Kynä Parker

On vihoviimeistä hullutusta ostaa kynä, kun sellaisia voi varastaa työpaikalta. Ellei tuo tärppää, harkitsemattomat myyjät saattavat jakaa sellaisia ostajan näköisille. Myös pankissa voi kynän sujauttaa taskuunsa kylmän rauhallisesti. Ja geelikynä on verraton, kunhan siinä on nipsautussysteemi, ettei tasku mene, kun kynä kuitenkin päätyy taskun pohjalle. Se muste on koko petoa imeytymään ja leviää kankaaseen kuin Anttila.

Luulin holtittomienkynän ostopäivieni päättyneen. Nyt tässä on Parker 5th. Ehkä se johtui laihtumisestani. Olen kuin toinen mies. Kokeilin jo erääseen tuttavaankin kuuluisaa avausrepliikkiä ”Anteeksi että en tunne sinua, mutta olen niin kovasti muuttunut.” Rahat otti taidokkaasti Akateeminen kirjakauppa. Kellarissa oli tungosta. Tänään siellä on varmaan valloillaan maanpäällinen helvetti.

Tutkimalla jutun kuvaa huolella näette, mitä ulkomaalaiset ovat keksineet. Säiliö on samantyypinen ja kokoinen kuin kuulakynissä. Kärki on hyvin samanlainen kuin kuitukynissä. Terä on täytekynän. Todellinen hybridi. Minulle toistaiseksi tuntemattoman mekanismin ansiosta terät koskettavat kirjoittaessa ja musta alkaa virrata verkkaan mutta varmasti kuin Jordanin joki. Kynän jäädessä pitkin niin kuin kynä pakkaa jäämään se ei kuitenkaan kuivahda. Suoritin tieteellisen kokeilun jättämällä sen eilen ja ryhtymälle kopioimaan Äidille huvittavan laulun sanoja taas nyt, 12 tuntia myöhemmin. Tällä pirulaisella ei pyyhkäise ensin tyhjää niin kuin täytekynällä aina ja kuulakynälläkin usein. Se alkaa heti kirjoittaa.

Kirjoituskokemus on sama kuin täytekynällä. Makuasia, mutta minusta vain siinä on sellaista tekemisen tuntumaa, jota ainakin runojen kirjoittaminen edellyttää. Kirjoitan runot ja runojen käännökset kynällä, joskus moneen kertaan, ja vasta sitten koneella. Koneen eli näppäimistön helppous on hyvin petollista. Sairaan psykologian näkee esimerkiksi lyöntivirheistäni. Teksti on niin painetun näköistä, ettei sitä oikein koskaan opi tarkkaamaan tarpeeksi. Löytääkseen ne lyöntivirheet, joita oikolukuongelmat eivät poimi, kuten oikeat sanat väärällä paikalla, joutuu lukemaan kirjain kirjaimelta.

Tuota ilmiötä olen lakannut tuskailemasta kauan sitten. Tiedän kokemuksesta, että loppujen lopuksi osaan oikoluvun, koska tein sitä työkseni 1964. Se kuitenkin edellyttää sellaista ajatuksettomuutta, joka ei enää houkuttele. Tosin muistan kauhulle niitä naismaistereita, jotka tekivät silloin ennen tuota työtä elämänsä päivät. Vedokset olivat pitkiä ja kapeita. Kun koko nippu luiskahti lattialle, siinä riitti keräilemistä. Yleensä liukaspintaiset paperit olivat kuin myrkyllisiä käärmeitä.

Oikoluku oli silloin suomeksi oikaisuluku. Käytettiin myös nimitystä korjausluku. Opin deleatur-merkin (poisto). Merkki löytyy tuolla latinankielisellä nimellään hakukoneella ja kuva kanssa. Saksan teollisuusstandardi oikolukumerkinnöistä on DIN 16511. Merkin alkuperä on penni, pfennig.

