Vaalipuheeni

En ole koskaan ollut ehdokkaana mihinkään, eikä ole pahemmin pyydettykään. Kiitos siitä.

Vaaliohjelmat ovat kuitenkin parempaa televisioviihdettä kuin mitä kaupallisilla ulkomaan yhtiöillä on tarjolla. Koska en todellisuudessa ymmärrä poliitikkoja, seuraan heidän puheitaan ihmetellen. Kyllä he ovat lahjakkaita ihmisiä. Viimeksi Päivi Räsänen osoitti melkein suvereeneja taitoja. Se on paljon sanottu, kun ajattelee, miten kulmakuntaisia käsityksiä hänellä kuitenkin on. Hoito- ja hoivakysymyksistä kiisteltäessä hän on omalla alueellaan.

Toisaalta myös hänen esiintymisensä panee miettimään, miten järkyttävä teho voisi olla äänenkorkeuden laskemisella ja puherytmin hidastamisella, vaikka kuinka kello käy.

Hiukan olen kuitenkin pahoillani siitä, että vanhusten hoito näyttää olevan alue, jolla saa puhua mitä roskaa tahansa, varsinkin julkisesti.

Aivan varmasti pahoja epäkohtia on ja aivan varmasti tilanteet vaihtelevat eri seuduilla sietämättömästi. Olen ymmärtänyt, että tämä onkin yksi kuntauudistuksen ja sen ST-osan perimmäisistä syistä. Meillä on vanhus-kuntia, joissa rahat ja voimat eivät riitä. Koska vanhuksilla on äänioikeus, poliitikot pitävät heidän asiaansa kovasti esillä. Ja niinpä asiasta saatiin jo säädetyksi laki.

Aivan varmasti ratkaisumalleja on monta, myös sellaisia, jotka ovat keskenään ristiriidassa.

Minua ei kannata uskoa, koska nyt eri tavoin yli 20 vuotta sairaita omaisia autelleena olen koko ajan ollut valtavan etuoikeutetussa asemassa. Siksi omia kokemuksiani ei voi yleistää. Mutta siitä huolimatta sanon: älkää kaatako omia pelkojanne ja huonoa omaatuntoanne hoitohenkilökunnan niskoille. He ovat pätevää väkeä ja tekevät erittäin kovaa työtä huomattavan pienellä palkalla.

Tuo etuoikeutettu asema ei tarkoita omassa tapauksessani pelkästään rahaa, jota minulla ei ole käytettävissä epätavallisia määriä, vaikka ei tietenkään ole aihetta eikä oikeuta valittaa.

Tarkoitan ennen kaikkea sitä, että olen juristi ja tottunut toimimaan erilaisten viranomaisten ja virastojen kanssa ja myös ottamaan selvää ajoittain ja kohdittain aika mutkikkaista laeista, säädöksistä, ohjeista ja päätöksistä.

Kokemukseni ovat pelkästään hyviä. Kunhan muistaa pukeutua rähjäisesti eli tavalliseen tapaansa ja varoa huolellisesti kaikkea, minkä toinen voisi tulkita mahtailemiseksi, kaikkien virkamiesten ja –naisten kanssa pärjää. Vanhan kansan rautanyrkit ovat onneksi kuolleet.

Tyypillinen halpamainen temppuni on aloittaa sanomalla, että tulin kysymään neuvoa. Titteleitään ja virkanimikkeitään ei pidä mainita. Kaikki valtiolta ja kunnilta palkkaa saavat ovat herkistyneet arvaamaan ”vaaralliset” yhteydenottajat ja uhraamaan heille sellaista myötämieltä, jota yhteinen kansa jää kaipaamaan.

Sotien jälkeen remmissä oli muuten riuskaa väkeä. Yksikin lääkäri täytti mustekynällä potilaskorttia ja kysyi pinnatuolilla pönöttävältä potilaalta:” Mitä sä töiksesi teet?” – ”Minä olen, khrm, hovioikeudenneuvos…” – ”Paskaaks siinä köhit. Eikös se ole ihan hyvä duuni?”

