Mitä te ette näe

Tiedon levittämisen tiellä ovat etenkin tiedon levittäjät.

Sitä on välillä ihmetelty, mikä on, kun kirjat ja lehdet eivät mene kaupaksi. Etenkin Suomessa tilanne on huonontunut romahdusmaisesti.

Yksi syy on tekijänoikeuden jatkuva laajentaminen ja alan järjestöjen muuttaminen yhä tehokkaammiksi rahantekokoneiksi.

Viimeksi tänään sanomalehdessä mielipidekirjoituksessa sanottiin taas kerran, että saamalla kovasti paljo rahaa kaikesta mahdollisesta teosten tuottajat pystyvät sitten huolehtimaan jatkossakin laajan ja tasapainoisen uuden tuotannon tekemisestä.

Totuus on kyllä toinen.

Vaikka mielipidekirjoittaja on eteväksi laintuntijaksi tiedetty henkilö, hänelle on tapahtunut mielenkiintoinen lipsahdus. Otsikossa ja artikkelissa puhutaan Kansalliskirjaston yhteydessä arkistosta ja sanotaan, että kirjastot keskittyvät muiden tuottamien aineistojen säilyttämiseen.

Mihin mahtoi unohtua lainaaminen?

Kirjoittaja mainitsee myös, että kirjastot toimivat verovaroin, kun taas tuottajien on hankittava rahoituksensa markkinoilta.

On kauniisti sanottu. Mutta mitä tarkoittaa nyyhkäisy, että rahoitus on hankittava markkinoilta?

Luulen kirjoittajan tarkoittavan, että kirjojen ja lehtien tuottaminen on liiketoimintaa. Menot pitää kattaa toiminnan tuloilla.

”Kannattamattoman” kirjallisuuden ja lehdistön tuottaminen on käytännössä jo loppunut. Silti tekijäpuolen järjestöt vaativat ja onnistuvat saamaan jatkuvasti enemmän laissa nimettyjä eli siis käytännössä veronluontoisia maksuja.

Poikkeuksellisesti kirjoittaja mainitsee jo tapahtuneena tosiasiana lehtiarkistojen luvattoman hyödyntämisen. Viittaus taitaa tarkoittaa eräiden järjestöjen ilmaisemaa halua laskuttaa vuonna 1919 ilmestyneissä sanomalehdissä painetuista jutuista.

Vaatimus on lakiin perustumaton. Ei millään järjestöllä ole takautuvaa oikeutta saada rahaa teoksista, joiden ilmestymisaikaan ”teosto-järjestelmää” ei ollut lainkaan olemassa.

Käytän lyhyyden vuoksi tuollaista nimitystä mm. tekijöiden järjestöistä, jotka valvovat teosten käyttöä, keräävät palkkioita ja 1960-luvulta lähtien saavat toimia näin myös muiden kuin jäsentensä asioissa.

Asialegitimaatio puuttuu.

Tämä on pohjaltaan sama kysymys kuin työmarkkinoilla kiehuva paikallinen sopiminen ja kolmikanta. Järjestöt sopivat sellaisin pyrkimyksin, ettei ihmiseltä itseltään kysytä mitään, ja valtio eli lainsäätäjä vastaan siitä, että lakeihin tulee sovitut muutokset. Käytännössä sitäkään ei asetuta vastustamaan, jos valtio vaikka hiukkasen maksaisikin eli panisi omistaan eli siis näistä verovaroista.

Tekijänoikeus on bisnestä, jossa puheista huolimatta tähtäimessä ei ole sen oikean ja alkuperäisen tekijän etu, vaan tekijänoikeuskauppiaan etu. Teosto-tyyppiset edunvalvontajärjestöt ovat näitä tukkukauppiaita myös silloin kun ne selittävät edistävänsä vain tekijöitten oikeutta saada tuloa toiminnastaan, sananvapautta ja muita hienoja asioita.

Kansalliskirjaston nimi oli ennen Helsingin yliopiston kirjasto. Se on jo toteuttanut valtavan projektin vanhan aineiston digitoimisella, yleisin varoin.

Kun nyt järjestö nakkelee niskojaan, tulee mieleen Goethen huomautus – ”man merkt das Absicht und wird verstimmt”. Sitä tulee surulliseksi, kun huomaa tarkoitusperät.

Oppimateriaalikin siirtyy nopeasti digitaaliseksi ja kaiken kaikkiaankin tukkukauppiailla on melkein hätä saada määräämisvaltaansa kaikki mahdollinen aineisto, myös sotien takaiset sanomalehdet, joilla ei ole taloudellista arvoa.

Tuo on imperiumin rakentamista – eikä se imperiumi ole suomalainen.

Sääli ja vahinko, ettei yleisö muista, miten hieno kirjastolaitos meillä on (toistaiseksi). Jostain syystä tätä tietoa ei varsinaisesti tyrkytetä lehdissä eikä kirjoissa. Kirjastolaitoksemme on maailman huippua, ja tarkoitan sekä tieteellisiä että aluekirjastoja.

Huomion kiinnittäminen asian sivuun näyttää oleva yhä suositumpaa. Aamulla varhain jäin vähän miettimään, kun annettiin ymmärtää, että Suomen eduskunta vapisee, kun yksi professori (Scheinin) on sanonut Helsingin Sanomissa jotain. Hänen asianaan oli tietoturva.

Ennen kuin minä teen sen tässä, yksikään professori ei ole korostanut, että aidon uhan siirryttyä myös tietoverkkoihin armeijan ja poliisin tehtävä (ja siis oikeus) on edistää kansalaisten turvallisuutta myös sillä puolella.

