Holly Bourne: Oonko ihan normaali? (YA #1)

Pitkän lukutauon jälkeen päätin kokeilla e-kirjaa ja uusin Bookbeat -jäsenyyteni. Holly Bournen Normaali-trilogian ensimmäinen osa Oonko ihan normaali? pomppasi silmiini valikoimista. Tiesin sen olevan kehuttu kirja, joten muita vaihtoehtoja en edes etsinyt.

Kirjan pääosassa on Evie, 16-vuotias nuori, joka on juuri vaihtanut koulua. Evie tahtoo sulautua joukkoon ja olla kuin kaikki muut. Aloittaa puhtaalta pöydältä. Siinä on vain yksi isohko ongelma. Eviellä on OCD, pakko-oireinen häiriö, jonka takia hän on ollut osastolla hoidossa. Nyt pikkuhiljaa lääkitystä on alettu Evien toivosta vähentämään, sillä hän ei tahtoisi olla sairas. Uusi koulu tuo mukanaan uudet ystävät, uudet pojat ja treffailun josta Evie on aiemmin jäänyt paitsi. Evie tahtoo vain olla normaali, eikä halua kertoa sairaudestaan uusille ystävilleen Amberille ja Lottielle.

Mielenterveysteema on tärkeä osa kirjaa, ja Holly Bourne toteuttaa sen hyvin. Pakko-oireisen häiriön kuvaus vaikuttaa uskottavalta ja on mielenterveydellisien ongelmien esiintuominen nuorille on erityisen tärkeää. Kirja herättää myös ajattelemaan normaaliutta, miten normaali määritellään? Onko kukaan normaali? Mielenterveysongelmien lisäksi yksi Oonko ihan normaali?:n teemoista on feminismi, jota nuoret älykkäät tytöt hienosti ajavat ja pohtivat. He perustavat kolmisin feministisen kerhon, jonka kokouksia ja tyttöjen ajatuksenjuoksua on kiva seurata.

Holly Bournen tapa kirjoittaa on kevyt ja humoristinen, vaikka Evien ongelmat ovatkin suuria. Mielestäni Bourne kuvaa OCD:tä hyvin ja rehellisesti. Kirjaa lukiessa Evie ja tyttöporukka heräsivät eloon mielessäni. Tähän kirjaan uppoiduin täysin, kun luin sitä, tarina vain imaisi mukaansa. Kirjasta ja tyttökolmikosta jäi todella hyvä mieli pidemmäksikin aikaa. Mielelläni olisin lukenut kirjan itsekin teini-ikäisenä, joten kohderyhmälleen voin erityisen lämmöllä suositella.

Oonko ihan normaali?:n myötä oma lukuintoni syttyi pitkästä aikaa uudelleen. Luin trilogian ekaa osaa välillä itku silmässä ja välillä nauraen. Voi siis kai sanoa, että kirja onnistui täyttämään kaikki odotukseni ja herättämään tunteita. Olen tähän mennessä jo lukenut koko trilogian ja voin suositella lämmöllä, myös aikuisille.

Estelle Maskame: Dimily - Rakastan

Suomalaisen lehdessä oli mukavanoloinen tarjous, DIMILY-trilogia yhteensä 25 euroa. Eihän se auttanut kuin kipittää kauppaan rahat kourassa ja poistua ovesta hymyssä suin ja kassissa muutama uusi kirja. Tartun ensimmäiseen osaan päivän sisällä ja ahmin sen suhteellisen nopeasti siihen nähden, että en ole kesäkuukausina juurikaan lukenut. Kaksi päivää ja ensimmäinen osa on koluttu loppuun. Ensimmäinen osa, Did I mention I love you, eli suomennettuna Dimily - Rakastan kahmaisee mukaansa kutkuttavaan tarinaan.

Eden Munro on 16-vuotias. Hänen vanhempansa ovat eronneet kolme vuotta sitten, isä vain otti ja lähti, eikä hän ole kuullut isästään sen koommin. Portlandissa asuva Eden yllättyy isän pyytäessä häntä visiitille Santa Monicaan, Kaliforniaan isän uuden perheen luo. Eden kokee yllätyksen kun isän uuden vaimon kolme lasta eivät olekaan riehuvia pikkuvintiöitä, vaan vanhin on 17-vuotias Tyler ja nuoremmat tulevat muutamat vuodet perässä. Eden tuntee helpotusta, kunnes tapaa vanhimman velipuolensa. Tyler on oikea maanvaiva, paha poika joka käyttää huumeita, ryyppää ja kaahaa autollaan miten sattuu. Eden saa uusia kavereita Tylerin tyttöystävästä Tiffanista, sekä Rachael naapurista jotka ovat rikkaita bilettäjiä. Eden sen sijaan on aika kiltti tyttö, tavis. Kuinka ollakaan, niinhän siinä käy. Eden ihastuu velipuoleensa, ihmiseen joka käyttäytyy kammottavasti häntä ja muita kohtaan. Onko tuon ulkokuoren alla mitään hyvää?

