasti kuvasarjoina, kute Rooman Trajanuksen patsaan tuhansia kuvia käsittelevä friisi. sen lukemine ei ollut käytännössä mahdollista, vaikka kahden puolen oli aikoinaan talot. Kuvien lukeminen ei liene ollut toivottavaakaan. Vielä melkein omana elinaikanamme esimerkiksi uskonnollinen viesti ja etenkin diktaattoreiden sanoma esitettiin kernaasti rakennuksilla ja seinämaalauksissa tai lasi-ikkunoilla.

Itse Hitler näyttää olleen saman hengen lapsia kuin Trump. Kesken muiden kiireiden, kuten sotien, hän heittäytyi halukkaasti suunnittelemaan etenkin arkkitehti A. Speerin kanssa ennen näkemättömiä rakennelmia. Ajatus lienee tarttunut Ranskan Versaillesista tai miksi Pariisista, jossa kirkkokin oli komeampi ja paljon vanhempi kuin Berliinissä.

Ajatukseni: tätä nykyä julkisuudessa välillä mainittu lukutaito oli hallitsevan luokan silmissä turha ja ehkä vaarallinenkin muoti. Ja Venäjän vallankumousta puuhattaessa 1917 jaettiin kyllä jokin määrä lentolehtisiä, mutta harvinaiset lukutaitoiset sotamiehet käärivät niistä sätkiä ja vetelivät henkeviä savuja. Kerenski, Lenin ja monet muut kiertelivät pitämässä puheita, mielellään auton takaistuimella seisten. Puheiden sisällöstä ei ole varsinaisesti tietoa, mutta kuulijat vapisivat innosta. Ainakin Kerenskin puhuessa. Lenin ei ollut siinä toimessa etevä. Hitler puolestaan kehitti taidon huutaa kuin rantapiru, kun taas hänen vankilassa kynäilemänsä “Taisteluni” tuskin herätti laajempaa mielenkiintoa sisällöllään.

Tulee mieleen Trump. Tämän hetken välinein voi jälkikäteenkin todeta, että hän pitämänsä puheet ovat merkittävin osin puuta heinää, ja asiansa hän esittää iskulausein, jotka eivät siis pahemmin poikkea Venäjän 100 vuoden takaisista kylteistä, kuten “leipää” tai “kaikki valta neuvostoille”. (Kumpikaan ei toteutunut.)

Varsinaisten alan miesten painatteet, kuten K. Marxin keskeiset teokset, herättävät lukijasssa epäilyn, mahtavatko ne tarkoittaa jotain.

Sumerin savitaulut ehkä olivat “kirjapaino”. Kun tuollaisen taulun rasvaa ja päälle kaataa sopiva notkeaa kalkkivelliä, joka kuivuu nopeasti, syntyy kopio, ja päivässä saa valmiiksi enemmän laattoja kuin edes tarvitaan.

Edelleen tallella olevat savitaulut herättävät kysymyksen, mihin kirjanpitoon tai verotukseen sellaisia tarvittiin.

Juuri ama kysymys tulee mieleen Kiinasta, jossa on ollut kehittynyt kieli ja kirjoitus vuosituhansia, Etelä-Amerikan Andeilta ja esimerkiksi inkojen hienosta solmukirjoituksesta.

Lähes poikkeuksetta tuhannet maata viljelevät joukkiot toimivat samalla tavalla. Yksinoikeuden väkivaltaan hankkineet (sotilaat tai muut rosvot) käyvät välillä viemässä sen, mitä suuri enemmistö on raatanut kokoon. Harvemmalla on ollut sitä iloa, jota luullakseni omat esi-isäni käyttivät Savo-Karjalassa eli polttivat kasken, mielellään naapurin mailla, ja veronkantajien tai muiden ikävien ihmisten lähestyessä livahtivat naapurimaan puolelle kätkettyään sitä ennen himoitut tavaransa. Suomessa vasta Pietari Brahen aikaan 1600-luvulla asialle yritettiin tehdä jotain, mutta tulokset olivat heikot, ja suomalaiset julistautuivat mielellään rutiköyhiksi.

Keskeinen ratkaisu olisi tie, ja sellaisia Suomessa oli vähän mutta esimerkiksi rooman valtakunnassa paljon, ja hyviä. Rautatie puolestaan lopetti huliganismin, jota sanottiin Härmän häjyjen toiinnaksi, erittäin nopeasti. Tieto kulki ja tarvittava määrä kasakoita saatiin paikalle esimerkiksi häihin ennen kuin tappelu oli edes parhaimmillaan.

