Hyppi yhdellä jalalla

A-kauppias hyppi ilosta yhdellä jalalla, kun Tanska voitti. Vuosi oli siis 1992 ja olimme hiljan ostetulla vanhalla talolla Condat’n seudulla Keski-Ranskassa. Nimitimme Mauricea noin, ja samoin kerran aikaisemmin Veules-les-Rosesissa Mme Fleurya ”rouva kukkaseksi”, jotteivat asianomaiset olisi heti hoksanneet, että nyt heistä puhuttiin, vieraalla kielellä.

Ilosta hyppiminen kostautui, koska hyppijän kihti äityi siitä pahaksi. Mutta siitäkin selvittiin.

Keskeinen henkilö oli kälyni Inki. Jalkapallomuiston henkilöistä muut ovat jo kuolleet paitsi silloin raskaasti alle 10-vuotias poikani ja minä.

Kukaan joukostamme ei ollut pätkääkään kiinnostunut jalkapallosta. En minäkään. Ehkä tunteenomainen saksalaisvastaisuutemme vaikutti asiaan. Maurice oli laupias ihminen mutta hän oli sukunsa tuhoamisleireille menettänyt juutalainen. Aikanaan kävi ilmi, että hänelle Rudolf Steinerin uskonollistyyppinen ajattelu merkitse paljon. Se saattoi olla syy, ettei hänestä juuri irronnut pahaa sanaa kenestäkään, vaikka hän oli itse paennut saksalaisia Pyrenneitten yli 16-vuotiaina.

Maalla Possulassa on tallella taidenäyttelyn aineistoa. Parhaaksi arvosteltiin Ullan vesivärimaalaus, jonka aihe oli ”Maradona itki”. Siis kysymyksessä oli vuosi 1990 ja siis jalkapallon MM-ottelut, mutta toisaalta olen muistavinani, ettei meillä ollut maalla televisiota. Kävimmekö Holopaisella katsomassa jonkin ottelun?

Ehkä meillä maallikoilla on itsekkyys-syndroma. Muistamme tapahtumista ja urheilutapahtumista vain itseemme liittyvää.

Oma suurenmoisin kisamuistoni on luultavasti vuodelta 1956, jolloin varmaan mielenosoituksellisesti elokuvissa näytettiin Unkarin ja Länsi-Saksan ottelua Bernissä kaksi vuotta aikaisemmin. Kun nyt mietin, alan epäillä. Entä jos elokuvassa näytettiinkin, miten epäsosialistisesti Unkari voitti Neuvostoliiton tai sitten se kuuluisa ottelu, jossa Unkari voitti Englannin todella reippaasti.

Kansakoulussa kaikki pojat ja puolet tytöistä tunsivat silloin nimen Puskas ja jotkut olivat taittaa niskansa näyttäessään, miten maali tehdään. Verkosta löytyvät filminpätkät kertovat, miten valtavasti jalkapallo on muuttunut. Sama havainto on mielessä, jos nyt katsoo Ylen lähettämiä pätkiä vanhoista kisoista. Siellä mennä jolkotellaan nyt lyhyeltä näyttävissä housuissa niin että munat vilkkuvat. Pelin valtava kansainvälinen suosio ja suosion puutu USA:ssa pysyvät mysteereinä. Sitähän on aika vaikea seurata, ellei ole oikeasti perehtynyt asiaan.

Mutta maailmassa on niin paljon ihmisiä, joille elämän sykähdyttävin muisto on miten Pele teki taas maalin, ei häät tai esikoisen syntymä.

Pelaajat ja asiantuntija toistelevat, että kysymyksessä on joukkuelaji. Ehkä he narraavat. Ehkä jalkapalloilija on joskus helppo sankarinpalvonnan kohde, ja ehkä sankarinpalvonta on meissä kaikissa väkevä voima. Suomalaiset tietävät, ettei yleisurheilua oikein noteerattu mutta Paavo Nurmi muistettiin Amerikassa. Olen itsekin kokenut sen. Nimi muistettiin. Ja tätä nykyä suurimpia sankareita ovat kai kitaransoittajat? Televisiosta päätellen hurjimpia reaktioita aiheuttavat kai Pohjois-Korean hallitsijat.

Maailman hienoin sankarikuva on Leni Riefenstahlin ”Tahdon voiton” alku – Hitler saapuu. Sen nähtyään aavistaa jotain siitä, miten viime vuosisadan ylimaallinen diktaattori oli vuosisadan suurin taideteos (Stalin ja Mao ovat samaa ilmiötä).

Tämä ajatus sisältää sen, ettei taideteos-Hitler ollut keinotekoinen eikä missään virastossa suunniteltu. Taideteos on jokin, joka puhuttelee suoraan tunnetta ja intuitiota ja tekee sen, vaikka järki sanoisi toista.

Taideteos ei ole mitään hienoa. Eikö lähes jokainen ole saanut tämän elämyksen. Elvis? Jailhouse Rock?

En pidä mahdottomana, että oma ajoittain suhdaton Bachin ihailuni ja kiihkeä suhteeni myös hänen yleensä kai suppeammin harrastettuun urkumusiikkiinsa olisi peräisin kotikunnastani, jossa kanttoriurkuri soitti aina sen Toccatan ja fuugan, oman tunnustuksensa mukaan ainoan isomman urkuteoksen, jonka hän arvioi osaavansa kunnolla. Tosin tämä selitys voi liittyä siihen, että saman sävellyksen orkesteriversio oli Disneyn ”Fantasiassa” heti alussa. Mutta ei minusta tullut Dukas’n ”Noidan oppipojan” ihailijaa, vaikka sen musiikin tahdissa esiintyi itse Mikki Hiiri.

Olivatko Bysantin kuvainraastajat siis oikeassa?  Vai olenko itse väärässä, kun mielestäni Jeesuksen kuvalla ei ole lyöty lakoon kansanjoukkoja? Puheilla sitä tehdään jatkuvasti.

Miten Suomessa? Onko lukijoista kukaan kastellut alushousujaan Mannerheimin tai Kekkosen kuvan johdosta?

Jokin vain on niin sykähdyttävää, että se panee loikkimaan yhdellä jalalla (viittaus ”Viipurin Vihtoriin” -…yhdellä koivella loikki, kun puujalka katkesi polvesta poikki).

Pasila / Maamme-laulu on perusesimerkki. Ei sävellyksenä ole niin ihmeellinen, mutta sen tunnekuorma on niin valtava, että kansallislaulun vaihtamista ehdottanut poliitikko sietäisi korvilleen.

Sitä paitsi Finlandia on rytmillisesti liian vaikea yhteislaukuksi, ellei nyt suorastaan helppo ole myöskään ”Maamme”. (Englantilaiset ovat viisaita, sillä ”God Save” on helppo ja hieno ja sen alkuperä on epäselvä.)

Sängyn alta

Myös sängyn alta löytyi valokuvia, asianmukaisessa sängynaluslaatikossa. Kodachrome, muovitaskuissa, isän 50-luvun kuvia. Jatkuva dokumentointi on remontin takia perusteltua. Tuntuu ettei noilla vanhoilla kuvilla ja näillä tämänpäiväisillä ole mitään tekemistä keskenään.

Vanhat kuvat ovat suuremman vaivannäön tulosta kuin vesivärimaalaukset. Tiedän että paria pitäisi verrata öljymaalauksiin.

Mutta erään kerran 1400 luvulla puoli Eurooppaa haki seinämaalauksiin sopivia sinisiä ja vihreitä ja pitää melkein paikkansa, että van Eyckin veljekset tulivat keksineeksi öljyvärit. ”Arnulfinien avioliitto” on pysyvä todiste. Se ei osoita vain taiteen nousua. Kärsivällinen työ pigmenttien kanssa oli johtanut läpimurtoon.

Tätä nykyä kuka tahansa voi ottaa seitsemän huonoa kuvaa sekunnissa ja lisäksi panna muutkin kärsiään joutavanpäiväisyyksistä.

Tämä tieteellistaiteellinen ajatuskulku on edelleen seurausta käsillä tehdyn työn jatkuvasta seuraamisesta. Käsityö ei ole vain käden taitoa. Se on silmän taitoa ja ajattelun kykyä. Kysymys on kokonaisuuksien hallinnasta, ja kokonaisuus on tässäkin aluksi mielikuva.

Mutta olen iloinen ja ylpeä uudesta pistorasiasta. Siitä tuntuu tulevan erinomaisen hyvää sähköä. Halusi tai ei, puhelimet ja pelit on ladattava, ja silloin on hyvä, että seinässä on reikiä.

Näkisin mielelläni numeroita kameroiden myynnistä. Periaatteessa olen sitä mieltä, että ihminen ei tarvitse puhelinta kummempaa työkalua kuvaamiseen. Ei kameroita enää paljon näekään.

Kamera on hankala, jos mielenkiinto kohdistuu omakuviin.

Juuri siksi esitän huomion liian kalliista kameroista, joita kuitenkin kaupitellaan edelleen myös maallikoille. Ammattilainen on ihminen, joka saa rahaa valokuvista.

Näinä aikoina ihailen Juha Ilosta, joka on julkaissut kirjoja arjen arkkitehtuurista. Helsingin keskustan kerrostaloja on kuvattu mustavalkoisina, sopivalla valolla ja perspektiivi oikaistuna. Vaikutus on maaginen. Näitä taloja en ole nähnyt koskaan ennen! Ja puhe on taloista, joista eräissä olen ollut töissä eli käynyt niissä ja nähnyt ne tuhansia kertoja.

Kysymyksessä ei ole kikkailu, vaan arkkitehtien tavanomainen tekniikka. Taikuuden tuo se, ettei katukuilun taloja ole nähnyt koskaan muualta kuin jalkakäytävältä. Näkymä vastapäisesti toisen tai kolmannen kerroksen ikkunasta ei sekään ole välttämättä geometrisesti oikea.

Mielenkiintoinen ajatus, ja ajankohtainen. Taloja suunniteltiin ja julkisivuja koristeltiin välittämättä, ettei niitä kukaan päässyt koskaan näkemään.

Odotan uteliaana valokuvaa, josta kävisi ilmi, miltä Suurkirkko näyttää etelän puolelta. Ehkä helikopterikameran kuva paljastaa, miksi Engel itse vihasi niitä etelän puolen portaita. Mahdollisesti yliopisto ja valtioneuvosto näyttävät nytkin suunnilleen ”oikealta”, koska niitä pääsee katsomaan tarpeeksi kaukaa, mutta Kansalliskirjastolla taas on vain yksi näkökulma, kirkon länsioven edestä.