Aina ihmettelemänne vanha saksalainen kirjaimisto löytyy hakukoneella nimellä Sütterlinschriften. Kuvasta nähdään, että deleatur-merkki on itse asiassa pieni d. Nuo kirjaimet, jotka syrjäytettiin virallisesti natsivaltakunnan lailla 1941, ovat keskinkertaisesti saksaa osaaville hyvin vaikeita tulkita. Mutta ei kai saksankielistä käsin kirjoitettua vanhaa tekstiä keskin kerroin usein kohtaakaan. Itse tutkin sitä Berliinissä armon vuonna 1961 ja sain isäntäväeltä johdatusta asiaan. Samoin tulin tutuksi ”goottilaisen” kirjoituksen kanssa, jonka tunnemme sotaelokuvista. Olin kyllä nähnyt näitä vaikeaselkoisia kirjainmerkkejä kyltinriekaleissa Kaunispään tien varressa vuonna 1955. Luulisin ettei niitä enää ole.

Pahoittelen syrjähtelemistäni. Pojat ovat sellaisia – kaikki salakirjoitukseen vivahtava kiehtoo. Itse käytin hovioikeuspäivinäni pikakirjoitusta henkilökohtaisiin muistiinpanoihin, siis Gabelsbergerin järjestelmän mukaan. Sekin katosi, siis pikakirjoitus, kuin kuppa Töölöstä, vaikka ennen sotia se oli kouluissa valinnaisena aineena, ja minulla on hallussani isäni laatimia luentomuistiinpanoja, jotka on toteutettu ihailtavan taitavasti pikakirjoituksella, ehtolyhennyksiä tosin vain kohtuullisesti viljellen. Ei niitä osaisi lukea enää kukaan muu kuin minä ja naapurin rouva.

Kirjoitetun viivan paksuudella on merkitystä entisen pikakirjoituksen lisäksi tekstaamisessa eli kauniisti kirjoittamisessa. Pikakirjoituksessa ohuen ja paksun viivan merkitykset eroavat toisistaan. Yleensä paksu viiva tarkoittaa merkin kahdentamista. Siksi pikakirjoittajat käyttävät pehmeän puoleista lyijykynää. Kuulakynä on tuohon tarkoitukseen kelvoton. Kalligrafiakynien nykyinen versio on huopakynä, jonka terä on suora, ei pyöreä. Muutamalla lantilla saa esimerkiksi viiden kynän satsin, jolla voi pyöritellä joululahjapakettien tarroihin toivotuksia tai haistatuksia, sen mukaan mitä luonto tuntuu vaativan, tai vaikka laatia lyhyitä viestejä suvun arvohenkilöille, jos sellaisia on.

Agapetuksen (Yrjö Soini) kirjan nimi ”Kaikkien pappien täti” on kadehdittavan hyvä.  Itse kirjaa en ole lukenut, mutta lupaahan tuollainen nimi lukuelämystä, kuten ”Pitäjänvaras”, jonka olen lukenut. Harmi muuten, että nuo menneisyyden huumorikirjailijat tuntuvat saaneen tekijänpalkkion metrimitalla. Nykylukijan mielestä täysin turha ja hiukan häiritsevä pyörittely ja jaarittelu tahtoo tuskastuttaa. Niinpä en neuvo hyökkäämään Agapetuksen kirjojen kimppuun. Niitä olisi kyllä saatavissa loputtomasti antikvariaateista, ja joukossa on tilannekomiikan helmiä, ylimpänä ”Hilmanpäivät”. Edvin tekee näyttelijänä parodiaa itsestään. Hän kuulemma oli livenä kova poika melskaamaan ja työväenteatterin kasvattina kova pitämään kuria. Rouvani kuunteli joskus Åken muistelmia siitäkin, millaista oli maata nykyisin Munkkivuoren ostoskeskuksen paikalla koko yö lätäkössä haavoittuneena ja kuolevana Lehtona. Kiroukset lähtivät kuulemma yrittämättä ja tuskanhuuto soinnahti aidolta ajattelemalla elokuvan ohjaajaa…

Se Parkerin kynä on kallis, halvimmillaan vähän yli viisikymppiä. Hankintaretkeilyni opetti taas yhden asian, kun olin palannut tietokoneeni ääreen. Metalliterällä varustetut kynät ja ylimalkaan kalliit kynät ovat kadonneet maailmasta. Ainakaan niitä ei saa Suomesta. Niinpä panen tarkoin talteen jälkipolvea varten sen vanhemman Fisherin avarjuuskynän (space pen), jonka olin kerran vuonna 1975 unohtanut Haavikon pöydälle Otavasa ja jonka löysin lähes tuman syyvyydelle kirjoituspöytään pystyyn iskettynä, kun kirjailijaherrat H. ja Meri. V. olivat keskustelleet Esikartanossa historiasta tai, kuten epäilen, rahasta.

