Aki Ollikainen: Musta satu

Aki Ollikaisen Musta satu herätti huomioni kauniiden kansiensa ansiosta. Lisäksi kirjailijan nimi oli tuttu, vaikken kumpaakaan hänen kirjoistaan ollut vielä lukenut. Ollikaisen esikoisteos Nälkävuosi oli ehdolla Finlandia-palkintoon vuonna 2012 ja voitti kirjablogistien äänestyksen. Nälkävuoteen olen usein törmännyt mm blogeissa ja instagramissa. Se ei kuitenkaan päätynyt ensimmäiseksi Ollikaisekseni, vaan sen teki Musta satu.

Musta satu kulkee kahdessa aikakaudessa. Välillä ollaan nykypäivässä, minäkertojan saappaissa. Mies joka kirjoittaa. Mies jonka elämä ei oikein toimi. Mies jonka arki lapsen ja vaimon kanssa ei suju. Mies joka muistelee sukuaan ja vanhaa lapsuuden ystävää Joonaa. Miestä kiinnostaa erityisesti Tattarisuon 1930-luvun tapahtumat, lähinnä isoisoisän osuus niihin.

Toinen aikakausi on 1930-luku. Eletään kieltolain aikaa. Heino salakuljettaa pirtua. Hän asuu Helsingissä vaimonsa ja lapsensa kanssa. Heino kätkee salakuljetettua pirtua Tattarisuolle, mutta siellä tapahtuu jotain muutakin outoa. Suosta löytyy ruumiinosia. Käsiä, sormia, päitä... Heino käy liian ahnaaksi ja sillä on kohtalokkaat seuraukset. Ketjureaktiona se vaikuttaa sukuun pitkälle, aina nykypäivään asti. Suvun miehet lääkitsevät ahdistustaan alkoholilla, vierailla naisilla ja siirtävät ahdinkonsa seuraavalle polvelle.



Musta satu on kirja josta niin kovasti halusin pitää, mutta en loppujen lopuksi oikein syttynyt. Se on kelpo kirja, mutta se jokin jäi puuttumaan. Ihan ei loksahtanut kohdilleen. Mustassa sadussa on paljon hyvää, mutta myös heikompia ominaisuuksia. Mustan sadun hienoimpia ominaisuuksia on sen kieli. Ollikainen taitaa kirjoittamisen. Kieli on kaunista, upean soljuvaa - olematta sitä kuitenkaan yhtään liikaa. Siinä on tiettyä rujoutta, joka tekee siitä täydellistä makuuni. Mietin tätä kovasti kirjaa lukiessani. Kieli on ihanan soljuvaa ja nautin siitä suuresti. Usein epäröin kaunista tekstiä, mutta Ollikaisen kieli hurmaa.

Muita hienouksia on 1930-luvun onnistunut kuvaaminen. Nykyaikaan kohdistuva kerronta taas ei omaan makuuni oikein istu. Se on ihan luettavaa, mutta en saa nykyhetken minäkertojasta juuri mitään irti. En pääse hänen sisäänsä, muutkin hahmot jättävät vähän kylmäksi. Usein pidän vähän synkemmistä hahmoista, mutta nyt en... Tuntuu, että olisin voinut ymmärtää, saada siitä kiinni, mutta en kuitenkaan ihan.

Alkuun upposin Mustaan satuun sillä kirjan teema on kiinnostava. Sen historiallisuus, tattarisuon tapahtumat, 1930-luku. Sitten jokin töksähti. Ajaannuin etäämmälle, enkä saanut enää kiinni. Kokonaisuus jäi tuntumaan piirun verran vajaalta. Tuntuu, että näillä lähtökohdilla olisi voinut saada paljon enemmän. On pakko myöntää, että harmittaa kun odotin tältä liikoja. En ollut törmännyt Mustaan satuun missään, mutta olisi ollut hyvä jos jotain olisin lukenut etukäteen. Kirjan luettuani, googletin sen ja luin muiden mietteitä, enkä selkeästikään ollut yksin ajatuksieni kanssa. Oikeastaan hämmennyin, miten monesta asiasta muut lukijat olivat samaa mieltä kanssani.

