Holly Bourne: Oonko ihan normaali? (YA #1)

Pitkän lukutauon jälkeen päätin kokeilla e-kirjaa ja uusin Bookbeat -jäsenyyteni. Holly Bournen Normaali-trilogian ensimmäinen osa Oonko ihan normaali? pomppasi silmiini valikoimista. Tiesin sen olevan kehuttu kirja, joten muita vaihtoehtoja en edes etsinyt.

Kirjan pääosassa on Evie, 16-vuotias nuori, joka on juuri vaihtanut koulua. Evie tahtoo sulautua joukkoon ja olla kuin kaikki muut. Aloittaa puhtaalta pöydältä. Siinä on vain yksi isohko ongelma. Eviellä on OCD, pakko-oireinen häiriö, jonka takia hän on ollut osastolla hoidossa. Nyt pikkuhiljaa lääkitystä on alettu Evien toivosta vähentämään, sillä hän ei tahtoisi olla sairas. Uusi koulu tuo mukanaan uudet ystävät, uudet pojat ja treffailun josta Evie on aiemmin jäänyt paitsi. Evie tahtoo vain olla normaali, eikä halua kertoa sairaudestaan uusille ystävilleen Amberille ja Lottielle.

Mielenterveysteema on tärkeä osa kirjaa, ja Holly Bourne toteuttaa sen hyvin. Pakko-oireisen häiriön kuvaus vaikuttaa uskottavalta ja on mielenterveydellisien ongelmien esiintuominen nuorille on erityisen tärkeää. Kirja herättää myös ajattelemaan normaaliutta, miten normaali määritellään? Onko kukaan normaali? Mielenterveysongelmien lisäksi yksi Oonko ihan normaali?:n teemoista on feminismi, jota nuoret älykkäät tytöt hienosti ajavat ja pohtivat. He perustavat kolmisin feministisen kerhon, jonka kokouksia ja tyttöjen ajatuksenjuoksua on kiva seurata.

Holly Bournen tapa kirjoittaa on kevyt ja humoristinen, vaikka Evien ongelmat ovatkin suuria. Mielestäni Bourne kuvaa OCD:tä hyvin ja rehellisesti. Kirjaa lukiessa Evie ja tyttöporukka heräsivät eloon mielessäni. Tähän kirjaan uppoiduin täysin, kun luin sitä, tarina vain imaisi mukaansa. Kirjasta ja tyttökolmikosta jäi todella hyvä mieli pidemmäksikin aikaa. Mielelläni olisin lukenut kirjan itsekin teini-ikäisenä, joten kohderyhmälleen voin erityisen lämmöllä suositella.

Oonko ihan normaali?:n myötä oma lukuintoni syttyi pitkästä aikaa uudelleen. Luin trilogian ekaa osaa välillä itku silmässä ja välillä nauraen. Voi siis kai sanoa, että kirja onnistui täyttämään kaikki odotukseni ja herättämään tunteita. Olen tähän mennessä jo lukenut koko trilogian ja voin suositella lämmöllä, myös aikuisille.

Viimeiset villitykset - Hendrik Groenin (83¼ v.) salainen päiväkirja

Gummerus 2017

380s.

arvostelukappale

Hendrik Groen ei pidä vanhuksista. Hän on itse 83-vuotias, eikä enää pidä niin kauheasti itsestäänkään. Hendrik kyllästyy omaan kiltteyteensä ja ystävällisyyteensä. Hän päättää päästää valloilleen oikean Hendrik Groenin. 1. tammikuuta 2013 hän aloittaa vuoden mittaisen päiväkirjan, johon hän kirjoittaa lähes joka päivä elämästään hollantilaisessa vanhainkodissa.

Päiväkirjaansa Hendrik kirjoittaa arkielämästä vanhainkodissa, pistävästä kateellisuudesta vanhusten kesken, harmittelee keskustelujen sairauskeskisyyttä. Hendrikillä on kaverina viinaanpäin menevä kirpeitä lohkaisuja viljelevä Evert. Evertin ja muutaman muun kanssa Hendrik perustaa Vanha vaan ei vainaa -kerhon, jonka tarkoituksena on kunkin vuorollaan järjestää jäsenille retki. Yksinäisyys painaa mummoja ja pappoja ja viimeisinä vuosina olisi kiva tehdä jotain hauskaa. Suljettu porukka herättää tietysti jupinaa niissä valittajissa, jotka eivät mukaan päässeet. 