Toimilaitteet

Pelkään unipoliisia. Eilenkin Istuimme nuoremman poikani kanssa oikeutta Pasilassa tai Salmisaaressa. Hovioikeuden istunto se oli. Lain mukaan isä ja poika eivät saa toimia monijäsenisen tuomioistuimen jäseninä yhdessä eli istua samalla jaostolla.

Tilanne on sinänsä tuttu. Kun viimeksi laskin – siitä on kyllä aikaa – puolet hovioikeuden ja korkeimman oikeuden tuomarinvirkojen haltijoista oli esteellisiä johonkin lakimiessukulaistahoon. Siis minä olin aikoinani esteellinen kajoamaan millään tavoin sen asianajotoimiston juttuihin, joissa sukulaisiani oli työssä.

Uneni oikeusjutussa riideltiin Sokosti-tunturin omistusoikeudesta. Nyt selvin päin riita kuulostaa oudolta, koska tunturi sijaitsee kansallispuistossa ja on siis valtion oma. Muistan kuitenkin siirtyneeni tuomarista todistajaksi kertomaan jotain isävainajaani liittyvää. Kesken lausumani aloin miettiä, että tämä on niin kummallista, että olisiko tämä unta. Heräsin siihen epäilyyn.

Poikani oli muuten puheenjohtajana. Erikoista. Todellisuudessa hän on viskaali. Puheenjohtajana ei voi olla esittelijä, vaan jäsen. (Sivuutan apujäsenet, koska nimitys tuntuu oudon pornografiselta.)

Viime päivinä myös televisiossa on vihjattu, että unipoliisi on jo työssä. Peittelysyistä on toistaiseksi tapana puhua stressistä tai vireisyyden mittaamisesta. Se onnistuu jo älypuhelimilla. Onneksi olen vanha. Muuten olisi kova kiusaus hankkia tarvittavat ohjelmat ja kokeilla, missä määrin Mahlerin kuunteleminen vaikuttaa hermostooni toisin kuin Brahmsin. Tarjolla on tiettävästi aivosähkökäyrää. Kuluttajille ei ole vielä aivojen kuvantamista, koska siihen tarvittaneen fMRI-laitteisto, joka maksaa kevyt kymmenen miljoonaa.

Puusta katsoen nanoselluloosa on meidänkin metsäteollisuudeltamme erinomainen avaus. Sovelluksista ei tule ensi hätään puutetta, mutta teollisen mittakaavan sovellukset ovat vaikeita. Nyt viimeksi nanohopea, joka on tarpeen muun muassa vedenpuhdistamoissa, on todettu myös mahdolliseksi terveyshaitaksi. Tuo uuden tyyppinen selluloosa puolestaan saattaisi olla erittäin mielenkiintoinen väline esimerkiksi öljyvahinkojen vaikutusten eristämiseen arktisilla alueilla.

Anturit ja toimilaitteet menevät joka tapauksessa aivan uusiksi. Nanomoottorit eli siis senttimetrin tuhannes miljoonasosan kokoluokassa toimivat, biologisia prosesseja jäljittelevät laitteet toimivat laboratorioissa. Erittäin suurta mielenkiintoa herättää esimerkiksi syöpälääkkeitten kuljettaminen ja kippaaminen oikeaan aikaan täsmälleen oikeaan paikkaan solun sisällä.

Sopivan mittainen katsaus alaan löytyy esimerkiksi osoitteelle nanoparticel-blog.com. Luonnollinen lähde on esimerkiksi Nature-lehden verkkojulkaisu Nanotechnology.

Tällaisista aiheista mielikuvitus helposti hurjistuu. Sairaan tai terveenkin ihmisenruumiin ruumiin, verenkierron ja hermoston toimintojen välittäminen nykyisen kaltaisella älypuhelimella hoitohenkilökunnalle voisi olla mullistava muutos muillekin kuin potilaalle. Toisaalta tuollaisten tietojen vuotaminen ulkopuolisille voisi olla enemmän kuin epämiellyttävää. Sääntely ei tietenkään kykene alkuunkaan seuraamaan teknologiaa, tutkimusta eikä kaupankäyntiä.

