Äiti kuoli eilen

 

 

Tiedon sain puolilta päivin. Äitini Laila, joka siis oli syntynyt 1923, eli 99-vuotiaaksi ja kuoli hyvin rauhallisesti. Hiipuminen alkoi toden teolla vasta muutamia kuukausia sitten, mutta vielä viimeisinä päivinään hän oli kysynyt ja vastannut. Hänellähän oli sekin onni, että hän välttyi jokseenkin täysin muistisairauksista ja mielen virheistä, vaikka vietti kokonaista 10 vuotta palvelutalossa Espoossa.

 

Olimme juuri sopineet sisarusten kesken, että odotellaan ensi viikkoon eikä ilmoitella.

 

Nyt aamulla luin, että tieto kuolemasta on jo Facebookissa. 

 

Olin ehtinyt ajatella, että naapurit ja tuttavat saisivat mielellään pidättäytyä. Siinäkin tein virheen. Ei ole minun asiani yrittää määräillä muita.

 

Tätä oli odotettu. Äiti itsekin toisteli, että nyt saisi jo loppua.

 

Siksi sanon omasta puolestani, että antakaa kukkien olla. Jos ja kun joku haluaa ilmaista tunteitaan äitiini nähden – hän piti kuvista ja korteista. Maanantaina katsomme, kuka kantaa mukanaan postikortit, joita on ainakin 3 000, ja kirjeenvaihdon isän kanssa, jota on etenkin sota-ajalta tuhansia liuskoja.

 

Luulen osaavani arvioida: julkaisemista niissä ei ole, mutta skannaamisesta en ole varma. Kai korteissa 1930 – 2022 on historiaa niin että kun olen ottanut tallentaakseni digitaalisesti suvun säästyneet muistot, joista vanhimmat ovat valokuvia 1910-luvulta ja mielenkiintoisia äidinisäni kirjoittamat muistelmat Helsingin patteritöistä 1916, kansalaissodasta ja vankileireistä 1918, nämäkin saattavat kuulua kokoelmaan. 

 

Tässä tapauksessa on erikoista, että aineisto on niin laaja ja täydellinen.

 

Äiti siirtyi perheen muutettua Kauhavalta Helsinkiin ja ryhtyi tekemään ja julkaisemaan käsitöitä. Kirjoja ilmestyi ainakin kolme ja aikakauslehtiartikkeleita monia satoja. Niissä on yleensä neuleen yksityiskohtaiset valmistusohjeet piirroksineen ja valokuvineen. Itse tehtyjä vaatteita on ainakin kymmenen muuttolaatikollista, joukossa myös erikoisuuksia, kuten virkkaamalla tehtyjä iltapukuja. Äiti ajatteli, ettei hän käytä ostovaatteita, vaan tekee kaiken itse.

 

Kauhavalla ei ole monta merkkiä suvun elämästä siellä, mutta Espoosta vanhempieni kodista ja kesäpaikasta on noin tuhat järjestelmällisesti otettua valokuvaa. Koska valokuvia on jopa kahvilusikoista ja kirjahyllystä metri metriltä, ikkunaverhoista ja saunakauhasta, kyllä tuosta joku tekisi vaikka opinnäytteen. Toisen saisi omasta kodistani, josta erottuu 50 vuoden esineistö. Poikani on koonnut kotonaan vitriiniin kamerat, joista vanhin on sama Zeissin Super Ikonta III, jolla tämän jutun valokuva on otettu.

 

Nyt kokemastani opiksi ottaneena sanon vain omana käsityksenäni, että kun hautapaikka on uurnalehdossa, hautajaiset näen hyvin suppeana tilaisuutena. Mutta se on tunne tässä ja nyt. 

 

Lukijoille: viivyttelin äidin toimittamista palvelutaloon. Siellä hänen olonsa kohentui huimasti. Juuri kukaan ei lähde kotoaan suosiolla. Siksi emme kysyneet mielipidettä. Ainakin viisi tai seitsemän vuotta palvelutalossa olivat hänelle lähes elämän parhaita, hänen omastakin mielestään ja silmin nähden.

Yliote

 

Tein huonon sanaleikin termistä, jolle en keksi iskevää suomennosta. ”Imperial overreach” tarkoittaa pullaan tukehtumista V. Putinin tapaan. Isoisäni, joka oli huono ihminen, tapasi sanoa, että on otettava yksi askel kerrallaan. Jos ottaa kaksi kerralla, putoaa perseelleen. Tämän opin hän oli omaksunut keisarillisen Venäjän solttuna viimeistään vuonna 1917.

 

Kuunnellessani Trumpin ihmeistä palasin kirjaan, jota luen uudestaan omista syistäni, Kuisman ”Venäjä ja Suomen talous”. Se piirtää Venäjän ja Suomen yhteyden Pietarin kaupungin perustamisesta alkaen. Kun kirja on ilmestynyt vuonna 2015, lukijalla on nyt helposti arvattava uusi motiivi.

 

Ilmaistakseni itseäni varovasti, vuoden 2015 jälkeen tapahtui useita asioita, joita esimerkiksi minä en olisi osannut ikinä odottaa.

 

Niinpä käytän muistin tukea hyväkseni ja mietin kansalaissotaa, etenkin siihen johtaneita ja sitä seuranneita asioita eli Suomi 1914 – 1924. Keskusteltiinko silloin kohtalokkaan tärkeistä asioista ja tehtiinkö silloin tietoisesti merkittäviä tekoja?

 

Vastaus on että ei ja ei.

 

Maailmansodan loppuvaiheessa meillä osa ihmisistä äänesti ja kannatti Venäjää ja osa Saksaa. Voittaja oli joukko ”ei osaa sanoa”, koska sekä Venäjä että Saksa hävisivät sodan ja tuhosivat taloutensa.

 

Niinkin taitavaksi osoittautunut mies kuin kenraali Mannerheim olisi Seinäjoella tammikuussa 1918 voinut hyvin ottaa nimekseen H. Moilanen.

 

USA:ssa tärkein yleinen kysymys on, kuka voitti toissa vuoden presidentinvaalit. Kiinassa tärkein kysymys on, kuka käy saarella, joka ehkä on heidän maakuntansa ja ehkä ei. Ja Venäjä tuhoaa natsin toisensa jälkeen Ukrainassa, jota toisaalta ei ole olemassakaan, tai ainakaan ei pitäisi olla. 

 

Samaan aikaan Suomessa tilanne on ensimmäisen kerran minun elinaikanani se, että kaikki eduskuntapuolueet esittävät kantoja, jotka ovat mielestäni järkeviä ja aika ajoin jopa kannatettavia.

 

Esimerkiksi Natoon oli mielestäni hakeuduttava ja S. Niinistö on mielestäni hyvä mies. Tietääkseni mikään puolue ei ole eri mieltä näistä asioista. Joukko ihmisiä on, mutta tällaisia asioita ratkaistaan puolueiden kautta. 

 

Olisiko ongelma tuon sanan kohdalla – puolue? Ennen oli yksinkertaista olla riistetty tai riistäjä, esimerkiksi työläinen tai kapitalisti. Iranin mielestä  murhattu on murhaaja, jos pyhä kirja sanoo niin, ja se sanoo.

 

Entä jos pesäpallo-ottelut hoidettaisiin äänestämällä? Mikä säästö! Kaupan kassalla voisi äänestää, voittaako seuraavassa ottelussa Kips vai Pöps.

 

Ja jalkapallo kiellettäisiin, koska potkiminen on ruma tapa ja saattaa villitä ymmärtämättömiä, etenkin naisia ja lapsia. Samalla selvittäisiin siitäkin, että joidenkin vakaumuksen mukaan jalkapallo on pyöreä ja joidenkin toisten mielestä se on soikea. Ja kieltämällä tikapuiden myynti ja mainostaminen selvittäisiin myös yliotteen ongelmasta.

Äänessä

 

 

Yhden lisäyksen tekisin luettuani Antti Vihisen mainion kirjan. Tämän kirjoituksen kannalta on sivuseikka, että tuo kirja on musiikkitiedettä ja kertoo kahdesta säveltäjästä, Sibeliuksesta ja Mahlerista. Se ei ole uutuus, että valtiot ja puolueet käyttävät välillä hyvin taitavasti omien päämääriensä hyväksi taidetta ja taiteilijoita. Tunnetuin esimerkki on USA:sta. Liikemiehet varastivat köyhien ja värillisten ihmisten musiikin ja loivat jättiläisbisneksen, jonka ensimmäisiä suuria nimiä oli valkoihoinen Elvis värillisten miesten kappaleilla.