Luola

 

Pyramideja ihmettelen. Olen ihmetellyt aina. 

Nyt kävi niin, että kun Riihimäen metsästysmuseo on ottanut näyttelynsä teemaksi myös eräretkeilyn, isäni ennen Saariselällä näytteillä olleet vanhat retkeilyvälineet on löydetty. Niitä on siellä Riihimäellä, mukana muun muassa rinkan varhaisversiot, joita isä teki kohta sotien jälkeen puusta ja purjekankaasta, mutta poissa on ensimmäinen harjateltta, jonka äitini ompeli kotona paitakankaasta.

Lieneekö museolle käynyt samalla tavalla kuin minulle joskus. Jos panee tavaran järkevästi juuri oikeaan paikkaan, sitäpä ei sitten löydä. Koskaan.

Museon laajatietoinen amanuenssi halusi jutella veljeni ja minun kanssa. Veljeni selvästi hämmästyi saamaansa suunvuoroa ja jutteli kiinnostavia asioita. Heillä oli isän kanssa sellainenkin tapa, että he hiihtivät kahdestaan Pallakselta Ivaloon ja joskus tuli kesä kesken reissun. 

Itse tein työtä käskettyä ja kerroin, että ensimmäisellä Saariselän vaelluksellani 1956 polunvieret Tankavaaran sivua Nattasille olivat vielä saksalaisten miinoittamia. Tien varressa taisi sillä seudulla olle yhtensä hyksi pieni rakennus, Vai olisiko nitä ollut kaksi. Lapin lasten ystäväin maja paloi.

Luin Suomen Luonto -lehdestä hyvän jutun, jossa selvitettiin luonnon romantisoimista, ja kertasin numerotiedot, jotka osoittavat, että “Lumikuru” aiheutti jo 50-luvun lopulla villityksen. Kustantaja oli arvioinut, että kirjaa menisi joulun alla jopa 6 000 kappaletta. Sitä myytiin 60 000, ja menekki jatkui.  

Koska Yrjö Kokko ei kuvannut retkeilyä, vastuullinen romantikko oli siten Kullervo Kemppinen. Muistan että Kekkonen alkoi näkyä “talviretkeilijänä” vasta paljon myöhemmin, ja isäni julkinen maininta presidentille maastoon toimitetuista olutkoreista ja kämpille kertyneistä viinapulloista oli harkitsematon mutta tosi. 

Omia aikojaan maastossa kävelemistä oli pidetty omituisena, mutta sellainen olikin tullut muotiin. Mistä nämä muodit tulevat, on minulle arvoitus. Pari vuosikymmentä tuosta polun varret olivat kirjavina sydänkohtauksen saaneita juoksentelijoita, kun joku oli keksinyt hölkkäämisen ja ainakin Adi Dassler oli toimittanut siihen puuhaan sopivia, kolmella vinonauhalla koristeltuja kenkiä kauppoihin. Tätä nykyä hölkkäkenkiä pidetään tumman puvun kanssa, kunhan ne ovat valkoiset.

Valokuvien perusteella voi sanoa, että Koilliskairan ongelma on yksi niistä, joista sillä seudulla ei pidä puhua. Maasto on ajettu monin paikoin kaameaan kuntoon mönkijöillä, ja virkistysalueelta puuttuvat rahavarat vaikeiden ongelmien hoitamiseen: jätteet, polttopuut, yöpymispaikat.

Paikallisille asukkailla on sellaisia oikeuksia, joita lantalaiset ovat vailla. Tuo omituinen sana oli ennen käytössä. Kantasana on “land” ja merkitys maalikylien asukas, eli muualta kuin Lapista oleva.

Sivullinen voisi saada sellaisen käsityksen, että pohjoisessa asuvilla olisi muitakin ongelmia kuin Helsingin herrat. Siirtomaavallan käsitteiden istuttaminen Lappiin taitaa muutenkin vaatia taitoa tosiasioiden käsittelemisessä. 

Vanhojen oppikirjojen kuvaamilla pirkkalaisilla, jollainen on kuvattu muun muassa patsaana Tampereella, ei tiettävästi ollut yhteyttä Pirkkalan seutuun. Ryöstely oli tunnettu elinkeino, jota harjoittivat joskus pikku päälliköt, joskus maan moukat ja joskus päätoimiset rikolliset. “Sissi” muuten näyttää olleen vielä Aleksis Kivellä sanan “rosvo” synonyymi.