Olemme kyllä jo uudessa ajassa. Mielestäni kuulin jo televisiosta asian, jonka luin pari kuukautta sitten – epidemioiden torjumisessa Google on jo tällä hetkellä tärkein työkalu. Jonkin influenssaepidemian etenemistä pystyy seuraamaan aika yksinkertaisesti laskemalla hitit ja paikkatiedot. Oireileva ihminen etsii lääkäreitä ja lääkkeitä. Google Inc. tietää, kuka etsii ja mitä.

Suhtaudun Googleen yhä suuremmalla pelonsekaisella kunnioituksella. Kun katselin tähän kirjoittaakseni verkkokauppoja pari viikkoa sitten, kaupoista suurin ponnauttelee mainoksia ja hyvin räätälöityjä tarjouksia selaimeeni edelleen, vaikka en yrittänytkään ostaa mitään. Hyvät on pojilla pelit.

Lähivuosien surinasana on kyberfysiikka. Ainakin Yhdysvaltain tutkimuksen rahoittajaorganisaatiot ovat vakuuttuneita siitä, että sulautettujen verkkojen ja fyysisten esineiden rajapintojen tutkimus on avaamassa sinänsä vanhanaikaisella valmistavalle teollisuudelle mahdollisuuksia, joita ei oikein osattu kuvitella. Erityisen kiinnostavaa on, että teolliseen valmistamiseen liittyvät suuret ongelmat, kuten päästöjen hallinta, voidaan ottaa puhtaalta pöydältä mietittäväksi.

Ei se ole mikään ihme, että toisaalta kyberfysiikka, toisaalta nanoteknologia kohtaavat jo autojen ja lentokoneiden valmistuksessa. Tätä en ole lukenut mistään, vaan esitän oman arvaukseni – erilaisten akkujen ja paristojen kehittäminen oli ehkä puoli vuosisataa käytännössä pysähdyksissä. Laiminlyönneistä kärsivät puhelinten ja tietokoneiden käyttäjien lisäksi kaikki ne, joiden mielestä sähköauto, siis suorituskyvyltään nykyisiin polttomoottorilla varustettuihin verrattavissa oleva laite, on kukaties odottanut juuri hurjaa miniatyrisointia ja robotiikkaa.

MIT:ssa robotit kasvattavat siemenestä alkaen tomaatteja, ja hyviä kuuluu tulevan. Google kokeilee kuljettajatonta henkilöautoa ja sanoo tuloksia lupaaviksi.

Itse mietin, kumpaa tämä on, tosi vanhaa vai aivan uutta tekniikkaa. Nanohiukkasia on näet osattu käyttää lasin puhaltamisessa ainakin pari tuhatta vuotta. Kuvan lamppuja asennettiin omistamaani ja hallitsemaani huoneistoon tänään. Lasihuppu on käsitelty jollain mielenkiintoisella tavalla niin että siitä erottuvat kaikki sateenkaaren värit. Muotoilija tuntuu kuitenkin onnistuneen yhdistämään tunnelmavalon (yleisvalo) ja spotin. Ei huono. Halogeeni, ei LED, koska toistaiseksi ledien värilämpötila pakkaa olemaan kaikkea muuta kuin mitä pakkaukseen on painettu. Itse suhtaudun asiaan innostuneesti.

Kiltti kirjoitus

Opin Kaliforniassa pitämään amerikkalaisesta autoilusta ja autoistakin. En olisi uskonut sitä itsestäni, mutta kaverin Pontiac, jota sain lainailla, oli Malibun ja Los Angelesin välilläsitä itseään. Eivät loppuneet sylinterit kesken eivätkä hevosvoimat.

Myös automaattivaihteeseen rakastuin.

Maailmassa on paljon liian tuttua, sellaista jonka merkitystä on vaikea tajuta. Tunnen rotuerottelun lopettamisvaiheen oikeustapaukset ja sen todella rajun ratkaisun, jolla U.S. Supreme Court toteutti perustuslaillisen vallankaappauksen ja määräsi koulukuljetukset uusiksi niskoittelevissa Etelän osavaltioissa.