Hoitajien työ on hyvin raskasta ja huonosti palkattua, ja usein työajat ovat hankalat. Mietin monesti, millaista on perheen arki, kun on lapsia ja äiti on esimerkiksi hoitaja ja isä poliisi ja pitäisi vielä onnistua asumaan pääkaupunkiseudulla. Tällaisia ei kai kauhean paljon murehdita, koska pienituloisten mutta ahkerien ja ihmisyhteisölle välttämättömien ihmisten halveksiminen on muotia. Jos joku on perinyt liituraitakuvioiset housut, hän on ainakin omasta mielestään kovasti paljon parempi kuin nämä toiset, joilla ei ole edes entisajan duunareiden eikä ”todellisten työtätekevien” sädekehää.

Toistan vielä kerran, että vaikka on virhe yleistää omia kokemuksiaan, olen jatkuvasti ihmeissäni täällä, pääkaupunkiseudulla ja kehyskunnissa, mistä näitä mahtavia, jaksavia ihmisiä riittää, ja haluan heitä kiittää.

Suomalainen uurna

Keatsin oodi kreikkalaiselle uurnalle on tunnetuimpia englanninkielisiä runoja. Muunnan hiukan sen antiikin ihailua. Myös suomalaiseen uurnaan sopii ”vaikeneva hiljaisuuden morsian, äänettömyyden, hitaan ajan lapsi”.

”Kuultua suloisempi on kuulumaton laulu.”

Olarin kirkko on kaunis rakennus ja sopivasti piilossa autoliikkeen takana. Uurnalehto on vielä kauniimpi.

Kuvan sotaveteraanien muistomerkki on kerrassaan hieno. Kivien sisään ja kehä. Kokonaisuus tuo ensin mieleen panssariesteen ja sitten Stonehengen tai oikeastaan Carnacin megaliitit.

Sovittiin, että hautakiveen pultataan Sokostilta tuotu kivi, joka on omituinen. Se on aika iso ja paksuudeltaan säännöllinen liuska ja kirjavana jäkälää, vihreää ja harmaata. Se on säilynyt vaivattomasti hengissä takkahuoneessa 30 vuotta ja pääsee nyt takaisin ulos. Minulla on käsitys, että jäkälä voi elää tuhat vuotta (lähde: Seppo Vuokko, Suomen luonto). Se on hyvä, että tuo kivi on tuotu pois Sokostilta. Siellä näyttää olevan huipulla tukiasema, oikein ruma. Kuuluvuuskartan mukaan Feissaria voi päivittää vaivatta sekä Anterilta että Vuomapäältä. Jopa Karapuljussa kuuluvuus hipoo erinomaista, vaikkei nousekaan tien varren 4 G –luokkaan.

Kun asun lännen suunnalla ja ajelen asioille ja töihin Otaniemen seudulle, tästä tuli uusi poikkeamispaikka. Ei tarvitse väistellä humalaisia, ja mitä tuttua joukkoa on, kuten nimistä päätellen vaikutti olevan, he ovat hiljaista väkeä.

Minä vähän ihmettelin tuntemuksiani ennen kuin ymmärsin, että vainajalla oli eläessään juuri tuo piirre. ”Asento” eli esimerkiksi yöpymispaikka tehtiin aina heti. Vettä purosta, tulet tai keitin päälle, louevaate pystyyn. Turha istahdella ja puuskuttaa ennen kuin on sen aika.

Jotkut heräävät hitaasti ja eräät hyvinkin vaivalloisesti. Tämä oli niitä miehiä, että kun hän avasi esimerkiksi autiomajalla toisen silmänsä, hän oli puolivälissä lattiaa menossa tekemään tulia ennen kuin toinenkin silmä oli kunnolla auki.

Eli hautausmaa, uurnalehto, näyttäytyykin tässä pysyväisenä leirinä, jossa sanaton tunne saa pysyvän sijan.

Tuhkan hajottaminen tai sirottelu sisältää silmissäni taikauskoisen elementin. Onhan se yhdentekevää, minne hiukkaset päätyvät, koska kokonaisuus palautuu järjestelmään, joka on jännittävästi biosysteemiäkin laajempi – onhan siinä hiilen seassa kalkkia, vähäisiä määriä metallia, muuta hyödyllistä.

Ja sitten löytyi aikaansaamattoman miehen tunturimaisema, jota on aihetta kehaista. Haukilahden vesitornissa toimii taas ravintola, nimellä Haikaranpesä. Näköala on sanalla sanoen huima ja suurkaupunkimme pienuus ja metsäisyys näkyy taas kerran. Mutta onpa merta!