Kyllä tätä kirjaa saa hymy poskilla lukea ja välillä tirskahdella. Vaikka kirjan aihepiiri ei niin loistelias olekaan yksinäisine vanhuksineen, eutanasiakeskusteluineen ja vakavine sairauksineen, salanimen takana piileskelevä kirjailija on onnistunut tuomaan kirjaan suurta hauskuutta ja huumoria niin että se pistää kuitenkin miettimään. Sisäliepeessä valaistaan, että kirjailija ei itse asu vanhainkodissa, mutta kirjoittaa omasta kokemuksesta - ja kyllähän sen mielestäni huomaa. Hahmot ovat eläväisiä ja todella uskottavia, juuri sellaisia kuin niiden kuvittelisi olevankin. Ei kuitenkaan mitenkään strereotypisia vaan realistisen oloisia. 

Kun tapahtumapaikkana on vanhainkoti, niin pelkkää huvitusta kirja ei ole. Sairastumisia, vakavampiakin sattuu matkalla paljon. Helle niittää vanhuksia, sattuu tapaturmia, on leikkauksia ja kihtiä. Ihan surkeuteen ei matkalla kuitenkaan vaivuta, vaikka osa näistä koskettaa Hendrikiä, hänellä on onneksi oiva asenne jäljellä olevaan elämään, sekä sopivasti huumorintajua, että pilke silmäkulmassa. Rohkeisin suositella luettavaksi teinistä vaariin. 

Vanhusten yksinäisyys ja tylsistyminen on harmistuttavaa ja uskon että aika samaa se on täällä Suomessakin. Siinä mielessä jopa ajankohtainen opus jos miettii millaista elämä vanhainkodissa on. Kirjan suurena teemana on ystävyys ja epäitsekkyys. 

Aika varmaa on, etten Hendrik Groenin ikäiseksi elä (tuskinpa haluaisinkaan...), mutta jos sattuisin elämään, toivon että silloin mukana kulkisi samantyylistä elämänasennetta.

Helmet-lukuhaasteesta kuittaan tällä kohdan 39. Ikääntymisestä kertova kirja. Hyviä vaihtoehtoja on myös 7. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja sekä 16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja.

Pekka Hiltunen: Onni

Kuten muutamaan kertaan on tullut todettua, olemme viime aikoina innostuneet äänikirjojen kuuntelusta. Onni on kiinnostanut kumpaakin meistä pidempään muutenkin, joten kun teos löytyi Bookbeatista äänikirjana, olihan siihen tartuttava.

Kirjassa on kolme eri kertojaa, joista eniten ääneen pääsee Oskari. Toimittaja, joka vihaa media-alaa ja sitä kuinka se on muuttunut vuosien saatossa oikeasta juttujen toimittamisesta turhanpäiväiseen klikkien kalasteluun. Oskari on kirjan alussa työhaastattelussa, joka ajautuu sivuraiteille ja Oskari alkaa yllättäen avautua elämästään psykologi Emmalle, minkä myötä ääneen kirjassa pääsevät myös Tuulikki alias Tuhannen mulkun Tuulikki ja Aapo alias Roady Runner.

Tuulikin kautta käydään läpi homojen asemaa 90-luvun Suomessa ja ennen kaikkea Rovaniemellä, sekä Tuulikin omaa seksityöläisyyttä. Tuulikin kautta kirjaan tuli mukaan myös monia riemastuttavia sivuhenkilöitä, kuten Paukku-Matias, jolta tuntuu löytyvän osuva sanonta joka tilanteeseen. Tuulikin tahto pelastaa kaikki Suomen homot on sympaattista.