Muistan kun “skiidut” eli moottorikelkat tulivat käyttöön pohjoisessa. Muistan erämaapuhelimet parilla kämpällä. Ihmettelen edelleen, ettei useampi päässyt hengestään. Toisin kuin isäni kirjoissaan arvelen, ettei eräretkeily omin neuvoin onnistu keneltä tahansa noin vain.

Macfarlanen kirja “Mountains of the Mind” johdattelee sekä luontokäsityksiin että erityisesti alppikiipeilyyn. Noin 150 vuotta sitten Keski-Euroopassa oltiin yleisesti sitä mieltä, että yksin tai pienellä joukolla polkuja metsässä kulkevat pitäisi panna köysiin ja sen köyden pään voisi saman tien sitaista asianomaisen kaulaan. 

Kukaan järjissään oleva ei liioin kiivennyt  huipuille, vaan käytti kylmästä kärvistellen ja kiukkuisena solia, joista Alpeilla käytetyimpiä oli Simplon.

Perinteisesti ainoa syy ihailla luontoa oli kulta. Hopeakin kelpasi. Jalokiviä oli vaikea löytää. Espanjalaiset vahingossa Amerikkaan osuneet alkoivat etsiä oikea El Doradoa, kultaista kaupunkia. Sen tapaisia löytyikin, ja äkkiä markkinoille tulvinut kulta teki lopun Espanjan merkittävästä asemasta. Tuli keksityksi nopea, iso inflaatio.

Amerikkalaiset innostuivat erämaistaan vasta kun kävi ilmi, että Kaliforniassa on kultaa. Vuodesta 1849 onnensa etsijöitä ilmaantui kolmesataa tuhatta, ja saalis oli hyvä. Ryntäys uudistui Alaskassa, kun Klondike tuli kohteeksi. Hankkeen aikana toteutettiin ensimmäinen suurimittainen kansanmurha; murheellista tapahtumasarjaa kuvaillaan intiaanisodiksi. Kulkutaudit ja valloittajat tappoivat tultuaan noin 90 prosenttia vanhasta väestöstä, jota oli ehkä ollut 10 miljoonaa, kaikkiaan.

Toisaalta nykyinen romanttinen luonnonsuojelu lähti juuri Kaliforniasta. Siellä on myös Yosemite, maailman ensimmäinen luontomuseo. Meidän korviimme tutulta kuulostavaa asiaa luonnon suojelemisesta alkoi kuulua juuri sieltä, Sierra Nevadan seudulta. Hurjia nähtävyyksiä ovat Kuoleman laakso eli se iso hiekkaerämaa, ja San Franciscon lähellä oleva punapuumetsä, Muir Wood.

Euroopassa huiputtaminen eli vuorten “valloittaminen” huipulle kiipeämällä alkoi 1700-luvun lopulla, mutta tuli muodiksi, kun Matterhornille kiipeäminen nousi pääuutiseksi 1861. Ehkä tapaus oi vertauskuvallinen. Kukaan ei todellisuudessa saavuttanut mitään, ihmisiä kuoli, ratkaisuun vaikuttivat lahjonta, vilppi ja huono työ (heti katkennut kiinnitysköysi).

Luonto-gangsterismi oli vauhdissa.

Parikymmentä vuotta sitten oli lopullisesti osoitettu, että fysiikka ja kemia ovat vain näkökulmia samaan asiaan. Vasta noin kymmenen vuotta oli lopullisesti selvää, että biologia on saman kokonaisuuden osa ja perinteinen jako elolliseen ja elottomaan on suorastaan väärä.

Näissä mietteissä olen samoissa askareissa kuin vuosikymmeniä pääsiäisviikolla, Bachin passioiden äärellä. Vihjeestä kuuntelen nyt Raphael Pichonin ja Pygmalion-yhtyeen äänitteitä. Vakiintunet, kauan ylistetyt esityket osoittautuat jotenkin laskennallisiksi, mallinnoksiksi. Nämä ovat alkemiaa. 

En ollut ennen huomannut yhteyttä. Evankeliumin Vuorisaarnan tapahtumapaikka on turistikohde. Jo unohtuvaa, aika vaativaa tekniikkaa käyttäen puhuja tavoitti ehkä 1300 kuulijaa. Vahvistamattoman ihmisäänen kantavuutta on testattu, ja tällaisia ovat lukemat. Väkijoukossa kulkevien sisällön toistajien työstä huolimatta parhaat puhujat puhuivat pelkin iskulausein.Mielikuva on vahvempi kuin kuva.