Suomi 100 -julkaisuihin pitäisi liittää valokuva siitä halkopinosta, jonka taakse valtioneuvosto jäsenet menivät pommisuojaan marraskuun viimeisenä päivänä 1939, kun tuli sota, josta melkein kaikki olivat tienneet, ettei sotaa tule. Ei ollut pommisuojaa, eikä ollut ostettu esimerkiksi vielä keväällä kaupan olleita lentokoneita, eikä ollut varsinaisesti viestivälineitäkään. Eikä tietosuojaa.

Maalämpöön siirtymisestä huolimatta on usein se tunne, että ministerit ja asiantuntijat kyyristelevät nytkin jonkin halkopinon takana, kun tiedonimijät inisevät ilmassa.

Eikä kukaan sano ääneen, että julkisen keskustelun jatkuvan avuttomuuden takana on huolettomuus tiedosta, jonka takana on huoli mahdollisimman solisevista rahavirroista. Tarkoitan vaikutelmaani, että mitä pahempia typeryyksiä latelee, sitä suurempi suosio, ja tiedon valikoinnissa erinäiset elinkeinot ja tietyntyyppiset edunvalvojat eli poliitikot ovat vanhastaan marssineet yhtä jalkaa.

Ilkeä arvostelija

Uskon mielelläni hyvää hallituksen herroista ja rouvista, mutta en usko mitä tahansa. Ennen kuin katsoin kunnolla kuvasta eräitäkin ay-rouvia en tiennyt, että naisetkin harrastavat nykyisin vapaaottelua.

Pari päivää sitten kuvitettiin kai sopimusneuvotteluja näyttämällä – urheiluruudussa – miten ponteva nuorukainen hakkasi kanveesiin saamaansa vastustajaa nyrkillä kasvoihin ja sai siitä hyvästä paljon rahaa.

Tylyt äijät sanoivat menettäneensä luottamuksensa hallitukseen. Jos he todella tarkoittivat luottamuksella luottamusta, he olivat väärässä keittiössä. Luottamus lasketaan eduskunnasta ja siitä äänestävät kansanedustajat.

Ensi kertaa elämässäni kuulin ay-johtajien antavan maan hallitukselle epäluottamuslauseen. Kyllä niin on, että nyt on luettava perustuslaki uudelleen.

Tähän päivittelyyni ei muuten sisälly mitään kannanottoa hallituksen eikä sen vastapuolien neuvottelutarjouksista ja torjunnoista. En osaa laskea sellaista yhtälöä, jossa sekoitetaan algebra ja aritmetiikka eli ollaan johtavinaan numeroita usean muuttujan ja monen tuntemattoman yhtälöstä. Sellainen surkuteltava muuttuja on ”kysyntä” ilman mainintaa hintatasosta. Taloudellinen kasvu on selvä asia. Se lasketaan perinteisin tavoin kansantalouden tilinpidosta ja on rahasummana yhtä epäluotettava kuin yrityksen ylijäämä. Mukana on niin paljon mielivaltaisesti arvostettuja eriä, siis saman sukuisia kuin yrityksen poistot, ettei voi kuin arvata, paljonko rahaa todella on.

Annan tässä Kaitsu Ekholmille pienen vihjeen, joka valitettavasti taas kerran on ilmainen. Ajattelen Kansalliskirjastoa, joka on joutunut juuri sellaiseen kuristusotteeseen, jota näytettiin Urheiluruudussa.

Perusta julkisoikeudellinen säätiö. Siihen tarvitaan laki, mutta malli on sama kuin SITRA:n. Sen jälkeen kirjasto on säädepääomansa turvassa ja voi ottaa vastaan lahjoituksia ja harjoittaa tarkoituksensa rajoissa elinkeinotoimintaa eli ottaa kohtuullisen korvauksen esimerkiksi tallenteiden toimittamisesta yleisölle. Ennen kaikkea tekijänoikeuslain muuttaminen on helpompaa, kun vapaakappalekirjaston erikoisasema on kirjoitettu lakiin. Sen aineistosta ei ole tekijänoikeusmaksuja menevä. Laissa nyt olevat myönnytykset tieteelliselle kirjastolle ovat riittämättömiä.

Ei voi välttyä vertaamasta eräiden päättävien tahojen asennetta siihen varmaan pohjaltaan kunnolliseen murhamieheen, joka tapettuaan kirjojen keräilijä Matti Pohdon Viipurissa Tetrin talon pihassa vuonna 1857 sai varmaan tietää, ettei Pohdolla ollut takanaan rahaa eikä viinaa, tuskin kunnon kirvestäkään. Hän oli, hullu mies, keräillyt monta tuhatta kappaletta täysin arvottomia vanhoja kirjoja yliopiston kirjaston johtajan yllytyksestä, vanha varasto kun oli tuhoutunut Turun palossa.

Nyt tämä murhamies, Juhana Niilonpoika Rein, on siis saamassa kannatusta. Vanhat kokoelmat joutavat mäkeen. Rahaa ei tipu. Kansalliskirjasto sanokoon irti ennen kaikkea konservoijat ja digitoijat, jotka ovat näihin asti työskennelleet, jotta julkaistut kirjat säilyisivät edes jossain.

Ajatus on juuri sama kuin määrättäisiin leikkausten tai elvytyksien nimissä sulkemaan puoli Päijänne-tunnelia eli jättämään pääkaupunkiseutu hyvin vähälle vedelle, tai pysäyttämään sähkönjakelu valtion säästötoimenpiteiden tavoittamiseksi kahdeksi vuorokaudeksi joka viikko. Rakennusten lämmittäminen olisi joka vuosi kiellettyä tammikuun ja helmikuun…

Nykyinen kulttuurimme perustuu kuoleman kieltämiseen eli siis teeskentelyyn. Ei saa sanoa, että ihmisiä kuolee ja uusia syntyy mutta esimerkiksi vanhoja kirjoja ei tule lisää. Ja tämän päivän uutuus on huomenna eilinen.