Uppouduin kirjaan. Edenin ja Tylerin kutkutteleva ihastus kyllä veti mukanaan, joten voinee todeta - aika passeli, joskin hieman kliseinen nuortenkirja. Kirjailija Estelle Maskame on trilogian ilmestyessä ollut 18-vuotias ja aloittanut Dimilyn kirjoittamisen jo 13-vuotiaana. Nuoren iän huomaa, ei laadussa - vaan tiedossa. Kirja tuntuu aidolta kokemukselta. Sellaiselta, mitä nuoruus onkin. Tunteiden paloa. Draamaa. Kirjassa on bileitä, ihmissuhdedraamaa, mutta samalla se ei kuitenkaan ole liian raju.

Kalifornian miljöö välittyy kuvauksesta upeasti, varsinkin kun jonkinlainen käsitys Santa Monicasta löytyy päästä jo valmiiksi.

Dimily ei nouse ehkä kirkkaimpiin lukukokemuksiini tänä vuonna, enkä sitä odottanutkaan. Mukava viihdyke se kuitenkin on. Hauskaa huomata, että näin nuori kirjailija on saanut kustannussopimuksen. Maskame julkaisi ensin kirjaansa netissä, jossa se sai suuren suosion. Olen aloittanut jo seuraavan osan ja voipi olla ettei senkään kahlaamisessa kauaa mene!

Gummerus 2016
409s.
Oma ostos

Salla Simukka: Valkea kuin lumi & Musta kuin eebenpuu

Kirjat jatkavat Salla Simukan Lumikki-trilogiaa, jonka ensimmäisestä osasta Punainen kuin veri ehdin jo kirjoittaa. Tarkoitus ei alunperin ollut kuunnella näitä heti perään, mutta kuten jo tuttua, tilanteet muuttuvat. Ensimmäisessä osassa oli sopivasti toimintaa ja sellaistahan on mukava kuunnella! Pakko myöntää, että en luultavasti olisi näitä jatko-osia enää lukenut mutta äänikirjana nämä tuntuvat toimivan paremmin.

Valkea kuin lumi, on trilogian toinen osa. Siinä Lumikki kaipaa yksinoloa ja rauhaa ja päättää lähteä Prahaan. Kuinka ollakaan hän ajautuu taas aikamoiseen soppaan. Yksin olemisen rauha jää väliin, sillä Lumikki törmää nuoreen naiseen, joka väittää olevansa Lumikin sisko. Hän kertoo nimekseen Zelenka ja että hänen ruotsalaisen isänsä nimi on Peter Anderson. Zelenka kertoo tunnistaneensa Lumikin vanhasta kuvasta.

Zelenkan "perhe" on omituinen. Hänen äitinsä on kuollut ja täysin tuntemattomat sukulaiset ovat ottaneet aikuisen tytön huomaansa ja kertoneet tälle että ovat sukua. Zelenka on asunut heidän kanssaan jo useamman vuoden ja pitää heitä pelastajinaan. Kakkososan pahis on uskonlahko, jonka takia Zelenka ja tietysti Lumikki myös ovat hengenvaarassa.

Kolmannessa osassa Musta kuin eebenpuu Lumikilla on stalkkeri, salainen ihailija. Ihailija tuntee Lumikin menneisyyden jopa paremmin kuin Lumikki itse. Muutenkin miehiä on tyrkyllä jopa kaksin kappalein. Kolmen kirjan ajan Lumikki on haaveillut entisensä Liekin perään. Nyt on uusi poikaystävä, mutta silti exä Liekki on mielessä koko ajan. Soppa on taas keitetty. Lumikin menneisyydestä aukeaa todella paljon näiden kahden kirjan aikana. Ensimmäisessä osassa lähinnä vähän vihjailtiin. Menneisyyteen oli ihan kiva kurkata, ja se mitä sieltä paljastui oli jopa yllättävää. Siitä plussaa.

