Jalo kilpa

Kirjoittaessani johtamisesta jätin jouluun keskeisen ominaisuuden, koska se on ikävä.

Jotta johtaja menestyisi, hänen pitäisi mielellään olla paha ihminen.

Katselemalla ja kuuntelemalla ja joskus tekeytymällä ihme hölöttäjäksi, jotka kaikki eivät ymmärrä varoa, olen saanut selville erinäisiä asioita kuluneiden yli 50 vuoden aikana. Lisäksi olen yrittänyt hankkia järjestelmällisesti tietoja ja jopa ajatella, vaikka se on kieltämättä vaivalloista ja ylittää usein edellytykseni.

Viimeksi kansallisbiografiaa selaillessani eli eilen olin näkevinäni taas kerran 80-20 säännön.

Älkää menkö väittämään, etten tietäisi, miten 20 prosentilla suomalaisistakin on asiat liian huonosti ja vielä syistä, joihin voisi vaikuttaa. En ollut hämmentämässä Pelastusarmeijan joulupataa. Olisi ehkä pitänyt olla. Sotavammasairaalassa olin.

Tuo on säännön amerikkalainen versio, joskus nimellä ”digital divide” eli digitaalinen kuilu.

Säännön Kemppisen versio on muuten sama, mutta päinvastainen. Sen mukaan 20 prosenttia ihmisistä voi aivan liian hyvin 80 prosentin kustannuksella. Tämäkin maa on suuri kennel, jossa ohjaajat syövät paremmin kuin koirat. Se kuulostaa asianmukaiselta. Silti valittelen, etteivät koirien suden vaistot ja kyky joukkona toimimiseen ota koskaan yliotetta. Silloin koiranvartijoista ei jäisi ihmeteltäväksi edes kengännauhoja, ainakaan jos ne ovat nahkaa.

Epäily nollasummapelistä on väärä. Talouden ja siis kulttuurin kasvu on jakovaraa. Jouluksi sitä päätettiin olla jakamatta enemmistölle, koska vähemmistö tarvitsee sen. Kavahtakaamme ruotsalaisten esimerkkiä voimavarojen jakamisessa, vaikka pidämmekin ruotsalaista. Sympaattisempia sadisteja saa hakea.

Kilpailu ja siis kilpailuoikeus on jalo aate, mutta se toimii vain, jos selviytymiskykyisimmät saavat survoa hengiltä vanhan uroksen eli aikaisemman johtajan. Jos pennut hävitetään saman tien, laji loppuu.

Tämä on joulun sanoma. Köyhien evankeliumi on haluttu sitkeästi painaa villaisella, myöhemmin puuvillaisella ja tätä nykyä Goretexillä®.

Siitä Kansallisbiografiata ja kaikista muista hakuteoksista tulen siis siihen tulokseen, että 80 prosentilla merkittävistä henkilöistä tie korkeuksiin on ruumiiden reunustama, ja kengänjäljet näkyvät selvästi.

Tätä ”aitoa kilpailuhenkeä” eli halua tehdä pahaa toisille ihmisille yritetään luoda ja lietsoa erilaisissa opistoissa. Jos ihminen sattuu olemaan sitä mieltä, että hänelle välttää vähempikin, saa olla suhteellisen varma, että toive toteutuu.

Tunnen kyllä joukon hyvin taitavia ihmisiä, joilla on kyky toimia puheenjohtajina vaativissa tilanteissa – on pysyttävä hereillä, mikä ei ole aina helppoa, eikä saa puhua mitään, vaan jakaa puheenvuoroja käyttäen katseita ja liikahduksia. Nuijaa ei tarvitse. Niitä on pöydän ympärillä. Osittain samat ihmiset osaavat muuttua seinäpaperin värisiksi aivan kuin etevät hyönteiset. Kun on sitten päätettävä, kenelle annetaan kaikki rahat tai kaikki valta, ellei taivaassa niin ainakin maan päällä, tämä seinäpaperi-ihminen liikahtaa sen verran, että erottuu taustasta. Silloin kaikki ilahtuvat ja sanovat yhteen ääneen, että tuossa on se mies (nainen).