Miksi meluta kirjoista? Kirjaston polttaminen on ihmisten polttamista. Muistojen tuhoaminen on toivon tuhoamista.

Latteasti on sanottu, että kirjallisuus on kansankunnan muisti. Todellisuudessa kansakunnan muisti on suullisesti, osittain sanoitta välittyvä perimä ja ihminen voi elää aivan mainion elämän tietämättä, missä päin tai missä kaupungissa on Kansalliskirjasto, entiseltä nimeltään Helsingin yliopiston kirjasto.

Asia vain on niin, että kirja on ylivoimaisesti paras tunnettu lääke dementiaan ja siitä tuskin kukaan on eri mieltä, että nyt eletään nopeasti etenevän dementian aikakautta.

Säästäjä, siis kirjoja syrjivä ministeri ja hänen hengenheimolaisensa varastavat vanhuksilta ja pieniltä lapsilta.

Nähdessään ojentuvan käden, kyhmyisen tai palleroisen, he potkaisevat sitä kättä.

Kirjojen korjaaminen vertautuu siihen työhön, jota tehdään sairaalan saleissa, ihmisten korjaamiseen. Kirjaston työn tulokset vain ovat pysyvämpiä.

Tämän kirjoituksen kuvassa oleva Matti Pohdon hautakivi, suljettu kirja, on mutkikkaiden vaiheiden jälkeen kuljetettu Viipurista hautausmaalta Kansalliskirjaston pihaan.

Kansalaiskeräystä odoteltaessa tuosta kivestä voitaisiin kiireesti valmistaa valos, joka voitaisiin työntää kottikärryillä valtionneuvoston portaille tai opetus- ja kulttuuri (!) ministeriön alaoven eteen.

Tästä kirjoituksesta käy selvästi ilmi, että yritän olla lempeä, asiallinen ja tasapuolinen.

Siksi en ehdota tuon tai muunkaan kiven ripustamista kenenkään kaulaan enkä asianomaisen syöksemistä saaristomeren syvyyteen.

Minulle riittää aivan hyvin, että muutamalle ministerille hankitaan keräysvaroin jouhipaita, jota he voivat pitää yllään kulkiessaan ruoskimassa itseään julkisen katumuksen merkeissä.

Tosiasioiden valikoima

Kai Ekholm piti hyvän puheen. Hänellä on sellaiseen taipumuksia. Yliopiston kirjaston, nykyisin nimeltään Kansalliskirjasto, rakennus valmistui laajoista korjauksista ja on taas ilo silmälle ja mielelle viihtymys.

Arkkitehdin puheessa yllätyin tiedosta, etteivät ne kirjaston komeat pylväät mitään kiveä ole vaan puuta ja päälle on vedetty kerros marmorin näköistä laastia ja savea.

Tässäpä kulttuurimme koko kuva.

Kirjasto ei ole vanhojen painatteiden museo, vaikka sellaista usein väitetään. Kirjat ovat tosiasioiden valikoimia. Totta ne eivät ole. Tosiasioista saa syntymään sirpaleita sopivasti yhdistellen ja ikäviltä tuntuvat kätkien syntymään tiedettä, taidetta ja uskontoa, joista käytettiin ennen yhteisnimitystä ”kulttuuri”.

Kun siis eilen esiintyi erilaisia silkkiliivejä ja liehukkeita ja itse olin joukon nuorimpia, en osannut olla Unioninkatua Fazerin suuntaan liukastellessani, että kieltämättä meillä on tässä varsinainen puuhamaa, tämä Senaatintori, joka olisi täydellinen maallisen vallan paaluvarustus, ellei juoppoputkaa olisi siirretty pois Sofiankadulta poliisikamarin yhteydestä. Ja minulle ne talon kuoret torin eteläreunalla ovat raastuvanoikeus ja maistraatti. Viimeksi mainitussa julkinen notaari, ruotsiksi Notarius Publicus, protestoi hiki päässä vekseleitä arkipäivisin kello kaksitoista, ja lysmyilevät pariskunnat livahtelivat vihille pormestari Henriksonin eteen kuuntelemaan lyhyen ja kauhistuttavan vihkikaavan.

Kollega sejase munasi käräjiä istuessaan sulkemalla lakikirjan ennen aikojaan ja julisti vihittävät virkansa nojalla ”mieheksi ja naiseksi”. Hän ei kuulunut perussuomalaisten nuorisojärjestöön. Siihen aikaan olimme kaikki perussuomalaisia ihan muuten vain.

Kirjastoja pitää olla, sekä tieteellisiä että aluekirjastoja, koska kansakunta on sekin rakennus, jota on kengitettävä aika ajoin. Laho on poistettava, ettei käy niin kuin Käkriäiselle, jonka tupaa juoksi kettu, kun tuo seinän kunnostustyökin oli jäänyt kesken.

Mielessäni oli käväissyt epäily, että yliopistolla sössitään veronmaksajien soikeita pennosia turhanaikaiseen koristemaalaamiseen. Epäily osoittautui aiheelliseksi, kun eilen siis selitettiin, että katosta ja seinistä oli tulossa rappausta ja kukaties tiiliä tieteenharjoittajien ja sellaisiksi tähtäävien niskaan.

Nyt paikka on sellainen, johon ainakin amerikkalaiset tuttavat voi muina miehinä tempaista kadulta. Kongressin kirjasto on niin suunnaton ja sokkeloinen ettei se tee toivottua vaikutusta. Brittien kansalliskirjastosta on tässä yhteydessä ehkä viisainta vaieta.