Se ajatukseni on tällainen. Kamerat voisi nykyisin jakaa sisäkameroihin, ulkokameroihin ja sitten vähemmän tarpeellisiin tapahtumakameroihin. Ammattilaisten varusteet ovat erikseen. En muista nähneeni esimerkiksi sisällä otetuissa ihmisten muotokuvissa jokseenkin välttämättömiä kahta salamalaitetta ja heijastimia maallikon käytössä.

Seuraan vanhan rakkauden vuoksi Leican nykyisiä digi-kameroita. Katukuvaus on kuollut. Noita kameroita, ainakaan polttoväliltään kiinteistä, ei oikeastaan tarvita. Katukuvauksen kuolema johtuu vain välillisesti digitaalisuudesta. Ihmisten kuvaaminen Capan ja Cartier-Bressonin tapaan on nykyisin oikeudellinen kysymys. Sääntö on selvä. Sellaista yllätyskuvaa ei saa julkaista ilman kuvatun suostumusta. Tarkoitan siis kuvaa, jossa ihmisen kasvot ja siis henkilöllisyys erottuvat niin selvästi, ettei asiasta voi erehtyä.

Väkijoukko on vähän eri asia. Valitettavasti en ole selvillä televisioyritysten nykykäytännöstä, mutta elän siinä uskossa, että ulkoilmatilaisuuksissa kuvaa zoomattujen ihmisten suostumusta kuvan käyttöön ei kysellä eikä käytössä ole meidän mantereellamme tarpeettomia kylttejä, joissa ilmoitettaisiin, että alueella televisioidaan. Tuttu ”alueella on kameravalvonta” lienee yritys lannistaa varkaita ja pahantekijöitä, ei varoitus mahdollisesta yksityisyyden loukkauksesta.

Lakimiehen logiikka menee niin, että tätä nykyä yleisötilaisuuksiin osallistuvien tulee tietää, että he voivat joutua kuvaan. Sellaista rajatapausta en viitsi pohtia, että jos esimerkiksi kuningatar hyvästä kasvatuksestaan huolimatta keskittyy kaivamaan nenäänsä, saako sen kuvata.

Sitä vastoin kuvaripulin saaneet somettajat eivät kai aina ymmärrä että erinäiset asiat ovat luonteeltaan yksityisiä eikä niistä saa levitellä kuvia.

Mielenkiintoni heräsi, kun jossain kerrottiin asevelvollisten some-rajoituksista. Kai kouluttajat ovat ottaneet huomioon, että metsässä liikkuvan joukon vihollinenkin tunnistaa sotilaiksi, ellei sieltä lähde liikennettä puhelintaajuuksilla. Ei signaalia – se on signaali.

Ilmaisisin – jalkapallon vuoksi – ihailuni ammattikuvaajia kohtaan. Ainakin sarjaotteluissa värjöttelee lehtikuvaajia hyvin pitkien objektiivien kanssa. En tiedä, kuinka monta kuvaa on otettava, että jalkapallo-ottelun ratkaisevasta ainoasta maalistaa saadaan kuva huomisen lehteen. Televisiokuvan perusteella arvaisin, että toinen puoli maalitilanteista on mahdottomia.

Turvautuvatko sanomalehdet televisiokuvan eli videon klippeihin? Ja miten kuvataan jokin tavallinen Pips vastaan Pöps?

Ehkä joku sattuu tietämään.

 

Yllättävät yhteydet

Laiskuuden periaatetta on tässä sivuttu viime päivinä. Tunnen kutsumusta laiskuuteen. Alkaa ramaista, kun katselee päivät pitkät työmiehiä, jotka puikkelehtivat kuin mangustit ja kiikuttavat milloin mitäkin kuin maaoravat.

Ajattelussa sekä mielipiteet että väitetyt tosiasiat ovat todistetusti vähimmällä vaivalla mieleen juolahtaneita. Otin esiin sen Kahnemanin kaamean esimerkin. Jyryt, kokeneet tuomarit pantiin tutussa ympäristössä määräämään rangaistusta rutiinimaisesta varkausrikoksesta. Osalle näytettiin numeroa 9 ja osalle numeroa 3. Satunnaisesti ammattitaitoisesta väestä valituista tuomareista yhdeksikön nähneet määräsivät paljon pidempi rangaistuksia kuin kolmosta katselleet. Olettamus olisi ollut ”taksatiivi” eli tilastoistakin ilmenevä tekotyypin keskimääräisrangaistus.

Kun puolisoilta tai perheeltä kysyy, miten monessa prosentissa tapauksista he suorittavat tietyn, listatun taloustyön (pölynimurointi, astioiden tiskaaminen, roskien vieminen jne.), vastaajien ilmoittamien prosenttilukujen summa on joka kerta reippaasti yli 100 prosenttia.

Ei ole helppoa olla vähättelemättä äänestäjiä. Eilisessä kommentissa joku kiteytti ihailtavasti, että poliitikoilta jonkin Nato-asian tai Briteissä Brexitin paneminen kansanäänestykseen in pelkuruutta. Yleispoliittisissa asioissa perinteen vaikuttavat, EU:hun liittymisen tai siitä eroamisen vaikutuksia ei äänestäjä pysty arvioimaan oikeasuuntaisesti.

Sivuutan vähin äänin sen, ettei kukaan pysty esittämään luotettavaa arvioita. Le Monde Diplomatique huomautti kärkevästi, että englantilainen äänestäjä kuvittelee pääsevänsä EU:n asettamista kaupan ehdoista eroamalla unionista. Asia on päinvastoin. Kun kauppaa harjoitetaan, ehdot ovat monet. Määräyksiä ja määritelmiä jakelevat monet organisaatiot YK:sta alkaen – terveysjärjestöt, kemikaalivirastot ja niin poispäin.

Vielä vaikeampi kysymys on, mitä ehkä edessä oleva Englannin eroaminen EU:sta vaikuttaa rahoitusmarkkinoihin, kaupallisiin suhteisiin Yhdysvaltoihin ja jokseenkin vakaviin ongelmiin Venäjän suhteissa.

”Ei mitään” on selvästi väärä vastaus. Nykyinen EU on niin merkittävä kimpale taloudellisesti, että sekä Kiina että varsinkin Venäjä joutuvat ottamaan sen tarkoin huomioon.

Murentuva EU on luultavasti juuri sitä, mitä Venäjä haluaa. Se on ymmärrettävä halu. Myös Suomessa on ainakin muutama kansanedustaja, jotka puhuvat aika suoraan Ukrainan sodan aiheuttamien rajoitteiden purkamisesta, että            Venäjälle päästäisiin taas myymään etenkin maataloustuotteita.

Propagandan tasolla Venäjä väittää, että EU ja Nato ovat sama asia. Ehkä venäläinen yleisö ei kaikin ajoin muista, että EU ei ole Yhdysvaltojen komennossa eikä ainakaan vastuulla.

Itse ole tottunut ajattelemaan, että Yhdysvaltojen taloudellinen suuruus johtuu tietyin osin syvään juurtuneesta oman edun tavoittelemisesta. Silloin kun annetaan rahaa ”lahjaksi”, siihen on aina ollut ainakin sotilaallinen syy.

Toinen tämän ajan suurista kysymyksistä on Yhdysvaltojen presidentti. Luulisin oppineeni Trumpista yhden asian. Hänen puheillaan ei ole merkitystä. Jos hän puhuu sovittelevasti Venäjästä ja korostaa läheisiä välejä Englantiin, tästä ei ole syytä päätellä, että hän presidenttinä lähentyisi Venäjää ja säilyttäisi kauppasuhteet Englantiin ennallaan.

Vaalihuumassa amerikkalaiset eivät itse muista, eivät edes Obaman esimerkistä, että presidentin ohella maassa on toinenkin valtakeskus, senaatti ja edustajainhuone.

Vaikka Trump yrittäisi presidenttinä toteuttaa jotain hurjanpuoleista, ei ole keinoa arvata, menisivätkö hankkeet läpi. Ainakin nyt vastapuolen lisäksi osa omista suhtautuu häneen epäillen.

Toisin sanoen Trumpista ei voi tulla Amerikan Putinia. Perimmäinen syy on yksinkertainen. Hänellä ei ole rahaa siihen. Vaikka hän olisi kuinka rikas itse, ei hän maksa omistaan sotalaivoja eikä lentokoneita. Niihin tarvitaan valtion rahoja, ja niiden rahojen käytöstä ei presidentti päätä.

Asetelma ei ole uusi eikä uudenlainen. Jokseenkin koko maailman kohtaloista ollaan päättämässä osittain tunteenomaisten päähänpistojen perusteella.

Esimerkiksi ensimmäiseen maailmansotaan liittymisestä ei äänestetty, mutta sotaan liittyminen edellytti kansan innostusta useimmissa maissa. Venäläisiltä ei kysytty. Saksassa sosialidemokraattien syvin vakaumus, työläisten veljeys ja yleinen rauhanaate, rapistuivat viidessä minuutissa, ja riemuiten lähdettiin sotaan myös Ranskasta.

Sekä ensimmäisen että toisen maailmansodan syttyessä Britannian olisi jälkiviisauden valossa pitänyt tehdä Brexit. Kun he julistivat Puolan kanssa tekemänsä sopimuksen johdosta sodan Saksalle, niinkin kunnollinen mies kuin Hitler oli pettynyt, hämmästynyt ja raivostunut. Hän kun oli luottanut brittien rauhantahtoisuuteen! Ja mikä hätä heillä oli omalla saarellaan? Ja Stalinkin lienee miettinyt jälkeenpäin, minkä verran britit kykenivät kohentamaan Puolan kohtaloita.

Saksalaiset ovat olleet äärettömän hiljaa Englannin eroäänestyksestä. Äänettömyyteen on muitakin kuin taloudellisia syitä.

Saksa saattaa olla joutumassa ydinasevaltioiden väliin. Englanti on ydinasevaltio, siihen määrään, että jokaisen nurjamielisen on otettava se huomioon.

USA, Englanti ja Venäjä julistavat haluavansa olla ”jälleen suuria”. Minun korvissani tuo kuulostaa ydinasepelotteelta.

Ranska, ydinasevaltio, tuntuu sekin ikään kuin noudattavan Trumpin toivetta ja Putinin suunnitelmaa ajautumalla aste asteelta syvenevään sisäiseen sekasortoon.

Epävarmat hännät

Epävarmuus ja vaistomainen erehtyminen ovat olleet tämän blogin vakioaiheita. Eilen mainittu David Kahneman mainittiin ja esiteltiin vuonna 2011. Myös Nasim Taleb ja hänen musta joutsenensa olivat esillä aika kauan sitten. Samaan ryhmään kuuluu Malcolm Gladwell, jonka kirjoista suomentamattomat ”Outliers” ja ”What the Dog Saw: and Other Adventures”.

Kohtuuden nimessä arvoitus-dekkarin keksijät olisi mainittava samaan hengenvetoon, etenkin A. Conan Doyle ja Edgar Allan Poe.