Mutta nämä ovat poikkeuksia. Tie johtajuuteen on henkeäsalpaava röyhkeys, piittaamattomuus toisten tunteista ja asioista ja kyky selittää nämä ikävät käyttäytymispiirteet tavalla, joka menee täydestä. Perinteinen keino on heittäytyä suurmieheksi. Vielä vanhempi keino on nimittää vallanhalua esimerkiksi äidinrakkaudeksi. Täydestä menee. Pahin vihollinen on lähin, samankaltaisin.

Ylenpalttinen joulu

Ylenpalttisuudesta on hyvin varhaisia tietoja. Se oli himo ja huippu. Siksi myös ylenpalttisuuden kieltäminen on päivälleen yhtä vanha ilmiö.

Kun ei tule mieleen ainuttakaan eläintä, jolla ylenpalttisuus ei olisi syvällä luonteessa, tämä piirre on siis ainakin satatuhatta vuotta vanha. Siis nämä perinteet.

Ristiriitaan, jota sanotaan myös inhimillisyydeksi, liittyy sitten kolmas piirre, morkkis. Kun on ensin saanut kaiken sen, mitä halusi, ja enemmänkin, iskee häpeä ja katumus. Vaikka olen tuntenut muun muassa koiran, joka söi pellillisen joulutorttuja, en muista havainneeni eläimessä oma-aloitteista morkkista.

Päättelen että kysymys on opetetusta reaktiosta. Kun näin on, opetusväline on ollut keppi, ei sen yhteydessä mainittu porkkana. Kepin olisi mielelläni ottanut lahjaksi, mutta salakuljetus on vaikeaa – cane-épee olisi todella jotain erilaisia huligaaneja ja sakilaisia vilisevillä jäisillä jalkakäytävillä. Porkkanalaatikko on hankittu Kirkkonummen Maatilapuodista, jota täten mainostan (http://personal.inet.fi/yritys/maatilapuoti/, Eestinkyläntie 316. Syytä katsoa aukioloaika verkosta ja ottaa lapsia tai lapsenlapsia mukaan. Jos mukana on mahtavia tyyppejä, kuten viisi lapsenlastani, kannattaa laittaa heille otsaan lappu ”myyty” ja punainen täplä.

Kävelykeppi, jonka sisään on kätketty miekka ja jonka kahva on niin painava, että se on rikoslain ennen mainitsema astalo, on tosin mennyt muodista yhtä surullisesti kuin oopperahattu. Sellaistakaan minulla ei ole – matalaa silinterihattua, jonka voi painaa lyttyyn ja saada ponnahtamaan ennalleen kevyellä kopauksella. Korkeaa teknologiaa komeimmillaan!

Hengenvaarallinen astalo, jonka käyttäminen teki pahoinpitelystä törkeän, aiheutti sotien välisenä aikana päänvaivaa jopa korkeimmalle oikeudelle. Ennakkotapausten mukaan tyhjä kaljapullo ei sitä ollut mutta täysi oli. Sana tarkoittaa lyömiseen käytettyä välinettä, tillhygge. ”Vaasan-Jaakko” julkaisi asiasta 20-luvulla pakinan, jossa kannatettiin lämpimästä perinteistä puukkoa ja astalo suomennettiin korennoksi. Se ei taida sekä aueta kaikille lukijoille. Korento on eri asia kuin karttu. Korento työnnettiin esimerkiksi vesisaavin korviin näverretyistä reijistä läpi. Siis puinen tanko. Karttu eli kurikka oli yhdellä kädellä käytelty kepakko, jolla onnellisessa tapauksessa pehmitettiin pyykkiä pesupunkan ääressä.