Vaikutti siltä – ja tästä olivat kaikki lähisukulaiset samaa mieltä – että ravintola oli joutunut turvautumaan epätavalliseen kilpailukeinoon valmistamalla arkipäivän noutopöytään aivan epätavallisen hyvät, raikkaat ja herkulliset ruuat.

Ehkä nyt pääruokana tarjotussa poronkäristyksessä oli samaa vikaa kuin karjalanpaistissa tätä nykyä usein – sitä ei saisi tehdä ruhon parhaista paloista, vaan vähän huonommista ja riittävän rasvaisista. Tai sitten on syytä huolehtia vaikkapa pekonin lisäämisestä.

Se on vanha lappilainen tapa. Jos raidosta vaikka joku uupuu avantoon ja hukkuu, muulla seurueella on vakiintunut, viisas ja luonnon ehdot huomioon ottava käytäntö.

He rupeavat syömään.

Suomea

Tänään on uurnanlasku. Hain esiin muistotekstin, jolla lienee ollut suuri vaikutus perheessämme. Paulaharjun ”Sompion” alusta mielestä lähtemättömän upeaa Lapin henkistä suomea, josta ei käsitykseni mukaan kieli parane. (Pasulaharjun kirjoista suurin osa löytyy doria-verkko-osoitteesta  

http://www.doria.fi/browse?value=Paulaharju,+Samuli&type=author

”Katselet Nattastunturien kaikkein korkeimmalta, jylhältä Pyhälaelta, Lapinmaan suurta aukeaa.

On edessäsi valtava kappale kaukaista Lappia, kohta kymmenpeninkulmainen pyörötuntureita, metsiä ja aapoja. Suuri lapinkorpi, Korpilappi, oma maailmansa, jota kesäpäivä kiertää ylt'ympäri - kattona sininen kumu, korkeampi Nattasten suurta Pyhää. Tuntureita, metsiä ja aapoja - tuntureita varsinkin täällä Nattasten äärillä.

Käännyt päin pohjoista, et juuri muuta näekään. Koko pohjoisen puoli on kohta tuntureilla täytetty. Suuria maanharjuja on toisensa takana siniseen äärettömyyteen saakka.

Raututunturien pyöreät päät sieltä aavan takaa kumottavat, Kopsuspäistä ja Kiilopäistä aina Kaunispäähän, Urupäähän ja kaukaiseen Tolospäähän asti - pää päätä pidellen, pilviä pidellen, taivaankattoa kannatellen.

Punertavat ne ja sinertävät, joku paljas laki hohtaa valkoisena kirkastuksen kumuna, ja siniharmaina ovat sen vieret.

Katsot kohti koillista ja itää - koko maan ääri on tuntureista rakennettu. Korkeita köyryjä on paiskittu vierekkäin ja päällekkäin niin pitkälti kuin silmä kantaa.

Saariselän suuri juonto Raututunturien jatkona siiä valtakaarena vetää seitsemin, kahdeksin peninkulmin aina Petsamon erämaihin sekä Korvatunturiin Venäjän rajoille - ylitsekin.

Siinä on ylpeä, tuntureista röykytetty erämaitten selkäranka kautta Lapinmaan - päitä ja lakeja loppumauomiin: Peuraa, Hirvasta, Kärppää, Kuikkaa, Kokkoa, Tiyhtelmää, Ukselmaa, Anteria ja Vesipaätä aina ylhäiseen Sokostiin, Vuomapäähän ja Talkkunaoaiveen asti. Muutamat sellaisia suurpäitä. että katse1evat seitsemältäsadalta, jopa kohta korkeammalta.

Maan mustiin uumeniin oe on perustettu, Manalan vierikallioihin, mutta sinisinä oe nousevat taivaansineen taikka valkoisina piiloutuvat pilvenkumuraan. Etpä aina tiedä, tunturiko vai pilvi, tunturin takaa kohoava pilvenjönkkykö vai pilvistä katsova tunturinharja.

]a kaikkein kauimpaa idän ääriltä, maan ja taivaan rajoilta, kurottelee arkana, miltei hämyyn häipyäkseen, Korvatunturin kolmipäinen haamu. Se häämöttää kohta kahdeksan peninkulman takaa.