Kovin realistisia nämä Lumikki-kirjat eivät ole (ei kai se ole kyllä tarkoituskaan). Miten sitä voisi yhdelle teinitytölle sattua näin paljon ja kaikesta hän selviää silti sankarina. En osaa näin kaikki osat kuunneltuani sanoa, mikä niistä olisi ylitse muiden, sillä jokainen osa tuntuu aika tasapaksulta sankaritarinan jatkolta. Ehkä nuorempia miellyttää, mutta mulla meni jo yli tuo Lumikin sankaruus. Vaikka kuuntelin kirjat ihan mielelläni, niin kolmas osa jo tökkii - onneksi se oli lyhyin. Vaikka nämä olivat ihan hyviä, niin todella - tauko tulee tarpeeseen. Ehkä näitä ei olisi kannattanut kaikkia putkeen kuunnella.

Lumikki on nuoresta iästään huolimatta harvinaisen itsenäinen ja looginen. Nämä ovat toki ihmisessä hyviä piirteitä, mutta pakko sanoa että irl en kestäisi tällaista täydellistä henkilöä. Onneksi en ole törmännytkään. Nuorena olisin kihissyt raivosta Lumikin luonteelle, nyt kun olen jo vanhuutta ja raihnaisuuttani vähän kypsynyt päädyn vain jupisemaan tänne kirjablogiimme.

Kuten sanottua, nämä olivat ihan luettavia, kuunneltavia mutta sain todella hetkeksi tarpeekseni nuortenkirjoista ja niistä on nyt pakko pysytellä hetki erossa. Helmet-haasteeseen laitan Valkoinen kuin lumi kohtaan 1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis ja Musta kuin eebenpuu kohtaan 21. Sankaritarina.

Caitlin Moran: Näin minusta tuli tyttö

Törmäsin kirjaan alunperin Bookbeatissa e-kirjana ja aloitin sen heti kiinnostuneena kuvauksen luettuani. Heti tuli kuitenkin sellainen tunne, että haluan lukea tämän fyysisenä, sillä uskoin todella kovasti tykästyväni kirjaan. E-kirjojen lukeminen ei ehkä vielä oikein tunnu luontevalta, isommalta näytöltä se voisi toimia. Kirja sitten löytyi alennuksesta joulun jälkeen ja pitihän se mukaansa napata. Kovin montaa päivää en sen aloittamisen kanssa jahkaillut.

Kustantamo S&S 2015
360s.
Oma ostos




Heti alkuun huomioni kiinnittyy kirjailijan huomautukseen, miten Näin minusta tuli tyttö on fiktiota, vaikka siinä on suuria yhtäläisyyksiä hänen omaan elämäänsä – hän ei ole Johanna, eivätkä muut hahmot hänen perhettään tai kavereitaan. Caitlin Moran kertoo olevansa itsekin suurperheestä, kunnan vuokra-asunnosta (samalta alueelta kuin päähenkilö), Wolverhamptonista ja aloittaneensa teini-iässä uransa musiikkitoimittajana. Mielenkiintoista, miten paljon yhtäläisyyksiä Moranin omaan elämään Johannan tarinalla on. Kuitenkin uskon (vai uskonko...), että se pääpiirteittäin on sepitteellinen teos, vaikka kyllähän aina on mukana ripaus totuutta.

Johanna Morrigan 14-vuotias, vuosi 1990. Johanna on onnistunut nolaamaan itsensä suositussa paikallisessa televisio-lähetyksessä hätäpäissään Scooby-Dooby-Doo mongerruksellaan ja saa perheineen lokaa niskaansa jatkuvasti. Pian Johanna päättää, että hänen elämänsä loppuu tähän, hänen on kuoltava. Ei siis fyysisesti kuoltava, mutta Johannan on kuoltava. On luotava uusi tyttö hänen tilalleen. Varsinkin kun Johanna pelkää mokanneensa asiat totaalisesti lipsauttaessaan naapuruston mummolle erään faktan perheestään. Alkaa armoton tutustuminen musiikkimaailmaan, levyjen lainaaminen kirjastosta, muuntautuminen musiikkikriitikoksi. Vaatteet vaihtuvat mustiin, hiukset vaihtavat väriään, RAHAA TARVITAAN. Johanna haluaa rahaa perhelleen, sillä pelkää todella mokanneensa asiat.

Romantiikkaa on mukana mukavasti, rakastuminen muusikko John Kiteen ei jää Johannan Dolly Wilden ensimmäisien lehtijuttujen myötä keneltäkään arvaamisen varaan. Hän tekee arvostelun John Kiten keikasta ja päätyy viettämään hänen kanssaan iltaa pitäen hauskaa ja kokee John Kiten olevan hänen sielunkumppaninsa, he täydentävät toisiaan. Teini-iän ihastumista on hauska seurata, sillä se on todenmukaista.