Vastustan ähkyjoulun vastustamista. Se on jokaisen oma asia, mistä löytää ylenpalttisuutensa. Itse kävin vimeässä roskat ja postilaatikolla polvet lysmähdellen. Vaikka edessä on tunkeutuminen Stockmannin herkkuun, tosin vain Tapiolan, ostelemaan leipiä ja sillejä, joita hyvät liikeyritykset valmistavat kiitettävän taitavasti (Ahti tai Oboy, kunhan on sinappisilliä ja matjesta), ennen kuin tuli kylmä, ehti tulla mieleen, että ei tätä parempaa paikkaa ole maailmassa.

Täällä on hiljaista. Junat humahtelevat harvakseltaan, eikä Hangontien aamuvarhaisella vähäinen liikenne erotu ollenkaan. Kuulee vain lumen mietteliäisyyden.

Lumen ylenpalttisuuden lisäksi joku tai jokin oli järjestänyt taivaalle juuri sopivaan kohtaan aamutähden, joka siis on myös iltatähti eli Venus, ja täysikuun, joka oli vielä aamulla niin kirkas, että kansansadun viinankeittäjien halu pimentää se tervalla sutimalla kuusenlatvasta käsin on ymmärrettävä hanke, vaikka en tiedä, minkä tasoisia viinapoliiseja Hölmölässä toimi. Mainitsen kuitenkin kaikella veljeydellä, että naapurikaupungin naapurikylä Bemböle kantoi ainakin minun mielessäni tiettyä mainetta ei aivan viisaiden ihmisten asuinpaikkana.

Ilman suhteellisesta kosteudesta en mene sanomaan mitään, mutta pakkasta oli 18,1 ja näkyvyys yli 30 kilometriä.

Radio on lopettanut mieliohjelmani ”sää maa-asemilla”, mutta ”merisää” on aika hyvä ja tiedoista ylen rikas. Mieluummin kuin Tahitilla kävisin Ulkokallalla. Myös Valassaaret tai Nahkiainen tulisivat kysymykseen. On kutsuttu, mutta en ole tullut suorineeksi itseäni matkaan.

Terveisiä Rastikaiselle eli Rastigaissalle, jonne Sampo Lappalainen eli Lapplille huonoksi onnekseen joutui. Elän siinä uskossa, että ennen Korvatunturin keksimistä (Markus-setä) pimeät voimat riehuivat jouluisin juuri siellä.

Vastalause eiliseen kirjoitukseen

Kuvassa syntymäpäivälahjoja, joita olen hankkinut itselleni. Se on sitten 66. Tänään. Kiitos kysymästä, ajankohta ei ole onnistunut.

Todellisuudessa tunnen hyvinkin kauppatieteisiin luetun johtamistaidon professoreita. Kymmenen vuotta sitten ärryin, kun näin käytännössä, miten hyvin eräitä amerikkalaisia yliopistoja johdetaan. Silloin pudblic administration jota kai saisi nykyisin sanoa julkisen laitoksen johtamisesta oli meillä luvalla sanoen vaatimatonta. Kommentit eiliseen ovat taas kerran hämmästyttävän hyviä ja monipuolisia.

”Management by perkele” ei ole hyvä vitsi, koska manageri saa kiroilla rauhassa. Ei se mitään vaikuta. Kun RUK on alun perin hyvin kummallinen veto tähän keskusteluun, enkä ole sitä itse käynyt, vaihdan esimerkkiä ja sanon että jääkiekkojoukkueen valmentaja on ”leader” ja joku Harkimo tai Kärkkäinen on ”manager”. Jos ihan välttämättä pitäisi viitata sotatieteeseen, päämäärien asettaminen ja resurssien eli joukkojen ja huollon suuret linjat määrä kenraali. Johtamisvastuussa on sitten eversti tai majuri, ja yksikkö oli viime sodissa tyypillisesti rykmentti tai prikaati.