Mutta tässä aivan äärellä, suuren Pyhän ulottuvilla, on Nattasten oma sukukaarto pienestä Pyhänpenikasta alkaen. Sompiojärveä ne kaartavat - nelipäiset Seinätunturit, pysty Terävä-Nattanen sekä yhtä ylpeä pystypää, Suku-Nattanen, matala Serrikainen ja kyyryyn painunut Lupukkainen, kaikki Sompion palvojia.

Luoteessa sekä lännessä kumottavat Tankavaarat Jorpulipäineen ja Purnunenineen, lounaassa on Riestonvaarojen ryhmä, Riskaskamat, Sukset ja Kantapäät.

Mutta etelän puoleen, kohti päiväpaisteen maita, avautuu ääretön metsien valtakunta. Taivaan rannalle ulottuvat ja uppoavat sen kaukaiset rajasiinnot, Saukosken, Keminkylän ja Sattasten tuntureihin.

On kerrankin ]umala siunannut suuren ja karun maakamaransa puulla, sekä kesänvihannalla lehtipuulla että varsinkin hakopuulla. Metsää ja taas metsää, ruskeanpuuntavaa, viheriänsiintävää hakopuuta, niin ettei laitoja tunnu. Satatuhantinen, miljoonainen kiveliöitten alkukansa, erämaitten kaikkein vanhin valtaväki vartioi suurta asuinmaataan seisoen käsikkäin vieri vierin, rinta rinnoin loppumattomana joukkona - juuret mustassa maaemässä, latvat kohti korkeaa taivasta.”

Edelleen

Kiimasjärven taistelun tietävät jotkut. Siitä julkaistiin sotien jälkeen neuvostoliittolainen, suomenkielinen kirja. Tapaukseen liittyy punaupseeri Toivo Antikainen ja Suomessa toimitettu oikeudenkäynti, joka ei ollut kunniaksi oikeusvaltiolle. – Olen lukenut tuon valkoisen vangin hengiltä rääkkäämistä koskeneen jutun asiakirjat ja jäänyt minäkin ihmettelemään, missä olivat todisteet asiasta.

Edellisissä Suomussalmen tapahtumia koskevissa kirjoituksissa on mainittu ohimennen joidenkin paikallisten yhteistyö puna-armeijan kanssa ja viitattu mm. tuttuun dokumenttielokuvaan aiheesta. Ilmari Kiannon oikeusjuttua koskevaa televisionäytelmää ei ole toistaiseksi mainittu. Jutun kuvassa (Wikipedia) Kianto on Vienan retkellä ratsain, oikealla. Hän oli tuossa vaiheessa saavuttanut nimeä sangen hurmahenkisten vapaussotalaulujen kirjoittajana ja vaatimalla, että myös punaisten vaimot ja lapset on tuhottava ruton juurimiseksi. Hänellä oli mielipiteitä siinä kuin kirjojakin.

Siis taustalla on kysymys: mitä oli Nälkämaan punaisuus. En kirjoita ”kommunismi”, koska käsitykset tuosta poliittisesta aatteesta olivat Suomessa 1920- ja 1930-luvulla yleensä sangen hämäriä. Aika yleisesti arveltiin, että Neuvostoliitossa kohdellaan köyhää ihmistä paremmin kuin lahtarivallan Suomessa. Rajan yli itään meni väkeä – ja Petroskoihin muutti paremman tulevaisuuden toivossa amerikansuomalaisia.

Kaunokirjallisuutena Antti Tuuri on romaanissaan ”Ikitie” antanut rajan takana vallinneista olosuhteista käsityksen, joka vastaa omaani. Pidän siis sitä uskottavana. Rajan takana ei onni odottanut – ei edes Haanpään ”Noitaympyrän” päähenkilöä.

Suomussalmi lienee ollut Suomen köyhimpiä kuntia, jossa herrana oli nälkä. Ennen sotia hallitusvalta saattoi olla periaatteessa sillä kannalla, että elleivät kestä hengissä, kuolkoon.

Tulevan Raatteen tien seudun asetelmat olivat erikoisen epäselviä vuodesta 1918 tehtyjen heimoretkien takia. Heimoretki tarkoittaa aseellisia hyökkäyksiä alueelle, joka ei kuulunut juuri itsenäiseksi julistautuneen Suomen tasavallan alueeseen. En menisi väittämään, että alue oli Neuvostoliittoa. Rajan takana alkoi muodostua Neuvosto-Venäjän nimeä käyttänyt valtio, mutta alkaneen sisällissodan oloissa ei ole pelkästään kielellinen ongelma, oliko siellä valtiota olleenkaan.