Ja pyramidi on korkealle kohotettu luola.

Autoilu

 

Autoilin kirjastoon saatuani joukon vihjeitä. Hyvin laajojen rakennus- ja purkutöiden vuoksi kirkon kohtaan ei oikein pääse edes jalan, saati autolla. Ilmeinen parkkipaikka on aina täynnä koululaisten autoja ja kiskan kuistilla huokaisee työmiehiä.

Kirjastossa melkein ikäiseni naishenkilö pyysi sijoittamaan itsensä jonotukseen Auvisen kirjan “Maailman viimeinen eläin” lainaamiseksi. Sanoin hänelle seurallisesti: karhukainen, minkä hän myönsi.

Olen itsekin kovin kiinnostunut eläimistä, joita ei näe. Kukaties karhukainen (josta katso Wikipedia) on Jeesus, koska se sikiää myös neitseellisesti ja kestää  esimerkiksi radioaktiivista säteilyä viisi tuhatta kertaa enemmän kuin me nisäkkäät. 

Olin itse järkyttynyt tässä blogissa mainostamani Macfarlanen “Underworldin” ihailijana lehtiuutista, jonka mukaan Triestessä lähelle Rainer Maria Rilken suosimia karstimaan Duinon kallioita maan alle sukeltava Timavon joki on paljastanut ehkä maailman suurimman luolan. Joka tapauksessa se on muhkean olympiastadionin suuruinen. Tämä on ilmennyt näinä viikkoina, kun taas kirja ilmestyi noin 3 vuotta sitten.

Tuon seudun katabaattinen tuuli puhaltaa välillä samat lukemat kuin maailman tuulisimmaksi nimetty paikka Etelämantereella, mittausten mukaan jopa 220 kilometriä tunnissa.

Nobelisti E. Canetti muuten kuvaili verrattomassa  muistelmasarjassaan Rilkeä maailman huonoimmaksi sotilaaksi tämän ilmoitauduttua vapaaehtoisena ensimmäiseen maailmansotaan. Toista se oli Ludwig Wittgenstein, joka osoittautui jalkaväkitaisteluissa liian väkivaltaiseksi ja siirrettiin kansakoulunopettajaksi mutta sai siitäkin toimesta potkut ja joutui sitten siirtymään Cambridgen filosofian professoriksi.

Nyt minulla onkin tilaisuus täydentää listaani maailman kaikkien aikojen parhaista kirjailijoista jo mainittujen lisäksi W.G. Seebaldilla, jota en viimeksi muistanut mainita hurmaannuttuani verkosta ladattavasta Kafkan kootuista teoksista ja luettuani taas kerran hiirisopraanosta, jonka hienonhienoa ääntä edes toiset hiiret eivät kuulleet.

Arvaan, että kun Ruotsin Bonnierit pitivät useaa johtavaa saksalaista kustantajaa ja toimittajaa sodan aikana turvassa Hitleriltä, Otavan ja Tammen ansiokkaasti suomeksi julkaisema loistokirjallisuus (mukana Hesse, Frisch, Grass ja Böll sekä tietysti Thomas Mann) olisi tuota perua. 

Niinpä kun lähdin kirjastosta, päätin toteuttaa muutamia vuosikymmeniä vaalimani ajatuksen ja ajaa kotiin väärään suuntaan. En ollut varmaan koskaan ajanut Itäistä kuninkaantietä, joka on oikeastaan alinen Viipurintie ja jonka varrella voi varmaan tänäkin päivänä nähdä Kaarle-herttuan herjaavan Klaus Flemingin ruumista.

Näin tapahtui. Vanha tie Pikkalaan voi olla Suomen kaunein tai ainakin vetää vertoja Inkoosta Fagervikin ohi Snappertunaan johtavalle tielle. Se ti päättyy tylysti Dragsvikiin eli Tammisaaren vankileirille, josta hyvin monilla, etenkin lakimiehillä, oli huolellisesti peiteltyjä muistoja.