Aapo taas on ilmeisen vahvasta maniasta ja psykoosista kärsivä "muusikko", joka elättelee itsestään suuria luuloja maailmankuuluna poptähtenä. Alkuun Aapo tuntui henkilöistä tylsimmältä, mutta mitä pidemmälle tarina eteni, sitä vahvemmin hänestä tuli mieleen eräs suomalainen Youtubeen materiaalia puskeva "muusikko", jonka musiikilliset lahjat tuntuvat olevan juuri Aapon tasolla; kotona kameralle puskettuja puolen minuutin kertosäkeitä. Aapo nousee siis yllättävän hyväksi nykypäivän karuksi kuvaajaksi. Tahtoisimme kysyä Pekka Hiltusella, onko Aapolla esikuvaa, vai nouseeko hän vain kirjailijan mielikuvituksesta? 

Kirja on todella viihdyttävä. Varmasti yksi viime vuoden parhaista kotimaisista. Jokaisen kertojan tarinat tempaavat vuorollaan täysin mukaansa, eikä kirjan kuuntelua meinannut millään lopettaa kesken. Aku Laitinen on lukijana vähintään yhtä loistava kuin Salatuissa Elämissä psykopaattina. Uskomme, että hänen ansiostaan tämä kirja toimi äänikirjana vielä paremmin kuin miten se olisi kolahtanut lukiessa. Hiltusen toimittajatausta näkyy kirjassa hyvin ja välittää Oskarin kautta upeasti vanhemman polven toimittajien mietteitä, joka kolahtaa meihin kovasti. Välttelemme kumpikin tietoisesti iltapäivälehtien selaamista verkossa. Todella hyvä aikalaisromaani tämän päivän toimittajan työstä, ylipäänsä muuttuvasta työelämästä ja homojen elämästä 90-luvun Rovaniemellä. Aapo "Roady Runner" taas onnistuu upeasti herättämään mielikuvia ja saa toteamaan "tätähän tämä on". 

WSOY 2016
395s. / 12h 52min
Lukija: Aku Laitinen
Kuunneltu äänikirjana

Kirjasta on vaikea keksiä mitään pahaa sanottavaa. Jopa kansikuva ja kirjan nimi ovat niin täydelliset kuvaamaan sisältöä, että Hiltusen voi sanoa luoneen aikaansa hyvin kuvaavan mestariteoksen.

Voimme kiittää ja ihmetellä miten samanlainen kirjamaku meillä onkaan, harvoin menee vikaan jos jompikumpi suosittelee toiselle jotain kirjaa - eikä Onni tehnyt poikkeusta. Tommi kuunteli Onnin ensin, joulukuun puolella. Helmet-lukuhaasteeseen tästä siis vain Tiia nappaa kirjan kohtaan 17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista. Muita sopivia kohtia mm. 2. Kirjablogissa kehuttu kirja, 6. Kirjassa on monta kertojaa, 30. Kirjan nimessä on tunne, 35. Kirjan nimessä on erisnimi, 41. Kirjan kannessa on eläin.

Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan

WSOY 2016
392s.
Arvostelukappale

Emme enää usko pahaan on palkitun turkulaiskirjailija Riku Korhosen kuudes teos. Kirja palkittiin juuri viime viikolla Finlandia-ehdokkuudella, joka on Korhoselle ensimmäinen laatuaan.

Kirjan pääjuoni kohdistuu nelikymppiseen paintball-yrittäjään, Eeroon, joka on päättänyt kaapata vaimonsa heidän suhteensa elvyttämiseksi. Tästä seuraa useiden surkeiden sattumusten summa, josta kärsii kukin tahollaan. Kuten kirjan kannessa jo todetaan:

"Kun miehet alkavat elvyttää vanhoja myyttejä, naisten on paras valmistautua uusiin kyyneliin"

Ennen varsinaisia tapahtumia Korhonen tekee hahmoihin noin 200 sivun mittaisen pohjustuksen, jossa ääneen pääsevät niin Eero, hänen vaimonsa Aino ja Eeron paras kaveri Lari. Kirjan edetessä myös muita henkilöitä nousee esiin, joilla on omat, mielenkiintoiset tarinansa.

Aloitin kirjan jo syyskuussa ja jätin sen kesken. Silloisia mietteitä voi lukea syyskuun koosteesta. Olin suhteellisen varma etten kirjaa tule lukemaan loppuun, mutta Korhosen saama Finlandia-ehdokkuus ja muutamat rohkaisevat arviot, että tarina lähtee myöhemmin käyntiin, saivat kuitenkin yrittämään uudelleen.