Termi "busing" eli pakkokyyditseminen oli paljon esillä 60-luvulla Arkansasissa ja muualla - esimerkiksi Los Angelesin Pasadenassa. Tuomioistuin määräsi, että erirotuisia lapsia on opetettava yhdessä, ja kun koulupiirit vastasivat, että ei satu olemaan, vastaus oli julma: etsikää jostain ja kuljettakaa.

Taustalla on se liian tuttu asia, joka on meille tuntematon, eli amerikkalainen koulubussi. Meillä ei ole koskaan ollut mitään vastaavaa, vaikka kouluihin on tultu bussilla ja taksilla.
Ajatuksen takana oli nebraskalainen kasvatustieteilijä Frank W. Cyr, joka nostatti aatteen vuonna 1939.

Suhteellisen uuden tiedon mukaan Yhdysvalloissa on joka päivä liikenteessä 450 000 koulubussia. Ne jotka tulevat kouluun limousinella tai vanhempien kyydissä, haluavat erottua joukosta. Koulubussi ja koulun piha ovat ne tasa-arvon tantereet, joita eilisen kirjoituksen kommenteissa haettiin muun muassa reserviupseerikoulusta.

Kun aloin ajaa autoa Amerikassa, ensimmäiseksi kallooni taottiin, että pysähtyneen koulubussin ohittamisesta lähtee kortti per heti. Niissä on nykyisin puomi, joka ulottuu keskiviivalle. Kukaan ei ohita.

Toinen asia, jonka amerikkalaiset neuvoivat minulle, oli Zebra Crossing - näkyvästi merkitty suojatie. Jos jalankulkija saa tossunsa kadulle ennen autoa, reitti on hänen ja liikenne pysähtyy. Tarkkailin tätä kauan Santa Monicassa, jossa on todella paljon suojateitä ja jalankulkijoita toisin kuin Los Angelesissa yleensä. Tilanne oli sama esimerkiksi Culver Cityssä, joka on sekin kiva paikka.

Jalankulkija on turvassa. Päälle ei ajeta. Kun tähän asiaan lisää moottoriteiden kulttuurin eli sen, että päättäväiselle henkilölle tehdään aina tilaa jonossa, se on todella jotakin. Hurjastelijoita ei tuntemillani moottoriteillä näe, koska ne ovat niin tukkoisia. Hurjastellen ei pääse mihinkään. Mutta tulo liittymästä esimerkiksi 11-kaistaiselle moottoritielle (L.A. Downtown) vaatii siis uskallusta. Sitten siihen tottuu. Ja motari on kymmenen kertaa nopeampi kuin "surface" eli katuverkko.

Amerikkalainen koulubussi, lukemattomista elokuvista ja valokuvista tuttu, on tiettääkseni yhtä hyvin rakennettu ja suunniteltu kuin lontoolainen taksi. Peilejä on joka paikassa niin että kuolleita kulmia ei ole, ja jopa bussin kori oli amerikkalaisittain epätyypillisesti alkujaan suunniteltu kestämään, vaikka auto menisi nurin.

Niinpä tämä kulkuneuvo on ylivoimaisesti turvallisen maalikenteen väline.

Romantiikassa "vinttikoira" (Greyhound) vetää mukanaan haaveellista ilmapiiriä. Mutta koulubussi tihkuu nostalgiaa ja lapsuuden viattomuutta.

Ja ne tuomioistuinten päätökset eivät olleetkaan niin mielettömiä, sillä kyllähän se kaupunkialueella on hiukan samantekevää, mistä lapset kerätään kouluihin.

Toisin sanoen school bus on teollisen suunnittelun ja vieläpä sosiaalisesti suuntautuneen julkisen palvelun mestarinäyte - samaa luokkaa kuin läkkipeltinen roskatynnyri, joka vaikutti 1800-luvulla ratkaisevasti kaupunkien terveysoloihin, tai brittien kehittämät valurautainen postilaatikko ja puhelinkoppi.

Helsingin Kaupungin Liikennelaitos on tiettävästi aiheellisesti erinomaisen hyvässä maineessa. Mutta keltaisia busseja ei ole - ja ennen vanhaan keltaiset olivat postiautoja.