Tai ellei sittenkään – kirjasto oli ennen osa museota ja British Museum on se paikka, jossa kaikki käyvät ja on syytä käydä. Mielestäni on huokeaa populismi sanoa, että siellä on eri puolilta maailmaa varastettuja aarteita. Kyllä asia on niin päin, että britit ja ranskalaiset keksivät ajatuksen ryhtyä keräämään määrätietoisesti antikviteetteja.

British Library on maailman suurin kirjasto. Kuten Kansalliskirjasto meillä, se saa vapaakappaleet kaikista julkaisuista. Sijainti on siellä King’s Crossin paikkeilla.

Helsingissä on havahduttu hyvin uusiin teknisiin mahdollisuuksiin. Kun kokoelmia digitoidaan ahkerasti, päästään eräistä vaaroista ja riskeistä. Omana opiskeluaikanani jo peruskursseilla sanottiin, ettei Yliopiston kirjasto ole opiskelijoita varten ja neuvottiin käyttämään ylioppilaskunnan kirjastoa ja lakimieheksi aikovia erikoisesti Eduskunnan kirjastoa, joka on hyvä ja palvelee kaikkia.

Niinpä aloin itse kaarrella Yliopiston kirjastoa. Pakko sen oli olla kiinnostava, kun piti erikseen kiellellä. On se kiinnostava. Virallisen viisauden takana piilossa on tavaton määrä mieltä askarruttavaa aineistoa.

Oikeastaan laitoksen salat alkoivat raottua vasta kun tavalla, jota en enää muista, tutustuin Heikki Kaukorantaan ja ystävystyin hänen kanssaan. Heikki näytti, miten sivullinenkin voi ottaa orjan muodon päälleen ja päästä kantamanaan kirjoja kellareihin. Exotica et erotica…!

Ja sitten sanomalehtisali, jota kuvani esittää. Piti olla todella nuori ja kiilaskatseinen, että sai selvän mikrofilmatuista sanomalehdistä. Luin kaikki kapinaviikkojen ”Työmiehet”. Nyt vanhuudessani olen arvellut, että ehkä juuri tuo sinänsä outo päähänpisto eli alkuperäisten työväenlehtien läpikäyminen, toimi eräänlaisena poliittisena vahinkovakuutuksena. En todellakaan tuntenut vetoa korkeasti ideologisiin piireihin – en liioin oikealle katseltuani, miten Uusi Suomi ja Ajan suunta suhtautuivat silloin ennen päivänilmiöihin.

Ei sitä koskaan tiedä – kun Helsingin Sanomien / Päivälehden digitointi valmistuu, siinäpä sitten olisi luettavaa. Kahlasimme aikoinamme Kaukorannan kanssa kaikki Suomen lehdet läpi etsiessämme sarjakuvan historiaa Suomessa. Ei sitä muualla olisi voinut tehdä kuin Yliopiston kirjastossa. Sitä en silloin käsittänyt, että tämä on tiedettä – otetaan haltuun erittäin suuri aineisto ja tehdään siitä yleistyksiä perustelut ilmoittaen. Yliopistolla olin oppinut vain sellaista tiedettä, joka ei todellisuudessa eroa korttipakan sekoittamisesta.

Mutta muuten ole sitä mieltä, että tekijänoikeuslaki on hävitettävä. Sekä kirjastolaitos että koulu kärsivät suurta sokkeloisuutta aiheuttavasti laista nyt kun olisi oikein ja kohtuullista, että järjellisillä asioilla liikkuvat saisivat kirjallista ja kuva-aineistoa käyttöönsä ilman kohtuutonta vaivaa, ja koulujen mainostettu digiaineiston käyttäminen esimerkiksi peruskoulun oppitunneilla ilmoitettaisiin selkeästi luvallisesti. Onko se nyt luvallista, sitä en tiedä minäkään.

Muu media toimii tiedon makkaratehtaana. Tieteelliset kirjastot ja museot säilyttävät ja näyttävät halukkailla preparaatit eli ne talletetut tavarat, joiden perusteella kuka tahansa voi arvioida hankkimansa tiedon tason ja oikeaperäisyyden.

Syyttävä sormi osoittaa opetusministeriötä. Tekijänoikeuslaki on restauroitava niin kuin kirjaston katto ja pylväät. Se on sananvapauden toiminnan ja toteutumisen välttämätön edellytys.

Miksi vaivautua

 

Eilen tässä julkaisemani Desnos’n runo, oikeastaan runon loppupuoli, nosti esiin kolme tärkeää kysymystä.

Yhä on ihmisiä, jotka oikeastaan haluaisivat lukea jotain hyvää, ainakin joskus. Ajankäyttö on ongelma.

Romaanin vaihtoehto voisi olla runo.

Paha vain että löytäminen vie toivottoman paljon aikaa.

Pitäisi olla Spotify runoille. Tätä nykyä esimerkiksi eilen mainittu Kirstinän ”Don Juan” löytyy Kaisa Korhosen esittämän alle minuutissa Spotifystä. Mainitsin toiveeni, että joku levyttäisi sen uudestaan. Tuo laulutapa oli suosittu kauan sitten ja samoin säveltäjä Chydeniuksen tapa säestää. Nyt hiukan häiritsee, ettei säestäjä osaa soittaa pianoa eikä laulaja osaa laulaa. Muista kyllä itse, että yhteen aikaan musiikillisia taitoja pidettiin porvarillisena estyneisyytenä. Kuuntelin jopa Ylioppilasteatterin ”Lapualaisoopperaa”, mutta oli pakko lopettaa lyhyeen. On se niin kamalaa kuunneltavaa. Harmi, koska teksti on niin nokkela ja hauska.