Vaasta Napoleon keksi divisioonan. Ennen ei ollut riittävän hyviä teitä (paitsi tietenkin Rooman keisarikunnassa). Rykmentti pystyy siirtymään huonoa maantietä ja jopa kiertämään lyhyitä lenkkejä maastossa. Divisioona marssii huonon maantien rikki. Rykmentissä on karkeasti 3 000 ja divisioonassa hyvin karkeasti 10 000 miestä.

Viime vuosisadan paras liikkeenjohtaja oli Dwight Eisenhower. Roosevelt veti hänet pakasta – hänen alaisikseen jäi koko joukko kunnostautuneempia upseereita ja onneksi Douglas ja MacArthur. Eisenhower oli myös loistava presidentti. Hän oli olevinaan golf-vaari, kun hänen nyrkkinsä Dulles riehui ympäri maailmaa.

Kommenteissa mainitun Ehrnroothin (JR 7) turva oli todella pataljoonan komentajat + Aimo Raassina ja hänen ”vapaapalokuntansa”, jolla oli taito selvitä mahdottomista tehtävistä. Raassina muuten jäi ilman Mannerheim-ristiä. Syytä en tiedä. Mutta toinen turva oli A.E. Martola, 2. Divisioonan komentaja, joka vihelsi Ehnroothin useita kertoja pelaaja-aitioon – tämä ei malttanut nukkua eikä syödä. Martola oli menestynein rintamakenraalimme, eikä kukaan muista häntä. Jalkaväenkenraali, teologian ylioppilas, jääkäri, Hän veti Vuosalmen jälkeen U-aseman eli Nietjärven hiukan unohdetut taistelut, joiden merkitys oli samaa luokkaa kuin Ihantalan ja Vuosalmen.

Erik von Frenckell mainitaan aina Helsingin olympialaisten 1952 yhteydessä. Järjestelytoimikunnan puheenjohtaja oli Martola, ulkoministeri, maaherra, Mannerheim-ristin ritarin, joka toimi myös kansainvälisen Punaisen Ristin tehtävissä, merkittävässä asemassa paperiteollisuudessa ja sitten YK:n pääsihteeri Hammarskiöldin sotilaallisena neuvonantajana.

Hänellä oli se johtajan ominaisuus, jota en itse maininnut eilen ja jota kukaan ei liioin kirjoittanut ulos kommenteissa, kyky tulla toimeen kaikkien kanssa, myös ranskalaisten. Sellainen edellyttää tietenkin edistynyttä kykyä valehdella ja teeskennellä – mutta ei alaisia tarvitse rakastaa. Riittää että heitä arvostaa. Arvostuksen puutteen he haistavat heti. Kun alaiset vaistoavat johtajan epävarmuuden itsestään ja asemastaan, tilanne on sama kuin hain haistaessa verta.

Tämän takia minä vedin kapellimestarit tähän pohdintaan eilen. Ensin puijataan alaiset (soittajat) yrittämään parempaa ja sen jälkeen näytetään, että yritykselle annetaan arvoa.

Muistan koulusta joukon jästipäitä, joista tuli mahtavia miehiä ja naisia, kun joku opettaja oli osoittanut, vaikka vain katseilla ja eleillä, että asianomaista kuunneltiin ja hänen puheitaan mietittiin.

Siksi olen samaa mieltä kuin partioliikkeen maininnut kommentoija. Heittämällä avuttomat yhdessä pimeään metsään saattaa saada hyviä tiimin johtajia, jos he siis löytävät sieltä metsästä hengissä ulos.

Ja hyvä johtaja osaa erota oikeaan aikaan ja vielä niin etteivät erikoisrahapalkkiot näy. Tämä toteutuu partiossa biologisesti. Ja niin – kommenteista – ei Herlin ole Koneen johtaja, vaan keskeinen omistaja ja hallituksen pj. Elän siinä uskossa, että Alahuhtaa ei ole leimattu heikoksi johtajaksi, vaan oikeastaan täsmälleen päinvastoin.

Johtajat

Miksi Suomessa ei kouluteta johtajia?