Kirjoitteluani rajoittaa hiukan puuttuva mielenkiintoni viihteellisiintehtäviin. Arvostan kielellisiä ja matemaattisia pähkinöitä mutta en osaa innostua niistä.

Kuitenkin vähän väliä mainittu John Allen Paulos (”Innumeracy: Mathematical literacy and its Consequences”, 1988) viehättää kovasti, vaikka luultavasti aiheesta on uudempia ja parempia kirjoja. Toisaalta lupaan katsoa Paulosin uusia kirjoja, joita näyttää olevan monta.

Tausta on kertomani tapaus, kun Yhdysvallat kutsui minut esimieheni hovioikeuden presidentin kiukuksi Tucsoniin tuomarikurssille, jolla keskityttiin todennäköisyyteen, tilastotieteeseen ja matematiikkaan. Muista hyvin sekä opetukset että autoajeluni.

Kaikki muut pelasivat golfia vapaa-aikanaan, paitsi korostetun juutalainen tuomari ja minä. Kävin katsomassa keinotekoista kaupunkia, jossa oli filmattu hyvin monia kuuluisia lännenfilmejä, ja sitten Tombstonessa, joka on osittain väärennetty museokaupunki. Pysähdyin pissille Boot Hillin hautausmaan kohdalle – siellä lepäävät Wyatt Earpin ja Doc Hollidayn ampumat pahikset. Samalla opin, että tuossa maan ääressä ei mennä monta askelta tieltä, ja miksi cowboyt käyttivät saappaita ja hankalan oloisia säärystimiä. Piikkipensaat ovat pirullisia ja niitä on joka paikassa.

Tuossa viikon tilaisuudessa yksi esitelmöitsijä oli Princetonin matematiikan professori – taloustieteestä oli tuonakin vuonna paikalla tavan mukaan nobelisti – joka opetti meille käytännössä syntymäpäiväparadoksin. Saimme käsityksen myös kauppamatkustajan ongelmasta. Palasin Suomeen vakuuttuneena siitä, että tuomarikunnalle olisi opetettava tilastotiedettä ja tietojenkäsittelytieteen alkeita.

Hanke unohtui vähä vähältä samalla tavalla kuin luja päätökseni käydä katsomassa monumenttien laaksoa, suurta kanjonia ja dinosaurusten hautausmaata. Välimatkat ovat Amerikassa pitkiä etenkin yksin ajaen. Kuka uskoisi vain kartan tuntien, että San Franciscosta Los Angelesiin ajaa alle kuuden tunnin vain Herkko Hietanen tai Mikko Välimäki? Pojat ovat varttuneet; eivät varmaankaan ajaisi enää; ja Oksasen Ville on kuollut.

Alussa mainitsemani kolme kirjoittajaa käsittelevät kukin virhepäätelmiä ja ilmiötä, jonka yleisnimi on kognitiivinen vinouma. Esimerkkejä on runsaasti ja osa on todella hyviä.

Talebin ”Musta joutsen” liittyy aika suoraan deduktion ja induktion teoriaan. Molemmilla on tunnetusti rajoituksensa. ”Mustia joutsenia ei ole olemassa”, toisteltiin Aristoteleen ajoista alkaen, kunnes niitä sitten löytyi, ensin Australiasta. Deduktion yksi ongelma on väärä premissi.

Kahnemanin opetuksista voi jo tästä kirjoituksesta painaa mieleensä, että todennäköisyys ja todennäköisyyden arviointi on usein todella vaikeaa. Hänen esimerkkinä on tietyn syövän yleisyys – uutisissa kerrottiin, miten tietynlaisissa pienissä piirikunnissa oli hyvin paljon tiettyä syöpää. Tästä sitten tehtiin johtopäätöksiä. Sitä ei kerrottu, että oli muita pieniä piirikuntia, joissa oli harvinaisen vähän noita syöpäsairauksia.

Esimerkki johtaa kysymykseen otannasta. Yhdysvalloissa on paljon asukasmäärältään hyvin pieniä piirikuntia. Normaali tilastomatematiikka kertoo, miten lasketaan luotettavuusväli. Jos 300 eläkeläisestä istuvaa presidenttiä kannattaa 60 prosenttia, tulos ei merkitse mitään, koska 300:n perusteella ei voi tehdä johtopäätöksiä eläkeläisistä eikä poliittisesta kannatuksesta.

Tätä Kahneman nimittää osuvasti pienten lukujen laiksi. Ilman suoritettuja kursseja kannattaa myös tietää, että tietyn kokoisen populaation jälkeen tuloksen uskottavuus ei enää parane merkittävästi.

Lehtien kirjoittelu ja poliitikkojen lausunnon sivuuttavat meilläkin useimmiten sivuutetun ”kaksi prosenttia suuntaansa” vaihteluvälin. Kahta prosenttia pienempi kannatuksen muutos ei ole edes suuntaa antava. Se voi olla pelkästään matemaattinen eli ei edes ”suuntaa antava”.

Tällä ja ensi viikolla iso puheenaihe on Brexit. Arvailemme, miten Britannia äänestää EU-asiassa. Voi olla tottakin, että taloudellista puolta painottavat äänestävät, että ei erota, ja tunnepuolta (isänmaallisuus jne.) korostavat äänestävät, että erotaan.

Sitä Kahneman tai kukaan muukaan ei tiettävästi selitä, miksi äänestykset menevät nykymaailmassa niin tiukoiksi, tyyppiä 51-49. Itse epäilisin, että syy on sama kuin jalkapallossa, jossa 1-0 näyttää olevan tavallinen tulos.

Pelaajat (äänestäjät) ovat hyviä tai hyvin prepattuja ja sitten on tämä sattuma eli satunnaisuus.

Arvelen, että sattuma ratkaisee Brexitin ja USA:n presidentinvaalin.

Voiko sattumaan vaikuttaa? Ei voi. Sana tarkoittaa ilmiötä, jolla ei ole syytä. Mutta todennäköisyyksiä on hyvä tuntea. Kysykää huviksenne seuraavan kerran, kun istutte kaljalla Teboilin baarissa, että kuinka suuri todennäköisyys on viiden klaavan heittämisen jälkeen saada kuudeskin klaava. Luultavasti saatte väärän vastauksen. Kaikki eivät tiedä intuitiivisesti eivätkä ole oppineet, että juuri kolikon heitot ovat toisistaan riippumattomia tapauksia, joissa todennäköisyys on joka kerta sama.

Kahneman, Taleb ja Gladwell unohtavat kaikki yhden asian. Taide kauttaaltaan ja osa tieteestä on yllätysten maailmaa. Yllätä minut, kuten Google logon alla luki. Toisin sanoen taide ja osa tieteestä on mielihyvän lähde, josta myös oppii hyödyllisiä asioita.

Mennyttä aikaa hautaamassa

Eivät ne aivan ymmärtäneet, vaan hymähtivät, kun ehdotin eilen, että veisaamme säkeistön sopivasta virrestä heidän haudatessaan putkielementtiä maan poveen kaivinkoneella.

Olisin ehdottanut ”ma koska täältä erkanen, sen katson voitokseni”.

Ratkaisumme on siis jättää vialliset putket maan poveen ja vetää uudet viereen ja päälle.

Aivan kuten elämässä yleensä.

Uutisten ja päiväntapahtumien selostaminen heikko taso johtuu luonnonlaista. Tarkemmin sanoan kognitiivinen vinouma on terminä kovin toiveikas. Mahtaako muunlaista kuin vinoa kognitiota ollakaan?

Verkon (Wikipedia) monen sivun mittaiset luettelot järjen ja tunteen oikosuluista ovat surullista luettavaa. Jos lehti on kyynärpään alla ja televisio auki, juuri muuta ei ole tarjolla. Kummasta presidenttiehdokkaiden ja presidentin lausumat Floridan ampujasta kertovat, Floridan ampujasta vai kannanoton esittäjistä?

Joku kysäisi, miksi epäilyttäviä tapauksia ei panna lukkojen taakse. Esitin sen tavallisen vastauksen: epäilyttävät tapaukset eivät ole epäilyttäviä.

Siirtäen esimerkin Suomeen kouluampuja tunnistaminen on hyvin vaikeaa. Oireita osoittavat piirteet, esimerkiksi vihan ilmaukset tai mielenkiinto aseisiin ja räjähteisiin tai halu esittää äärimielipiteitä, tarkoittavat käytännössä, että asianomainen ei ole vaarallinen itselleen eikä ympäristölleen.

Paljon julkisuudessa olevat joukot, jotka harrastavat näkyvien tunnusten kantamista, ovat käytännössä aika vaarattomia.

Huolelliset ja laajat tutkimukset Saksan tuhoamisleirien henkilökunnasta, etenkin SS-miehistä, osoittavat samaan suuntaan. Kysymyksessä ovat tavalliset ihmiset, joiden taustassa ei ollut mitään erikoista.

Suuriin, kunnianosoituksia tuottaneisiin sankaritekoihin yltäneet ihmiset sitten olivat keskimäärin aika erikoisia.

Ehkä on sellainen ”viidakon kosto”, että jos joku on saanut ihmeelliset perintötekijät ja kyvyn kehittää niitä niin että hänestä kasvaa esimerkiksi maailman paras mäenlaskija, se on sitten jostain muusta kohdasta pois.

Tuon viidakon koston takia taipuisin ajattelemaan, että on hyödyllistä tietää ja yrittää muistaa, missä kaikissa asioissa sitä on erikoisen huono.

Minulla on hiukan karvaita muistoja armeijasta. Olin sinne mennessäni oikeasti hyväkuntoinen ja tottunut etenkin retkeilystä kulkemaan, liikkumaan ja tekemään. Yksikön ja saapumiserän kilpailuissa kävi sitten ilmi, että parhaani ponnistaen ulotuin lyhyen ja pitkän matkan juoksuissa, heittelyissä ja hyppelehtimisissä kouluarvosanoin mitaten tasolle 7 – tai joskus sattumalta 7 +.

Tuo oli lohdullinen tieto. Se merkitsi luottamista siihen, että pysyy porukassa. Panisin tämän hiukan omalaatuisen järkeilyn sen piikkiin, että kasvoi varuskuntapaikkakunnalla ja ole tyhmä. Olin toisin sanoen tiennyt varhaisimmasta lapsuudestani alkaen, että on olemassa eri miehiä (lentäjät) ja tavallisia ihmisiä.

Paikkakunnalla muuten ei ollut tapana leuhkia ilmailualan ansioilla. Noissa asioissa ansioituneita oli niin paljon.