Asian voi sanoa myös kiltimmin. Musiikkiopistot nostivat esittävän taiteen tasoa käsittämättömän paljon. Nykyinenkin muusikkojen ja laulajien loistava taso on sitä perua. Samalla se luulo on väistynyt, että musiikki olisi tavalla tai toisella lahjakkaiden yksityisaluetta. Laulamaan oppii melkein jokainen, kuuntelemaan samoin.

En osaa ottaa täydestä soittajia ja laulajia, jotka valehtelevat hyppäävänsä pituutta seitsemän metriä, vaikka viisikin tekee tiukkaa.

Ehkä entinen kouluopetuksen järjestelmä teki tuhoa, jota lisäsi oman mielipiteeni mukaan sinänsä aiheellinen kirjallisuuden modernismi, jolla otettiin löysät pois kauan vallinneesta näyteikkunatyylistä, jossa yleisölle uskoteltiin, että kinkun kuva on kinkku.

Suosittelemaani suomenkielistä runoutta ei ole verkossa. Olen nalkuttanut kymmenen vuotta, että ainakin Suomen kirjailijaliitto saisi hävetä. ”Suomen Runotar” on ollut vuosikymmeniä lopuunmyyty. Antologiat on kyhätty kustannusliikkeissä puhtaan kaupallisin perustein. Kuinka monta ”Eino Leinon kauneimmat” –tyyppistä kokoelmaa lienee käväissyt myyntipöydillä?

Siitä on kuulkaa ainakin kolmekymmentä vuotta, kun viimeksi yritettiin julkaista tältä alalta jotain kirjallisen laadun perusteella. Mutta siinäkin perinne on perverssi. Kansien väliin haluttiin liian monta kirjoittajaa, jolloin tulos oli sekulia.

”Krestomatia” eli kauneimmiksi arvioitujen runojen valikoima kuuluisi verkkoon.

Tiedossani ei ole, että tällaisia hankkeita olisi edes vireillä. Luulen että minua ei tarvitse muistuttaa tekijänoikeudesta. Antologioihin sai ennen julkaisuluvat pyytämällä ja useimmiten ilmaiseksi. Verkkopaniikki on kai syy, jonka vuoksi oikeudenomistajat eivät halua antaa lupaa digitaaliseen julkaisemiseen. Taustalla on syvä tietämättömyys. Ei jonkun – keksitty esimerkki – Haavion eli mustapään tekstin toisintaminen verkossa mitään vaaranna, kun parhaat runot ovat asiaan vähänkin paneutuvat käytettävissä ainakin kirjastoissa ja niiden kopioiminen sieltä on todella helppoa.

Ja kolmanneksi – käännän syyttävän sormen tieteellisiin kirjastoihin. Sain kutsun Kansalliskirjaston tilaisuuteen tulevalla viikolla. Remontti alkaa valmistua ja luettelosalin maalaukset on restauroitu. Vapaakappalekirjastojen pitäisi välttämättömästi pitää yllä ja tarjolla keskeisen suomenkielisen kirjallisuuden verkkoversioita ja aloittaa nimenomaan runoudella.

Ei siinä ole enää järkeä eikä kohtuutta, että jonkun – sanokaamme Yrjö Jylhän – valittujen runojen lainaaminen Kansalliskirjastosta on käytännössä kohtuuttoman mutkikasta, jos onnistuukaan. Aluekirjastoista Helmet ilmoittaa, että pari (huonoa) valikoimaa olisi Pasilan kirjavarastossa, ei muualla.

Antologioista paras, Suomen kirjallisuuden antologia, on julkaistu jo 1975. Sen uusin osa (8) löytyy Helsingistä kirjastosta, ystävällisin maininnoin ”ei lainata”. Tuossa niteessä olisi muistaakseni Hellaakoski, Mustapää jne.

Ruotsissa on välttävä verkkopaikka tekijänoikeudesta vapautuneelle vanhalle runoudelle. Ranskassa on (kuva) hyvä verkkopaikka, jossa on riittävästi uusien, myös yhä elävien tekijöitten tekstejä. Kieltä osaava saa varmasti valistavan aineiston käyttöönsä.

Sitten on aina rosvoamisen mahdollisuus. Poemhunter näyttäisi olevan mainosvetoinen verkkopaikka, jossa tiettävästi ei ole oikeuksia kysytty. Esimerkiksi espanjankielisistä runoista – Neruda, Paz jne. – on alkuteksti ja kohtuullinen käännös.

Pengon tätä tietäen, että itse suomentamani Wallace Stevens on suurimmalta osin vapaa. USA:n tekijänoikeuden ylimenosäännökset ovat todella mutkikkaita. Selvitin asiaa ja totesin, että Kongressin kirjasto pitää yllä runokohtaista listaa.

En ole kirjoittanut tätä ”runouden ystävänä”. Olen varma, että oman kielen osaaminen on avain elämään ja että kieltä täyteläisimmillään on runous. Tarkoitan myös laulun sanoja, koska ne ovat runoutta. Esimerkiksi Juice ja Hector ovat verkossa. Sarkia, Mustapää ja Jylhä eivät ole. Eikö tässä ole selvä puute?

Wallace Stevens: Kuusi merkitsevää maisemaa

(…)

 

”Minä vertaan pituuttani

korkean puun pituuteen

ja minä näen itseni suuresti isommaksi,

sillä minä yllän aina aurinkoon

silmälläni,

ja minä yllän meren rantaan

korvallani. Silti ei mieleeni ole tapa

jolla muurahaiset kävelevät

minun varjoni poikki.”

Lukemista kaikille

Uusi merkittävä tehtäväkenttä kohta 70-vuotiaalle! Eikö olekin rivo ajatus?

Viimeistään eilen käsitin, että tämä blogi on nimenomaan kommenttien takia dokumentti vuosista 2005 – 2014, ja kun huomioon otetaan muu digitaalinen aineistoni eli vuodet 1989 – 2005, puhutaan jo 25-vuotiskaudesta.