Musiikkikriitikon ura lähtee huimaan nousuun ja Dolly Wilde on ottanut uuden taktiikan, hän ei kirjoita bändeistä joista pitää. Hän kirjoittaa vain niistä joiden levyt eivät vakuuta ja teilaa bändit käyttäen ilkeitä ja osittain vääriä ilmaisuja ja vertauksia. Hän on kärkäs, ilkeä ja pitää roolia yllään myös vapaa-ajallaan pyöriessään piireissä. Kiltistä Johannasta tulee Dollyna seksipeto, vaikka kirjan alussa hän on vielä kiimainen neitsyt. Dollyna hän pääsee toteuttamaan seksuaalisuuttaan, alkaa polttamaan tupakkaa, juomaan ja kokeilee hän huumeitakin. Ne joskaan eivät onneksi nouse kirjan keskiöön. 

Hampaiden poistossa käynyt Bertta lähettää terveisensä
ja kiittää tsemppaavista kommenteista!

Kirja vilisee erilaisia aikansa brittiläisiä rokkibändejä, joista moni ei nimenä juurikaan ole tuttu. Räppäri Ice T:n sentään tiedän.

Johanna on roolihahmona hauska, älykäs ja nuorena tietysti muuntautumiskykyinen ja -haluinen. Sekä kiimainen. Kiimainen todellakin.  On hauskaa nähdä miten Johanna hahmona muuttuu kirjan myötä, Dollyn roolia hän kokee vetävänsä huumorilla, eivätkö kaikki tajuakkaan sitä? Ottaako joku hänen juttunsa tosissaan? 

Kirja on kasvutarina parhaimmillaan, joka parhaiten toimii varmasti teini-ikäiseen. Pidin itsekin tästä todella, todella paljon, vaikka päähenkilö on nuori. Jos olisin lukenut tämän teini-iässä, tästä olisi varmasti tullut ns. sielukirja. Todella hauska kirja nuoruuden angstista, ihastumisista, halusta olla jotain muuta, musiikista ja siitä tärkeimmästä - itsensä etsimisestä ja löytämisestä. 

Kirjalla on onnellinen loppu, ilman liikaa siirappisuutta. Jes. Eipä kaduta, että ostin tämän itselleni, sillä kyllä Näin minusta tuli tyttö paikkansa hyllyssä ansaitsee.

Oli hauskaa lukea näin hyvä nuortenkirja sen jälkeen kun olen voivotellut miten olen niistä kasvanut yli - ehken sittenkään.

Nostan Näin minusta tuli tytön Helmet kohtaan 11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja, sillä Moran on tunnettu myös kriitikkona ja feministinä ja hänen twitter-tilillään on 549 tuhatta seuraajaa.

Salla Simukka: Punainen kuin veri

Tammi 2013

265s/ 6h 29min

kuunneltu äänikirjana

Punainen kuin veri avaa Salla Simukan nuortenkirja-trilogian. Tämä on todella erilaista Simukkaa kuin viime syksynä lukemani Sisarla. Punainen kuin veri on nuorten dekkari. Dekkarit ovat yksi kompastuskiviäni ja toisaalta haluaisin lukea niitä – kokeilla josko pitäisin. En ole vielä saanut valikoitua dekkaria aikuispuolelta, mutta äänikirjahurmoksessa tämä sattui silmään ja koska olin hiljattain lukenut tästä trilogiasta, aloin kuuntelemaan.

Punainen kuin veri on Lumikki-trilogian ensimmäinen osa, jonka päähenkilönä toimii Lumikki, jo omillaan asuva lukiolaistyttö. On Lumikki, on veriset rahat. Rahat joihin Lumikki ei liity millään tapaa. Pari koulukaveria sen sijaan liittyvät. Lumikki on jo pitkään vannottanut pysyvänsä erossa muiden asioista, etäällä. Kun hän pääsee jyvälle rahoista, hän ajautuu selvittelemään rikosvyyhtiä, eikä saa itseään siitä irti tutustuttuaan Elisaan, joka on tapahtumien keskiössä.

Tämä kirja pitää sisällään vauhdikkaita käänteitä, trillerimäisen juonen. Huumeita, ruumiita, rahaa, poliiseja. Koulukiusaamista.Yllättävän rankkoja juttuja. Siksi Punainen kuin veri imaisee mukaansa. Se myös pitää otteessaan hyvin tuon kuusituntisen ajan.