Luultavasti vasta opiskeluvaiheessa aloin ymmärtää, että on olemassa paljon ihmisiä, joilla on valkohehkuinen himo olla parhaita, eikä sillä ole väliä, minkä porukan parhaita, eikä missä lajissa. Olin ehkä ajatellut lapsekkaasti, että jos tulos jostain hommasta on ”kiitettävä”, on kaikki syy mielihyvään, ja jos se on ”tyydyttävä” on aihetta tyytyväisyyteen.

Jouduin paljon tekemisiin ns. uskovaisten kanssa. Jotkut heistä olivat mukana uskonnollisissa herätysliikkeissä, jotkut poliittisissa.

Monta kymmentä vuotta myöhemmin ymmärsin, että he käsittivät saaneensa joltain taholta tehtävän. He olivat mielestään poikkeustapauksia. Tunsin myös ihmisiä, jotka olivat mielestään aivan poikkeuksellisen epäonnistuneita. Ehkä yritin sanoa, että tuollainen mieliala on vastenmielinen itsetehostuksen muoto.

Kirjoitin kerran pätkän hyvin älykkäästä ihmisestä, joka osasi tehdä johtopäätöksiä ja petyttyään sekä naisiin että heikkoihin ansaintamahdollisuuksiin analysoi lähitulevaisuuden ja omat mahdollisuutensa. Ja niinpä hän hirttäytyi hiekkarannan lähellä eräänä elokuun yönä 1939 Terijoen salavaan 20-vuotiaana, kaiken nähneenä ja kaikkeen pettyneenä.

Vähempään tyytyvät ihmiset kärsivät stressioireista ja usein myös valittavat niitä. Jotkut vetoavat stressiin ja kiukuttelevat.

Stressiksi on puoli vuosisataa nimitetty myös kognitiivisen vinoutuman aiheuttamaa tilaa. Ihminen väittää tietävänsä, miten jokin asia on, ja puolitajuisesti aavistaa, että on muitakin tulkintoja. Tuloksena hän alkaa revetä henkisesti kahteen suuntaan.

Kognitiivisen vinouman teorian esitti David Kahneman aika kauan sitten. Kaikeksi onneksi hänen myöhäisvuosien kansantajuinen kirjansa on suomennettu (Ajttelu, nopeasti ja hitaasti).

Kuten Taaleb hän on sellainen harhamielisyyden osoittaja, että hänen lukemisensa voi aidosti keventää oloa. ”Apina olkapäällä” on satuolento. Toisin sanoen se ei paina mitään.

Eikä se aiheuta stressiä.

Mummo pienenä

Ajattelin tilata teoksen ”Lumipyry Afrikassa”. Se lienee arkistokirjastossa, hiilikellarissa, käytettyjen sementtisäkkien alla. Kirjoittaja on Arvily eli Arvid Lydecken. Niin on hyvä. On se niin rasistinen. Muistaakseni juuri tuossa kirjassa on runo, joka alkaa ”Pepe oli musta, niin mustanmusta – ja sekös vasta herättääkin kummastusta”. Sirpaleina muistan runot ”Lumipyry Afrikassa”, laihanlaisen kirahvinuorukaisen ja Apinoiden telefoonin. Elefantti, vanha setä, kommervenkit keksi…

Sitten kävi ilmi, että aina ajankohtainen mummo-juttu olikin erään 1917 kuolleen Olof Bergin hengentuote:

Mummo kertoi satusarjan:
kuinka Kekri kaitsi karjan;
kuinka karhu kasken kaatoi,
miehen mieliks huhdan raatoi;
kuinka kettu viekasteli,
toisten toiminnasta eli;
kuinka jänö nauruun ratkes.
ripsis rapsis huuli katkes;
kuinka jättiläinen loikki
suuren syvän järven poikki;
kuinka hölmö laati talon,
säkissä vei siihen valon;
kuinka ukko kiipes puuhun,
hopsis kopsis hyppäs kuuhun;
kuinka kohta itsekukin
saapi nähdä joulupukin.
"Ompa kaiketi ne totta,"
pilpatteli pikku Lotta.
Sitten mummo sivumennen
virkkoi: " Olin miekin ennen
Lotan laisna
lapsukaisna!"
Tuohon Lotta huusi jo
"Älkää, mummo, narratko!"

Tämä kirjoitus on jatkoa kommentille, jossa muuan lukija kertoi kolmesta vuosisadastaan.

Tietenkään en arvele panevani paremmaksi. Kai se on pelkkää sattumien ja hyvän onnen johdatusta, että joku elää vanhaksi ja saa lapsia, ei kehumisen vaan kiitollisuuden aihe.

Tässä blogissa muutaman kerran julkaisemassani valokuvassa meitä on viisi suoraan alenevaa sukupolvea. Kun vanhin lapseni syntyi 1967, kuvassa häntä piteli sylissään isäni isoäiti Saara Veijalainen, joka oli syntynyt Kivennavan seudulla 1884. Iloisesti hymyilee mummoni Hilja Dagmar, s. 1901, poikansa Kullervo, s. 1921 ja minä s. 1944. Saara-mummu ehti täyttää vielä 90, samoin tyttärensä ja tämän vanhin poika.

Nyt kuvassa esiintyvät suvun vanhin ja nuorin alkukesästä 1967 Espon Tapiolassa. Ikäeroa oli yli kahdeksankymmentä vuotta.

Isäni isä Jussi eli Juho ei elänyt kovin vanhaksi, vaan kuoli 62-vuotiaana 1958. Minä tietenkin muistan hänestä paljon. Isäni Kullervo kertoi ja merkitsi sukuluetteloon, että tämä Jussi muisteli 1821 Ilmeellä syntynyttä isoisäänsä, joka lienee ollut epämiellyttävä ihminen, kuten Jussikin. Tuo Risto eli siis ikänsä Pietarin seudulla ainakin vuoteen 1910. Ja tämä on se sukuhaara, jonka bolshevikit sitten hävittivät melkein sukupuuttoon, koska he asuivat suomalaisina Pietarin esikaupunkialueella Pargalassa.

Veijalaisia on paljon. En tunne tarkemmin tutkimuksia mutta luulen, että niitä riittää. Mitä lähemmäs Hiitolan Veijalanrärveä tullaan, sitä enemmän heitä on. Ja Kemppisiä vilisee Rautajärvellä ja Parikkalassa.

Kuvan mummu ei osannut kirjoittaa. Kuvan vauva on väitellyt tohtori ja työkseen tekemisissä opettajain koulutuksen kanssa. Mielestäni ja arvioni mukaan molemmista on syytä sanoa, että miellyttäviä ihmisiä, ja monipuolisesti lahjakkaita.

Valokuvan nimi voisi olla ”historia”. Tuon mummun maailmassa ei ollut koulua tytöille eikä pojille eikä liioin ajatustakaan toisenlaisesta kohtalosta kuin vanhemmilla ja näiden vanhemmilla oli ollut. Nämä Veijalaiset asuivat Kivennavan Joutselässä lahjoitusmaalla (eräänlaisina maanvuokraajina venäläisen pohatan läänitysmaalla). Saara-mummu oli käynyt kerran Viipurissa ennen kuin joutui evakkoon Talvisodan alta. Hänen poikansa Väinö poltti Kannaksen suojajoukoissa taistelevana kotitalon ja lähirakennukset. Niiden kohdalla kuuluu olevan nykyisin kaatopaikka.

Hänen tyttärensä kävi kansanopistoa tai kansanopiston Kanneljärvellä. Paperit paloivat Talvisodan aikana. En tiedä, tuliko opisto loppuun suoritetuksi, mutta muistan ja hallussani on kirjeitä, joista käy ilmi, että hän kirjoitti virheettömästi ja sujuvasti ja kauniilla käsialalla ja lisäksi muisti kaiken. Hän oli lahjakas ihminen, jolle elämä tarjosi lapsia ja työtä, siivoojana ja varastoapulaisena. Seuraava polvi nousi nopeasti alemman keskiluokan alarajalta ylempään tai ehkä eliittiin.

Mikään ei ole ollut suunniteltua vaan osa sitä, mitä Suomessa tapahtui. Mitä seuraavaksi tapahtuu, sitä sopii kysyä. Vastausta ei ole, paitsi arvottomia arvauksia.

Uskon edelleen ”episteemisiin ruptuuroihin” (Foucault) eli tiedonkäsitysten epäjatkuvuuksiin eli murtumista tavassa nähdä maailma, ympäristö, eläimet. Tuon valokuvan 1967 on sellainen. Luulen että juuri nyt on meneillään jotain vastaavaa. Huoli on ihmisenä olemisen perusta (Sorge, kirjoitti Heidegger). Silti ei ole syytä olla huolissaan.

Lausekoira

”Poliitikkoja on vaihdettava vähän väliä, niin kuin vauvalle vaippoja. Ja samasta syystä.” (Mark Twain.)

Yritän kouluttaa lausekoiraa. Juuri nyt ei puutu muuta kuin koira.

Jos lauseen sisältä kuuluu tikitystä, siellä on herätyskello tai pommi tai tietynlainen kuoriainen. Jos lauseen sisältä ei kuulu mitään, se toimii paristolla. Toinen vaihtoehto on, että sisällä ei ole mitään. Sen voi varmistaa puhaltamalla. Jos kirjaimet hajoavatkin tomuksi, se ei ole vaarallista, pelkkää huonepölyä vain.

Yksi monista ajatuksista, joille kustantaja-tuttavani ovat ummistaneet korvansa, on ”Ikuisien ajatusten” ja ”Vaeltavan viisauden” plagioiminen. Koska kirjat ovat valmiiksi plagiaatteja, lakia siinä ei rikottaisi. Uskottelen, että kauniisti sidottuja kirjoja voisi joku hätäpäissään ostaakin. Normaali ihminen ei sellaisia lue.

Tiedän kikan, jota käyttäen vaivalloiset tekijänpalkkiot voisi kiertää. Sitaattikirjaan otettu sitaatti ei ole sitaatti. Muuhun yhteyteen, esimerkiksi tällaiseen verkkokirjoitukseen, lainattu aformismi on luvallinen lainaus eli tekijän lupaa ei tarvita.

Ennen maailmassa kustantajat varasivat tuollaiset tuottoisat tehtävät toimihenkilöilleen (Martti Haavio) ja luottomiehilleen (V.A. Koskenniemi). Jarkko Laine teki ajatuskirjoja paljon, nähdäkseni vain englannista. Se muuten on raskas rajoitus. Hannu Tarmio toimitti itse niitä paljon. Saksien jäljet ja liiman tuoksu tuntuvat kirjoissa. Eikö olekin erikoista?

Antiikissa ja keskiajalla näyttää olleen sellainen perinne, että olemattomista lausahduksista tehtiin ”lentäviä lauseita”, joita opetettiin koululaisille, ja nämä panivat sitten vahingon kiertämään. Parempia lauseita saa hakea tekstikokonaisuuksista.