Se oli erittäin hyvä päätös. Kun Korhonen saa tarinan kunnolla käyntiin, on loppu todella koukuttavaa luettavaa. Alun pitkäveteisiltä tuntuneet henkilöpohjustukset nousevat äkkiä uuteen arvoon, kun kirja etenee hektisesti kohti loppuaan.

Korhonen yhdistää kirjassa erittäin taitavasti usean täysin erilaisen henkilön tarinan yhdeksi eheäksi kokonaisuudeksi. Moniääninen kerronta yksittäisiin tapahtumiin on erittäin sujuvaa, eikä viimeisen parinsadan sivun aikana meinannut malttaa laskea kirjaa käsistään.

Emme enää usko pahaan on aikalaisromaani kuvaten hyvin 2010-luvun Suomea. Korhonen osaa kirjoittaa täysin eri elämäntilanteissa olevista hahmoista jokaisesta todella uskottavan kuuloisia henkilöitä, eikä sorru kliseisiin.

Pidin myös paikoittain hyvin tajunnanvirtamaisesta kirjoitustyylistä, kun teksti lähtee täysin laukalle aiheestaan muodostaen sivun tai useamman mittaisia välihuomioita.

Yleensä kun saan kirjan loppuun ja lyön kannet kiinni, se häviää mielestä samantien, vaikka olisi ollut kuinka hyvä. Tämä teos jäi pyörimään mieleen vielä hyväksi toviksi lukemisen jälkeenkin.

Ehdottomasti parhaita tänä vuonna lukemiani romaaneja, jonka aion lukea joskus vielä uudestaan, kuten myös Korhosen aiempia teoksia.

Tommi

Laura Gustafsson: Huorasatu

Into 2011

295s.

Oma ostos

Laura Gustafssonin esikoisromaanin nimi on lievästi ilmaisten provosoiva ja niin on kirjan sisältökin. Ilmestymisvuotenaan Finlandia-ehdokkaana olleessa kirjassa riittää vauhtia ja kirosanoja. Erikoinen nimi lisää ennakkokäsityksiä kirjasta, tyrmäten ne kuitenkin vääriksi. Kirja pureutuu tähän päivään, väkivaltaan – pääasiassa naisia kohtaan. Kirjasta näkyy selkeästi myös eläinten oikeuksien ajaminen.

Henkilöhahmoina kirjassa pyörii mielenkiintoisia henkilöitä rakkauden jumalattaresta Afroditesta lähtien. Muita jumalhahmoja kirjassa on Ares, Adonis, Odysseus... Mukana on myös tavallisia kuolevaisia, suomalaiset prostituoidut Milla ja Kalla. Rönsyilevän henkilökaartin lisäksi myös tapahtumapaikkoja on useampia, Helsinki, Kreikka, Kuolema ja Patriarkaatti.

Afroditen mies Ares surmaa jumalattaren uuden rakastajan Adoniksen, jonka Afrodite päättää pelastaa. Hän aikoo hakea Adoniksen takaisin Haadesta, mutta päätyy kuitenkin synkeään Helsinkiin ja törmää Millaan sekä Kallaan. Molemmat ovat hiljattain ryhtyneet myymään itseään. Afrodite puolustaa seksityöläisten asemaa yhteiskunnassa ja ystävystyy naisiin. Juonenkäänteitä kirjassa riittää niiden mennessä ristiin rastiin ja haarautuen miljooniin suuntiin.

Kirjan dialogi on toimivaa ja pidän muutenkin kielenkäytöstä, sen ollessa hyvin rönsyilevää. Se pukee kirjan kiinnostavaan muotoon. Huorasatu on groteski, rikkonainen, todella kovaa yliampuva feministinen tarina, joka vetää puoleensa provosoimalla ja parodisoimalla. Omaperäinen Huorasatu on kuitenkin pienen tiivistyksen kaipuussa ja vahvasti feministinen tarina viihdytti aikansa, muttei jäänyt läheiseksi. Ehkä kirjan aiheita on ruodittu makuuni jo liikaa, naisten ulkonäköpaineista lähtien, Gustafsson onneksi tekee sen kuitenkin omalla erikoisella tyylillään.