Se on kuitenkin nuortenkirja, mutta nuortenkirjaksi hyvä. Olen jo jonkin aikaa tuntenut olevani kasvanut yli ja ohi kaikenmoisista nuortenkirjoista ja kiinnitän liiaksi huomiota niiden keveyteen, kliseisiin ja yksinkertaisuuteen. Lumikki on tietysti ”vähän” erilainen kuin kaikki muut, koittaa olla kylmä ja etäinen, mutta samalla hän on kovin välittävä. En koe samaistumispintaa Lumikissa, salapoliisivainuineen mikä on harmi. On hän silti hyvä sankari ja juuri sellainen mitä tämä kirja kaipaa.

Piti otteessaan hyvin siihen nähden, etten tosiaan ole kohderyhmää. Kaipa se täytyy jatkaa tämän trilogian parissa kuunnellen Valkea kuin lumi ja Musta kuin eebenpuu. Kansainvälistä suosiota niittäneestä trilogiasta on tulossa Hollywood-elokuva. Varmasti katson.

Tämä sopisi Helmet-lukuhaasteen kohtiin 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta, 24. Kirjassa selvitetään rikos, 28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan, mutta koska sain tämän päätökseen jo vuoden 2016 puolella, en käytä tätä Helmet-listauksessa.

Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin

Siri Kolun Kesän jälkeen kaikki on toisin on lasten- ja nuorten Finlandia-ehdokkaana, eikä suotta.

Kirjan päähenkilönä suurten muutosten keskellä painii Peetu, täysi-ikäisyyden kynnyksellä oleva nuori. Kirjassa kuvataan Peetun kesää odotellen leikkausta, jossa hänen rintansa leikataan pois. 18-vuotiaana hän saa vihdoin uuden henkilötunnuksenkin - toiselle sukupuolelle. Peetu on poika joka syntyi tytön vartaloon ja kantoi pitkään nimeä Petra tietäen kuitenkin aina olevansa poika. Saadakseen itselleen oikeuden olla se, joka hän tuntee olevansa, hän on käynyt läpi lääkärikäynnit, kuullut muiden ilkkumiset ja käyttänyt hormonihoitoja.

Yksin Peetu ei kuitenkaan tällä taipaleella ole, mukana välittävä isä, kiireinen äiti, isoveli Pyry ja Aamu, tyttöystävä, jonka kanssa Peetu on jo jonkin aikaa asunut yhdessä.

Peetu odottaa kovasti leikkausta ja luvassa on kymmenen kertaa isän kanssa purjelentämässä. Taivaalla liitävät isä ja poika avaavatkin toisilleen ajatuksiaan yllättävän avoimesti, mutta kuitenkin uskottavasti. Kaikkea ei sanota, eikä tarvitsekaan. Ongelmitta kaikki ei kuitenkaan suju, Peetun äidillä on vaikeuksia hyväksyä asiaa ja hän koittaakin kääntää Peetun pään - tuloksetta.

     Otava 2016
     112s.
     kirjastolaina

Pyry kiusaa mua, että mä vaikutan valjulta. Mietin vastauksiani liian pitkään.
En koskaan ehdi yhteenkään yhteisnauruun. Ihmisiä vedetään naruissa, niillä on nopeat sekuntiraajat, impulssi-itkut ja naurut ja kuolinkorinat.
Pyryn vierellä mä olen aina se tyhmä ja hiljainen veli. Mä haluan nähdä asian kokonaan. Nähdä sen ympäriltä. Tahdon ennen vastaamistani kelata, miten asia vaikuttaa minuun ja muihin ihmisiin. En tahdo vain reagoida.
Irrotan ne marionettinarut.  

Mulla on omat köyteni, ne joihin maailma tahtoo hirttää mut jo muutenkin, kiitos vaan. Mä en tarvitse ylimääräisiä. 

Kirja on valoisa, sympaattinen sekä ajankohtainen, ei siis ihmekään että se on Finlandia-ehdokkaana lasten- ja nuorten kategoriassa. Kovin syvälle ei kirja mene, eikä sen tarvitsekaan. Kesän jälkeen kaikki on toisin on tällaisenaan hyvä ja ennen kaikkea uskottava. Se on kirjoitettu passelisti sopivaan pituuteen, joka toivottavasti miellyttää myös kohdeyleisöään. Siri Kolu on saanut reiluun sataan sivuun hienosti mahdutettua tämän kasvutarinan. En jäänyt kaipaamaan lisää, tämä oli pieni, mutta sopivasti pakattu lukupaketti aikuistumisesta, vaikka olisin enemmän voinut toki lukea.