Edelleen haudoilla luetaan seppelenauhasta ”kevyet mullat”. Sit tibi terra levs. Jatkoa ei lueta. ”Jotta koirat pääsisivät heti rouskuttamaan luitasi.” – Martialiksella oli taipumusta tämän tyyppisiin ajatuksiin.

”Jumala on eräänlainen Jouko Turkka. Näytelmä on farssi ja ohjaaja kelvoton, mutta edes näyttelijät eivät uskalla nauraa.” (Mukailtu Voltairen lausumasta.)

Kysymys on aivan selvä. Kirjoja myydään paksuudella. Ihmiset lukevat yhä ohuemmin.

Bestselleriksi julistetussa kirjassa, joka on nostettu luultavasti valheellisesti erikseen esiin kaupassa, on tuhatkin sivua. Sekä dekkarin että korkeakirjallisuuden puolella on tullut tavaksi kirjoittaa kolme tai kuusi kirjaa yhtä kyytiä. Niitä myydään sitten teossarjana.

Kirjoitan itse liian pitkiä blogeja. Se voi johtua siitä, että olen hyvin nopea lukemaan. Nämä ovat kaikki kaksi sivua. Järki sanoo, että toinen on liikaa. Mutta toisaalta jokaisessa kirjoituksessa on kolme asiaa ja kaksi ajatusta. Jos uskoisin tyylioppaita ja hyviä neuvoja, jättäisin sekä ajatukset että asiat pois ja pääsisin vähemmällä.

Tunnen huonosti Youtuben ja blogien videoita ja erittäin huonosti Tweettejä ja nuorten ihmisten viestikäytäntöä. Facebook näyttää nykyisin suosivan kaltaisiani menneisyyttä muistelevia nostalgikkoja.

Mietimme joukolla näitä järjestelmiä HIITissä yli 10 vuotta sitten. Emme kukaan olleet tarpeeksi fiksuja käsittämään, että olimme vahingossa itsekin kehittäneet tulevaisuuden välineitä. Ne jäivät hyllylle. Hyllyt on siirretty varastoon.

Käytettävän tilan (merkkimäärän) tiukkuus ei olekaan mikään rajoitus. Twiitin ja tekstarin edeltäjiä löytyy Japanin ja Kiinan runoudesta – 5, 7, ja 5 tavua. Se ei ole paljon se.

Kieltäydyn tuhahtelemasta mikroteksteille ja niiden käyttäjille. Hallussani ovat äitini postikortit – kaikki jotka hän on elämänsä aikana saanut eli siis 1930-luvun alusta alkaen. Vaikka useimmat kortit sisältävät tekstin tyyppiä ”Hauskaa pääsiäistä T: Mimmi) ja kuvat ovat äärimmäisen tavanomaisia, kokoelma on mielestäni sekä arvokas että mielenkiintoinen. Vanhempieni kirjeet, jotka on lajiteltu ja järjestetty, vaikka niitä on monta tuhatta, ovat enimmäkseen sisällöltään kaavamaisempia – mutta eivät aina. Äidinisäni ja hänen veljensä kirjeenvaihto muun muassa liikeasioista ja kivitalon rakentamisesta muutti maailmankuvaani. Ostaisinko Kauhavalta pakkohuutokaupasta talon (1923) ja miten järjestän sopivimmin maksuerät. Tosin talossa haisee ja omistaja hirttäytyi ylisille…

Keskustelu kirjan ja sähköisten julkaisujen markkinoista on ollut johdonmukaisen idioottimaista. Luettavan ja kuunneltavan tekstin rinnakkaisuus ja ristikkäisvaikutus on nyt ollut olemassa viisi tuhatta vuotta, uusimpien arvioiden mukaan lähes kymmenen tuhatta.

Tämä tällainen on kirjoitettua höpinää ja etenkin varastoitua juoruilua. Villiintynyt mielikuvitukseni uskottelee, että monet eläimet tekevät samaa. Voitteko väittää rehellisesti, etteivät koirat vaihda kuulumisia kohdatessaan tai ettei apinoiden tavalla sukia toisiaan olisi semanttista (sisällöllistä) merkitystä?

Niinpä aforismikirjat menevät uusiksi. ”Viisaat” elämänohjeet ovat käyttökelvottomia.

Lueskelen kirjoiksi koottuja ja aforismiksi nimettyjä tekstejä. Siellä on menstyttykin. Lauseilla on kysyntää. Mielestäni ne ovat enimmäkseen huonoja. Tyylilajin nimi on englanniksi ”one-liner” eli yksi rivi. Arvo Salo nimitti sellaisia huuliksi ja julkaisi niitä. Samaa harrasti Saarikoski.

Tervetuloa takaisin. Eniten pidin vuoden 1968 yksirivisistä, joita Pariisi tulvi. ”Katukivien alla on hiekkaranta.” Muista sinäkin napittaa aivosi auki ennen kuin lasket.

”Kissa hyppäsi

pylväästä vaanimasta.

Kirjoitan pisteen.”

Viisikymmentä vuotta

Kun puin frakkia päälleni, näin olevani edelleen niin laiha, että tärkätyt liivit taipuivat sisäänpäin. Housut pyörivät vyötäröllä. Paikka oli Emmaus, hotelli Tampereen rautatieasemaa vastapäätä. Oli sellainen taika, ettei sulhanen voinut viettää häitä edeltävää yötä saman katon alla morsiamen kanssa. Oli siellä väkeäkin. Ainakin Emmi ja Ihminen, joka oli palkattu keittiöön. Satakuntalaisessa puheenparressa Ihminen tarkoitti pitokokkia.

Sitten illalla Ruovedellä oli vielä myöhään 25 astetta varjossa. Siiri oli kai käskyn mukaan lämmittänyt silti pikkumökin kamiinalla. Hyttysiä oli paljon. Ja syreeni kukki. Lupiini oli aika uusi näky. Sen oikea nimi oli kirjojen mukaan Komea sudenpapu. Jossain vaiheessa nimi kuoli, kasvi ei. Sanan ”lupiini” ”loup” on ”susi”.

En varsinaisesti tajunnut, miten tähän oli päädytty. Olin 21-vuotias. Seisoin Tampereen vanhan kirkon alttarinmutkan kohdalla ja keksin olla kuin vartiomies armeijassa eli tuijottaa tiukasti ei-mihinkään. En edes tuntenut osaa Tuomikoskien tuttavista. Marjalta kuulin, että kysymyksessä oli seurapiiritapahtuma. Se koostui enimmäkseen lääkäreistä, koska Marjan isä oli ollut virallisestikin Yleisen sairaalan ja sitten Keskussairaalan johtava ylilääkäri. Väittäisin että hänellä oli yllään shaketti. En ollut nähnyt sellaista ennen.

Nyt, päivälleen 50 vuoden kuluttua, muistamassa olisi korkeintaan lankoni, mutta hänellä on muita murheita. Minulla on kahdeksan lapsenlasta, joista kukaan ei ole nähnyt isoäitiään, koska Marjan kuolemasta tulee 22 vuotta.

Lapseni ovat herrasväkeä, minä en. Itse asiassa sana ”herrasväki” on menettänyt merkityksensä ja unohtunut. Epäilen että Marjan äiti ei pitänyt tarpeellisena olla sanomatta, että oltiin ”parempia ihmisiä”. Minua ja sukuani hän tuskin tarkoitti. Marjan isä oli rautateiden varastonhoitajan poika, Joensuun klassillisen lyseon kasvatti, lääkäri, kirurgi, professori.

Koska hän oli humanistisesti suuntautunut, kuten lääkärin kuului olla, hän kertoi joskus hajamielisesti, mitä Eino Leino oli sanonut Juhani Aholle Kämpissä ja miten hän oli tuurannut humalaan hankkiutunutta ystäväänsä Arvo Hannikaista orkesterin takapultissa esitettäessä sitä ja sitä Sibeliuksen uutta teosta ensi kertaa.

Ei anoppinikaan tarkoittanut työmiehiä vihjatessaan huonompiin ihmisiin. Hän tarkoitti kommunisteja ja puliukkoja. Pieni piiri viimeksi mainittuja siirtyi rannan katveeseen hääseurueemme nähtyään.

Hyvinvointivaltio oli juuri syntynyt ja Keskussairaala oli sen temppeli. Toteuttajina oli sodassa toisiinsa tottuneita miehiä ja joukko asiantuntijoita, jotka puolestaan olivat leikanneet kasaan näitä miehiä, kädet kyynärpäitä myöten veressä. Kai se oli sitten veriveljeyttä. Puolueet olivat vastustavinaan toisiaan, mutta se oli teatteria. Kansandemokraatit olivat äänessä ja kokoomukselaiset hiljaa. Kaikilla oli vanhoja syntejä.

Vaimoni luki kirjallisuutta ja hänestä tuli toimittaja kustannusliikkeeseen. Hän sai anteeksi sen, että oli nuori ja kaunis, koska hänen perheensä oli samaa joukkoa kuin kirjankustantajat. Silti hän saattoi olla ensimmäinen perheellinen rouva, joka otettiin osastopäälliköksi.

Suomen 1970-luvun rajua muutosta on kuvattu väärin. Se oli radikalismin aikaa. Radikalismi oli välttämätöntä. Isät ja äidit olivat olleet yhtä rajuja, mutta eivät poliittisesti. He rakensivat ja laajensivat ja paransivat, aika ajoin aika törkeitä keinoja käyttäen – katsokaa kaupunkien lähiöitä.

Vain muutaman vuoden kestänyt stalinismi sai paljon huomiota, koska se kukoisti tietoteollisuuden sydämessä, siis televisiossa, teatterissa, lehdissä, kirjoissa.

Huomiotta on jätetty, että naiset melkein valtasivat kirjallisuuden ja kulttuuritoimitukset.

Aikakaudella olisi oma esimerkkihenkilönsä, Tarja Halonen. Naiset kävivät nyt töissä ahkerammin kuin kai missään muualla Lännessä, ja heistä tuli pian lääkäreitä, tuomareita, ministereitä, mitä vain. Lukijan ei pidä kuitata tätä sanomalla, ettei pidä Halosen meiningistä. Kysymys on juuri siitä! Se että meininkiä oli monenlaista, Hertta Kuusisesta äärikokoomukseen, oli nimenomaan uutta. Tasa-arvo sisältää myös naisen kauhuhahmona ja vastarinnan kohteena.

Suomen nopean nousun ja menestyksen salainen ase ei ollut nainen, vaan perheellinen nainen. Korvaamattoman perustyön olivat tehneet neidit ja lesket. Nyt tulivat rouvat.

Lähes kolmenkymmenen asteen helteessä vanhan kirkon portailla erittäin tuoreena aviomiehenä sotaa edeltäneitä arvoja ja asenteita edistäneiden juhlavieraiden keskellä en ymmärtänyt tästä kaikesta vähääkään.

