Kirjabloggaajien klassikkohaaste vol 4: Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan/Grimmin satuaarteita

Kirjabloggaajien klassikkohaaste on tullut neljännen kerran päätökseensä. Kyseessä on puolen vuoden välein järjestettävästä haasteesta, johon kukin mukaan ilmoittautunut bloggaaja lukee klassikon ja kirjoittaa siitä ja kaikki julkaisevat postauksensa samana päivänä. Tällä kertaa päivä on tämä: 31.1.2017. Tällä kertaa klassikkohaastetta emännöi Yöpöydän kirjat -blogin Niina T. Seuraavan 31.7.2017 järjestettävän haasteen isännöi Tekstiluola -blogin Tuomas. Alunperin Tiia ilmoittautui mukaan Richard Adamsin kirjalla Ruohometsän kansa, mutta kuten totuttua, suunnitelmat usein muuttuvat joten... Alla kummankin meistä ns. oma postauksemme valitsemistamme kirjoista.

Ensin ääneen pääsee Tommi:

Puntaroin useiden eri vaihtoehtojen välillä, mutta lopulta päädyin lukemaan kirjabloggareiden klassikkohaasteeseen tämän venäläisen kirjallisuuden klassikon. Itse asiassa luin kirjan jo syksyllä, mutta en saanut silloin aikaiseksi kirjoittaa bloggausta valmiiksi, joten tartuin näppäimistöön vasta tammikuussa.

WSOY 2007

480s.

Kirpparilöytö
 

Juoni on melko hyvin pääteltävissä jo teoksen nimestä: Saatana saapuu Moskovaan. Siitä alkaakin mitä erikoisin tapahtumien sarja, kun Saatana kätyreineen pistää tuulemaan ympäri Moskovaa. Kirjan ensimmäisessä osassa tapahtumia pääseekin seuraamaan erittäin monesta eri vinkkelistä, sillä jokaisessa 18 kappaleessa on eri päähenkilö toisen osan keskittyessä vain pariin henkilöön. Meininkiä näistä kahdeksastatoista kappaleesta ei puutu, kun päitä irtoilee, mielisairaala täyttyy uusista potilaista ja poliisi saa mitä kummallisimpia rikosilmoituksia.

Huolimatta järkyttävästä määrästä eri henkilöitä samankaltaisine venäläisine nimineen, kirjassa pysyi kokoajan hyvin kärryillä eikä henkilöt päässeet sekoittumaan. Ensimmäinen osa olikin kirjassa enemmän mieleeni, sillä tapahtumien etenemistä eri näkökulmista kuvattuna oli erittäin mielenkiintoista seurata. Toisessa osassa keskitytään enemmän ihmissuhdekiemuroihin, eikä se alkuun vakuuttanut niin paljoa kuin ensimmäinen, mutta vauhtiin päästyään jälkimmäinenkin puolisko kirjasta muuttui todella viihdyttäväksi. Hieman jännitin millainen loppuratkaisu tällaiselle kirjalle on keksitty, mutta se oli onneksi varsin onnistunut.

Vaikka kirjan juoni kuulosti mielenkiintoiselta, pelkäsin aika pahasti että kirja tulee silti tylsistyttämään minut. Onneksi päätin kuitenkin tarttua teokseen, sillä Bulgakovin kerrontatyyli ja huumori purivat allekirjoittaneeseen täydellisesti. 

Itse asiassa kirja nousi yhdeksi kaikkien aikojen suosikeistani. Omissa papereissani teoksen suuruutta korostaa vielä se, että Bulgakov oli loppuvaiheessa niin huonossa kunnossa, että joutui jättämään kirjoittamisen kesken neljä viikkoa ennen kuolemaansa, ja näin ollen hänen vaimonsa viimeisteli Bulgakovin ohjeiden mukaan viimeiset keskeneräiset kohdat. Saatana saapuu Moskovaan ei todellakaan nauti turhaan klassikkostatuksesta, sillä näin lähes 80 vuotta kirjan kirjoittamisen jälkeenkin, on teksti erittäin osuvaa.

Bulgakovin mestariteoksesta inspiroituneena aloitinkin vähän aikaa sitten toisen venäläisen kirjallisuuden klassikon, Dostojevskin Idiootin, jonka parissa olen myös hyvin viihtynyt. Kiitos klassikkohaaste!

Nyt postausta omalta osaltaan jatkaa Tiia: 

Kuten jo alussa lukeekin, alkuun tarkoitus oli lukea Ruohometsän kansa, mutta jostain syystä kirja ei oikein kutsunut hyllystä. Pähkäilin alkuun pääni puhki vaihtoehtoja. Omasta hyllystä löytyisi useita klassikoita, mutta jätin lukemisen todella viime tinkaan ja mietin että jätänkö koko klassikkohaasteen väliin. Eräs kirja kuitenkin kutsui hyllystä, tämä.