 

Vaikka kyllä jo Gershwin ja Cole Porter olivat nousseet valtavaan maineeseen keinoin, joissa oli oman lahjakkuuden lisäksi jokseenkin paljon ”rytmimusiikista” omaksuttua. Ja tuo rytmimusiikki lienee alkanut etenkin etelävaltioiden värillisten käsityksenä soittokuntien ja joidenkin valkoisten viihdemusiikista.

 

Eli että amerikkalaiset eivät itse vieläkään tiedä, että Saksan sijasta musiikin suurvalta oli 1900-luvulla Yhdysvallat. Vuosisadan lopulla Englanti oli noussut melkein rinnalle.

 

Tästä olisi hyvä riidellä lukijoiden kanssa. Mielestäni myös elokuva oli amerikkalainen keksintö. Olen yksityiskohtaisesti selvillä Lumièren veljesten oivalluksista ja varhaisimmista eurooppalaisista elokuvista, mutta ilmiö ”elokuva” on mitattava tajunnansisältönä ja ajankäyttönä, ja siten ”Suuri junaryöstö” ja ”Kansakunnan synty” olivat paalupaikkoja ja Hollywoodin mykkäfarssi täyttymys. Tiedän, ettei USA ole ollut vuosikymmeniin läheskään suurin elokuvamaa. Esimerkiksi Intiassa ja Egyptissä tuotanto on suurempaa ja kulttuurinen merkitys painavampi kuin nyky-Amerikassa.

 

Mahleria siis syrjittiin Wienin juutalaisena ja Sibeliusta juhlittiin tosi pohjoisen eli puhtaan ja jalon taiteilijan perikuvana, joka oli myös arjalainen, muttei kuitenkaan kohonnut saksalaisen sinfoniamaailman pyhien joukkoon, eikä ole siellä edelleenkään.

 

Vihinen kirjoittaa etevästi ja asiantuntevasti, mutta selvitellessään kauan sitten kuiviin lypsettyä kysymystä ohjelmamusiikista ja absoluuttisesta musiikista hän sivuuttaa yhden seikan, joka olisi ollut oleellinen.

 

Matematiikka ja musiikki ovat lähellä toisiaan siksi, että ne ovat molemmat runsaasti sääntöjä ja sovittuja käytäntöjä sisältäviä alueita, jotka eivät tarkoita mitään ja joista ei näytä olevan kenellekään mitään helposti havaittavaa hyötyä. Matematiikalla en tarkoita tässä sovellettua matematiikkaa, joka on muidenkin kuin insinöörien työkalu. Niin sanottu korkeampi matematiikka puolestaan on aidosti vaikeaa.

 

Minustakaan Mahlerin viimeinen suuri teos, yhdeksännen sinfonian toinen osa, ja Sibeliuksen seitsemäs sinfonia ja ”Tapiola” eivät ”tarkoita” mitään. Sangen yleisesti ne silti sisällytetään parhaiden listoihin, joita ei pidä sivuuttaa kevyesti. Niihin ei tuputeta mitään tarinoita tai selostuksia, sankareita eikä sisältöjä. Mielihyvä jota ne tuottavat sitä vastoin on pysyvää ja syvää.

 

Kuvan Diracin yhtälö on korkeaa matematiikkaa, joka hiukan yllättäen ratkaisi yhden arvoituksista. Monet tuntevat sitä katsoessaan suurta mielihyvää ihmismielen kauneudesta. Ja on se ihme, että jollain tasolla tunne, tieto ja tahto voivat yhtyä yhtälön löytyessä.

Karaoke

 

Luulin että karaoke on jokin karaten muoto. Isot pojat olivat aikoneet opetella toistensa paiskomista aikaan, jolloin tappelutaidon nimi kirjoitettiin ”jiu-jitsu”. Kerran näin lehdessä kuvan, jossa joku oli hypännyt ilmaan pyjama päällä. Minulla oli siihen aikaan niin pyykeissä haurastunet kuminauhat pyjamanhousuissa, etten olisi tohtinut yrittää vastaavaa.

 

Sitten kunnioitettava mutta kiero kollega kertoi äskeisellä Japanin matkallaan kokemaansa. Siellä mentiin joukolla taksiin, otettiin esiin se sellainen japanilainen kännykkä, J-phone, josta alkoi lykätä musiikkia, ja koko seurue repesi laulamaan jotain haikeaa ja hirveää, vaikkei kukan osannut. Siis laulaa.

 

Perille tultua kaikki napittivat suunsa ja asiat jatkuivat aasialaiseen tapaan pidättyvästi ja kohteliaasti. Mutta paluumatkalla laulu kaikui taas. Ja kaikki kuuluivat olleen selvin päin. Sitäkin ihmettelin, koska olin kuullut jostain, että japanilaisilla oli viehtymys riisiviinaan, joka kihahtaa päähän ihan kummasti.

 

Väittäisin vakiinnuttaneeni muut käsitykset julkisesta laulamisesta seuraavien vuosikymmenten aikana. Kun vietin kiertelevää hotellielämää, minulla oli tapana kiertää karaoke ja disko yhtä kaukaa, kun tulin yliopistolta tenttivastaukset salkussa. Vahinko ettei tullut edes kurkistetuksi ovelta, joten en edelleenkään tiedä, miltä se valmiin säestyksen päälle laulaminen oikeasti kuulostaa.

 

Kun ilmiö on ollut näinä aikoina enemmänkin esillä, ajatus on alkanut tuntua oikein hyvältä. Sillä ei ole paljon väliä, miltä se kuulostaa. Sillä on väliä, ett’ ihmiset haluavat laulaa ja kuunnella.

 

Oman kauhistukseni tausta raottui miettimällä. Minulle oli itselleni selvää jo kansakoulussa, että olen kuutosen laulaja. Hyvällä onnella saattoi heittää seitsikoksi. Mutta ne monien muistamat kansakoulun pakkolaulamiset – olin kuolla häpeästä eli oikeastaan myötähäpeästä, kun erästä Tapania seisotettiin korokkeella liitutaulun edessä tulipunaisena, kunnes häneltä tuli itku ja opettaja suuttui. 

 

Itkemisestä muuten ei muistaakseni annettu jälki-istuntoa.

 

Se sama hirvittävä tunne tuli, kun nuorisoseuralla oli iskelmälaulukilpailut. Marttilan poika, jonka tunsin ja joka oli tunnettu moottoripyörästään, nousi yllättäen lavalle ja lauloi ”Sataman valot”, tai ainakin sinne päin. Olin kuolla häpeästä. Muistan kyllä, ettei se esitys aivan mahdoton ollut. Nuotti oli sinne päin ja ääni ammu-vainajan tapainen, vaikkei yhtä kumea. Kun toisille oli taputettu käsiä asianmukaisesti ja muutamalle ihan innostuneesti, tämä esitys sai tilaisuuden vetäjältä kaksi käden taputusta. Sen jälkeen kuuluttaja kiirehti kutsumaan lavalle seuraavan esiintyjän.

 

Iskelmälaulukilpailut, joita ainakin Toivo Kärki oli vetämässä, oli mainio kaupallinen oivallus. Tulos oli joskus paras mahdollinen. Eino Gröhnin ura alkoi tuollaisesta voitosta.

 

Arvaan että laulaminen on keino murtaa yksinäisyyttä ja tapa sanoa: kuulun teihin. Siksi se on pakollista kirkossa ja armeijassa. Ellei kirkossa laula tai edes selaile virsikirjaa hartaana, luullaan jumalankieltäjäksi. Saksassa lauletaan muutenkin paljon, mutta sieltä kai se pakkolaulu levisi meillekin. Vihaan edelleen laulua ”Muistoja Pohjolasta” eli rakkaana säilyy rinnassain, koska luonteeltaan kieroutunut luutnantti laulatti sitä aina ylämäessä, kun oli jo valmiiksi hengästynyt.