Ollikaisen kielellisestä lahjakkuudesta vaikutuin, joten kyllähän se kehuttu Nälkävuosikin täytyy vielä lukea.

Siltala 2015
155s.
Oma ostos

Minna Rytisalo: Lempi

Jos on viime vuoden aikana vähänkään enempää, kuin vain vilkaissut kirjablogeja, ei ole voinut välttyä Minna Rytisalon teokselta ja sen nostattamalta suosiolta. Todella moni olisi toivonut Lempiä Finlandia-ehdokkaaksi ja nyt kun kirjablogeissa on pukannut paljon juttuja viime vuoden suosikeista, Lempi on ollut monessa blogissa taas esillä - eikä turhaan.

Kohdistin Lempiin kehuista huolimatta suuret ennakkoluuloni. Sota ja kauniiksi kehuttu kieli rokottivat kiinnostusta. Tommin ehdotuksesta kuitenkin sponttaanisti tartuin Lempiin ja annoin kirjan viedä. Enkä enää ihmettele, miksi se on niin paljon kehuja kerännyt. Mietin alkuun että miten voin edes kirjoittaa kirjasta, sillä siitä on kirjoitettu jo niin paljon hienoja postauksia. Miten voisin sitä enää paremmin kuvailla? Koska olen joulukuusta saakka pyrkinyt bloggaamaan jokaikisen lukemani tai kuuntelemani kirjan, en sallisi Lempin jäävän bloggaamatta. Ne muutamat kirjat joista Tommi on jo ehtinyt bloggaamaan, olen maininnut ne viimeisimmässä minikatsauksessa luetuiksi - en koe tarvetta blogata jo kerran blogatusta kirjasta.

Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista on myös kauniiksi kehuttu (myös omasta suustani) kirja, joka jätti kuitenkin kylmäksi. Olen siis onnellinen että uskaltauduin Lempin pariin näin pian.

Lempin tapahtumat sijoittuvat vuoden 1944 Lapin sodan aikoihin. Kirjan päähenkilö on nuori kauppiaantytär Lempi, joka ei kertaakaan itse pääse kirjassa ääneen, vaan hänen eloaan kuvataan kolmen muun henkilön kautta. Kaupunkilaistyttö on lyönyt hynttyyt yksiin Viljamin kanssa, he ovat menneet naimisiin ja Lempi on muuttanut pienen Pursuojan maatilalle. Ylioppilas Lempi ei ole tottunut sellaiseen elämään, jota maatila tuo tullessaan. Viljami ei kuitenkaan usko, että Lempi häntä hylkäisi.

Ensin ääneen pääsee Lempin mies Viljami, toiseksi heidän piikatyttönsä Elli ja viimeiseksi Lempin sisar, Sisko. Kirjan alussa äänessä on Viljami, joka rintamalla ollessaan saa kirjeitä Elliltä, joka kertoo Lempin häipyneen. Murtunut Viljami palaa pikkuhiljaa kotiinsa. Ei ole Lempiä, on vain lapset ja heitä hoitanut Elli. Jokaisen kolmen kertojan mielikuva Lempistä poikkeaa toisistaan aika suuresti. Viljami on rakkauden sokaisema, Elli taas ei varsinaisesti pitänyt emännästään, Siskon muistelmat taas tuntuvat realistisimmilta. Sota häljyy taustalla, mutta nimenomaan taustalla.

Lempi on esikoisteokseksi mainio ja se rakentuu upeasti. Oli hienoa heittää ennakkoluulot nurkkaan ja antaa kirjan viedä. Mukava yllätys. Koko kirjan ajan mukana seuraa jännite ja ajatukset muuttuvat aina uuden kertojan myötä. Mitään uutta sanottavaa kirjasta on vaikea keksiä, mutta se sanottakoon että tarina rakentuu hienosti parissa sadassa sivussa. Lempi on rakkaustarina, tragedia joka jää mieleen pyörimään. Alkuun kestää hetki päästä siihen sisälle, mutta kun pääsin, Lempi imaisi mukaansa ja kokonaisuus tuntuu harkitulta.