Jotain häilähti mielessäni, kun kahvia juotaessa katselin mummojani, jota istuivat tyylihuonekaluissa varmoina ja arvokkaina ja aikanaan punavankinakin vieraillut yrittäjä-isoisäni piti erinomaisen puheen.

Sanoma oli ääriradikaali. Rakentamalla oman elämänne ja tekemällä itse ratkaisunne toimitte yhteiseksi hyväksi.

En sano tuota koskaan ääneen nuorille. Kirjoittaa sen voin, sillä päivälleen 50 vuotta sitten aloin aavistella sitä. Jokaisen on otettava itse kumppaninsa ja myös tehtävä itse omat virheensä.

On anteeksiantamattoman ylellistä luulotella, että vanhemmat ovat vastuussa myös vastoinkäymisistämme. Eivät he ole. Ne ovat kohtalon iskuja tai omia munauksia.

Jos olemme perineet tai oppineet alttiuden ongelmiin, vallassamme on ainakin yrittää keksiä keinoja ongelmien ratkaisemiseen. Reseptejä ei ole. Jos ajattelen, että nyt tuli totaalinen tuho, olen väärässä, koska olen kerran edelleen ajattelemassa tuollaisiakin.

Mistä ei voi vaieta

Mistä ei voi vaieta, siitä on puhuttava. Suunnilleen näin sanoi Wittgenstein. Tai ellei se ollut suunnilleen, se oli päinvastoin.

Kuvassa on ripa Ludwig Wittgensteinin suunnittelemasta talosta, joka on Wienissä. Jotakin hän haki koko tuotannossaan, sanottakoon painiketta eli kahvaa. Muutkin ovat sanoneet, että olisipa maapallossa kahvat, niin saisi nostaa.

Kansankunnan sivistystason näkee tavasta, jolla se kohtelee kirjakauppojaan.

Ruotsissa näin keväällä, että Suomi on kuin onkin Bonnierin siirtomaa. Tukholmassa näet on kirjakauppoja, kolme.

Sananvapauden takana, sen terävärajaisessa varjossa on muuta. Tuossa vapaus tarkoittaa oikeutta mutta vain oikeutta puhua ja kirjoittaa kenenkään sitä ennakolta estämättä. Jos poliisi sanoo että suu kiinni, siinä ei rikota sananvapautta, koska repliikki esitetään tilanteessa, ei ennakolta.

Mutta siellä varjossa on vaikenemattomuus.

Mitä kertoo kielestämme, että jouduin keksimään tähän tuon sanan?

Brinkin ”Myrskyinen hiljaisuus” on vähän eri asia. ”Vaikenemisen jyly” haiskahtaa idän opeilta.

Julkisuudessa on mainittu poliitikosta, joka joskus, kurillaan tai tosissaan, puhuu kotona lapsilleen muuta kuin näiden äidinkieltä.

Meillä oli vuosikymmeniä sitten aikuisten salaisuuskielenä ranska. Niinpä yksi lapsista oppi salamannopeasti ymmärtämään sitä ja luki isona ranskan maisteriksi eli siis romaaninen filologia. Uusimman tiedon mukaan hän aikoo opettaa kieltä nyt.

Vaihdoimme salaisuuskieleksi saksan.

Mutta muistan sen ajan, kun asiantuntijat pitivät vahingollisena, että lapsi asuu esimerkiksi Kirkkonummella, jossa kuulee kahta kieltä. Asiantuntijat ovat muuttaneet mieltään. Kielikyvyssä pyritään tekemään pienellekin lapselle selväksi, että kieliä on erilaisia.

Tuo poliitikko toi mieleen tuntemani henkilön, joka oli järjestelmällinen ihminen ja fyysikko. Hän puhui myös vaimonsa kanssa pelkästään sen maan kieltä, jossa kulloinkin asuttiin. Ennen pitkää tottumus oli niin toinen luonto, että Saksasta Ranskaan ajettaessa vaihdettiin kieltä. Näin tarina kertoo.

Mutta Brecht tai joku muu ikuisti ajatuksen, että Suomi on maa, jossa vaietaan kahdella kielellä.

Sofi Oksanen oli maininnut entisestä myötätuntoisuuden ajasta, että oppikirjatkin tarkastettiin Moskovassa. En tunne asiayhteyttä mutta olen lukenut muutaman kommentin, näinkö oli vai ei.

Koska tunnen asian, en kelpaa todistajaksi.

Vuodesta 1964 sain palkkaakin siitä, että mietin, millaista saa ja voi julkaista ja millaista ei. Tuomari Nurmion isäpuoli nakitti nopeasti nämä tehtävät minulle. Hän oli ollut kustannusalan ainoa juristi.

Oppi- ja tietokirjojen tuottamisesta muistan niin paljon, että on viisainta olla luettelematta nimiä. Jopa suomalaisen kirjallisuuden historiaa esiteltäessä tiedettiin, ketkä kirjailijat olivat olleet olemassa ja ketkä eivät. Muun muassa Oulussa vallitsi pyrkimys kirjoittaa kirjallisuuden historia uusiksi. Josta johtuu mieleeni, että tiesittekö, että Hannu Taanila toimitti Tammessa oppikirjoja ennen kuin siirtyi oikeasta Yleen.

Jotain marxilais-leniniläistä kasvioppia olen lehteillyt. Koulussa käytetyn teoksen kirjoittajista yksi oli ollut sodan aikana Saksa-suuntauksen kannalla. Sitä en muista, että Linkomiehen latinan sanakirjaan olisi kuitenkaan puututtu, vaikka sotasyyllisen nimi kirjan kannessa oli sinänsä kuohuttava näky.

Ainakin minulle oli vuodesta 1964 selvää, että kaikkiin merkittävämpien kustannusliikkeiden julkaisuihin perehdyttiin asianomaisella taholla. Oliko tuo taho Moskovassa vai Helsingissä, siitä ei ole tarkkaa tietoa.

Mutta keskustelu rähmällään olon ajasta tahtoo hiukan huvittaa. Keino on niin klassillinen. Tuollainen nimike, kuten esimerkiksi ”pimeä keskiaika” sisältää vaivoin kätketyn viestin, että nyt on toisin. Rähmällään olon aika on jotain häpeällistä, joka meni ohi esimerkiksi 1992.

Se on erehdys. Se jatkuu edelleen.  Siis rähmällään olon aika. Eikä sitä luultavasti lopettaisi edes liittyminen Natoon.

On olemassa käytäntö, jonka nimitys on ”kansainvälinen kohteliaisuus”. Etenkin virkatoimissa liikuttaessa ei pidetä hyvänä, että puhutaan ihan mitä tahansa, tottakaan.

Viimeksi ulkoministeri Lavrov ja seuraavaksi kai hänen korkea esimiehensä ilmaisevat ärtymystä Suomen toiminnasta. Korkea taho sanoi jo aikaisemmin, että sellainen ihminen on sairas, joka kuvittele, että hän, Venäjä, hyökkäisi Nato-maan kimppuun.

Nato-keskusteluamme ajatellen tuo on mielenkiintoisen suora kehotus liittyä Natoon, sillä Ukrainan mallin mukaan ei-Natomaan kimppuun käyminen on siis eri asia?

Myös ”hyökkäys” antaa kovin vanhanaikaisen kuva. Miten olisi ”hyökkäily”?

Työmarkkinoiden termiä ”yleissitovuus” on nyt käytetty paljon. Tarjoaisin sen rinnalle toista vanhaa käsitettä, ”tulkintaetuoikeus”. Todellisuudessa se liittyy työsuhteen ehtojentulkintaan.

En halua vaieta siitä, että tälläkin hetkellä Venäjä ydinasevaltiona katsoo, että sillä on muun muassa Suomeen nähden tulkintaetuoikeus eli Venäjä sanoo, miten Suomen teot ja Suomessa kuullut puheet on käsitettävä. Ja sitä kaikki asianomaiset noudattakoot.

Nide kirjakauppa, Fredrikinkatu 35

Lapsilta sen kuulin. Jos on mieltynyt Bulevardin kahvisalonkiin ja ajaa mielellään autonsa Erottajan alakellariin, päätyy jossain vaiheessa kuntolenkkiään Hagelstamin antikvariaatin ikkunalle, ja en vieressä on kirjakauppa Nide, seuraava talo Bulevardille päin.

Kuulin siitä lapsilta. Myymälä ei ole suuri, mutta valikoima on aivan tolkuttoman hyvä. Tämä blogikirjoitus on samalla pikaviesti rouvalle ja äidille. Lähemmin täsmentämättä sitä on ihmisiä, joilla on heikkous hauskoihin ja fiksuihin kortteihin ja muihinkin paperitarvikkeisiin kuin vain Moleskinin lehtiöihin.

Toisin sanoen hinnaltaan vaatimatonkin tuliainen tai pikku lahja saattaa löytyä läheltä.

Meni vähän rahaa, kun sattui hollille liian monta kiertämätöntä kirjaa. Jo nyt huomaan suunnittelevani uutta pikakäyntiä. Seppo Vuokko on julkaissut kirjan – puista! Sen nimi on ”Latva pilviä piirtää” ja kustantaja tämä salaperäinen Maahenki. Kirja on kallis, mutta aika pikaisen selailun perusteella arvioisin, että jokaisen kassaan kilahtavanh euron arvoinen.

Sama Maahenki on julkaissut Veikko Neuvosen kirjan I.K. Inhasta, jossa luvataan olevan ennen näkemättömiä Inhan kuvia ja selostusta Inhan Päijänteen seudulla näkemästä ja lisäksi hänen ajatuksistaan metsien raiskaamisesta.

Vuokko ja Neuvonen tunnetaan radiosta. Kun miettii, missä määrin luonnonsuojelu on nykyisin rappeutunut henkilökohtaisen pyrkyryyden välineeksi tai poliittisen puuhastelun työkaluksi, toivoisin että joku näistä ympäristön ystävistä edes joskus taivuttaisi päänsä häpeästä Vuokon ja Neuvosen nimet kuultuaan.

Tiedän ja jopa tunnen kustantajia. Heitä yhdistää vakaumus, että hyviä kirjoja ei julkaista, ei varsinkaan puista, soista tai järvistä. Tuossa nyt on poikkeus.

Minulle selitettiin, että entiset kolme suurta kustantajaa, Otava, WSOY ja Tammi arvioivat jokaisen nimikkeen myyntimahdollisuudet, ja mitään ”turhaa” ei julkaista.

Niinpä ostin henkilökohtaisena vastalauseena Tranströmerin runojen suomennoksen, Caj Westerbergin käännökset ovat taaskin niin hyviä. Mielenosoitus sisältyy siihen, että minulla taitaa olla vanhastaan kaikki nuo tekstit, siis ruotsiksi. Kunhan pitelen nidettä tarkoin, joku varomaton saa sen lahjaksi.