Labatut

 

Blogisti on liian hyvässä asemassa. Hän kirjoittaa mistä haluaa. Joku blogisti haluaa myönteisin tarkoitusperin kiinnittää huomiota kohteeseen, esimerkiksi kirjaan. Ellei hän oikein tiedä, mitä mieltä olla, hän jättää kirjoittamatta. Haukkumiseen saisi olla hyvät syytä. Kohde, esimerkiksi kirja, näyttää hyvältä mutta onkin osoittautunut blogistin luennassa turmiolliseksi.

 

Kirjoitin 10 vuotta joka maanantai kolumnin Helsingin Sanomiin ja lisäksi pelottavan määrän artikkeleita aiheista, jotka olin saanut itse päähäni. Lisäksi kuukausipalkkaiset miehet, kuten Pekka Tarkka ja Carl Henning ja varmaan jotkut muutkin, työntelivät kirjapinkkoja pöydällään ja kysyivät, voisinko kirjoittaa tästä tai tuosta. Kirjoitin sitten.

 

Siitä on aikaa. Niinpä kysyn röyhkeästi, olisiko joku pannut merkille chileläisen Labatut-nimisen tyypin kirjan ”When We Cease to Understand the World” eli kun lakkaamme ymmärtämästä maailmaa.

 

Kysymyksessä ei ole ”faktio” eli faktan ja fiktion sekoittaminen, josta on jo tullut tapa, vaan triktio. Keksin sanan juuri. Se kolmas ominaisuus on moralismi, josta nykyisin käytetään nimitystä ”dystopia”. Tieteiskirjallisuuden vanha keppihevonen on kauhistuttava kuvaus tulevaisuudesta tai jopa nykyisyydestä, tyyppiä Orwellin ”1984”.

 

Dystopia on pohjaltaan varoitus. Jos kirjoittaja olisi tullut todella siihen tulokseen, että edessä on maailmanloppu tai sen kansanpainos, kai hän olisi kiivennyt katolle ja hypännyt säästäen näin etenkin omia kärsimyksiään. Kun näin ei ole käynyt, on lupa käsittää, että tekijä haluaa varoittaa.

 

Benjamin Labatut on noteerattu ylhäälle korkeakirjallisuuteen. Se on oikein. Hän kirjoittaa erittäin hyvin.

 

Hänellä on sanoma: matematiikka tuhoaa maailman, tai tuhosi jo. Kirja on kertomuksia tieteen huipuista, jotka menivät omaltakin kannaltaan liian pitkälle. Fritz Haberille mojovan myrkyn kehittäminen merkitse enemmän kuin vaimon itsemurha; ehkä kemian Nobel lohdutti. Schwartzschild laski Einsteinin suhteellisuusteorian tarkat yhtälöt ensimmäisen maailmansodan rintamalla ja kuoli.

 

Teos esittelee laajahkosti myös Heisenbergin ja Schrödingerin ja heidän mentoreittensa Niels Bohrin ja Einsteinin työn kvanttimekaniikassa. Se lienee jo yleissivistystä, että enemmistön vuosikymmeniä soveltama ns. Kööpenhaminan konkordanssi on fysikaalisesti ja matemaattisesti jotenkin vajaa. Useimmat korkeimmankin luokan ammattimiehet sivuuttavat tämän, koska menetelmä toimii aina. Sanomalehtikelinen versio ongelmasta on ”kaiken teoria” eli suhteellisuusteorian ja kvanttimekaniikan ei suuren ja pienen sovittaminen toisiinsa. Sitä on yritetty jo 100 vuotta, turhaan. Viimeksi eilen panin merkille, että erittäin johtava teoreetikko R. Penrose. Häntäkin häritse, että objektiivista todellisuutta ei ole olemassa. Tai jos se on olemassa, tiede ei ole löytänyt sitä, vaan tyytyy kiertoteihin ja likiarvoihin.

 

Eräs hyvin laajatietoinen tiedemies sanoi kysyessäni, ettei hän tiedä Grothendieckiä. Luulen että hän tiesi muttei halunnut puhua. Grothendieck oli luultavasti oman aikamme suurin ja luovin matemaatikko, joka vetäytyi piiloon maalle syömään ruhoa ja kielsi sälyttämästä kirjojaa kirjastoissa, julkaisemasta niitä ja puhumasta niistä. Hän lienee tuhonnut ainakin kymmenen tuhatta sivua käsikirjoituksiaan, jotka olivat saaneet matemaatikkojen tunnustuksen ja ihailun. Algebrallisessa geometriassa esiintyy muun muassa selvitys pisteen rakenteesta, joka on merkittävä siihen nähden, ettei pistettä geometrisesti eikä muutenkaan ole olemassa. Tosin kahden pisteen väliin voidaan aina sijoittaa ääretön määrä pisteitä…

Lukuteoria

 

Nyt olen kovasti ihaillut sosialidemokratiaa. Se toimi Ruotsissa 1919-1924 ja katosi käytännössä maailmasta 1989. Sen perään on huudeltu.

 

Tony Judt -vainaja oli merkittävin. Hän oli kaikkiaankin merkittävimpiä historiasta hyvin kirjoittaneita. Suomennettu on van ”Huonosti käy maan” (Ill Fares the Land), mutta merkittävin on ”Postwar” toisen maailmansodan jälkeisen Euroopan historia vuoteen 2005. Sen lukeneelta lähtevät kivet kengistä. 

 

Tunnustan suosivani tutkijoita, jotka ovat tehneet esimerkiksi tohtoriksi opiskellessaan sen raskaan työn eli hankkimaan ja ryhmittämään vaikeasti löytyvää tietoa. Judt tutki pienten paikkakuntienkommunismia lukemalla kuutiometreittäin pikkulehtiä ja pöytäkirjoja.

 

Suomessakin normaalia ja korkealle johtavaa on oivaltaa huitaisemalla nerokkaita asioita ja keksiä ja väännellä niihin perusteet sitten. Hiukan muissa aineissa olen itsekin vihjaillut väitöskirjan tekijöilleni, että lukekaa tutkimuksenne viimeiset sivut eli siis yhteenveto teoksella selvitetystä ja kirjoittakaa sitten viimeiseksi ensimmäinen luku, ”tutkimustehtävä ja kysymyksenasettelu”.

 

Olisi minusta tullut jonkin perinteisen oikeustieteellisen aineen professori myös, koska osaisin tehdä itselleni kysymykset ja arvostella sitten niihin esittämäni vastaukset; voin taata, että arvosana olisi kiittävä. (Todellisuudessa professuurini oli informaatio-ja teknologiaoikeutta eli käytännössä patentteja ja salaisten tai luottamuksellisten tietojen kauppaa.)

 

Havaittu nuorison, etenkin poikien, huononlainen lukutaito, on terve ilmiö. Selkeää asiatekstiä on niin vähän. Muistan miten Paavo Nikulan johdolla kirjoitettiin ohje, jossa tuomioistuimessa jutun hävinneelle selitettiin, miten muutosta haetaan. Paperin nimi oli laista otettu ”valitusosoitus” eli kaksi arvoituksellista sanaa.

 

Eilen sosialidemokratiaa ihaillessani huomasin taas kerran, että juhlava tyyli, jolla saa laudaturin ylioppilaskirjoituksista, korostaa kirjoittajan ylivoimaista asemaa ja mittaamattomia henkisiä kykyjä. Teksti oli Sven Hedinin kirjoittama puhe Ruotsin kuninkaalle kovassa kriisissä vuonna 1918. Vi göra allom veterlig… Jos asian voi sana vaikeasti se sanottiin vaikeasti.

 

Pari vuotta myöhemmin Per Albin Hansson, joka ei ollut koulunpenkkejä pahemmin kuluttanut, keksi vahingossa sanan ”kansankoti” ja haaveili Ruotsin paikaksi, jossa monilla on hyvä olla ja jossa ei pahemmin tapella, ainakaan nyrkein. Ja on vettä ja lämmintä ja välillä ruokaakin.

 

Sana oli uutuus, eivätkä saksalaiset ja venäläiset olleet vielä ehtineet pilata sanaa ”kansa”. Edelliset keksivät kohta termin ”kansansaksalainen” (ei-juutalainen) ja jälkimmäiset ”kansankansanvalta” (kansandemokratia), joka tarkoitti, ettei kansalla ollut mitään valtaa.