Suomesta siis hyökkäiltiin Vienaan, Aunukseen ja Inkeriin. Viron vapaussotaan osallistuttiin. Nämä retket, joita johtamassa olivat mm. Paavo Talvela, K.M. Wallenius ja Oiva Willamo, olivat kaikki sotilaallisesti epäonnistuneita ja aiheuttivat tappioita. Helsingin hallitus otti välimatkaa niihin etenkin Tarton rauhan jälkeen. Suomen miehittämien Repolan ja Porajärven jääminen rajan taakse oli ainakin vahva symboli Akateemisen Karjala-Seuran perustamiselle.

Kiimasjärvellä taisteltiin vielä 1922. Suomalaiset hävisivät pahasti venäläisten ja vienankarjalaisten hiihto-osastolle heikon kenttäkelpoisuutensa ja huonojen talvisodankäynnin taitojensa vuoksi. Antikaisen johtamat punaiset tekivät (Keskisarjan sanoin) maailmanhistoriallisesti hyvin erikoisen hiihtorynnäkön.

Olen yrittänyt pysyä tarkastikin sekä vanhoja katsauksia että uudempaa tutkimusta lukien näiden heimosotien tasalla mm. siksi, että isänisäni osallistui niihin, väitteensä mukaan molempiin Aunuksen retkiin, Pohjois-Inkerin retkeen ja Viron vapaussotaan. Viimeksi mainittua lukuun ottamatta huolto petti ja sotilaallinen toiminta meni ryypiskelemiseksi. Uusin, kaikin puolin kunnollinen tutkimus on Jussi Niinistön ”Heimosotien historia 1918 - 1922” (2005).

Vanhassa kirjallisuudessa kytee ”tikarinisku-myytti” eli ajatus, että Helsingin hallitusherrat jättivät nuoret vapaussoturit (joista yksi oli Uuno Kailas) oman onnensa nojaan. Uskottavien tietojen mukaan vapautettavat heimoveljet suhtautuivat hankkeisiin joko hämmästyneesti tai välinpitämättömäksi. Suomalaiset asevelvolliset puolestaan olivat erittäin haluttomia ylittämään valtakunnanrajaa. Ainakin Wallenius joutui heiluttelemaan revolveria.

Rajapitäjissä – joista Sallaa ei ole toistaiseksi mainittu – tietty vihamielisyys valkoista valtaa kohtaan oli paikoin vahvaa ja nähdäkseni ymmärrettävää, ellei suorastaan aiheellista.  (En kirjoittanut ”hyväksyttävää”.) Tiedot olosuhteista rajan takana idässä olivat tietysti aivan sattumanvaraisia ja usein vahvasti värittyneitä. Punainen propaganda puolestaan väitti vielä 20-luvun lopulla, että punaisia teloitetaan joka viikkoa Helsingissä Kansallisteatterin takana. Mutta tämä on taustaa Lapuan liikkeelle (myös Vihtori Kosola retkeili siellä) ja yksi palikka Raatteen tapahtumien arvioimisen avuksi.

Nyytti

Raatteen tiestä keskusteltaessa kaksi sivistyssanaa meni sekaisin. Joku kirjoitti demytologisoinnista, joku demystifioinnista.

Kumpaakaan sanaa ei kannattaisi käyttää. Asiatekstistä lainannut mainoskieli ei ole hyväksi kenellekään.

Mytologia on tavallisimmin ”pyhä kertomus”. Sana sisältää ajatuksen, että todenperäisyydestä ei ole tietoa tai siitä ei välitetä. ”Talvisodan myytti” tarkoittaa tuskin mitään. Sota käytiin. Sitä ei käy kieltäminen. Talvisotaan ja kaikkiin sotiin liitetään myytillisiä elementtejä. Syntyy tarinoita, jotka ehkä vaikuttavat ihmisten käsityksiin. Nuo tarinat eivät ehkä ole tosia.

Talvisodan mytologiaan kuuluvat esimerkiksi taivaalle ilmestyneet enkelit. Niistä kerrotaan monissa lähteissä. Demytologisoiva selitys on tykkien suuliekit ja valonheittimet. Mielestäni selitys on uskottava.