Inkoossa on muistomerkki 62 punaiselle, jotka itse itsensä “sotatuomariksi” nimennyt maisteri E. Grotenfelt, Korkeimman oikeuden presidenttinä sitten pitkään toimineen B. Grotenfeltin poika, tuomitsi ja teloitutti toukokuussa 1918. Saattoi muuten olla sama mies, joka erään apteekkarin kanssa ampui suutareiden pikkulapsia, kun jänikset olivat vähissä.

Kirkkonummen historiaa ei muuten ole lainkaan kirjoitettu tuolta ajalta. Puutos ei siis ole yllättävä. Kjell Westön romaanikuvaus (“Missä kuljimme kerran”) taas perustuu tosiasioihin ja kertoo senkin, miten valkoinen joukko löysi maantielle täsmälleen tuossa meidän kohdallamme ja jatkoi siitä sitten aina Upinniemeen asti, jalan.

Asun siis paikassa, joka kuului Porkkalan vuokra-alueena Neuvostoliittoon, ja syntymäpäiviäni vietettiin kerran Majvikin hienossa talossa, jossa oli KGB:n toimipiste ja esikunta. Tosin firman nimi saattoi olla silloin NKVD tai MVD tai GPU, mutta kenraalieversti Zdanov majaili mielellään itsekin siellä, kunnes kuoli.

Eli halusin vain mainita, että kirjastot ja autoilu avartavat. Varsinkin kun on kevät ja ihastuttava ilma. Kuten nytkin. Eikäole puutetta karhukaisista eikä rataseläimistä.

Sodan palveluksessa

 

Olen esteellinen tai ainakin epäluotettava, kun nyt ylistän Markku Kuisman uusinta kirjaa “Sodan yrityksiä. Suurteollisuus sodan palveluksessa”. Olemme puhuneet näistä asioista usein.

Kirjan keskipisteessä näyttää olevan saksalais-monikansallinen IG Farben, jonka tuotteista mm. Bayerin ja Hoechstin lääkkeet, BASFin muovit, Agfan filmit ja monet muut tuntee jokainen ja hänen veljensä.

Todellinen keskipiste on Outokumpu ja vuorineuvos Eero Mäkinen. Mäkinen pani onnistuneesti kampoihin saksalaisille jo 1930-luvulla ja neuvostoliittollaisille sodan aikana ja jälkeen.

Hekumalliseksi kirjan tekee se, että historiaa voi hyvin lukea rivien välistä kertomuksena Donald Trumpin ja V. Putinin toiminnasta keskinäisen kehun kerhona. Ennen tuo sanottiin ruotsiksi sällskap av inbördes beundran.

Hunajapaloja on mielin määrin. Yhden olisin lisännyt, jos siihen olisi tullut tilaisuus. Saksan ilmavoimien ykkösnimi Udet käsitti, ettei Englannin lyöminen ilmavoimilla voisi onnistua, koska bensiini loppui. Nokkelana miehenä hän osti tarvittavan bensiinin ja voiteluöljyn Shelliltä ja Englannista BP:ltä. Hän sitten teki itsemurhan, ja seuraaja kenraalisotamarsalkka Milch viivytteli  nelimoottoristen pommikoneiden suunnittelussa keskittyen hengenvaaralliseen Messerschmitt-hävittäjän myöhäisversioon.

Myös Gaan olisi voinut mainita nimeltä siinä missä kerrotaan laivastoministeri W. Churchillin toimista avata mahdollisimman lyhyt ja varma yhteys öljykentille eli Arabiaan ja Persiaan 1914.

Näin kirjaa esitellen voisi sano, että Trumpin ilmastonmuutosta koskeva denialismi ja suhtautuminen maahanmuuttajiin liittyvät öljyyn. Rahalla tai kullalla kun ei tee mitään, mutta öljyllä tekee. 

Outokummun asema oli niin vahva, että saksalaiset ja neuvostoliittolaiseet sopivat talvisodan aikana varovansa sen pommittamista. Kupari on ollut maaimankaupassa verrattomasta tärkeämpi kuin “harvinaiset maametallit”. Nyt näyttää siltä, että valokuitu ei aja ohi, vaan sijaan tulee fotoniikka, mutta se vie aikaa. Enkä ole kuullut, että sähköpuolella suurjännitejohtojen kupari korvattaisiin jollain muulla. 

Kuisma toistaa sen aika harvan muistaman tosiasian, että Hitlerin Saksan kaikkein heikoiin kohta oli öljyn puuttuminen. Ruskohiilestä tislaamalla saatiin jotain, mutta Kaspianmeren jääminen haaveeksi hullun hyökkäyssuunnitelman takia ratkaisi käytännössä sodan jo ennen Stalingradin ratkaisua. 