Tiia

Minikatsaus luettuihin Vol. 2

Vaikka marraskuun lukuhaaste on kohdallamme edistynyt hyvin (ainakin alkuun), välillä ollaan luettu paljon suurempia määriä kuin vaadittu 30 sivua päivässä, kaivattiin lisäpuhtia lukemiseen ja Tommi ehdottikin jonkinlaisen lukumaratonin pitämistä. Lukumaraton vaatii ohuita ja helppoja kirjoja, ja koska meiän kirjaston aikuisten osasto on rempassa, mietittiin hetki. Päätettiin lähteä kirjastoon sitten lasten- ja nuortenosastolle etsimään luettavaa ja kyllähän sitä löytyikin. Aikuisten kirjojen tämän hetken suppeasta valikoimasta löytyi mukaan myös yksi maratoniin sopiva pikkukirja. Lukumaraton jäi kuitenkin pitämättä, mutta molemmilla viikonlopun(siis sen edellisen, ei kuluvan) lukusaldo oli kuitenkin varsin hyvä. Tämä postaus on tekeytynyt jo viikon...

Tähän mennessä Tommi on lukenut Yuri Herreran Maailmanlopun merkit ja Kalle Veirton The Next Onen. Tiia puolestaan on myös lukenut The Next Onen ja lisäksi David Benedictusin Paluu puolen hehtaarin puistoon ja  Siri Kolun Kesän jälkeen kaikki on toisin, josta tulossa oma postauksensa.

Tämä viikko onkin sitten lukemisten suhteen mennyt aika huonosti, molemmilla taitaa vähän kolkutella lukublokki. Ollaan oltu jo useampi päivä lukematta ollenkaan, mutta ei olla otettu mitään stressiä asiasta. Tiialla lukujumi tuli siitä, että luki päivän sisään lastenkirjan ja kaksi nuortenkirjaa, sitten koitti siihen perään lukea jotain muuta, koska alkoi jo töks-töks-tökkimään. Tommi suositteli lukemaansa Yuri Herreran Kartellin trubaduuria, johon Tiialla meinasi heti mennä hermo, sen omatessa erittäin tarinamaista kerrontaa. Kirja ei kuitenkaan lentänyt seinään, mutta sitä myöden pari päivää nyt himmailtu lukemisen suhteen. Pari blogitekstiäkin on ollut työn alla, mutta ilmeisesti lukujumi on osaltaan edistänyt myös kirjoitusjumia.

Kalle Veirton The Next One kertoo yhdeksäsluokkalaisesta Pasi Rannasta, joka alkaa koulutyönään kirjoittamaan katkoaika.com-nimiselle jääkiekkopalstalle, sekä opettelemaan radioselostusta. Kirja oli erittäin nopealukuinen, ja taittuikin yhdeltä istumalta. Tapahtumat etenivät erittäin nopeasti ja kaikkiin ongelmiin löytyi heti ratkaisu. Aihepiirinsä puolesta kirja oli viihdytti Tommia, koska hänkin kirjoittaa paljon viestejä Jatkoajan keskustelupalstalle. Tommin mielestä parasta antia kirjassa olikin juuri nuo Katkoajan keskustelupalstalle kirjoitetut viestit joista osa oli kuin suoraan esikuvansa keskustelupalstalta lainattuja. Tiiaa aihepiiri ei niin kiehtonut ja lukukokemus jäi hyvin pintapuoliseksi raapaisuksi. Kirja oli kuitenkin niin lyhyt, että Tiia ahmi sen kerralla ja päätti sitten unohtaa koko kirjan. 👿

Karisto 2016
145s.
Kirjastolaina

Yuri Herreran Maailmanlopun merkit puolestaan kertoo meksikolaisesta nuoresta naisesta, joka salamatkustaa rajan yli Yhdysvaltoihin tarkoituksenaan etsiä veljensä. Matkalle mahtuu mukaan selkkauksia rajavartijoiden, salakuljettajien ja rikollispomojen kanssa.

Kirja oli samankaltainen kuin aiemmin arvostelemani Kartelin trubaduuri. Vaikka Maailmanlopun merkit olikin aihepiirinsä puolesta hyvinkin erilainen kuin kirjailijan esikoisteos, Herreran "satumainen" kirjoitustyyli teki lukukokemuksesta hyvin samanoloisen. Tämänkään lukemiseen ei kahta lukukertaa kauemmin vierähtänyt aikaa. Mukava pieni välipala, joskin hieman heikompi kuin edeltäjänsä.