Taiteesta

”Amerikan ornitologian” tekijä piirtää linnun,

joka on nyt kuollut sukupuuttoon

(Alexander Wilson, Wilmington. N.C. 1809)

Kun hän tuli kylän läpi, siipeen ammuttu lintu piilossa

hänen takkinsa alla alkoi itkeä kuin lapsi,

kovaa korkealta valittaen, kuin huudot jotka

hän kuuli jo väijyessään sitä metsässä, ja emännät ihmettelivät

ja kiirehtivät sisään varjelemaan vahingolta omia pienokaisiaan.

Ja kapakanpitäjä ja isännät kysyivät,

oliko lapsi sairas, ja nauroivat.

He hakkasivat reisiään ja nauroivat vielä kun hän otti esiin aarteensa,

ylpeytensä ja taakan: valittavan,

huutavan keltanokkatikan,

variksen kokoisen.

Yläkerrassa lintu vaikeni, kun hän laski sen vapaaksi

työhuoneessaan. Ruokapöydässä

hän kertoi, miten tosi lintutaiteilijat

pakosta keräävät parven ympärilleen ampumalla

niin että lintu saa elää ikuisesti kirjoissa.

Sitten vuoteella oli rappausta

ja lintu oli hakannut seinään reiän,

läpi vuorilautojen jo

näkyi taivas. Kun hän sitoi sen jalasta

pöydänjalkaan, valitus alkoi taas.

Ja valitus jatkui kuin kaiho synkkiin metsiin,

kun taiteilija piirsi, väritti pergamentille

punaisen harjan, harmaat kynnet, ruskean silmän, josta

valkoinen laikku ulottui voimattomaan siipeen

kuin lentävä valo, ja loppui mustaan.

Hän piirsi mietteissään useita päiviä, söi ja unelmoi

ja kuunteli kynsiä ja kovan nokan ääntä,

kun lintu hylkäsi hyönteiset ja herneet,

pähkinät ja imelänkarvaat hedelmät,

liikettä pöydällä, pistoja sormiin, valitusta.

Hän sanoi seuranneensa sen kuolemista surren.

= = =

David Wagoner ( s. 1926)

Suom. J.K.

= = =

(Quoted from Czeslaw Milosz; A Book of Luminous Things. An International Anthology of Poetry, 1998; - because I have had on my wall now for 15 years a drawing presenting a woodpecker, and the poem is so good and the author hardly known here in Europe, though I think he should be & you notice that he is a professor and extremely well versed in poetry & wrote a complete poem about the shooting of John Dillinger outside the Viograph theatre July 22 1934, when it was extremely hot, even for Chicago & the painting is the real thing by Wilson.)

Sotaisat muutokset

Joost on eräässä mielessä Skypen ja YouTuben yhdistelmä.

En ole ehtinyt kokeilemaan, mutta luvassa on. Ja beta-vaiheessa on Joostkin.

Se lausutaan "juiced".

Televisiokuvaa voi siirtää P2P-pohjalla. Voi olla että se on halpaa tai ilmaista. Voi olla että tästä tulee internet-televisio, jolla voi katso monien maiden outoja ohjelmia itse alitsemanaan aikana.

Castells on sitä mieltä, että suuri demokratiavaje ja sitäkin suurempi poliittisten prosessin siirtyminen mediaan on uudenlaista sotaa. Kyllä hän ilmeisesti on oikeassa. Siirrymme pull-tekniikasta push-tekniikkaan. Syötteet ovat jo esimerkki tästä.

Ehkäpä blogeilla on suurikin merkitys. Ainakin lehdillä ja televisioilla on suuri hätä sijoittaa sammakkomiehiään blogosfääriin.

Yleisöä tyhmennetään järjestelmällisesti. Levittämällä uusia konsepteja ("Idols") voi vaieta monesta asiasta. Todellisia asioita otetaan haltuun. Kasvihuoneilmiö rinnastuu ennen pitkää Ahvenanmaan punkkien aiheuttamaan terveysriskiin. Kun ongelma on myönnetty, sen voi unohtaa.

Ehkä koskaan ennen ei ole vaiettu näin paljosta.

Castellsin esimerkki on poliittiset skandaalit ja erilaiset väärinkäytökset, joita riittää joka viikolle. Tekijöinä ovat useimmiten poliitikot, ja aika usein virkamiehet. Minäkään en usko, että väärinkäytöksiä olisi enemmän kuin ennen. Vähemmän niitä on.