Ihailen Gustafssonin taidokasta kerrontaa, mutta kirja on makuuni liian feminististä paasausta. Kovin kivasti ei kyllä kohdella miehiäkään, raiskaajalta revitään silmät päästä. En vain koe, että kirja olisi tarjonnut mulle mitään uutta näkökulmaa tällä paasauksellaan, vaikka se varmaankin on ollut yksi kirjan tarkoituksista. Nyt se vain kuulosti turhautuneen feministin kärkkäiltä mielipiteiltä, miehet on sikoja jne. Yksi kirjan teema on, että Gustafsson kokee feminismin ongelmaksi naiset, joka eivät tue toisia naisia, aihe tuntuu olevan läheinen Gustafssonille, tämän haastattelun perusteella. Kirjassa näille naisille on varattu Helvetistä oma paikka, jossa pääsevät kuuntelemaan seksivitsejä, keittämään kahvia ja haistelemaan pieruja. 

Naisena alkaa nykypäivänä olemaan jo huono asia muiden silmissä jos ei myönnä olevansa feministi ja aja kaikkien naisten asemaa. Lauran mielipide feminismin ongelmista taitaa kolahtaa itseeni. En näe pitäväni kenenkään puolia sukupuolen perusteella, vaan tekojen. Siinä tapauksessa olen siis mielelläni feminismin ongelma. 

Jos en syvällisemmin mieti kirjaa, se on räävitön, vauhdikas ja suhteellisen positiivinen lukukokemus.

Tiia

Johannes Ekholm: Rakkaus niinku

Otava 2016
Mistä: Arvostelukappale

Odotin niin saavani tämän kirjan käsiini ja kun kirjaan tartuin, olin todella odottavaisilla mielillä. Kirjaa on kuvattu "sukupolven ääneksi", mitä nyt en itse ehkä tässä yhteydessä käyttäisi, koska kirjassa suorastaan ironisoidaan tuo sana. Rakkaus niinku kuvaa mielestäni vain yhtä ihmisryhmää tietyn sukupolven sisällä. Toisaalta taas nykypäivänä onkin hyvin vaikeaa kirjoittaa jostain tietystä ikäryhmästä laajana kokonaisuutena, koska yhtenäiskulttuuri on hiipunut.

Kirjan päähenkilö Joona on kolmekymppinen mies, joka on menettänyt työnsä toimittajana, sekä luottotietonsa ja päätynyt sen myötä asumaan isänsä ja tämän vaimon luokse. Kustantaja ehdottaa Joonalle, että Joona kirjottaisi kirjan. Joonalla lyö pää tyhjää, kunnes keksii mielestään nerokkaan idean. Hän nauhoittaa kaikki käymänsä keskustelut ja litteroi ne kirjaksi.

Joonaa ahdistaa hänen isänsä omaelämänkerrallinen kirja, jonka on viimein lukenut. Hänen isäänsä on tituleerattu Suomen Knausgårdiksi - tosin Joona on siitä hieman eri mieltä. Joona on tietysti isänsä kirjassa mukana ja kokee, että kirja antaa liiankin rehellisen kuvan hänen elämäntilanteestaan.

Joona kyseenalaistaa koko minäkeskeisen asenteen, joka hänen isänsä kirjassa on. Joona tuntee olevansa itse hyvin erilainen kuin isänsä. Kuitenkin keskusteluja seuratessa ilmenee hyvin selvästi, että Joonan puheenaiheena on, kukas muukaan kuin hän itse. Voisin kuvitella Joonan keskustelukumppanien tuskastuvan siitä itsekeskeisyyden määrästä, ja tuleehan se joissain keskusteluissa hyvin ilmikin. Masentunut Joona onkin hyvin samanlainen kuin hänen parjaama isänsä.