Siitä saa vängätä, onko maailman muutos vuodesta 1989 suuri, ja siitä, onko vuoden 2005 jälkeen tapahtunut mitään mielenkiintoista. Olisin samaa mieltä kuin moni muukin äänensä korottanut, että muutos – tai murros, tai tuho tai perikato – on aivan tavaton. Sen rinnalle nostaisin vain jaksot 1787 - 1791 ja 1914 - 1918. Toinen maailmansota ei ollut tällainen iljettävän perhosen syntyminen kummallisesta kotilosta ja vastenmielisestä toukasta. Se oli metamorfoosi, jollaisia kirjallisuudessa on kuvattu aina. Mitä ihmettelemistä siinä nyt on, että ihminen muuttuu kesken kaiken aasiksi tai aasi ihmiseksi?

Käsitykseni perustelut ovat… näissä kirjoituksissa.

Tekstejä on kolme tuhatta ja kommentteja 51 000. Aineisto on tietysti elitistinen ja siis epätyypillinen. Siksi sen ei pitäisi merkitä yhtään mitään eikä varsinkaan todistaa.

Onko teksteissä uutisia? – Ei kehuttavasti. Mutta saa kai huomauttaa, että ”uutinen” on 1900-luvun sana. Historiantutkimuksena uutiset ovat heikonlaisia. Sana nimittäin tarkoittaa jonkin jo tapahtuneen esittämistä valikoimisen ja järjestämisen tuloksena eli historiankirjoitusta. Journalisteilla oli ennen laatikot täynnä leuhkoja juttuja uutisesta. ”Mies puri koiraa” oli uutinen, ”koira puri miestä” ei.

Selaillessa eilispäivän lehtiä – joita on väitetty aineistosta kaikkein kuolleimmaksi – saa olla tarkkana huomatakseen, mistä ei ole uutisia. Talvisota ei syttynyt 30.11.1939. Silloin syttyi sota. Sanojen talvisota, välirauha ja jatkosota selvittely ei ole edes aivan helppoa, sillä siirtyminen muutaman henkilön päähänpistoista lähes viralliseen käyttöön painetussa tekstissä on mutkainen tie. Jopa ”ensimmäiset käyttäjät” ovat yleensä vääriä tai sitten merkitykseltään toisarvoisia.

Kirjoitetaanko todellisista asioista heti? Oletetaan hetken ajan, että osaisimme nyt sanoa, mikä oli aikaisemmin todellista asiaa. Vastaus näyttäisi olevan: ei.

Katselin (blogieni linkkejä apunani käyttäen) useitakin tämän maan ja Kalifornian parhaiden asiantuntijoiden listauksia viiden ja kymmenen vuoden takaa. Viisautta sieltä löytyi vaikka kuinka. Suhde siihen, mitä nyt pidän tuon ajan teknologian todellisuutena, toi mieleeni köydeltä pudonneen sokkoleikin sankarin. Luettelo asioista, jotka olivat silloin jo käsillä, mutta joita kukaan asiantuntija ei aavistanut, on pitkä ja synkkä. Kun tämä ei ole tekniikan kirjoitus, vetoan kokemuksiini Teknillisessä korkeakoulussa vuosina 2000 ja 2001. Internet nähtiin vielä silloin välineenä, ja sitäkin mieltä oltiin, ettei se oikeastaan koske edes tietotekniikkaosastolla kaikkia. Puhuakseni tässä vain siitä, minkä tiedän varmasti, mobiili netti eli kannettavilla päätelaitteilla johtimitta käytettävän verkkoyhteyden ongelmat tulivat tutkimuksiimme etenkin HIIT:issä vuodesta 2002. Itse ongelmat eivät olleet uusia, mutta niiden rannattomuuden ymmärsimme vasta silloin.

Yksi ongelmista oli ”yleisön” oikeus saada tietoa ja siis esimerkiksi kirjastojen asema ja digitaalisen aineiston levittäminen kirjastoista. Ongelma on todellisuudessa edelleen levällään.

Vertasin kirjallisuudesta, musiikista ja elokuvasta blogeissa kirjoitettua tämän päiväntilanteisiin. Kaikki kirjoitukseni ja kaikki kommentit ovat rajailmiöistä. Sellaisista tämän päivän vahvan julkisuuden asioista kuin rap – hiphop ei ole mitään ennen kuin 19.8.2012 mainitaan Paleface. Ainoa noita juttuja puoltava seikka voisi olla se, että kirjoista kiinnostuneet voivat lukea niitä edelleen. Kustantajat ja kauppiaat väittävät muuta, mutta ei kirjalla (kaunokirjallisuudessa) ole mainittavaa uutuusarvoa. Myös tietokirjallisuudessa 10 vuotta vanhempia huipputeoksia on vaikka kuinka, paitsi tietotekniikkaa koskevissa.

Tietoyhteiskunnan profeetat, nimiä mainitsematta, eivät ole pärjänneet. Jonain päivänä kerään rohkeutta ja katselen läpi ”Suomen tietoyhteiskuntamallin” (2001). Se kuuluu aineistooni, koska suomensin sen.

Entä jos tekisin sen kohta? Jospa siellä kuitenkin olisi helmiä sioille?

(Kello näyttää vuoden 2006 aikaa.)

Kivikkopuutarha

Kuva Wikipedia

Kommentoija hyppäsi asian ytimeen. Kiitos.

Hän yhdisti asiat eli saamani blogipalkinnon, jota voi sanoa myös kunniamaininnaksi tai sanomalehden markkinointivedoksi, ja jupinani yhdeksän vuoden blogikirjoitusten järjestämisestä.

Vastaus on Kansalliskirjasto.