Ranskassa televisio ja muutamat kunniansa myyneet blogit käyvät sotaa esikaupunkien tekstiviestien kanssa. Yhdysvalloissa ainakin pari vuotta sitten Murdochin media ja Foxin uutiset olivat auttaneet melkein puolet kansaa uskomaan, että Saddam ja Al Quaida olivat kompuksessa ja hallitsivat pelottavia joukkotuhoaseita.

Bushista on tehty liberaalin älymystön voimin Amerikan tyhmin mies; se on hänen poliittiselle toiminnalleen ihanteellista. Tyhmyys samastuu vaarattomuuteen. Kun arvostelijatkin ovat tyhmiä tai ainakin yliampuvia, kuten Michael Moore, asiat ovat hyvällä tolalla.

Taistelua käydään viestintävälineillä ja tekijänoikeudella. Tekijänoikeuden "parantaminen" on olennaisesti sensuurikeino. Suuret yhtiöt ja niiden rahoittamat pienet poliitikot ovat mukana ottelussa vapaudesta, ajatuksen vapaudesta.

Yleisradioyhtiöiden asema on ollut hyvin tärkeä ja niiden työ on onnistunut. Mutta niiden aika alkaa olla ohi. Ihmiset haluavat ekstreemiä viihdettä eivätkä ekstreemiä tietoa.

Euroopassa tilanne ei ole niin paha. Eräs ystävä kysyi, voidaanko Suomessa bloggeri panna Kalifornian tapaan vankilaan, jos hän vetoaa lähdesuojaan ja kieltäytyy poimimasta ottamaltaan videolta yhteiskunnan vihollisia.

Yhdysvallat on jättänyt lainsäädännössä yksityisyyden suojan, tietokannat ja lähdesuojan silmiinpistävä vähälle. Suomessa perustuslain ja sananvapaudesta joukkoviestinnässä annetun lain mukaan jokainen tietoverkkoon toimitettu viesti nauttii lähdesuojaa.

Ei tarvitse olle toimittaja.

Tämä voi kuulostaa synkältä. Kuulen kuolaimien kalinan. Näen turhan kulutuksen ja tarpeettoman viihteen keinoilla, jotka käytännössä estävät ihmisiä ajattelemasta, miten vapautta voisi käyttää.

Vapautta on näet kahdenlaista. Vapautta jostakin ja vapautta johonkin. Edellinen on esimerkiksi Suomessa käsitetty ja asialle on tehty paljon. Jälkimmäinen on unohtunut tykkänään.

Tällä hetkellä asiaa pitävät yllä nalkuttavan äänet verkossa.

Kuten tämä.

Tic Toc

Have a look at the link "kellot". It just might come handy for foreigners, too. It only contains a list of brands of watches plus hyperlinks on companies + Finnish importers. www.kellot.fi

As you might not know, just like Volkswagen now owns almost everything from Lamborghini to itse "rival" Seat, Swatch has gobbled up the prestige marks. Rolex, this originally British quim so greatly favored by Americans, is no watch. It is a way of saying:"Look, I am rich!" Or it says:" Look, my wife believes I am doing O.K. and does not know, what a jerk I am really am, so please let us not tell her, because she really has some money."

Let us hope Esa and his friends include some really expensive stuff, double the price of a mealy Vacheron Constantin, like A. Lange & Söhne. Price for a basic watch $ 30 K.

"Yes, we all all Sirs", wrote Robin, when I asked something about him and his merry men. The timepiece Robin frisks still is the same Timex I noticed 1995.

The father of a friend, Mr. Pekka Herlin, was told by an ambassador or accountant that in China as well as Japan they have the tendency to check the condition of business-men's shoes and their watch. So he drew from his pocket a handy alarm-clock attached in paper-string, and worth the $ 6 he had paid for it.

The voluntary consult was disgusted, when the Chinese bought elevators for all Shanghai from Mr. Herlin, and walking platforms too.

Although I know a place where there is a carton full of 1968 Omegas in mint condition (Speedmaster, Spacermaster), I greatly favor watches that do not cost more than € 100, There is an exception, a large Mondaine Swiss Railway Clock, from Modern Arts Museum, N.Y. It is marvellous to see, what time it is. With these eyes, carrying bags ful of books or rudely wakened in office-time from sweet dreams.