Tunnustan olevani selvillä, että tuossa järven vastarannalla on sellainen Aavaranta, johtamistaidon opisto, jonka kurssit näyttävät olevan noin viiden vuoden välein muotia. Tuloksista en tiedä. En ole kursseja käynyt, joten epäluuloni on pohjaltaan talonpoikaista – mitä lienevät herrojen metkuja.

Ajattelen julkaista esimerkiksi jouluisen hartauden vallassa jo valmiiksi laatimani häväistyskirjoituksen Hj. Siilasvuosta. Käytän häntä ja Kuhmon mottitaisteluja esimerkkinä kelvottomasta johtamiseta. Suomussalmen ideoi nuori kapteeni, Alpo Marttinen. Hjalmar-herra taisi vähän innostua.

Hänkin muuten asui kovapäisenä koulupoikana täällä Kirkkonummella.

Kapellimestarin ammatti on ehkä niitä vaikeimpia ja muistuttaa liikkeenjohtajan tehtäviä. Tosin orkesteri on aika usein avoimesti vihamielinen ja valmis kampittamaan kapunsa.

Samankaltaisuus loppuu siihen, että hyväksi kapellimestariksi ei ilmeisesti ole asiaa ilman valikoimaa sielullisia häiriöitä, joita voisi nimittää esimerkiksi ”ilmaisupakoksi”. Todella hyviä johtajia tulee sellaisista kapellimestareista, jotka eivät millään pysty olemaan johtamatta.

Muuan alalla toimiva henkilö mainitsi kerran, että lahjakkaaksi sanotaan sellaista viulistin alkua, jolta jo kolme- neljävuotiaana isä, äiti ja opettaja saavat vain voimansa ponnistaen revityksi viulun kädestä.

Jorma Panulan johtamismenetelmiä on paheksuttu laajasti. Atso Almilan kirja on aika valaiseva, asiantunteva ja arvostava. Paljon aineistoa on Sirénin Finlandia-palkitussa kirjassa. Mutta todella, toistan vielä kerran, Panulaa en tunne lainkaan. En ole varma, olenko koskaan edes tavannut. Jos käskettäisiin käymään, Kirkkonummelle tässäkin tapauksessa, ottaisin puukon hihaan ja kirveen kainaloon. Sellainen oli meillä Pohjanmaalla tapana takavuosina.

Myöskään professoreita ei kukaan opeta, ja sen huomaa.

Tämä kaikki on niin kovin surullista. Tiedän useita liikkeenjohtajia, joilla on saman tyyppinen ongelma kuin Hannu Linnusta Sirénin kirjassa kerrottu – ironinen (lue: vittumainen) perusilme johtaessa. Kerrotun mukaan kohta kun hän sai hiottua sen pois – saattoi olla ihan hermoston häiriö – alkoi urakin nousta, vaikka oli takkuillut pahasti.

Mauno Mäkelä, silloin Kinoston johtaja,  sanoi kerran viisaan lauseen, vaikka oli kovasti juovuksissa: mistä kummasta elokuvayleisö tietää muutamia tunteja ennen ensi-iltaa, että se ei pidä elokuvasta, eikä siis edes vaivaudu paikalle?

Johtaja, siis liikkeenjohtaja tai kapellimestari, saattaa johdettavansa kohdattuaan tehdä puolessa tunnissa kaikki korjaamattomat virheet. Vähän niin kuin luutnantti O., joka otti vastaan meitä alokkaita Oulussa vuonna 1962 ja karjahteli:” Vaikka minä olen pieni mies, minulla on suuri valta.” Kapteeni Kaukonen, joka valitettavasti poistui kursseille, sanoi: ”Päivää, tervetuloa.” Joka mies oli lääpällään.  Tiedän voimistelunopettajan, josta tehtiin epähuomiossa yhteiskoulun rehtori. Ensi huumassa hän kävi kertomassa itseään vuosikymmeniä vanhemmille kollegoille, mitä hän saa aikaan tuossa tuokiossa – eli siis mitä nämä eivät olleet saaneet aikaan menneinä vuosikymmeninä.