 

Koko Ruotsi, etenkin vasemmisto, oivalsi ennen Saksaa tien tulevaisuuteen. Rodullisesti ala-arvoinen aines oli steriloitava, ja ajatus tylsämielisten tappamisesta alkoi saada varhain kannatusta. Selkeästi epäilyttävää rotua olivat jo suomea puhuvat suomalaiset, ja varsin vailla sivistyksellisiä kykyjä tietenkin esimerkiksi juutalaiset.

 

Näin tiesi tiede.

 

Kyykytys

 

Raha- ja muut ruhtinaat eivät usko, että rikkaitten rikastuttaminen olisi se oikea ratkaisu.

 

Juuri nyt tämä asia kuplii Kiinassa. Seuraukset voivat olla historialliset.

 

Kuvan kirjan myyntiteksti huomauttaa, että vielä 10 vuotta sitten lähes kaikki USA:n halpahalleissa, Walmart mukaan luettuna, oli Made in China.

 

Kirjoittajat näyttävät tutkineen juuri Kiinan taloutta useita vuosikymmeniä. Heidän tietojensa mukaan 2/3 maan työvoimasta on kouluttamatonta halpatyövoimaa. Väitteen mukaan Kiina on käyttänyt runsaat rahansa sotatalouteen ja näyttävään infraan.

 

Mielessä on koko ajan rinnakkaistapauksena USA, jossa kansantaudeista pahin näyttää edelleen olevan köyhyys. Näin on, vaikka rahana amerikkalaisen köyhän käytettävissä oleva summa voi olla satakertainen Kiinan maaseutuun verrattuna.

 

Muita rinnakkaistapauksia ovat Ruotsi ja Suomi. Nälkä tyhjensi väestöä todella merkittävästi Amerikkaan, ja 1860-luvulla oli koettu erittäin laaja ja paha nälänhätä.

 

Yleissivistykseen ei kuulu meillä Ruotsin historia 1800-luvun puolivälistä. Ei se muuten kuulu Ruotsissakaan. Ruotsia raastoivat suuret lakkoliikkeet ja tunnelmat olivat lähes vallankumoukselliset ensimmäiseen maailmansotaan asti. Suomessa vallankumous tapahtui 1918 – kolmannes tai puolet suomalaisista putosi tyhjän päälle Venäjän romahdettua suomalaisten suureksi yllätykseksi vuonna 1917. Työn sijasta tarjottiin iskulauseita. Vuonna 1918 aseellista toimintaa eivät aloittaneet venäläiset, vaan suomalaiset. ”Vapaus” oli saksalaisten edistämä aate, joka oli jo toteutettu maaliskuun valtiosopimuksella, jolla maamme oli siirretty Venäjän sijasta Saksan määräysvaltaan.

 

”Haavoittuneet jätetään” oli Suomessa ja länsimaissa upseerin käskynä kapinan alku. Jokainen sotamies käsitti, että jos kaveri jätetään nyt, seuraavaksi sitten minut. ”Tuntemattoman” Koskelan käsky heittää konekiväärit suonsilmään ja kantaa haavoittuneet mukana on taustaltaan juuri tämä.

 

Ainoa pysyvä keino kohentaa kaikkien oloja on taistella köyhyyttä vastaan ja samalla huolehtia sairaista ja vanhoista.

 

Siksi peruskoulutus on kaikkein tärkein, ja siinä näyttäisi olevan Kiinan ja Venäjän valtava ongelma. Osissa Intiaa tuo on sitä vastoin ymmärretty.

 

Kun erinomaisesti ammattiin koulutettu joukko rakentaa robotiikkaa, ammattitaidottomien eli täysin kouluttamattomien kohtalo kovenee entisestään.

 

Kouluttaminen ja ennen kaikkea lukeminen – käsitteellinen ajattelu. Se oli aikoinaan koululaitoksen todellinen käynnistäjä. Tarvittiin korpraaleja ja kersantteja, jotka osasivat lukea ja ymmärsivät, ammutakaanko nauloja vai muttereita, kuinka isolla panoksella ja kuinka monella putkella.

Lukumiehiä

 

 

Se toinen kiinan opiskelija ja ihailija olen minä. Julkaisukelpoisina on 80 T’ang -kauden runoa eli tutut Li Bao, Du Fu ja Po Chü I, mutta muutakin, kun ranskalainen laaja Kiinan runouden antologia valmistui ja pääsin ostamaan sen.

 

Luin laajat Kiinan historiat englanniksi ja näen itseään humoristisesti kommunistiseksi nimittävän hallinnon yhtenä dynastiana usean kymmenen seassa

 

Toiseksi ihailen Venäjän kulttuuria ja surkuttelen sen huonoa tuntemusta, omaani ja muiden. Esimerkiksi musiikin kultakausi n. 1880 – 1915 ja itse asiassa siitä eteenpäin (Shostakovitsh, Prokofjev) oli maailman mitassa hurja – mutta meillä ei tunneta edes Skrjabinia. Heidän teatterinsa ja balettinsa oli valtava, mutta kirjallisuus taisi bolshevikkien ansiosta kaventua runouteen, jossa sitten oli puolen tusinaa loisteliasta.

 

Samalla surkuttelen sitä, että jätin hyvin alkaneen venäjän opiskelemisen hunningolle, vaikka minun on ollut aina helppo oppia nimenomaan kirjoitettua kieltä. Panisin syyn toisten niskoille. Meillä oltiin kotona ellei äärioikeistolaisia, ainakin ääri-kekkosvastaisia, ja pelkästään kyrilliset kirjaimet aiheuttivat epäluuloisia katseita. Näin oli, vaikka venäjä oli isoisäni toinen kotikieli.

 

Eilinen juttuni Ruotsin 1800-luvusta aiheutti joukon väärinkäsityksiä. Minulle maan nopea nousu lähti kansakulusta, josta säädettiin säätyvaltiopäivien aikaan 1842. Suomessa kansakoululaki oli periaatteessa oltava myös maalaiskunnissa vuodesta 1921.Kaupunkeja oli velvoitettu perustamaan kouluja 1866. 

 

Olen tuntenut useita ihmisiä, joille kansakoulu oli jotain rahvaanomaista ja kavahdettavaa niin että aloittivat lukutiensä ”valmistavassa koulussa”, Alli Nissisen valmistava koulu toimi vuodesta 1892, ja sieltä mentiin suoraan lyseoon. Mekillä maalla opettajani isä Kaapo (Gabriel) Orrenmaa kävellä lätkytteli Lapualle kansakouluun, kun Kauhavalla ei ollut, viisitoista kilometriä suuntaansa. Hänestä tuli yhdessä Reko (Gregorius) Niemen kanssa kaikkien hyvien hankkeiden liikkeellepanija kunnassa.

 

Ruotsin valtiopäivät irtautuivat säätypohjasta 1867. Ratkaisevat taistelut käytiin aatelin sisällä. Koko 1800-luvulla äänioikeus ei ollut yleinen, ja naiset saivat äänioikeuden Euroopan viimeisten joukossa.

 

Etenkin englantilaisen ja skottien johdolla perustetut tehtaat olivat iso juttu, mutta vielä isompi oli metsäteollisuus. Työväen asema oli todella kurja, ja ensimmäinen Sundsvallin lakko 1879 oli kaataa maakuntia. Sosialidemokratia kuitenkin tuli Brantingin johdolla saksalaisessa muodossaan ja syntyi ikään kuin linnarauha. Wallenbergit ja kumppanit hoitivat kapitalismin ja ay-liike (LO) työläiset. K;uninkaalta vietiin kaikki valta ja virkamiehiltäkin suuri osa, vaikkei tarpeeksi.

 

Huvittavasti Ruotsin suuri menneisyyden ay-mies oli historian kirjoittajan täyskaima, Herman Lindqvist. Älkääkä te uskoko Lindqvistiä. Meillä ei Suuomessa ole valitettavasti ketään, joka kirjoittaisi yhtä viihdyttävästi, mutta hänellä faktapuoli ei pidä aika paikkaansa ja eräät painotukset saavat muutkin kuin minut kohottelemaan kulmiaan.