In the photo there is Jacob Jensen's clock i greatly admire. It is cheap, too. Half of people I have asked do not understand, how to read the dial. For the other half, it is all obvious. In the picture, it is 7:45. The little circle pulses showing seconds and in this case that the alarm is on.

Jensen and Arne Jacobsen are the two Scandinavian masters. Of course we used to have our own, like Wirkkala, Sarpaneva, Still and Frank - but I admire the Danes. Kastrup is possibly world's least anxiety-ridden airport. It feels almost nice - and you can smoke there.

There are other things that are hard to learn but nice to use - Adobe Acrobat, Photoshop, InDesign, Illustrator and even something else. Nobody but a nincompoop (non compis opiis - meaning certified lunatic) should yous Photoshop in this worl of ours that is so full of easier tools for trimming your basically bad digital photos - starting from the inimitable IrfanView.

At present I am changing my beloved old maps from bitmap into vector graphics. I went around asking, is this possible. Once again, my friends and students are all too good and skillful. The answer "I do not know anything about Windows and the programs those people use", is honest. However, they do not know Adobe-products either.

Therefore I do not degrade myself into really studying, how to use the programs, but instead do things wrong for a couple of years, meaning using ten things where one shortcut would do the trick. That is bad character, but that is what most people do. My father used first to memorize the manual and call me asking "Now I feel I might start using this Excel, but there is a function mentioned on page 732 that seems a bit obscure..." - But he served in Air Force 1939-1944 so that his attitude to technical issues is a bit warped. If you life depends of technical issues, you just might get cautious.

So, here is this day's piece of news. Yesterday I said something bad about MS Outlook (not Outlook Express). Actually I feel it should burn in hell together with its authors. But it really synchronizes easily with Nokia Communicator and I really have the tendency to be in Helsinki when an audience waits for me in Oulu, so this is one reason. And I do not think the law-courts are very admirable, because they have this tendency to use non-interoperable software. Helsinki Court of Appelas had an exotic word-processing program still in my time (up to 2000) and I had to figure out, how to save texsts in ascii. The Supreme Court was using Lotus, when I asked last, and typically a justice has never even heard of Word or Adobe Acrobat. That makes keeping contact difficult. Luckily they mostly do not want to keep contact, except in dire need.

So - Acrobat 8 claims it has a really good tool for archiving e-mail in pdf from MS Outlook. The thing in Ourlook for Acrobat 7.0 is rather good - but it is slow and makes mighty files.

This is too good to be true.

My solution has been to export all the damned stuff in ascii, clean it up using RegEx and find the old messages I need just using peasant cunning.

* * *
En osaa päättää, pureutuako kiinni johonkin kieleen, kuten suomeen.

Voi olla, että mielen pohjalla on ajatus tavoittaa eräitä tuttavia ja tuntemattomia maailmalta. Mutta tarkemmin ajatellen rinnakkaisblogi voisi olla parempi ajatus siihen.

Lisäksi englanniksi kirjoittaminen falskaa. Osaan kirjoittaa suomea. Minulla on paperit siitä, että osaan kirjoittaa hyvin. Myös sisältäluku ja luetun ymmärtäminen oli kiitettävä.

Käskin vilkaisemaan linkkiä tai suroaan Esukan kello-listaa www.kellot.fi

Esa ei varmaan pidä lempinimestään, mutta Savossa kirjakielisen nimen käyttämistä pidetään loukkaavana. Jaakko on Jassi ja Marja-Leena on Massi. Lada on Latukka. "Vaehtaesko sitä Latukkaan ölöjyt?"

Olen myös syvästi kiintynyt Holopaisen mummu-vainaan puhutteluun: "Ottaako hiän lissee?" Luullakseni "hiän" tarkoittaa että olen arvohenkilö, rohvessori.

Päivän jutun kuvassa on Jakob Jensenin herätyskello, joka on kauneinta muotoilua, mitä olen nähnyt. Puolet ihmisistä ei osaa lukea tuota kellotaulua. Kello on 7:45, ja sekunnit sykkivät keskiössä.

Jensinin luomus on ihan halpa. Toisen tanskalaisen, Arne Jacobsenin tavarat ovat murhaavan kalliita. On minulla ollut hänen tuhkakuppinsa (kuvassa) 1960-luvun lopusta.