Haluaisin kerran lukea katsauksen johonkin ammattikuntaan, vaikkapa nyt professoreihin, jossa ”otanta” olisi tasapuolinen. Tapanahan on esitellä menestyjiä.

”Professori X vajosi kohta oppituolin saatuaan turhanaikaiseen haaveiluun ja ryypiskelyyn ja tavoitti nopeasti sen minimitason, jolla virkaa voi hoitaa joutumatta kurinpitotoimien kohteeksi. Monien helpotukseksi hän ajoi poliisin varpaille kadunkulmassa ja siirtyi tuomionsa kärsittyään, siihen vakavasti kehotettuna, kykyjään paremmin vastaavaan tehtävään N:n kunnan vt. henkikirjoittajaksi ja hukkui kokeillessaan, olisiko kalastaminen vaihtelua elämään.”

Rimminen

Kun ensin kirjoitin ”Nenäpäivästä”, olin ihastunut. Kun olin lukenut sen kokonaan, miettinyt asiaa ja aloittanut ”Pussikaljaromaanin”, olin pitkissä mietteissä. Pohdin oliko ”Nenäpäivä” liian pieni ja yksiääninen vuoden isoksi palkintoromaaniksi. Kielellinen ja kirjallinen nerokkuus ei tietenkään aiheuta epäilyjä.

En lue romaaneja enkä runoja järjen kautta. On minulla punakynä, mutta se on hukassa. En liioin lue velvollisuudesta enkä halua sivistää itseäni. Kirjallisuus on minulle seisova pöytä. Mieleeni ovat mäti, silli, peruna, oliivit.

Tietenkin olen lihan perään, mutta kun muuan fiksu ihminen mainitsi, että häneltä oli jotenkin jäänyt väliin ”Täällä Pohjantähden alla”, sanoin että se lihottaa, voi vaikuttaa kolesteroliin ja vaatii riuskaa liikuntaa vastapainoksi. Samalla tavalla Proust tai Joyce vertautuvat laihdutuskuuriin. On tehtävä aikamoinen elämänmuutos, josta nousee kuukausien kuluttua uuten, parempana ihmisenä, ihmisenä numero 66a. (Minusta on tullut parempi ihminen lukemattomia kertoja, mutta se lähtee saippualla, valitettavasti.)

Rimmisen romaani on ahdistava. Sitä asiaa ei tutkita, mutta arvaan, että kirja jää monelta kesken. Jotkut kirjat jäävät puolitiehen siksi, että lukija huomaa aivan oikein kahlaavansa likaisessa virrassa ja nousee kuiville. Jotkut kirjat jäävät kesken siksi, että ne ovat niin hyviä. Lukija päättää jatkaa, kun on sopivampi ajankohta. Sitä saa kukaties odottaa kymmenen vuotta. Jotkut kirjat jäävät kesken siksi, että ne ovat niin painavia.

”Nenäpäivä” on todella tarkasti kirjoitettu. Perustasolla teksti antaa jatkuvia ilon aiheita. Nokkeluus ei ole mitään tervon juontia. Kokonaisuus on tyypillistä novellitekniikkaa. Universaalikertojaa ei ole. Kaikki tapahtuu päähenkilön mielessä, mielen suodattamana. Lukija ei saa edes tietää, onko täti ollut naimisissa, vai miten hänelle on siunaantunut nyt aikuinen poika. Sekin että poika joutuu autonsa äidille kenkättyään vankilaan, vilahtaa sivulauseena.

Siis runsaskielisyys on istutettu hyrymäisen niukkaan rakenteeseen.

HS toisti tutkimustiedon, jonka mukaan me hyväosaiset emme ole tavanneet vuosikymmeniin tai koskaan köyhää ihmistä. Osmo Soininvaara, joka oli televisiossa oikein pirtsakka, huomautti perustellusti, että köyhyys nyt ja köyhyys 30 vuotta sitten ovat eri asioita. Nyt ei jaeta monoja.