Professori Kai Ekholm sanoi pitävänsä aivan hyvänä sitä, että levittelen tietoja hankkeestamme, vaikka se julkistetaan varsinaisesti maaliskuussa. Kansalliskirjastolle päämäärä on korostaa digitaalisen kirjaston ajatusta. Minulle ajatus on ensi sijassa hyväntekeväisyyttä.

Kirjasto saa siis kaiken painetun ja digitaalisen aineistoni. Miten se sen saa ja miten se sitä käyttää, siinä olen luvannut avustaa heitä oikeudellisesti. Käsillä on nippu sopimuksia. Aineistoa menee jopa kaupalliseen käyttöön eli saa myydä ihmisille, vapaaseen käyttöön eli saa levittää kenelle tahansa, ja määräajan salattavaa.

Viimeksi mainittu aineisto koskee etenkin muita ihmisiä. Mielestäni esimerkiksi tämän vuosituhannen sähköpostit eivät mielestäni kuulu kenelle tahansa edes kuoltuani. On siellä jokin määrä lauseita, joista saisi epäasiallisen uutisotsikon.

Kokoelmani ei ole kiinnostava tasonsa tai sisältönsä vuoksi. Kansalliskirjasto kiinnostui aineistoni kattavuudesta. Etenkin äitini sinnikkyyden takia kaikki on tallessa ja järjestetty. Kirjastot pelkäävät lahjoituksia. Niillä ei yleensä ole rahaa eikä työvoimaa aineistojen järjestämiseen. Huhun mukaan Heikki Reenpää lahjoitti verrattoman vanhan suomalaisen kirjallisuuden kokoelman ohella rahaa kokoelman järjestämiseen. Tämä herätti saajissa erittäin suurta mieltymystä.

Se on vielä auki, meneekö Kemppisen kokoelmaan myös vanhempieni aineisto. Se vetäisi perässään suvun kirjakaupan ja elokuvateatterin. Onkohan kukaan miettinyt, millaisia elokuvia vauraalla maaseudulla oikeasti katsottiin 1940 – 1965? Tarjolla olisi aukoton luettelo varauskalentereina.

Arvostan muistelmia ja kuultuun perustuvia selvityksiä arjenelämästä. Enemmän arvostan historiantutkimusta. Sellaisesta voi puhua vain, kun pohjalla on tarkastettavissa olevia tosiasioita. Sellainen voi olla kirje tai puheteksti. Kun sellainen on käytettävissä, tutkijat voivat ryhtyä arvioimaan, onko tuolla lähteellä mitään merkitystä, onko se uskottava ja onko se tyypillinen.

Sosiaalisen median nykyistä painoa kai saa kauhistella. Muutaman tweetin lukeminen televisio-ohjelmassa on petosta. Jonkin yhteisön eli kansan, uskovaisten, aatelin, venäläisten, suomalaisten ja lukemattomien muiden ”tahtoon” on vedottu tuhat ja kymmenen tuhatta vuotta. Sellaista tahtoa ei ole olemassa. Vallankäyttö on kallojen halkaisemisen lisäksi taitoa kertoa ihmisille, mitä mieltä nämä ovat jostain asiasta. Nyrkit voivat olla kertomisen ajan rautakintaassa tai silkkihansikkaassa, joka tapauksessa pystyssä.

Suun avaaminen tekee ihmisestä epätyypillisen. Esimerkiksi joitakin päiviä sitten puheena olleitten arvo- ja luokkakoneiden ongelma on se, minkä tekijät tunnustivat. Kuohukerma eli 2 prosenttia ja pohjapiimä eli 12 prosenttia eivät käytä verkkokoneita eivätkä edes vastaa kysymyksiin. Ja suuren enemmistön haluun kuvailla asioitaan rehellisesti tai ainakin tasapuolisesti, ei ole luottamista.

Tästäkin syystä aineisto, jota ei ole tehty ja muokattu sivullisia ajatellen, voi olla arvokasta. Päiväkirja on mielenkiintoinen vain jos se on kirjoitettu poltettavaksi. Minun blogikirjoituksiani rasittaa joka päivä tieto, että äitini, lapseni, koko lähipiiri, jolta ei heti ehdi pyytämään anteeksi, lukee näitä. Nuoren kyvyn on vaikeaa ja mieletöntä kirjoittaa romaania vanhemmistaan. Isovanhemmista sellainen syntyy vaivatta. Esimerkkejä riittää.

Kommentin lähettäjä mainitsi aineistomassista ja heuristisesta hausta. Minä kyllä tähtään paljon vaikeampaan ratkaisuun. Joku probabilistinen järjestelmä tai IP-osoitteeseen tukeutuva sisällön ja sitä koskevan integraation sulauttaminen yhteen – metatiedon käsitteen hävittäminen.

Tämä liittyy aineiston järjestämiseen. Olen nyt tuijotellut isäni 25 000 valokuvaa ja pohtinut juuri tätä. Kuvien löytäminen käy jo nykyisellä softalla. Sitä vastoin esimerkiksi kuvien maantiede (mikä joki, mikä järvi, mikä tunturi) on niin suuri urakka, että siihen ryhtyminen ei ole ehkä mielekästä. Maastonkohdat voi valokuvata nytkin, mielellään pienlentokoneesta, ja ottaa talteen GPS:n lukemat.

Ja tähän maisemaan sanomalehden blogiini kiinnittämä huomio sopi erittäin hyvin. Tämä on aitoa ja alkuperäistä verkkomateriaalia ja myös vuorovaikutteista eli interaktiivista. 

Neuvokki

Kirjoittajan kuuluu neuvoa lukijoitaan, vaikkei mistään mitään ymmärtäisikään. Minä kysyn neuvoa. On niin hyviä kokemuksia. Vasta myöhemmin menen häiritsemään tietokonemiehiä ja –naisia, etenkin entisiä oppilaitani.