 

Otsikko on Katariina Järvisen ja Laura Kolben kirjasta ”Luokkaretki”, joka tarkoitta sosiaalista nousua. Ihailemani professori Järvinen on minua nuoremmissa esimerkki noususta ihan pakan pohjalta ansaittuun asemaan. Tyttösenä hän oli saanut jonain jouluna lahjaksi hartauskirjasen, joka saattoi olla hindu-henkinen, ja antajalta selityksen, että ”kun minä en ole itse lukumiehiä”. – Olen törmännyt tuohon asenteeseen, vaikka en kotonani. Lukeminen on turhaa ja laiskuutta, etenkin tytöiltä, ja merkki ”oikean työn” väistelystä pojilla.

 

Kun Pentti Haanpään äiti hätisti häntä heinäntekoon ilman aikojan kirjoja selaamasta, Haanpää löi setelin pöytään ja sanoi: ”Palkkaa äiti kasakka.” – Sana tarkoitti monin paikoin suomessa päiväläistä eli sekatyömiestä.

Kirjaimet

 

 

Ymmärsin miksi kiinalaiset eivät koskaan muta kirjaimiaan, vaikka niiden oppimiseen menee lapsilta ja nuorilta 10 korvaamatonta vuotta.

 

Se on keino pitää diktatuuria yllä.

 

Lukeva nuoriso, lukeva yleisö on vaarallinen diktaattoreille. Kirjoituksen korvaaminen kuvilla niin kuin Neuvostoliitossa ja Venäjällä tai paksuilla puheilla niin kuin eräiden republikaanien Amerikassa, on keino pitää kansa tyhmyyden tilassa ja eliitti suppeana.

 

Ajatuksen tausta on kirjoitusten haeskelu lukukirjaan. Kummakseni huomasin, että olin unohtanut liian paljon Ruotsin historiasta. Se Lindqvistin moniosainen Ruotsin historia palautti mieleen demokratian vaiheet. Meillä oli Suomessa hyvin samanlaista.

 

Ruotsalaisista oli ennen pitkää viidesosa Amerikassa siirtolaisina. He menestyivät siellä yleensä hyvin. Myös suomalaisia meni määrättömästi. He pärjäsivät siellä usein kohtuullisesti.

 

Se meni tällä kurin. Kun maassa käsitettiin, että hallintoa ja yhteiskuntaa on aivan pakko kohentaa, huuto oli suuri. Papisto huusi kauhusta. Herrasväki lupasi veristä vallankumousta ja näki painajaisia, että kohta louskuttaa giljotiini Tukholman suurtorilla.

 

Siellä oli kuitenkin joukko aatelisia, kuten ministeri de Geer, joka sai säätyveljensä uskomaan, ett nyt oli aika tehdä viimeinen aatelinen teko: luopua luulosta, että 1 prosentti koko porukasta eli aateli on osaavaa ja hallitsemiseen kykenevää. Ja niin tuli laajempi äänioikeus ja elinkeinovapaus ja valtiopäiville suuri määrä erilaisia talonpoikia ja pikkuporvareita, jotka osoittautuivat kaikkein tunnollisimmiksi, itarimmiksi ja turhia ja tarpeellisiakin uudistuksia pelkääviksi. Jopa juutalaisuus tuli maassa luvalliseksi.

 

Ja keksintöjä ropisi. Nobelin veljekset keksivät venäläisille merimiinan ja dynamiitin ja saivat Kaspian öljyt palkakseen. Yksi Ericson keksi potkurit ja panssarilaivan ja toinen puhelinkeskuksen ja puhelinten teollisen valmistuksen Ennen pitkää ruotsalaiset ja norjalaiset kansoittivat Saksan ammattikoulut ja alkoivat perustaa omiaan.

 

Tämän pohdinnan takana on taloustiede. Miksi kansat romahtavat? Instituutiot ovat kaikki kaikessa. Ihmisten tyhmistäminen on keino ylläpitää diktatuuria ja harvainvaltaa.

 

Meneillään on ainutlaatuinen laboratoriokoe. Ylhäältä johdettu, pakkoon ja valehtelemiseen tukeutuva valtio käy sotaa hiukan salaperäisesti syntyneen kansalaisyhteiskunnan kanssa.

 

Tässä viitataan Ruotsiin ja Suomeen toimivina esimerkkeinä. Kysymys on taloudellisten ja yhteisön rakenteiden sovittamisesta toisiinsa. Tuo sovittaminen on asia, jossa Venäjä on epäonnistunut aina. Ukrainalla näyttää olevan taika tiedossaan. Jopa keskisen Euroopan jyrkkä uskontojen raja (ortdoksinen Ukraina – roomalaiskatolinen Puola) on kadonnut. Toinen maa tapattaa omia ihmisiään. Toinen maa kerää pommitetuista raunioista kuolleiden lasten lelut.

 

 

Palkinto

 

 

Jos Tieto-Finlandia jaettaisiin palkittavan kirjan laadun perusteella, Sakari Siltalan "Kirnu & Kartelli. T.M. Pitkäniemen ja Axel Solitanderin työt, taistot ja totuudet" (2022) olisi harvinaisen selvä tapaus: vuoden paras tietokirja.

 

Mitä blogisti tarkoittaa, jos mitään? Omituinen kirjan nimi ja kaksi täysin tuntematonta henkilönnimeä!

 

Sitä. ”Tietokirja” on suttuinen sana. Useimmiten se tarkoittaa toisten keräämistä tiedoista leivottua tuotosta. Juuri historiassa se kuitenkin tarkoittaa välillä itse vaivalla tutkia ja verrattua ja huolella tutkimukseksi kirjoitettua. Tässä tapauksessa teksti on lisäksi epätavallisen hyvää ja hauskaa ja sitä on kevennetty sinänsä tarpeettomilla taustoituksilla, tyyppiä ”samaan aikaan Eino Leino eli matkustajakodissa ja hänen entinen mielitiettynsä Aino Kallas ilmoitti, että parempi olisi Einon ampua itsensä kuin saattaa tuollaiseen tilaan…”

 

Metsäkartelli eli Solitander ja Valio eli Pitkäniemi vaikuttivat tämän maan kohtaloihin enemmän kuin monikaan poliitikko tai kenraali.

 

Nyykyisin puhuttaisiin lobbareista. Solitander oli suuri herra, mutta oli hänelläkin pomomiehet niskassaan, pahimpana muuan kenraali Rudolf Walden, varsinkin oikeistokapinoita 30-luvunalussa yhdessä rahoitettaessa. Pitkäniemi, hänkin tohtorismies, keksi A.I. Virtasen ja siten voin ja maidon tasalaatuisuuden, ja hänen paha henkensä oli Hannes Gebhard, osuustoiminnan ykkösmies, jolla oli taito riitautua joka toisen vastaantulijan kanssa.

 

Kartelli eli kilpailunrajoitus tarkoittaa järjestelyä, jossa jokin ala sopii esimerkiksi myyntialueista tai hinnoista, lähes poikkeuksetta kuluttajien vahingoksi. Suomen metsäteollisuuden kaksi suurta olivat Finnpap ja Finncell, ja sitten olivat sahat.

 

Ensin EFTA ja sitten muut järjestelyt, kuten EU, tekivät kartelleista kiellettyjä niin että jopa merkittävän markkina-aseman käyttäminen voi johtaa seuraamuksiin.

 

Sotien välisenä aikana kartelli oli hyväksytty tavoite, ja esimerkiksi Hitler oli olennaisesti saksalaisten pankkien ja kartellien tuote. Vaihtoehto oli Neuvostoliitto, joka myi orjatyövoimalla kaadettua ilmaista puuta tosi halvalla.

 

Solitanderin ja Pitkäniemen nyt tutkittu, dokumentteihin perustuva elämäkerta ja heidän vastakkain asettelunsa tuottaa todellisen jännityskertomuksen. Taustalla on vähän tunnettu kuva siitä, miten pankit johtivat maan politiikkaa, ensin Ryti Suomen Pankista ja sitten KOP:n Paasikivi ja sitten Koivisto.