Minä en ihmetellyt mitään, kun aloin joitakin vuosia sitten usean ihmisen omaishoitajana käydä säännöllisesti sairaaloissa ja terveyskeskuksissa. Nuorempana tein sukelluksia todellisuuteen. Käytin häikäilemättömästi suhteita hyväkseni ja olin mm. lääkintävahtimestariksi naamioituneena ensiavussa ja järjestyspoliisin partion mukana yöllisillä keikoilla. Kävin usein vankiloissa ja vankimielisairaalassa.

Romaanin päähenkilö on niin köyhä, ettei hänellä ole muuta kuin pelkonsa ja yksinäisyytensä. Hänellä on ilmeisesti kaupungin vuokra-asunto Hakaniemessä ja jonkinlainen eläke, koska hän ei kärsi puutteesta. Mutta kaikessa olennaisessa hän on todella köyhä.

Tässä olisi saumaa itsesääliin tai makeiluun ja tilaisuus samalla lyödä mynttiä perinteisen kansankuvauksen keinoilla. Vanhemman sukupolven kirjoittajat olisivat aivan varmasti tuoneet tavalla tai toisella tarinaan yhteiskunnalliset epäkohdat, poliittisen riiston ja yksilön vieraantuneisuuden. Ei Rimminen.

Kirja tuntuu siis alussa hulluttelulta, sitten murhenäytelmältä, mutta lopussa havaitaan, että se on tavallinen kehitysromaani. Poika on turvallisesti vankilassa, pojan kauhea autorämä, joka kirjassa edustaa yhteiskunnan hirviömäisyyttä, on viety pois, Keravan kauhut ovat takanapäin. Tiettyä höperyyttä edustanut ajatus hankkiutua verukkeilla tekemisiin tuntemattomien ihmisten kanssa on tuottanut aitoja kontakteja, Jokipaltiot ja Virtasen, ja metron lipunmyyjätyttökin moikkaa.

Kirjoittaja osoittaa tshehovilaisen karvansa vetämällä tarinan loistavaan lopetukseen – pakkashuuruinen, lumen kaunistava Hakaniemen tori, kaikista paikoista, on kirjoittajan, päähenkilön ja siis myös lukijan silmissä kaunis, ja siellä on koti. Harharetket ovat ohi.

’”Onks teillä kaikki okei?”, konstaapeli kysyi ja kumartui ikkunaan.’

Kyllä minä mieleni hyvitin

Jatkuvasti saan teiltä toinen toistaan parempia kommentteja ja vihjeitä. Vastalahjaksi olen ilkeä. Eilen kirjoitin ajatellen, että tätä kukaan ihminen ei voi ymmärtää. Olin väärässä.

Toissapäivänä joukko kommentoijia ymmärsi kiireesti väärin. Viittasin runoilija Omar Khaijamin kautta siihen, että islamin uskontoa tunnustaneissa kalifaateissa tiede, taide, talous, elintaso, sivistys ja suvaitsevaisuus olivat keskiajalla huikeasti edellä Eurooppaa. Merkittävä osa niistä virikkeistä, joista meillä syntyi 1600-luvulla luonnontieteellinen ajattelu ja 1700-luvulla valistus, tulivat meille arabiankielisinä kirjoituksina maurien (Espanjan) kautta. Islam säilytti ja välitti olennaisen osan antiikin Kreikan tieteestä (Aristoteles, Eukleides) ja taiteesta.

Se ajatus, joka olisi ollut suoraan luettavissa rivien välistä, on yksinkertainen. Islamin uskonnolla lienee yhtä vähän tekemistä erilaisten tihutöiden kanssa kuin kristinuskolla vielä suurempien tihutöiden kanssa. En tiedä, että ydinaseita Japania vastaan olisi pirskotettu pyhällä vedellä enkä muista lukeneeni kirkollisia hurraahuutoja Vietnamin sodasta, mutta jumalisia miehiä nämä amerikkalaiset päättäjät olivat. Tosin fyysikot olivat yllättävän suurelta osin juutalaisia.