Ei tule mieleen, onko Tammen Keltaisessa kirjastossa ennen julkaistu vankkaa nidettä pelkkää ja silkkaa runoutta. Ja proosarunoja.

En sekaannu toisten liiketoimintaan. En tarjoudu ruuhka-apulaiseksi kirjakauppaan enkä antikvariaattiin, vaikka mieli tekisi. Sanon vain, että liimaisin Tammen kokoelman sivun 259 näyteikkunaan. Se on uskontunnustus, ainakin minun. Puhe on New Yorkista matkan päästä nähtynä.

”Tiedän myös – tilastoihin kajoamatta – että juuri nyt tuolla soitetaan

     Schubertia jossakin huoneessa, ja että jollekin ne sävelet ovat

     todempaa kuin mikään muu.”

Hienous on myös tuo Schubert. Ajatelkaa hänen sijaansa Mozart, ja runo putoaa maahan kuin ruostunut kyyhkynen.

”Pidän Mozartista” on joko latteus tai vihje syvällisestä tuntemuksesta. Kun huoneessa soitetaan Schubertia, kysymys on luultavasti pianokappaleesta. Lause ei viritä korviini Impromptuja, koska ne ovat ylimaallisia. New York on erittäin maallinen paikka. Mieleeni tulevat siksi pianosonaatit. Niitä voisi kuunnella lopun elämäänsä joka päivä. Bachia varten voi opetella soittamaan piano. Ellei ketään ole kuulemassa, eräiden kappaleiden soitostaan voi nauttiakin. Schubert on näennäisessä helppoudessaan niin vaikeaa, että tarvittaisiin oikea, päätoiminen pianisti. Tässä tapauksessa levyvihje muuten on Brendel. Sanon tämän painokkaasti, koska en pidä hänen Beethoven-levyjään verrattomina. Schubertit ovat.

Niteen kirjakaupassa on kaunoa ja tietoa, suomea ja kieliä. Toisin kuin Helsingin kahdessa pitkän historian kirjakaupassa, en nähnyt yhtään hätäisesti kokoon kursittua jääkiekkoilijan elämäkertaa enkä liioin niitä näpertelyoppaita, jotka nyt kelluvat jätteenä muiden kirjakauppojen mainingeilla.

Ehkä on perusteltua, ettei monien lukijoidenkin lemmikki, luonnontieteen ja historian kovatasoiset yhteenvedot eli hakusanat ”science” ja ”history”, ainakaan osu silmään tuossa kaupassa.

Voi näet olla niin, että nuo kirjat ovat lopullisesti Amazonin heiniä. Varmaan muutkin kuin minä haluavat selvittää suhteellisen tarkasti kirjoittajien taustat, koska alalla julkaistaan (U.S.A.:ssa) myös edesvastuuttomia yleistyksiä. Kiinnostusta herättävä kirja voi osoittautua lähemmin katsoessa perusteettomaksi vouhotukseksi.

Vaihdoin myymälässä pari sanaa ja kehuin Hagelstamin ideaa lavastaa näyteikkuna nimeltä tunnettujen ihmisten valitsemilla kirjoilla. Ei siitä mihinkään pääse, että se on kiinnostavaa.

Saman voisi tehdä uusia kirjoja myyvässä kaupassa. Listojen tekijöiden ei tarvitsisi olla edes nimellään mukana.

Ajattelen, että rakkaudesta taiteeseen voisin kysyä teiltä, lukijiltani, ajatuksia ja ehdotuksia. Kävisitte kaupassa tai ellette käy, listaisitte arvaamalla esimerkiksi kymmenen myynnissä olevaa kirjaa.

Kaupassa teippaisivat sen seinään sitten.

Esimerkki voisi olla kommenteissa hiljan toistuvasti mainittu Toozen “The Wages of Destruction: The Making and Breaking of the Nazi Economy”.  Se ei ole ihka uusi mutta Penguininä näyttää olevan myynnissä.

Kuguaari

Ehkä maailmassa on kallispalkkainen, erinomaista latinaa äidinkielenään puhuva, klassista kreikkaa sitäkin paremmin pakiseva runoilija. Ehkä heitä on kaksi! Tai kolme.

Etenkin autotehtaat joutuvat keksimään otsa hiessä uusia nimiä. Merkki on lähes muuttumaton, tyypillisesti sukunimi, kuten Ford tai Opel. Mercedes Benz kuuluu olevan erään insinöörin tyttären etunimi, Mercedes, liitettynä toisen sukunimeen, Benz, (Karl Friedrich).

Mutta mallinimien kanssa on luettu eläinkirjoja hartaasti. Otsikon ”cougar” on puuma eli vuoristoleijona amerikaksi. Jaguar on elukka.

Olisiko nimissä hiukan myönteisen mielikuvan rakentamista? Dodgella (äänettään suomeksi ”totke”) oli myrkkykäärme ”viper”. En ole kuullut autosta, jonka nimi olisi esimerkiksi ”sontiainen”, dung beetle, vaikka samaan heimoon (sittiäiset) kuuluva otus on maailman kuuluisin. Beetle on suomeksi kupla eli siis folkkari.

Latinistit ovat olleet asialla keksittäessä nimiä Volvo (pyörin) ja Audi (tottelen). Viimeksi mainitusta tulee mieleen saksankielinen automerkki Horch, joka oli sukunimi, mutta tarkoittaa sopivasta tottelemista sekin. HerraHorch oli herra Benzin renkinä.

Voisi hyvin kuvitella, että ellei muoti olisi mennyt yhä omituisempiin nimiin, jotka viittaavat tai ovat viittaviinaan kiinaan, japaniin tai korean kieleen, maahantuojat olisivat ottaneet käyttöön reipashenkisiä suomen sanoja, jotka olivat niin suosittuja urheiluseurojen niminä.

Kotimaakunnassani tunnettiin hyvin Rivakka, Tappara, Virkiä, Vasama, Junkkarit, Visa, Vesa, Jymy…

Miten hienoa olisi heittää suupielestään Teboililla, että tulin tuolla Ford Jymylläni niin että puhelinpylväät huiskuivat. Kyllä olisi hieno kuorma-auton merkki, jos olisi Iveco Jyry.

Amerikkalaisten intiaani-innostus aiheutti ääntämisvaikeuksia. Pontiac oli intiaanipäällikkö, kun taas Louis Chevrolet oli sveitsiläissyntyinen kilpa-ajaja. Vaikka Veyron oli hänkin kuski, saamme varmaan odottaa, milloin tehtaasta rullaa kiiltävän uusi Ferrari Räikkönen. Ferrari on käyttänyt ”Enzon”, suomeksi kai Ensio (ei ole). Italiankielinen Wikipedia mainitsee uskomattomasti, että tuon etunimen takana saattaa olla saksan ”Heinz”. Luultavaa lienee, että se on lyhennys sellaisista nimitä kuin Lorenzo. On meilläkin etunimissä tuota ideaa. Aleksanteri saattaa olla omissa piireissään Santeri vaan. Vastaavasti Manne voi olla lyhenne etunimestä Hermanni, jonka ruotsalaisesta muodosta voi polveutua paikannimi Härmä.

Nuo erinäiset auton nimet saattavat olla vanha totemismin muoto. Omalle joukolle otetaan sellaisen eläimen nimi, jonka mainiot ominaisuudet halutaan omaksua.

Tähtitieteilijät ovat antaneet periksi ja siirtyneet numerokoodeihin, koska uutta silmällä pidettävää kertyy niin paljon.

Sitä vastoin eläin- ja kasvitiede rimpuilee niukanlaisen klassisten kielten sanasto varassa.

Perinne, johon ruotsalainen Linnë kytkeytyy vahvasti, aiheutti nurinkurisesti sen, ettei monilla tavallisillakaan kasveilla ja eläimillä ole etenkään englannissa aivan selviä nimiä. Ammattilaiset käyttävät vieraskielisiä tieteellisiä nimiä, ja muut eivät välitä.

Tapoja on tuskin syytä muuttaa, mutta etenkin muinaisten eläinten ja eliöiden nimet menevät samalla tavalla huvittavan tai harmittavan puolelle kuin kemiallisen yhdisteiden nimet.

Niitä katsellessa käväisee joskus mielessä, mitä muinainen kreikkalainen tai roomalainen olisi ajatellut niistä.

Tutkimus ja luokittelu tunnetusti oli arabien uudistus ja vanhat kreikkalaiset puolestaan suhtautuivat hiukan ylenkatseellisesti havainnoitavissa oleviin ilmiöihin ja istuivat tai kuljeskelivat mieluummin miettimässä, mitä sanoilla oikein voisi sanoa. Innokkaimmatkaan islamistit eivät ole keksineet, että arabia olisi tieteen aito äidinkieli. Ja siinä olisikin kirjoittamista ja ääntämistä.

Nimeämiseen ja kieleen liittyy useita ongelmia. Kukaan ei oikein tiedä, mistä arabian kieli tuli ja miten se yleistyi niin nopeasti. Yksi selitys on, että vai Muhammedin aikaansaama Koraani oli oikea ja aito ja tosi; käännökset olivat epäilyttäviä. Uskonto ja kieli levisivät siis yhdessä.

Muutamia satoja vuosia ennen arabeja käytännöllisesti katsoen kaikki läntisen maailman tieto ja tietäjät olivat kokoontuneet Aleksandriaan. Emme siis tällä kertaa viittaa Intiaan emmekä Kiinaan.

Islam ei ollut yksinomaan telttojen ja aavikoiden uskonto. Useita vuosisatoja Bagdadin seudulla vallitsi korkeakulttuuri, jossa oli hyvin paljon persialaista ainesta ja perimää. Tuolta ajalta ovat peräisin matemaattiset avaukset ja – runous.

Kun remontti joskus lähikuukausina tasoittuu saatan kaivella esiin senkin kirjan, joka perustuu arabialaisen tutkimusmatkailijan kertomuksiin. Hän vaelsi myös Volgalla ja esitti havaintoja ja huomioita, jotka saattavat tarkoittaa ”ruotsalaisia” ja lisäksi ehkä ”suomalaisia”.

Ja rahalöydöt kertovat, että yhteys oli vankka ja kesti kauan.

Mutta kulttuuri otti itselleen toisen tien, Asiaan vaikutti vakavasti frankkien valtakunta, joka yllättäen varmisti jatkuvuutensa yli tuhanneksi vuodeksi.

Käytännön kiireiden keskellä – hankin käsiini muutaman vuoden takaisen Euroopan historian, joka on suomalaisten spesialistien kirjoittama, osat I ja II.

Aihetta enempään on, ilman muuta.