Sammakko 2016
115s.
Kirjastolaina

Sara Shepardin Virheetön on suositun Valehtelevat viettelijät -kirjasarjan toinen osa. Aloitin kirjasarjaa lukemaan, koska olemme Tiian kanssa totaalisen koukussa kirjojen pohjalta tehtyyn samannimiseen tv-sarjaan, josta olemme katsoneet kaikki suomeksi julkaistut tuotantokaudet.

Aloitin itse asiassa tämän kirjan lukemisen jo kesällä, mutta jostain syystä silloin motivaatio lopahti. Nyt kirja tuli kuitenkin ahmittua pikavauhdilla loppuun, ja lisää tulee varmasti luettua piankin. Siinä missä ensimmäinen kirja oli hyvinkin tylsä, koska tapahtumat olivat käytännössä täysin samat kuin tv-sarjan parissa ensimmäisessä jaksossa, tämän toisen kirjan kanssa ei ollut samaa ongelmaa.

Tapahtumat alkavat tässä toisessa kirjassa mennä todella rankasti eri suuntaan kuin tv-sarjassa, joten ensimmäisen kirjan ennalta-arvattavuus loistaa poissaolollaan. Tapahtumat etenevät todella nopeasti ja uusia juonenkäänteistä syntyy kokoajan A:n piinatessa tyttöjä, heidän yrittäessään selvittää hänen henkilöllisyyttään. Neljä eri päähenkilöä joiden jokaisen oma henkilökohtainen tarina etenee omissa kappaleissaan pitää mielenkiinnon jatkuvasti yllä.

Gummerus 2012
305s.
Oma ostos

Jay Asher, Carolyn Mackler: Sinä ja minä sitten joskus

Ei tämä kirja varsinaisesti ollut pettymys, ehdin lukea kirjasta hieman mielipiteitä ennen kuin tartuin siihen, joten ennakko-odotukset ei olleet mitenkään erityisen korkeat. Odotin lähinnä viihtymistä nopealukuisen nuortenkirjan parissa. Takakansitekstin perusteella tästä olisi voinut kyllä olla enempäänkin. Höh.

Muutamat aleostokset syyskuulta

Otava 2012
317s.
Oma ostos

Kirja sijoittuu vuoteen 1996, aikaan jolloin netti ei ollut kovin yleisessä käytössä. Puhelimessakaan ei voinut puhua, jos netti oli auki, koska netti käytti puhelinlinjaa.

Kiinnostuin ehkä liikaa kirjan ideasta. On vuosi 1996, Emma saa isältään lahjaksi tietokoneen ja saa siihen vieläpä nettiyhteyden. Sähköpostin sijaan Emmalle avautuu siihen erikoinen sivu, Facebook. Keksintö suoraan tulevaisuudesta. Siellä Emma ja tutut kirjoittavat päivityksiä omasta elämästään. Emman silmissä hänen oma tulevaisuutensa ei näytä loisteliaalta, mutta kirjan toisen päähenkilön Joshin tulevaisuus sen sijaan näyttäytyy hyvin kirkaana.

Alkuun naapurin Joshin kanssa ihmetellään kovasti, onko tämä jonkun keksimää typerää pilaa, vai näyttääkö tuo sivu todella tulevaisuuteen. Emma pyrkii nykyisyydessä vaikuttamaan liikaa tulevaisuuteen, hänen tulevaisuutensa Facebookissa muokkaantuu hyvin pienistä nykyisyyden muutoksista. Josh taas hieman pelkää tuhoavansa tulevaisuutensa, jos tekee jotain hätiköityä.

Emma koittaa useaan otteeseen vaikuttaa tulevaisuuteensa pienillä teoilla, aviomies on hirveä - hankkiudun hänestä eroon. Nykyisyydessäkin riittää miessotkuja, kun unelmapoikaystävä Cody kiinnittää huomionsa Emmaan, oma poikaystävä Graham ei nyt oikein miellytä, sitten on vielä kaikki exät ja kirsikkana kakun päällä Josh, Emman paras ystävä. Oikeastaan kirjan alkutilanteessa Emma ja Josh eivät enää ole parhaita kavereita, heidän välinsä ovat olleet viileät jo jonkin aikaa. Kuitenkin yhdessä tulevaisuutta tutkien ja pohtien, heidän välinsä taas lähentyvät. Mutta Josh on vain Josh. 

Josh taas on toivottomasti iskenyt silmänsä Emmaan, mutta innostuu kun saa tietää tulevaisuutensa. Yhdessä koulun upeimman tytön Sydneyn kanssa.