Tämän blogin kehittämiseksi on annettu todella monta hyvää neuvoa. Itsekin haluaisin tagipilven). Otin esimerkin googlaamalla.

Laittaisin mielelläni linkit vaikka kaikista erisnimistä. Nytkin löytää kaikkea käyttämällä blogin hakuruutua, mutta ei se ole ihan sama. Ruutu on vasemmalla ylhäällä. Kokeilkaa esimerkiksi hakusanalla ”Lilius” tai ”perseet”.

Hyvän ja huonon hakukoneen yksi ero on virheensieto. Niinkin käy joskus, että teen kirjoitusvirheen. Google kysyy, tarkoitinko jotain muuta, mitä se ehdottaa. Yleensä tarkoitin. Blogin kone on amerikkalainen. Se ei vaivaudu etsimistyöhön katkaistujen vuoksi eikä tunne villimerkkejä (Kemppin*).

Miksi villimerkin nimeksi ei tullut ”valttikortti”? Kuten tiedätte, * tai ? ja vastaavat ”kaatavat” muut merkit.

Näiden kirjoitusteni yhteydessä puhutte välillä ”tajunnanvirrasta”. Sana antaa sellaisen mielikuvan, että kirjoittaja on pannu paperille mitä sylki suuhun tuo eli siis puuta heinää. Toinen mahdollinen tulkinta on holtiton siirtyminen asiasta toiseen ja kolmanteen.

Tuo vanhentunut termi tarkoittaa eräänlaista sisäistä yksinpuhelua. Sekä tekniikasta että termistä on kauan sitten luovuttu. Kirjoitustapana se on tavattoman hidas ja ainakin tulokseen verrattuna kohtuuttoman vaativa. Jos kirjoittaja nimittäin todella yrittäisi kirjoittaa oman tietoisuutensa paperille, se muuttuisi kirjoittamisesta. Lisäksi ”tajunta” on myös kuvia, ääniä, makuja ja muistumia kosketuksista. Kielellisen ilmauksen keksiminen niille olisi valtava urakka.

Kysymyksessä on todellisuudessa eräs keino järjestää lauseita peräkkäin. Monet ajattelevat, että olisi kirjoitettava kiinnostavasti. Niin ajattelen minäkin. Tuo ”kiinnostava” ei voi tarkoittaa vain aiheita. Kuka ei tietäisi, että kiinnostavista aiheista, kuten vaikkapa erikoisesta autokolarista, voi kirjoittaa yksitoikkoisesti. Ellei tiedä, lukekoon poliisin laatiman pöytäkirjan siitä ajoneuvojen yhteentörmäyksestä. Yleensä keinot, joilla tavoitellaan tekstiin ilmeikkyyttä, ovat huonoja.

Teen usein näin – samalla tavalla kuin tässä kirjoituksessa. Ensin on yksi ymmärrettävä asia eli blogin tekstien hakeminen tietokoneella. Sitten on toinen asia eli huomioita kirjoittamisen käytännöistä. Nämä kaksi eivät näytä liittyvän toisiinsa sen suuremmin. Tavallisesti selittämättä mutta nyt sormella osoittaen siirryn kolmanteen asiaan, joka yhdistääkin nämä kaksi edellistä. Monipuolisuutta tavoitteleva tyyli tekee haut ja hakusanojen käytön vaikeaksi.

Miksi konstailla? Niin, miksi puhua hauskojakaan. Vanhan kaskukirjan miestä oli sakotettu, kun hän oli haukkunut vallesmannia siaksi. Sakon saatuaan hän kysyi nimismieheltä, saako sikaa sanoa vallesmanniksi. Kun toinen oli todennut, ettei ainakaan laki aseta sellaiselle esteitä, hän sanoi poistuessaan: ”Näkemiin, vallesmanni.”

Vallesmannia voi sanoa siaksi monella tavalla. Toisista sakotetaan, toisista ei.

Tämä blogi on Googlen atomic. Kun muutin hiukan otsikkoa, kaikki kirjoitukset vuodesta 2005 muuttuivat. En keksi tähän hätään keinoa, jolla osoittaisin, että oli jossain vaiheessa professori ja sitten eläkkeellä oleva professori, mahdollisesti emeritus. En tiedä, miten tuo menee nykyisin, koska minulla oli virkaani 15 vuoden nimitys, ei elinikäinen, johon ”emeritus” tuntuisi viittaavan. Kun minua nimitettiin, elinikäisiä virkoja ei tainnut enää olla.

Olisin parannellut blogin asua vähän väliä ja kenties siirtynyt Word Pressiin, mutta pelko olemassa olevan systeemin sotkemisesta on pidätellyt. Pelko ei ole aiheeton. En alkuunkaan hallitse verkkosivun muotoilemista sekä tietokoneen ruutuun että kannettavaan sopivaksi.

Kun päätin, etten rupea suututtamaan ketään painamalla blogin kommentteja tulossa olevaan kirjaan, mietin nyt, että jospa kaikki tekstit ja kuvat siirtäisi toiseen ”arkistoblogiin”. Se voisi olla pelkkään lukemiseen houkutteleva. Siitä voisi jättää kuvatkin pois. Siellä olisivat kommentit sellaisinaan. Mielestäni kenenkään tekijänoikeutta ei loukattaisi, koska verkkoon tarkoitetut kommentit vain siirrettäisiin toiseenkin kohtaan verkossa.

Sitäkin harkitsen, että jospa linkittäisi tuohon arkistoblogiin kirjat. Minulla on tekijänoikeudesta vapaita kirjoja puolisen tuhatta, tietysti enimmäkseen klassikkoja. Olisi ihmisten niin kuin helpompi löytää. Mitä neuvottre?