 

Verkostoja kuvataan. Solitander oli vuosikymmeniä vapaamuurarien suurmestari niin että hänellä oli ”alaisinaan” tuomioistuinlaitoksen huippunimiä, kuten Toivo Tarjanne, ja kenraalikunnan avainhenkilöitä, kuten Talvela. Pitkäniemen osuustoiminnan kehityskaaren näkee katsomalla päivän lehdestä, kuka johtaa vähittäiskauppa ja jakelua – esimerkiksi Prisma ja ABC ovat S-ryhmää, mikä tarkoittaa osuusliikettä.

 

Kiitän Sakari Siltalan taitoa nähdessäni, mitä hän jättää kertomatta. Hän on Markku Kuisman ihmelapsia. Itse asianajotoimintaa lähellä olleena tiedän kaikenlaisia erikoisia asioita maan elinkeinoelämästä ennen ja nyt.

Uistelu

 

 

Tällä kertaa paljastan lukijalle jotain. Kirjoitin, etten pyri näissä kirjoituksissani jakamaan tietoa.

 

Vähän jäi kaduttamaan, etten ostanut Oravin baarista professori-uistinta. Siellä oli seinällinen juuri sellaista rihkamaa, josta kovasti pidän.

 

Tämän blogiin kirjoittaminen ei poikkea paljon 1800-luvun herrojen käytännöstä. Kaupungista tultua he vaihtoivat ylleen huvila-asun ja paidan, solmivat kesäisiin väreihin sopivan kravatin kaulaansa ja lähtivät uistelemaan.

 

Olin kovin ylpeä, kun pääsin soutamaan. Ei se ole raukka, joka rantoja soutaa.

 

Uistelu ei ole tiedon välittämistä vaan huolten huuhtelemista. Rantaan palattua sitä on uusi, parempi ihminen, esimerkiksi ihminen numero 62 c. Voi olla, että pöytään tuodaan kalakeitto. Kala on ostettu naapurilta, joka onkin tottuneempi tappelemaan haukien kanssa. Uistin on säädetyssä paikassaan saunan pukuhuoneessa kahden hienotunteisen puutapin varassa.

 

Lukijalla on vapaa valta kuin ahvenella, ottaa onkeen tai olla onkeen ottamatta. Tietysti näissä kirjoituksissa on tietoja tulvimalla, sekä hyödyllisiä että hyödyttömiä, mutta välillä myös hyvää mieltä, joka ei ole niukkuustuote eli se ei vähene jakamisesta.

 

Tällä kertaa valmistaudun esittämään ajatukseni kirjoituksesta, joka voisi hyvin sopia lukukirjaan, jonka sisältöä tässä hahmottelen. Tai se on New York Timesin ajatus.  Kuusi tai kahdeksan arvostettua kolumnistia kirjoittaa aiheesta ”Tässä olin väärässä.” Miten väärin arvoin Trumpin äänestäjiä. Miten talous ei olekaan toipumassa. Miten Kiina muuttuu toisin kuin itse ennustin, 20 vuoden kokemuksellani maasta ja kansasta.

 

Meillä oli tavattoman miellyttävä ilta Martti M:n kanssa. Hänen lonkkansa alkaa jo kestää. Olimme syöneet suuren määrä lähimustikoita ja jäätelöä. Olimme kuunnelleet omituistakin musiikkia ja keskustelleet kiinan kielen opiskelemisesta ja runojen ääntämisestä 700-luvun oletettujen käytäntöjen mukaan.

 

En tällä kertaa raaskinut kysyä kirjoitusta väärässä olemisesta. Olimme aikoinamme yhdessä liikkeellä, kun Sonera osti UMTSia, sitten Tukholmassa järjestelemässä asioita Telian kanssa ja sitten kohta kuuntelemassa, miten Nokian miehet selittivät, ettei tuollainen kosketusnäyttö puhelimissa ole edes kiinnostava ajatus, ja sitten osittain samojen Nokian miesten puheita oman  käyttöjärjestelmän siunauksellisuudesta.

 

Martti ymmärsi tekniikan ja minä jotain muuta, kun mielessä olivat eurooppalainen, amerikkalainen ja japanilainen standardi. Kukaan ei silloin maininnut käyttistä, josta tuli Applen OS eikä sitä toista, josta tuli Android. Mutta standardien tukeminen patenteilla on välttämätöntä. Se oli minun alaani.

 

Itse olin lukenut A. Chandlerin laajan kirjan ja suppean kirjan, jossa tämä edelleen ylittämätön liiketaloushistorioitsija kertoo, miten itsepintaisen sitkeästi USA hävitti elektronisen laitevalmistuksensa niin ettei edes Amerikassa valmistettuja televisioita ollut enää myynnissä. Me vain kävelimme tiedekuntaklubilta kokouksiimme Berkelyssä nautittuamme siinä hotelli Durantin kulmalla erinomaiset tuplaespressot tai triplan, jonka nimitys oli ”syvyyspommi”, depth charge.

Pehmeä talo ja kova

 

 

 

Pelle Peloton oli nimensä (Gyro Gearloos) mukaan aluksi tyyppi, jolla oli ruuvi löysällä. Ensimmäisessä jutussa hän yritti kirnuta voita hyppykeppiä käyttäen. Minulla meni vähän ohi, koska en ollut kuulutkaan sellaiselta. Vaikutti mielenkiintoiselta. Olin minä kuullut rullaluistimistakin.

 

Keksijän urallaan Pelle saa tehtävän keksiä pehmeän talon. Asiakas, joka on pukua ja solmiota käyttävä sika, kertoo aina haaveilleensa sellaisesta. Ja talohan valmistuu, mutta siinä on vika. Pikku apulainen puhkaisee sen vahingossa, ja talo menee lyttyyn.

 

Thomas Alva Edison ei ollut yhtä fiksu kuin Pelle, mutta hänestä tehtiin kuuluisa. Tekijä oli hän itse.

 

Taistelun Edisonin tasavita vastaan Teslan vaihtovirta hän hävisi. Mutta hänen suuri haaveensa oli kova talo. Talo olisi kokonaan betonista valettu. Myöös pöydät, sängyt, tuolit, lipastot ja laatikot.

 

Lukemani mukaan hankkeeseen meni erinäsiä miljoonia ja tuloksena oli vesiperä. Vesiperä on alkujaan nuotta, jonka perässä eli pussissa ei ole yhtään kalaa, vettä vain.

 

Ongelma oli rotankolot.

 

Betonissa on sementtiä eli kalkkikiveä ja kivimursketta tai luonnonhiekkaa. Betonirakenteet vahvistetaan raudalla, joka on käytännössä harjaterästä. Raudoittajat ovat taitavia ihmisiä ja osoittavat käyttäytymisellään tietävänsä, että ellei raudoitus tule oikein, rakennelma voi vaikka sortua. Tarkoitus on tuke rakennetta, kun betonin ja betoniraudan kyky vastustaa painoa, vetoa ja muita voimia on erilainen kuin kiviaineksen.

 

Rotankolo on valun yhteydessä betoniin jäävä kupla, varsinkin pinnassa oleva ja siis näkyvä. Eräässä kirjassa kerrotaan, että 1944 taisteluiden Siiranmäen muuten poikkeuksellisen hyvät rakenteet jäivät hiukan kesken ja paljon miehiä kuoli, kun tunnontarkka rakennusmestari teetti uudelleen bunkkerinseiniä ja suojavarusuksia havaittua niissä rotankoloja eli siis kauneusvirheitä. Toisessa kirjassa mainitaan, että Hitler lähetti kymmeniä uusia ja ylivoimaisia panssarivaunuja tehtaalle juuri ennen Kurskin panssaritaistelua, koska vaunujen maalipinnassa oli huomauttamista, Hitlerhän oli kiinnostunut maalaamisesta.

 

Tämä aihepiri on vaivannut ihmisiä ainakin sata tuhatta vuotta. Maassamme tunnettu keino, joka tuskin oli pelkästään saamelaisten käytössä, eläinten taljoist koottu kota, jonka tukirakenne saatiin lähimetsästä, missä metsää oli. Laavulla on tullut itsekin nukutuksi, ja pehmeässä talossa eli teltassa. Saksalaiset ja venäläiset kuulemma kadehtivat armeijamme puolijoukkuetelttoja, jollaisia heillä ei ollut. Minä en kadehtinut, koska jouduin joskus kantamaan, vaikka en olisi jaksanut. Vai olisiko se ollut sissiteltta?