Lukukokemuksena Sinä ja minä sitten joskus jäi ihan luettavaksi kokonaisuudeksi, aika perinteinen teinikirja ihmissuhdesotkuineen päivineen. Siihen lähinnä juonikin kietoutui, vaikka mahdollisuuksia tulevaisuuden ollessa käsillä, olisi ollut paljon. Teinien ajatusmaailma tuntui mielestäni liian pinnalliselta. Enkä kirjan päähenkilöihin erityisemmin tykästynyt. Emma hieman ärsyttää rasittavuudellaan, pinnallisuudellaan ja itkemällä joka asiasta. Josh-raukka ansaitsisi niin paljon parempaa. Ei Emma ärsyttävyydessään yllä kuitenkaan Venla T:n tasolle, joka lienee kammottavin päähenkilö lukemissani kirjoissa ikinä.

Teksti on sujuvaa ja helppoa ja viihdyttävää. Harmittamaan jäi se, ettei kirjassa ollut mitään uutta. Lähtökohdat olivat avoinna muullekin kuin vain ihmissuhteille. Näppärästi kirjassa henkii 1990-luvun henkeä, hitaine nettiyhteyksineen, jättiläismäisine mekastavine tietokoneineen. Ennalta-arvattavuudesta juonta sen sijaan voi syyttää. Menihän se juuri niin, kuin ajattelinkin. Ei tuonut mitään yllätyksiä, ei oivalluksia. Kyllähän sitä kirjan alussa jo tiesi ketkä päätyvät yhteen, mutta olihan se ihan kiva lukea miten se kävi. Jos kaipaa kevyttä lukemista, ilman syvällisempää aspektia, tämä on ihan varteenotettava vaihtoehto.

Lisättäköön vielä, että lukukokemus ei missään nimessä ollut huono. Nuortenkirjana oikein toimiva. Sinä ja minä sitten joskus rakentuu hyvin vahvasti ihmissuhteiden ja koulunkäynnin keskiöön. Kirjan pääteema taitaa olla, että tajuaa elää hetkessä. Sehän on ihan järkevä teema.

Tiia

Nadja Sumanen: Rambo

Nadja Sumasen Rambo on hänen esikoiskirjansa. Kirja voitti vuonna 2015 Finlandia Junior-palkinnon. Kirja on samana vuonna voittanut myös Otavan kirjasäätiön nuortenromaanikilpailun.

Otava 2015

Kirjan päähenkilönä toimii 14-vuotias Rambo, jolla on diagnosoitu ADHD. Rambon äiti kärsii masennuksesta, joten Rambon on hyvin pitkälti pärjättävä omillaan. Kesälomansa aikana Rambo lähtee äitinsä ja tämän miesystävän kanssa miehen vanhempien mökille.

Äidin tilan romahdettua Rambo päätyykin lopulta jäämään mökille pidemmäksi aikaa kuin alunperin oli tarkoitus ja tutustuu siellä mm. äitinsä miesystävän, Riston, vanhempiin sekä tämän siskontyttäreen, Liinaan.

★½

Kirjan juoni etenee melko tasapaksusti ilman minkäänlaisia koukkuja. Mitään varsinaisia suvantovaiheita ei tule, mutta myöskään missään vaiheessa kirjaa ei tullut tunnetta, että olisi pakko lukea eteenpäin. Kirjan lopun lukeminen venyikin lopulta melkein viikolla, kun joka kerta jokin toinen kirja vei voiton.

Rambon kieli on myöskin hieman töksähtelevää huomioiden sen tulevan 14-vuotiaan "ongelmanuoren" suusta ja välillä sanavalinnat tuntuvat todella ontuvilta. Lisäksi tietämys asioista vaihtelee suuresti; välillä papiljotit on täysin tuntematon asia, mutta hieman myöhemmin miljöötä kuvaillessa kasvitiede on todella hyvin hallussa.

Ongelmat, joiden kanssa Rambo kirjan aikana painii ratkeavat suhteellisen helposti ja nopeasti, yleensä heti seuraavassa luvussa. Loppusanoissa kirjalle tehdään vielä todella onnellinen loppu, joka latisti lukukokemusta entisestään. Ymmärrän onnellisen lopun merkityken nuorille lukijoille, mutta asian olisi voinut hoitaa huomattavasti vähemmänkin naiivimmin.

Miten uppoaa teinipoikiin, jotka painivat samojen ongelmien kanssa? Liian helpot ratkaisut asioihin voivat tuntua hieman naiiveilta. Henkilökohtaisesti en suosittelisi tätä kirjaa lukemisesta kiinnostuneelle teinille ensimmäisenä, enkä ihan heti toisenakaan.

Tommi