Rakkaus niinku on siis todellakin pelkästään keskusteluja, joita Joona käy mm. isänsä ja kavereidensa kanssa, sekä nettikeskustelut SAD91RL nimimerkin takana kirjoittavan naisen kanssa.  Kirja on siis kieliasultaan aika poikkeava, koska keskustelut käydään puhekielellä. Keskustelujen autenttisuudesta ei voi mennä takuuseen Joonan ohjaillessa keskusteluja haluamallaan tavalla.

Päähenkilö Joona on joitakin kirjaa lukiessa ärsyttänyt, mitä en sinänsä ihmettele, hänen ollessa hyvin itsekeskeinen, pessimistinen ja kyseenalaistaa oikeastaan kaiken. Joissain asioissa se onkin hyvä, esimerkiksi maailman ylikansoitus nousee kirjassa esiin. Joona vaikuttaa tyytymättömältä lähes kaikkiin asioihin, jonka myötä kirjan keskusteluissa nouseekin esiin hienoja pohdintoja.

Rakkaus niinku tuo esiin minkälaisessa tyhjyydessä ja minä-minä-maailmassa elämme. Kuinka me suurin osa loppujen lopuksi välitetään vain omista jutuistamme. Kuinka itsekeskeiseksi maailma on muuttunut.

Ironiaa ja satiiriahan tässä kirjassa on vaikka muille jakaa. Kirja kävi kuitenkin loppua kohti puuduttavaksi ja sai uuvuksiin. Tekstin on tarkoitus tuottaa ajatuksia ja itselläni se toki alkuun tuottikin. Jossain vaiheessa vaan aivot meni jumiin tän kirjan kanssa ja jollain tapaa turruin siihen. Ehkä luin Rakkaus niinkun liian nopeasti, se olisi varmasti vaatinut aikaa. Tästä kirjasta on todella vaikea kirjottaa ja menikin hetki miettiessä mitä tästä sanoisin.

Kirja kuitenkin tempaisi mukaansa ja jokainen keskustelu piti lukea loppuun, ei niitä pystynyt jättämään kesken, jos kirja piti laskea alas.

Jotkut taas voivat kokea kirjan tekstin liian vieraaksi puhetyylin myötä, mutta siitä tullaankin tähän, että kirja on aikalailla suunnattu pienelle ihmisryhmälle. Itse en siihen ryhmään kuulu, joten en ehkä ihan täysin saanut tästä kirjasta irti sitä, mitä siitä voisi saada. Osa kirjan jutuista meni itseltä ohi.

Kirjan voisi sanoa olevan aika passeli kolmekymppisille korkeakoulutetuille hipstereille. Eli siis mun mielestä kirjan kohderyhmä on aika pieni, en voi nähdä vaikka oman äitini nauttivan tästä kirjasta, tai jonkun Keski-Suomalaisen maanviljelijän. Toisaalta, miksi tarttisikaan? Uskon kirjan kuvaavan aika hyvin intellektuellien kolmekymppisten pääkaupunkiseudulla asuvien elämää.

Teemoja kirjassa nousi esille paljon, tuoreita ilmiöitä, sekä paljon asioita joista parhaillaan käydään keskustelua. Joona myös kyseenalaistaa keskusteluissaan työn merkityksen, jossa taas korostuu tietynlainen sukupolvien välinen kuilu ymmärtää toisiaan näissä asioissa. Joonan isän vaimo Sirpa paiskii duunia kotona viikonloppunakin, vapaa-ajallaan koska "mie tykkään tehä työtä".

Ihan näppärä kuvaus nettimaailman sivussa varttuneista kolmekymppisistä, joka varmaan toimii kohderyhmälleen paremmin, kuin itselleni. Suosittelen kirjaa epätyypillisestä formaatista kiinnostuneille uteliaille ihmisille, joita kiinnostaa myös ajatuksia herättävä teksti.

Rakkaus niinkun julkkarit oli muuten niinku Cafe Mascotissa, joka toimii kirjassakin tapahtumapaikkana. Julkkareissa esiintyi Paperi T, joka myöskin kirjassa mainittiin moneen otteeseen.

Omppu kirjoitti tästä pitkän ja hienon tekstin, Krista piti kirjaa yhtenä syksyn kiinnostavimmista uutuuksista, Tuomas piti kirjaa mainiona ja helppolukuisena.

Tiia