Meillä on koko joukko mainioita historiantutkijoita. Kuisma, joka oli Suomen ja Pohjoismaiden historian professori, on hyvin harvinaista lajia. Maamme ja kukaties koko Euroopan historian pahimmin laiminlyöty alue on elinkeinotoiminnan historia. En kirjoittanut “taloushistoria”. 

Kuisman “Kahlittu raha”, Kansallis-Osake-Pankin historia oli lottovoitto. Jo erittäin kokenut yrityshistorioidn kirjoittaja pääsi kasinokriisin käytännössä hävittämän pankin papereihin käsiksi ainutlaatuisella tavalla. Hänellä oli kykyä tunnistaa tiedot ja taitoa käydä niitä läpi niin että tämän Suomen paras yrityshistoria sisältää hyvin paljon myös sellaista tietoa, jonka pankki halusi kaikin mokomin pitää salassa. Hän on tutkinut metsäteollisuutta, kirjoittanut laajasti Outokummun lisäksi Nesteestä ja Sanoma Oy:stä. Ja niin edelleen.

Normaali hyvin koulutettu tutkija vääntää vähintään itkun joutuessaan tekemisiin loputtomien tilikirjojen ja päättymättömien tositteiden kanssa ja tuijottamaan vakiintuneella tekniikalla vääristeltyjä taseita.

Se on todella vaikeaa. Tiedän tämän hyvin, koska olen miettinyt siitä erin, un pääsin penkomaan Otavan kassaholvia, miten on ahdollista, ettei Suomen kirjapainoalasta ja kustannustoiminasta todellakaan ole kirjoitettu ainuttakaan järkevää kirjaa. Eri kirjankustantamojen “historiat” ovat toki monissa tapauksissa erinomaisia, mutta toiminnan alla oleva todellisuus eli tieto markkinainstrumenttien käyttämisestä puuttuu. Ja sen mukana kaikki.

Pahasti sanottu

 

Potomacin lähellä olevassa kaupungissa, munan muotoisessa (oval) toimistossa pitää valtaa eräänlainen Pol Pot.

Meneillään on kulttuurivallankumous.

Miten Yhdysvalloissa voi tapahtua tällaista, kysyvät. Miksi eivät demokraatit tee mitään? Eivätkä republikaanit.

Amerikkalaiset tulivat 1600-luvulla ja alkoivat polttaa toisiaan roviolla Salemissa ja muuallakin, mihin vain tuli tarttui. Kukin tiesi kohdaltaan, mitä on oikea usko.

Heille kertyi tieto, että auringonlaskun suunnassa eli lännessä on maata ja puuta kaikille, ja että kaikki vastaantulijat saa tappaa. Koska tulevaisuus oli takana, he alkoivat suunnitella menneisyyttä.

Ympäri käydään ja yhteen tullaan. He kopioivat antiikin rooman sirkuksen, Circus Maximus, ja muuten sitten myöhemmin myös Colosseumin, jota esimerkiksi Los Angelesin Dodgers-stadion muistuttaa kovasti. Olen käynyt molemmissa.

Amerikkalaiset keksivät siis Barnumin sirkuksen, jossa esiintyivät livenä Buffalo Bill, Sitting Bull ja Annie Mestariampuja. 

Kun eivät muuta keksineet, eurooppalaiset toivat markkinoille Karl Mayn (1842-1912). Tämä rutiköyhä kansakoulunopettaja sai lukea vankilassa jäätyään kiinni erinäisistä omaisuusrikoksista, ja alkoi tehtailla itse kirjoja. Tosiasioihin hän lienee suhtautunut, kuvatessaan apasseja ja inkoja ja kaikkea itäistä ja etäistä, löysin rantein.

Häntä ahmivat aikanaan ihaillen 200 miljoonan muun ostajan ohella Albert Einstein,Herman Hesse ja Adolf Hitler.

Amerikassa jännittävän kertomuksen mestari oli Mark Twain, josta tuli rinta rinnan Charles Dickensin kanssa tekijänoikeusmiljonääri, vaikka hän teki myös konkurssin ja menetti kaiken keksittyään pettämättömän keinon ansaita pörssiosakkeilla.