Gummerus 2016
234s.
kirjastolaina

Ei ole kirjaa turhaan kehuttu. Siksi se meneekin Helmet-lukuhaasteen kohtaan 2. Kirjablogissa kehuttu kirja.

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

Tämä on niitä hetkiä, kun kaiken järjen mukaan kuuluisi pitää kirjasta, mutta en pidä. Monet muut ovat pitäneet. Toisaalta ymmärrän kyllä, miksi kirjasta pidetään, se ei vain ole my cup of tea.

Näin on käynyt aiemminkin. Kerron nyt kuitenkin vain miten ja miksi se tapahtui nyt hiljattain. Jukka Viikilän kirja Akvarelleja Engelin kaupungista on saanut kehuja pitkin vuotta, sitten Finlandia-ehdokkuuden ja korjasipa se myös voiton. Alkuun ajattelin, että kirja kuulostaa kauniilta, mutta ehkä en kuitenkaan lue sitä. Kauniit kirjat ovat oikeastaan kompastuskiveni, mutta mukavuusalueelta poistuminen tekee hyvää – ainakin yleensä.

Itse kirjaan, Akvarelleja Engelin kaupungista on Viikilän esikoisromaani. Aiemmin Viikilä on kirjoittanut kaksi runokokoelmaa. Runous puskee läpi myös tässä romaanissa vahvasti ja se on ilmeisen tarkoituksellista.

”Romaani on oikeastaan ainut myyvä kirjallisuudenlaji, joten se on hyvä pakkaus salakuljettaa lyriikkaa isommalle lukijakunnalle” Viikilä 

Gummerus 2016
215s.
luettu e-kirjana

Akvarelleja Engelin kaupungista kertoo päiväkirjamuodossa saksalaisesta Johan Carl Ludvig Engelistä, jonka keisari palkkasi Suomeen rakentamaan Helsingin, kokonaisen kaupungin. Tarkoitus oli jäädä vain kuudeksi vuodeksi, lopulta Engel jäi loppuiäkseen. Vaimo Charlotte ei viihdy pimeässä, kylmässä ja synkeässä Helsingissä, jossa rakennettavaa riittää. Engel ei puhu valtakieltä ruotsia ja se tietysti hankaloittaa elämää kylmässä kaupungissä entisestään.

Engel kirjoittaa päiväkirjaansa öisin ja paperille päätyvät niin murheet tyttären sairaudesta kuin Helsingin hyytävästä kylmyydestä. Päiväkirjaan purkautuu myös alituinen koti-ikävä ja hiljalleen rakentuva 1800-luvun Helsinki, joka syttyy eloon mielessäni. Viikilä on pukenut Engelin aika syvälliseksi ajattelijaksi ja jokainen lause tuntuu harkitulta.

Vaikka kirja toki on kaunis, lyyrinen ja laadukas – se ei sytyttänyt ainakaan minua. Viikilä on mielestäni uskottavasti hypännyt Engelin nahkoihin, mutta silti oma lukukokemukseni jää hyvien lukukokemuksen jalkoihin runnottavaksi. Kirjan kieli on kaunista, mutta ei onnistunut päästämään minua lähelle. Onnistuin tavoittamaan paljon niiden kauniiden sanojen takaa, mutta silti. Kirjalliset ansiot ovat isot, mutta kirja ei onnistunut koskettamaan, ei liikauttamaan mitään sisälläni – vaikka ehkä olisi pitänyt. Ainakin luulisin sen olevan tämän kirjan tarkoitus.  Runoilijataustan huomaa ja kirja tuntuukin olevan pitkä runo lyyrisine kuvauksineen arkkitehtuurista, historian Helsingistä ja yksinäisyydestä. Kansi tuntuu mielestäni sopivan kirjalle hyvin. 

Ei tämä kuitenkaan huono lukukokemus ollut. Varmasti jatkossa poistun mukavuusalueeltani, mutta teen sen harkiten, en vain siksi miten kehuttu joku kirja on.

Historian ystäville, kauniin kielen rakastajille tämä teos on varmasti passeli ja voin antaa suositukseni.