Demystifointi tarkoittaa hämäryyden hälventämistä. Asia on mystinen, kun se on epäselvä ja epätietoinen. Jonkin syöpälaji on tutkijoiden yrityksistä tuntematon synnyltään ja syiltään. Se on ”mystinen”. Jonain päivänä syy löytyy ja asia lakkaa olemasta mystinen.

Demystifiointi on siis aika lähellä käsitteitä tiede ja tutkimus. Asia muuten on tärkeä. Liian suuri osa tiedettä ja tutkimusta on sellaista postimerkkeilyä, jossa lopulta muutetaan vain kohteiden järjestystä ja ryhmittelyä. Tulos voi miellyttää tekijää ja ehkä myös tutkinnon hyväksyvää professoria, mutta se ei muuta mitään.

En innostu hylkäämään mytologioita. Ero esimerkiksi rituaaleihin on hyvin pieni. Eräät uskonnolliset rituaalit, kuten kaste, häät ja hautajaiset, eivät ymmärrykseni mukaan merkitse rationaalisesti juuri mitään. Oman kokemukseni perusteella väittäisin, että niillä voi olla hyvinkin suuri terapeuttinen merkitys. Ne lääkitsevät ja lohduttavat ja tarjoavat mahdollisuuden suoriutua vaikeasta tilanteesta. En haluaisi kaivaa hautaa läheiselleni; en haluaisi että hautauksen kaikkine menoineen hoitaisi jokin virasto tai liikeyritys, esimeriksi jätealan firma.

Takaisin lukemiseen ja Raatteen tiehen. Hyvin selvästi ihmisillä on aika vahvoja käsityksiä tapahtumasarjoista ja niiden merkityksistä ja he ovat nopeita ymmärtämään jonkin uhkaavan uskoaan. Eilen joku taisi vastustella, kun sanoin jotain Raatteen tien sotahistoriallisesta merkityksestä. Sanon uudelleen: sota ratkaistiin Karjalan kannaksella, jossa suomalaisillakin noin 50 kertaa enemmän miehitystä ja kalustoa kuin Suomussalmen seudulla.

Raatteen tien myyttiin en kajoaisi. Tutkija Keskisarja on nyt monien muiden tutkijoiden tavoin osoittanut sen olennaisesti oikeaksi. Tässä ”myytti” tarkoittaa jälleen pyhää kertomusta. Tuo tarina on esimerkiksi minulle ”pyhä” eli se herättää mitä suurinta kunnioitusta. Tunteeni ei muutu toiseksi, vaikka aikaisemmin ja nyt on tuotu esiin arkisia, ikäviä ja myös häpeällisiä yksityiskohtia. Kyllä myös sankarilla tai tulevalla sankarivainajalla on luonnolliset tarpeet. On luonnollista, että jokin joukko on – kuten nytkin kerrotaan – monen vuorokauden hiihtämisen jälkeen niin kertakaikkisen väsynyt, ettei yksikään mies jaksa juuri sormeaan koukistaa.

JA sitten on ihminen myytin tai mystiikan kohteena. Keskisarja tuo pienen lisän iskulauseeseen talvisodan yksimielisyydestä. Suomussalmen Juntusrannalla oli uskonnollis-poliittista liikehdintää, jonka nimissä jotkut panivat toivonsa viholliseen eli puna-armeijaan. Näitä ihmisiä oli ehkä kaikkiaan tuhat.

Tarina on mielenkiintoinen ja kai aika vähän tunnettu. Seudulla se taitaa olla tiedossa. Asian käytännön merkitys oli vähäinen, eikä siitä tehty kovin suurta numeroa. Keskisarjan esittämät, tutut tiedot talvisodan ajan ”lainkäytöstä”, jolla tarkoitan tällä kertaa sekä pikaoikeuksia että teloituksia ilman laillista  menettelyä, herättävät saman reaktion kuin ennenkin. Pientä, hyvin pientä tuo oli. Jopa vaarallisen tulkinnanvarainen rikosnimike sotapelkuruus jäi vähälle.

Yksi syy oli sodan lyhyys. Luetun ymmärtämisen kannalta voisi vielä huomauttaa, että ”uusi tieto” historiantutkimuksessa on aika ongelmallinen asia. Uusi tieto ei esimerkiksi ole välttämättä totta. Neuvostoliiton arkistoista on viime vuosina avattu kunnioitettava määrä tietoa, joka on ollut selvästi valheellista – esimerkiksi rintamalta toimitettuja raportteja voitoista ja tappioista.