 

Julkaisussa ”Kolme ientä porasta” on pätevä historia taloista: heiniä ja korsia, risuja ja oksia ja sitten tiiliä. Mutatiilen (adobe) rinnalla poltettu tiili oli melkoinen keksintä. Ja mongoleilla oli jurtta, jonka raaka-aineena ovat puusäleet ja huovutettu eläimen karva. Kukaties meissä kaikissa on atavistisia piirteitä, koska niin moni olisi halunnut muuttaa puuhun asumaan. Kauhistuen mainitsen metallin: ”nissen hut” eli aaltopeltiparakki ei hivele silmää. Keksijä oli majuri Nissen Kanadasta ja vuosi 1916.

 

 

 

Kaikki oikeudet pidätetään

 

 

En tiedä, mitä otsikon lause tarkoittaa. Se viitannee tekijänoikeuteen, koska lause jäi mieleen Valituista paloista ja myöhemmin vappulehdestä, jossa sitä oli täydennetty ”myös hovioikeudet”.

 

Koska oikeustiedettä ei ole tarkoitettu älyn jättiläisille, olen harrastanut sitä. Sivutuotteena olen vapaa ”huijari-oireyhtymästä”. Se kuulemma piinaa tiedemiehiä ja taiteilijoita. Vielä lähellä huippua mielessä puikkii: entä jos nuo muut huomaavat, että todellisuudessa en osaa enkä tiedä oikeastaan mitään.

 

Kun joitakin vuosikymmeniä esittelee ja ratkaisee oikeusriitoja ja ratkaisut saavat lainvoiman ja jotkut niistä vakiintuvat ennakkotapauksiksi eli malleiksi muille, ei mieti, että onkohan tämä nyt todella näin. Tuomari on kuin putkimies: tästä poikki, tuohon jengat, kierretään kiinni ja pannaan vesi päälle.

 

Tämän blogin tarkoitus ei ole välittää tietoa.

 

Jäin miettimään tätä, kun olin tutkiskellut Murtsin verkkoon kirjoittamaa. Veijo Murtomäki, jota en ole siis tavannut pitkiin, pitkiin aikoihin, vaikka kerran puuhasimme useinkin yhdessä hänen ja Jukka Isopuron kanssa, on laatinut ja koonnut osoitteeseen muhi.uniarts.fi aivan mahtavan määrän sellaista musiikkitietoa, mitä juuri kenelläkään ei ole.

 

Murtomäen musiikin historia on täynnä vihjeitä, esimerkiksi suotta unohdetuista säveltäjistä. Itse nautin myös käännöksen käännöksistä, tyyppiä ” H-molli. Tässä sävellajissa puhuu ankarien kärsimysten tuottama katkera, synkeä valitus; raukeana ja miltei toivottomana katselee näissä soinneissa järkytetty mieli ympärilleen. Alistuvana ja luottavaisena pikaisesta avusta raskautetun anominen muuttuu yhä sisäisemmäksi ja pakottavammaksi. (Koraali “Meine Hoffnung stehet feste” ja Rollenin Thirza poikineen: “Dunkler, grauenvoller Tag” jne.).”

 

Kuvassa esiintyvät unohdetun Alkanin musiikki soi juuri nyt. Idagio tarjoaa runsaan valikoiman: pianosovitus – d-molli-pianokonsertosta. Siis ei orkesteria, pelkkä piano!

 

Samaan aikaan pohdin itse kirjallisuuden ja runouden kaanonia. Mitä vihjaisin nuorille henkilöille, joilla on tai voi olla into paneutua sellaiseen, mistä on oleva heille iloa ja hyötyä? Se on vaikea kysymys.

 

Eilinen kirjoitus oli viite ajan filosofiaan. Emme tiedä, mitä aika on. Oravat tietävät. Ne keräävät käpyjä ja piilottavat niitä ja muistavat, useimmiten, viikkojen tai kuukausien kuluttua omat piilonsa. Toisin sanoen ne toimivat menneisyyden, nykyhetken ja tulevaisuuden alueella, eikä niillä ole kelloa.

 

Kun viittasin uskaliaasti uskontoon ja Raamatun luomiskertomukseen, mielessäni oli D. Boenhoeferin hieno lause. ”Sellaista Jumalaa ei ole olemassa, joka olisi olemassa.” Einen Gott, den es gibt, gibt es nicht. Teologi siis sanoo, että jos Jumala on, olemassaolo eli myös käsityksemme omasta olemassaolostamme, on hänen luomaansa.. Eli emme voi tietää emmekä tule koskaan tietämään.

 

Muistattehan ovelan Pascalin vihjeen: ellei usko tuonpuoleiseen, ei tule koskaan näkemään olleensa oikeassa; jos uskoo, ei tule koskaan ymmärtämään olleensa väärässä.

 

Unitehdas

 

Nuorempana minua joskus epäilytti nukkua samoissa huoneissa muiden kanssa, kuten armeijassa tuvissa. Siinä voi tahtomattaan nähdä jonkun toisen unia.

 

Matkoillani Euroopassa ja Amerikassa käsitin viimein omistavani aikakoneen. Sitä sanotaan aivoiksi, vaikka neurotieteissä ilmaisut ovat tarkempia. Koko hermosto toimii näet omia aikojaan. Kun nytkin näen ikkunasta rakkaat mäntyni, joita koristaa jäkälä, kuten minuakin, aistimus on osittain peräisin tuolla ulkona olevasta mutta osittain hermostoni syöttämistä templeiteistä. Template on suunnilleen sama kuin sapluuna. Männyt ovat puskurimuistissani.

 

Tavallisen ja erinomaisen kirjallisuuden ero on tämä vain. Vihreän lasin vilkahdus veden yli on minulle eilen tai ylihuomenna juuri sama kuin kirjoittajalle, joka kyllä kuoli 120 vuotta sitten. Kirjoittajakin oli kuvitellut eli uneksinut sen. Ja lisäksi kysymyksessä on kertomus, joka liikkuu ajassa edestakaisin.

 

Tänään heräsin jo tuttuun ajatukseeni. Tietoisuus ei ole yksilöllinen, vaan yhteinen. Kuka olisi niin hurja, että miettisi miljoonan perhosen parvelle miljoona eri mieltä? Silti parvi tai lauma osaa navigoida avaruudessa ja ajassa.

 

Miksi Jumalan olemassaolosta vänkäävät käyttävät yksikköä? Entä jos jumalia on 500 miljardia ja ne riitelevät koko ajan keskenään ja osa niistä asuu mahassamme tai lentää nenäämme?

 

En minä vain tiedä.

 

Cajanderin Shakespeare-suomennoksessa on virhe. Siinä kohtaa, jossa mainitaan ”mietinnän kalvas karva”, ruotsiksi ”eftertankens kranka blekhet”, Shakespeare liikkuu aikakoneella sankarinsa Hamletin ajatuksin.”Conscience” ei ole omatunto, vaan tietoisuus. Kirjailija panee päähenkilönsä kysymään, miksi kestää tämän hetken onnettomuuksia sen sijaan että karkaisi kuolemaan. Siksi että kuolema on tulevaisuus, joka ei ole vielä tapahtunut, ja siis ehkä täynnä kauheuksia, joita ei vielä tiedä.

 

Ei tuossa ole kysymys niinkään kuoleman jälkeisestä tuonpuoleisesta, vaan haarautuvien polkujen puutarhasta. Edessä on aina niin paljon osittain tuntemattomia vaihtoehtoja, ettei niistä voi valita.

 

Huvittavaa kyllä tuo äskeinen sisältää tietojenkäsittelyn oivalluksen. Muun muassa äärettömän monista matriiseista tunnettu matemaatikko on nimetty mahdollisena nyt kuluvan vuosisadan suurista oivaltajista. Hänellä on siihen asemaan erittäin onnistunut nimi, Terence Tao. Sanalla Tao on tunnetusti merkitys Aasian ajattelussa. Se on uskontoa tai filosofiaa, jonka voi kokea mutta ei nimetä.