Uskonto ja telttojen hämäristä kaivetut mielettömät lait ovat verukkeita eli tekosyitä tihutöille.

On kahdenlaisia jumalia. Toiset yllyttävät sotaan ja eräät harvat ovat sellaista vastaan. Kirjoittaminen pääsi todella vauhtiin Sumerissa noin viisi tuhatta vuotta sitten. Sumerit keksivät kyllä myös runouden, rahan, liikeyritykset ja tilikirjat; erilaisia savitauluja on löydetty ja tulkittu tuhottomasti. Mutta jumalien nimissä sotia käytiin.

Eiliset seitsemän jumalaa ovat sumerien käsitys asiasta. Paljon vanhempi, ehkä vanhin tunnettu kaupunki Catal Hüyuk puolestaan näyttäisi kuuluneen Äiti Jumalan alueisiin.

Uskontojen toisarvoinen rooli kahakoissa näkyy sisällissodista. Sitähän luulisi, että hengellisesti yhtä yksinkertaiset olisivat samalla puolella. Mutta kun he eivät ole. Euroopassa protestantit ovat polttaneet protestanttisia kirkkoja ja katoliset katolisia, vakiintuneen tavan mukaan. Merkittävät toimijat, siis palkkasoturit, eivät paljon kysele, kun rahaa on luvassa.

Kirjoitin kiivaasti tieteestä. Taisi osua väärään henkilöön. Pyydän anteeksi.

Luulen ja toivon, että asenteeni on hiukan vanhentunut. Olen elänyt sellaisten ihmisten keskuudessa, joiden vaivana on ollut eräänlainen tiedeuskonto. Silloin tällöin olen nostanut pilkattavaksi fyysikot, en siis fysiikkaa.

Toinen pilkan kohde on asiantuntijuus. Olen itse asiantuntija. Tiedän erittäin hyvin, että kun on kerran päätynyt asiantuntijan kirjoihin, sitten toiset luulevat, että on muutenkin erikoisen tietäväinen ja uskottava. Se ei pidä paikkaansa. Joskus käy niin, että asiantuntija alkaa itsekin uskoa olevansa etevä selvittämään ongelmia, joista ei todellisuudessa tiedä tarpeeksi. Asiantuntija on usein median luomus ja kovin usein henkilö, joilla sujuva ulosanti peittää tietojen ylimalkaisuuden.

Ehkä tuo fyysikko on huono esimerkki. Olen nyt kuitenkin tuntenut alan proffia, joilla on tietysti – kuten kaikilla ihmisillä – oikeus pitää esimerkiksi humanistisia aloja joutavana ajan haaskaamisena ja kirjallisuutta sopivana henkilöille, joista ei ole mihinkään kunnolliseen toimeen. Tämä on aivan OK. Ehkä he ovat oikeassakin. Mutta joukossa on niitä, joilla on tapa ja taito esittää sitovia totuuksia esimerkiksi kielitieteestä. He saattavat suuttuakin, ellei toinen ymmärrä, että totta kai viisas fyysikko ymmärtää kielitiedettä syvällisesti, vaikkei olisi koskaan harrastanut sitä.

Olen myös kuunnellut puheita juristien ja historiantutkijoiden pohjattomasta typeryydestä ja oppinut pitämään suuni kiinni, vaikka kuulen selvästi, ettei asianomaisella ole mitään käsitystä juristien tai historioitsijoiden tekemisistä.

Ketun ja suden vanhat vihat… Ainakin asianajajat ja lääkärit pyytävät iltarukouksessaan varjelusta insinööreiltä tarkoittaen tietyn tyypin tiedemiehiä. Näillä on tapana tulla kysymään neuvoa lakimiehen tai lääkärin ammattiin kuuluvasta asiasta ja sen jälkeen antaa sitova määräys siitä, miten asia on ymmärrettävä ja miten siinä on toimittava.