Yhdysvaltojen “ilmeinen kohtalo” (manifest destiny) tuli kielenkäyttöön noin 1840. Kohtalo oli yhdistää alueet Tyyneen mereen saakka valtakunnaksi, ja tarkemmin ajatellen myös Alaska. Vieläkin tarkemmin ajatellen havaittiin, että kohtalo oli yhdistää koko pallonpuolisko, myös Meksikon yhdysvallat, edelleen nimeltään Estados Unidos Mexicanos. Erään poliitikon mukaan alettiin puhua Monroen opista.

Marilyn Monroe liittyy tähän asiaan vain vertauskuvana. Ulkoisesti kaunis, sielullisesti surkea, sorrettu.

Kuuluisimmalla lännen kirjailijalla, joka oli Zane Gray, oli sama harvinainen kyy kuin Tšehovilla. Hänellä oli Braudelin tyyppinen kyky nähdä maiseman ja ihmisen yhteys. Suomessa tuon korkean taiteen toteuttajia olivat Sillanpää ja Samuli Paulaharju, jotka eivät kiinnostuneen seikkailuista. Sakari Pälsi kiinnostui, mutta onnistui vain yhden kerran “Pohjankävijän päiväkirjassa”.

Yliopistomies Braudel hahmotteli 40-luvulla saksalaisten sotavankina ollessaan väitöskirjansa Välimerestä (La Méditerranée) ja uskottelee sen esipuheessa, että tämä aihe tuli väkisin, kun ei ollut niissä oloissa lähdekirjallisuutta Filip II:n tutkimiseen.

Lukijat näkivät kirjassa vain Ranskan ja Espanjan välisen alueen vuohipaimenet, jotka olivat pitäneet yllä paimenen elinkeinoaan 10 000 vuotta, ja käsittivät, ettei “tapahtumien historia” kerro mitään mielenkiintoista.. Braudelin Kapitalismin historian “Civilisation matérielle, économie et capitalisme, XVe et XVIIIe siècles” olen tässä blogissa luvannut sumentaa ilmaiseksi, jos joku painaa sen. 1713 sivua. Loistavasta tyylistä huolimatta tuo teos ei oikein mene jakeluun ilman hyvää historian osaamista. Kirjoittaja on enimmäkseen jättänyt pois henkilöt ja tapahtumat, jotka hän olettaa lukijan ilman muuta tuntevan. Hän osoittaa, ettei kapitalismi ole ideologia, ja tulee osoittaneeksi, ettei Marx-henkinen sosialismi ole sitä liioin. Ne ovat rakenteita, joita on lähestyttävä arkeologin ottein.

Ja teoksen aihe on vesi, Välimeri.

Meillä on Itämeri, joka ei ole Suomesta itään. Siitä nimi.

Keskustelen kanssani

 

Politiikassa droonia ei ole keksitty vieläkään.

Kuvassa lennokki. Ne eivät 1950-luvulla, jolloin minäkin liimasin kokoon “Eskon” ja “Esan”, räjähtäneet eivätkä vakoilleet, vaan jysähtivät siipi edellä jäiseen peltoon ja menivät rikki. Itsekin siirryin Rewellin “koottaviin” eli pienoismalleihin, jotka ripustettiin karhulangalla näkösälle keräämään pölyä.

Sana “drone” tarkoittaa mehiläistä, urospuolista kuhnuria. Varhaiset pikku moottorin käyttämät lennokit surisivat.

Kun huomasin “nelikopterin” Verkkokaupassa, ajattelin että on tuokin muoti. Kuukauden kuluttua kukaan ei muista siitä mitään. 

Olin kovin hyvilläni, kun kävi ilmi, että muuan nuori turkulainen tohtori on tehnyt luultavasti hyvän tutkimuksen TV-sarjasta “Perhe on pahin”, josta joku lukija voi mustaa Archie Bunkerin ja Läskipään.

Hänen mukansa poliitikot, nyt viimeksi Trump, keksivät juuri siitä, että suurelle kansalle voikin puhua sopimattomia ja esittää kannattomia kantoja ja että revittely miellyttää katsojia.

Tuon viimeksi mainitun oivalluksen sai meillä Suomessa Spede. Miten voi keksiä jotain niin kamalaa kuin Uuno Turhapuro. Ja mikä pysyvä menestys!

Meillähän Stubb yritti vähän sellaista farssimenoa pääministerinä ollessaan, huonoin tuloksin. Oivallus tosin oli oikea. Meilläkin kiinnostaa enemmän ministerin silmälasit kuin sairaalat, joilta asianomainen on ehkä kuristanut rahoituksen. Eli vanha retoriikan sääntö: keskity aina sivuasioihin. Muuten  katsojat vaihtavat kanavaa.