Ei aina historiaa

Lukijoiden hyvinvointi ja mielihyvä on tunnetusti tavoitteeni, paitsi joskus, kun se unohtuu.

Ajattelen siis tuttua tunnettanne, kun haluatte tietää, tuleeko huomenna tai viikonloppuna kaksi metriä lunta, ja televisiossa mölöttää joku puoluejohtaja, ja valehtelee, niin että korvat heiluvat.

Sen sijaan että totuttuun tapaan repisitte television seinästä ja heittäisitte sen ikkunan läpi naapurin Datsunin katolle, ehdotan historiallista kontemplaatiota.

Suosimani hillittömän hauska runoilija e.e. cummings, joka kantoi kaunaa isoille kirjaimille ja kirjoitti nimensäkin noin, on rakkaassa muistossa monista vedoistaan, kuten ”poliitikko on perse, jonka päällä on mitä tahansa, paitsi ihminen”.

Luin eilen sitaatteja kirjasta, jonka tekijällä oli ollut käytettävissään poliittisia päiväkirjoja, jotka hän oli viisaasti hävittänyt käytön jälkeen. Merkintöjä oli eri vuosikymmeniltä.

Heinä-elokuun 1944 hallituksen vaihdon yhteydessä jo aikalaiset tiesivät oikein hyvin, että kysymys on kirjaimellisesti Suomen kohtalosta. Ainakin Neuvostoliitto ja Saksa harkitsivat vakavasti Suomen likvidoimisesta. Niinpä tarvittiin Mannerheim presidentiksi, oikeastaan diktaattoriksi. Muillekin kuin Linkolmiehelle, joka siis oli pääministeri ja roomalaisen kirjallisuuden professori, oli selvää, että tässä on nyt Suomen Cincinnatus, joka kutsutaan suurimman vaaran hetkellä yksinvaltiaaksi, ja vetäytyy sitten.

Mannerheimin tapauksessa asianomaisen korkea ikä ja huono terveys piristivät hänen vastustajiaan.

Kannattajat ovat pahimpia. Kokoomukselainen kansanedustaja kirjoitti päiväkirjaansa, että nyt se vanha diiva pääsee taas kukkoilemaan ja presidentiksi hän pyrki ja pääsi vain nimittääkseen joka paikkaan ruotsinkielisiä virkamiehiä.

Poliittista analyysia ei voi kiittää teräväksi eikä totuutta tavoittelevaksi. Mutta sama ja kymmenet muut päiväkirjat ja kirjeet kertovat, että niin kovaa talouspulaa, sotaa tai suurkatastrofia ei ole eikä tule, ettei osa porukasta suunnittelisi itselleen ministerinpaikkaa tai vähintään inhokkinsa syrjäyttämistä sellaiselta.

Koulukirjoissakin mainittiin, että sotien jälkeen ruotsinkielisset pääsivät evakoista ”liian vähällä”. Osa isänmaallisista ihmisistä oli silloin ja ehkä tänäänkin tuolla kannalla. Heitä ei yhtään häirinnyt, että naapurilta meni perintöleimikot, mutta se tieto, että toiskieliset pääsivät vähällä, oli liikaa.

Maanhankintalain säännökset eivät päässeet koulukirjoihin. Luovutusvelvollisuudesta saattoi vapautua ostamalla maata siirtolaisille ja rintamiehille luovutettavaksi muualta tai sitten raivauttamalla kaksin verroin peltoa itselleen. Maan elintarviketilanne teki tuon ratkaisun välttämättömäksi. Numerotiedot löytyvät korvaamattomista Suomen karttakirjoista. Niistä näkee, missä Suomen kotimaiset elintarvikkeet tuotettiin.

Meillä Kirkkonummella ei näe useinkaan rintamamiestaloja eli asutustoiminnan tyypillisiä puolitoistakerroksisia.

Tuon uuden viljelyalan raivaaminen aloitettiin perustamalla Pellonraivaus Oy, myöhempi Perusyhtymä Oy, nykyinen YIT-Yhtymä. Kun se oli raivannut pellot täällä, se toteutti Kostamuksen.

Tänään valokuvani on poliittinen kannanotto, kuten myös runo.

Sama cummings lähetti tällaisiakin terveisiä puhutellessaan vieraille rantahietikoille menehtynyttä kaveriaan, joka oli kovapäinen, mutta ei tarpeeksi kovapäinen:

platon sanoi älä

ja jeesus sanoi

                 sinä et uskonut

ja Lao Tzu

ja ties kuka

                 kenraalikin

ei pojat ei

mennyt sinulla

                 jakeluun

muu kuin pala

itämaista romurautaa

                 silmien väliin

se temppu tehosi

sinuun

                 laakista

Sukuloi, sukkuloi

Horjahteleva usko talouteen ja kulttuuriin ja vähäisemmässä määrin kirjankustantamiseen kohentui, kun rupesin ”kehittämään” (raw-formaatista) eilisiä valokuviani. Paikalla oli paljon väkeä, kahden sukukunnan kantasolun kantajat, joista olin itse yksi. Omituinen sananvalintani tarkoittaa sukulaisia, mutta oli siellä myös heidän ystäviään, ja koira.

Olen oikeasti ylpeä – koulu- ja opintomenestyksen sivuuttaen, yhdestäkin jälkeläisestä, joka menee kesäduuniin Tukholmaan auttelemaan kotihoitajia käynneillä etenkin suomalaislähtöisten vanhusten luona. Häneltä kuulin, että inttipaikaksi oli hakemuksen mukaan määräytynyt koulutus, jollaisesta en ollut kuullutkaan – rauhanturvauspainotteinen varusmies.

Luulen että eilen paikalla olleet alle 20-vuotiaat eivät olisi ymmärtäneet puheenaihetta sivari – aseellinen. Varmistin tutulta kapiaiselta, että odottamatta arvoon noussut maanpuolustus ei nykyisin harrasta vastahakoisia varusmiehiä. Lähettävät kuulemma kotiin, koska kouluttajilla on tärkeämpääkin tekemistä.

Korkeakoulun suunnasta kuulin kyber-varusmiehistä. Looginen ajatus; jo minun aikanani tulevat heikkovirtainsinöörit istuivat viestijoukoissa neljän seinän sisällä.

Kunniamerkki sille, joka keksii, miten saisi verkkohyökkäyksen pohtimiseen mukaan tosi kovan luokan osaajia. Tiedän joukon eläkkeelle jääneitä professoreita, jotka ovat vääntäneet niiden asioiden kanssa ikänsä.

Menneisyyden tutkimista harrastan itse. Tulevaisuuden tutkijat ovat oma joukkonsa. Mutta yhteinen ystävämme valtioneuvosto saisi perustaa nykyisyyden tutkimuksen laitoksen.

Millään poliittisella tai taloudellisella taholla ei ole havaittavaa intoa puhua totta. Sotilaallinen taho on tässäkin toiminut hyvin eli vaiennut kaikesta mahdollisesta.

Nepotismi on iloinen asia. Yritän ymmärtää, miten sellaisen joukon koostumus kuin eilen saapuvilla olleet, olisi kuvailtavissa.

Omassa sukupolvessani koulukavereiden vaikutus ammatin tai koulutussuunnan valintaan taisi olla suurempi kuin vanhempien tai suvun. Selviä numeroita en ole nähnyt, mutta luulen, että nimenomaan ensimmäisen sukupolven ylioppilaiden määrä kääntyi kovaan nousuun 1950-luvulla.

Mutta ylioppilaita laskemalla ei pötki pitkälle. Sain käsiini erään muun homman takia Vaasan lyseon matrikkelin 1800-luvun lopulta vuoteen 1935. Vaikutelma on sama kuin maakunnallisista elämäkerroista saatu. Hyvinkin pätevästi toimineiden miesten koulutausta oli erittäin usein muutamia vuosia oppikoulua. Toisaalta ylioppilaissa on merkittävä määrä pudokkaita jo ennen sotia.

Sellaiset työt kuin poliisin ja vanginvartijan ja lisäksi postin ja rautateiden palvelus kulkivat tyypillisesti suvussa.

Tuo on helppo ymmärtää. Tie moniin vakinaisiin tehtäviin alkoi pitkällä harjoittelukaudella, joka saattoi olla ihan perintöä käsityöammateista eli oppipojan, kisällin ja mestarin kouliintumisesta.

Joitakin vuosia sitten esittelin useita kertoja kokoelmiani sodissa kaatuneista. Tietokanta on verkossa mutta hankalakäyttöisenä. Siirsin sen monien vaiheiden jälkeen Exceliin ja osittain Accesiin. Niinpä tiedot kaatuneiden ilmoitetuista kotipaikoista ja ammateista ovat käytettävissäni ja tyypillisesti lähes käyttökelvottomia. Kaksi kolmatta osaa on maanviljelijöitä tai työmiehiä. Siviilitaustan on ilmaistu monin muunnelmin – talollinen, talokas, talollisen poika jne. ”Työmies” ei sano paljon mitään nimeen yhdistettynä.

Jos osaisin, kirjoittaisin jotain sukujen hajaantumisen aikakaudesta eli nykyajasta. Liikenne ja sosiaalinen liikkuvuus ovat vaikuttaneet syvälti. Kun itse olen päätynyt epätavallisen intensiivisesti yhteyttä ylläpitäviin serkkujoukkoihin, haluaisin ymmärtää, miten suvut rakentuvat.

Se ainakin on yksi sääntö, että suvuissa on ihmisiä, jotka eivät ole lainkaan puheväleissä toistensa kanssa, ja myös erilaisia salajuoppoja ja ainakin lievästi kaheleita.

Näiden rivien takana on se nyt tiedossa oleva asia, että tällä hetkellä miljoona suomalaista asuu yksin. Kuinka suuri osa heistä on yksinäisiä, sitä en osaa arvata.

Puheilleni ei pidä panna painoa, mutta kun osallistunut näillä taustoilla yhteiseen kahvinjuontiin, tuloksena on kysymys.

Mitä vilkkaammin vakuutellaan, että huonot ajat ovat väistymässä ja kohta kaikki menee ainakin paremmin, sitä vähemmän uskon.

Meillä on puoli Eurooppaa samassa jamassa. Kun ikärakenne rusentaa, silloin tulee yleensä rutto, kolera tai muu kulkutauti.

Vastausehdotukseni sisältää toisen maailmansodan.

Tiiviin yhteisöllisyyden äkillinen purkautuminen johtaa käytännössä aina sadan vuoden turbulenssiin. Suomessa ilmiö on harvinaisen äkäinen, koska meidän vanhakantainen suku-, työpaikka- ja porukkayhtenäisyytemme romahti niin nopeasti ja niin myöhään, noin vuonna 1970.

Mutta sikäli kuin se kuitenkin naisista ja miehistä kiinni, sellaisista kuin eilen tapaamani, kyllä nousee.