 

Unennäössä ei oikeastaan ole aikaa samalla tavalla kuin valvetilassa. Ainakin minä puhun ihmisten kansa, joita en ole koskaan tavannut. Eräässä unessa juttelin suomeksi Stalinin kanssa. Hän tupakoi ja haju oli toinen kuin oman piippuni. Minä poltan Petersonin University Flakea, hän murensi Herzegovina Floria, savukkeita. Yhteinen kansa sai tyytyä mahorkkaan, jota voi käyttää myös tuholaismyrkkynä. Se oli niin vahvaa.

 

 

 

Uskosta

 

 

Etenkin munasillani osaan varoa mankelia. Pienenä jäin kyllä sormi mankelin väliin. Sellaista sattuu.

 

Uskomista on sellaistakin, joka on aivan välttämätöntä ja käytännössä itsestään selvää. Monissa kielissä uskominen ja uskominen ovat eri sanoja, kuten belief ja confidence.

 

Kun kävin kaupassa, en ajatellut asiaa, mutta käyttäydyn ja toimin uskoen ja luottaen, ettei kauppias vaani minua hyllyjen välissä lihakirves kädessä. Ostin hehkulamppuja ja ilahduin, että niihin oli takuu. Kauppias uskoo minuun sen verran, ett jos palaan kauppaan lamppu toisessa ja kuitti toisessa kädessä, saan uuden lampun tai kukaties jopa rahani takaisin.

 

Lakiasioissa joudutaan silloin tällöin kirjoittamaan perusteluihin, että ostaja tai myyjä oli oikeutettu luottamaan siihen, että vastapuoli käyttäytyy odotetuin tavoin eli ”yleisen elämänkokemuksen mukaisesti”.

 

Ennen kaupoissa oli kätevä lampunkanta ja myyjä kokeili, palaako lamppu, ennen kuin se käärittiin puotipaperiin ja ojennettiin ostajalle. Enää ei. Olisin taipuvainen uskomaan, että kaupan hyllyssä olevat lamput useimmiten toimivat. Sille en uhraa ajatustakaan, ovatko sormiparistot riittävän uusia ja siis käyttökelpoisia.

 

Tämä oikeudellisesti merkityksellinen usko ulottuu niin pitkälle, että uskoni mukaan marketeissa ei myydä ostajalle vaarallisia tavaroita. Toisaalta kauppiaalta ei kysytä: parasta ennen -päivä on merkittävä.

 

Esimerkiksi moottoripyöräilijät, jota lähipiiriini mahtuu, sanovat usein, etteivät usko toisten tiellä liikkujien järkevyyteen eivätkä varsinkaan varovaisuuteen.

 

Ja sitten taas – suomalaisten syvää uskoa poliisin kunniallisuuteen ihmetellään ulkomailla joskus. Minä en ole kuullut yrityksistä työntää rahaa liikennettä valvovalle polisille ratsiassa. Ette varmaan tekään. Väittäisin, ettei sellainen tulisi suomalaiselle mieleenkään. Mutta on ollut toisia aikoja. Olen muistavinani, että pontikan keitosta saatettiin aikoinaan selviytyä yksinkertaisesti, ja vastaavasti vitsailtiin, että luvattomasti myyty väkijuoma oli kaadettu maahan nimismiehen kautta.

 

Oikeastaan mielessäni oli paljon vaikeampi asia. Olen pohdiskellut, että asianajaja eli siis isäni olisi voinut toimia toisinkin 60-luvun Salaman jumalanpilkkajutussa. Syytetyn tunnustuksesta huolimatta olisi voinut ottaa sen kannan, että perutuslain silloinkin takaama uskonnonvapaus turvaa myös uskonnottomuuden ja sananvapautta ajatellen mielensä pahoittaneet eivät käy asianomistajiksi.

 

Olisi se ollut radikaalia, koska ennen sotia näitä jumalanpilkkajuttuja oli muutama, eikä tuomioistuimissa vedottu perusoikeuksiin. Mutta nyt pitkien aikojen jälkeen se on kyllä järkevä kanta, ettei tuo 1800-luvun pykälä soveltunut lainkaan yhteen sen tosiasian kanssa, että maassa ei ollut eikä ole valtion uskontoa.

 

Mutta olihan Moskovan linjan kommunismikin eli toiminta maan yhteiskuntajärjestyksen kumoamiseksi väkivaltaa kaihtamatta rikoslain mukaan ankarasti rangaistava teko. Ei vain sotien jälkeen koskaan nostettu syytteitä…

Kirjoituksen sitkaus

 

 

Ystäväni Kaitsu väittää, että vain paperille painettu on oikea kirja. Hän kirjoitti selanneensa aina asuntomessujen esitteet, ja niin nytkin. Hän ilmoitti, että kirjahyllyt ovat kadonneet lopullisesti ja asukkaat luettelevat erilaisia harrasteitaan ja hupeja, joihin ei kuitenkaan kuulu lukeminen.

 

On aika yleisesti tiedossa, että äänikirjojen ja e-kirjojen nopeasti kasvava suosio perustuu siihen, että kirjailijoita sahataan silmään, pahemman kerran. Vaikka kirja saisi kriittiset tuhat lukukertaa kirjastojen ulkopuolella, kirjailija ja kustantaja eivät paljon kostu niistä rahoista.

 

Itse olen hiukan eri kannalla kuin Kaitsu, mutta minä en olekaan ollut Kansalliskirjaston johtaja.

 

Tekstin viskositeetti vaihtelee. Samalla tavalla kuin auton moottoriöljy on talvella kankeampaa lajia kuin kesällä, tekstin juoksevuus on milloin sitä, milloin tätä. Suhtaudun aika usein niin sanottuun kokeelliseen proosaan nyrpeästi, koska se tulee pullosta kuin Heinzin ketsuppi eli ensin tippoina ja sitten puoli pullollista yhtenä läjähdyksenä.

 

Suomesta mainitsisin loistavana esimerkkinä Eeva Joenpellon. Siellä Lohjanharjulla on kirkasvetisiä puroja…

 

Kirja-esine on talismani eli taikakalu, myös minulle.

 

Muita taikakalujani ovat kellot, kynät ja puukot. Minulla on jatkuvassa käytössä (piipun rassaamiseen) isäni kuoltua kuolinpesästä pihistämäni paperiveitsi, joka jäljittelee Toledon terästä, vaikka on huokea matkamuisto eli rihkamaa Torremolinoksesta vuodelta 1961.

 

Hyllyssäni on kirja, jossa huippututkijat ja taiteilijat kertovat lyhyesti esineistä, joista eivät luopuisi. Ne ovat usein liikuttavia ja aina halpoja. Itse en luopuisi keskenkasvuisille tarkoitetusta pikku mikroskoopista, ellei se olisi kadonnut Kauhavalla asuessani. Tiedän – kännykän suurennuslasi kelpaa melkein kaikkeen, mutta tuo mikroskooppi se oli jotain. Minulla oli koululaisille tarkoitettu, isompi, mutta en mieltynyt siihen, koska se oli liian hyvä.

 

Äitini mieliharrastus oli kirjahyllyn katseleminen, ja taitaa olla edelleen, vaikkei hän enää jaksa virkata Juhani Ahon Koottujen teosten värisiä pannulappuja, kuten ennen.

 

Kirja-esineessä on myös pyhyyttä. Vingahdan vaimeasti, jos joku laskee voileivän pöydällä olevan kirjan päälle. Ei kirjaa saa niin kohdella! Jotkut hiukan vanhemmat tuttavani olivat tarkkoja siitä, ettei limppua saanut jättää väärin päin eli kupera puoli alaspäin. Eivät he olleet uskovaisia, mutta käsitys leivästä Jumalan viljana oli tiukassa.

 

Lupasin eräälle ystävälleni USB-tikulla Bachin koko tuotannon nuotit ja partituurit, jotka olen kerännyt vuosien kuluessa verkosta. Annan myös mielelläni kirjan tai kirjoja ja samalla perusteella omaksi, jos tiedän, että se pääsee hyvään kotiin.

 

Scott Fitzgeraldin romaanissa ”Kultahattu” on se kohtaus, jossa humalainen herravieras on aivan ihmeissään. Hänen hyllystä ottamassaan kirjassa on sisällä kirjoitusta! Näin helposti etevä kirjailija saa kerrotuksi, että USA:ssa harrastettiin dummyjä eli tyhjiä kalustekirjoja jo sata vuotta sitten.