Ja ensimmäistä kerta kautta aikojen meillä on poliitikko, jolla näyttää myös ulkomailla olevan tilanne hallussaan. Kuka muistaa erittäin lahjakkaan Ahti Karjalaisen, jonka onneton englannin kieli laukaisi muotiin tankero-vitsit. Ensimmäinen oli keksitty juttu, jonka mukaan silloinen pääministeri Karjalainen olisi sanonut radion haastattelijalle, että Lontoossa eläintarhassa oli tankeroita. Kylteissä oikein luki, että oll änimals aar tankeros.

Poliittisella droonilla tarkoitan kaukokatseisuutta. Olin lääpälläni, kun näin ensimmäisen kerran Lapin tunturimaastoa parin sadan metrin korkeudesta kuvattuna. Väläyksessä käsitin, mikä sai isäni Kullervon tekemään 89 rasittavaa eräretkeä suurtuntureille ja yrittämään esimerkiksi Luirojärven ja Sokostin valokuvaamista niin monta kymmentä kertaa eri vuorokauden aikoina ja valaistuksissa, että se lopulta onnistuikin.

Hän oli Lapin sodassa lentäjänä ja mainitsi itse, että kun saksalaisten Focke Wulffit kaarsivat kohti Norjan Altan kentältä, he pakenivat isolla Junkers Ju 88:lla, ainakin muutaman kerran Luirojärven tai Muorravaarakan päälle. Jolloin hän ajatteli että jumalauta. Mitä kaikkea täällä on! Tänne on tultava jalan, jos sattuu selviämään hengissä. Se oli lokakuuta 1944, ja syyskesällä 1946 hän oli ensimmäistä kertaa siellä nykyisessä kansallispuistossa, josta ainoa karttakin oli 1 : 100 000 ja niin päin seiniä, että siinä Lutto virtasi Kemijokeen. Sellaista oli ennen. Itse Fellman mainitsi “Luirotunturin” luultavasti tarkoittaessaan Sokostia. 

Ymmärsin jotain, kun pääsin tästä puita viemäriremontin vuoksi kaadettaessa nosturiauton koriin kameroineni. Oma pihapiirini ja kotikyläni muuttui jo noin 10 metrin korkeudessa jokseenkin tuntemattomaksi. 

Historia kirjoitetaan edelleen jalka- tai ratsumiehen näkökulmasta. Niinpä se näkökulma on edelleen vieras, että 1918 kuningasseikkailun ja 1941 Jatkosotaan Saksan rinnalla ryhdyttäessä Saksaa ei kiinnostanut pätkääkään Suomi.

Vuonna 1918 Saksa oli jo maaliskuun alussa sopimuksin sitonut Suomen siirtomaakseen ja ottanut oikeuden muun muassa määrätä kaikesta viennistä. Itämeren divisioona ei tullut “auttamaan Suomea”, vaan pitämään silmällä pahantapaisia Pietarin bolsheikkeja. Ja niinpä esimerkiksi Mannerheim sai mennä ja kaikkea valtaa täällä käyttivät saksalaiset ja heidän paikalliset ihailijansa.

Hitler arvioi 1939 Ribbentrop-sopimuksen tehdessään Suomen sotilaallisesti ja muutenkin täysin merkityksettömäksi, joten rakkaat, ihannoidut aseveljemme eivät panneet tikkua ristiin Talvisodan aikana. Vasta täysin odottamaton ja järkyttävä menestyminen Ranskaa vastaan kesällä sai saksalaiset kiristämään aikatauluaan. Hyökkäys Venäjälle edellytti Norjan valloitusta ja hyväntahtoisten hölmöjen löytämistä Suomesta Muurmannin suunnan tulppaamiseksi.  

Tänäkään päivänä ei kirjoihin kirjoiteta, että jo kansalaissodan aikoihin keksitty “Suur-Suomi”-aate ja siis rajan vetäminen miekalla Vienanlahdesta Laatokkaan oli paitsi yleisesti järjetöntä myös käytännössä mahdotonta. Suur-Saksa oli syntymässä. Sellaisten vankkureiden kulkiessa suomalaisille oli tarjolla korkeintaan veräjän aukaisijan - kerjäläispojan - tehtävä.