Meni hetki, ennenkuin tajusin että tätähän voi soveltaa klassikkohaasteeseen. Tämä kirja, johon on koostettu Grimmin parhaita ja suosituimpia satuja, tuskin itsessään on klassikko - mutta sen sisältö todella on. Vai miltä kuulostaa Tuhkimo, Peukaloinen, Lumikki, Punahilkka, Hannu ja Kerttu? Ne ovat luultavasti kaikki vähintään nimeltä suurimmalle osalle tuttuja. Monille ne ovat varmasti tutuimpia Disneyn elokuvasovituksista, niinkuin itsellenikin moni näistä.

Tartuin kirjaan ennakkoluulottomasti, sillä se houkutti. Ostimme sen alennuksesta viime vuonna, eikä hintaa jäänyt montaa euroa. Tilasimme sen netistä, joten en tiennyt sen olevan kokonaan kuvitettu. Meillä on myös toinen Grimmin veljesten Jacobin ja Wilhemin kirja, jossa toki jokaisessa sadussa taisi olla yksi kuva, mutta en osannut odottaa että tässä on kirjan jokainen sivu kuvitettu. Mietin hetken, viitsinkö mennä tässä haasteessa siitä mistä aita on matalin, ja lukea siihen kuvakirjan. Sitten päätin, no miksi ei. Luen kuvitettuja kirjoja, mutta en yleensä kuitenkaan kuvakirjoja (poikkeuksia lähinnä Tove Janssonin Kuinkas sitten kävikään?).

Tässä kohtaa kuvakirja tuli kuitenkin tarpeeseen, sillä ihastuin siihen silminnähden. Prinsessatarinat Lumikki, Tuhkimo, prinsessa Ruusunen ovat itselleni entuudestaan tuttuja pelkästään niistä Disneyn elokuvista. Ne oli oikein mukava lukea ja nähdä tarinana. Nimenomaan nähdä, sillä katsokaa:

Svend Otto S.:n Kuvat ovat todella isoja ja kauniita. Niitä on tosiaan joka sivulla ja niiden avulla tarinan voi todella nähdä.

Monet tarinat ovat tosiaan tuttuja lapsuudesta,  Taikapöytä, kulta-aasi ja ryhmysauva on mukana yhdessä lapsuudesta tutussa satukokoelmassa, jonka nappasin vanhempien kaapista omaan hyllyyn. Saapasjalkakissan voisin vahvasti väittää lukeneeni samalla kuvituksella ala-asteen äidinkielen tunnilla. Kaikki tarinat olivat siis jollain tapaa valmiiksi tuttuja ja yllätyin miten hyvin muistin ne, kun intouduin lukemaan kirjaa. Esimerkiksi Susi ja seitsemän pientä kiliä on tuttu lapsuudesta, mutta enpä olisi arvannut että muistan sen niin hyvin. Sama Saapasjalkakissan ja Peukaloisen kohdalla. Muistan yleensä juonikuviot todella huonosti, varsinkin jos lukemisesta on aikaa. Näiden kanssa syttyi heti lamppu, mutta jotain pientä jännitystä onneksi oli ilmassa, etten ihan sanasta sanaan kuitenkaan muistanut. Ehkä nämä on tullut lapsena sitten koluttua todella hyvin tai sitten tarinat ovat painaneet ikimuistettavan jäljen aivolohkoihini.

Grimmin sadut yllättävät siinä, että miten ehdottomia ne ovat pahuuden kanssa. Paha saa aina palkkansa (ts. kuolee), eikä toisia tilaisuuksia ole. Ei mahdollisuuksia muuttua. Nykyisissä saduissa varmaan lähestulkoon poikkeuksetta paha saa pienen opetuksen ja mahdollisuuden muuttua ja sitten kaikki ovat sulassa sovussa keskenään. Ihan niin rajuja nämä Grimmin sadut eivät kuitenkaan ole, kuin alkuperäiset, joita en ole itse ikinä lukenut, olen vain kuullut niistä. Yllättävän rajuilta tuntuvat nämäkin. Jos joku pohtii näitä lapsille lukiessaan pitäisikö tekstiä sensuroida (olen kuullut että tätä tapahtuu), niin valinta on tietenkin oma. Olen itse kuunnellut näitä samoja tarinoita lapsena kasetilta äänikirjoina, enkä ole traumatisoitunut vaan muistan ne kuuntelukokemukset positiivisena. Pidin saduista lapsena todella paljon. Pidän vieläkin.

Muihin lukuhaasteisiin: 
Helmet-lukuhaasteen kohtaan 22. Kuvitettu kirja, 
Ajattomia satuja ja tarinoita -lukuhaasteeseen
Uudelleen luettua -lukuhaasteeseen

Roald Dahl: Kuka pelkää noitia

Kuluvana vuonna on tullut täyteen 100 vuotta Roald Dahlin syntymäpäivästä. Yöpöydän kirjat-blogissa oli 1.1.2016-13.9.2016 ajan Roald Dahl -lukuhaaste. Emme ihan haasteeseen ehtineet, mutta ajatuksena on ollut lukea Dahlilta ainakin Jali ja suklaatehdas (Olen nähnyt leffan, siis Johnny Depp, aaaaah....No ei siitä sen enempää). Roald Dahl on juhlavuotenaan huomioitu myös monella muulla tapaa. Kesällä elokuviin tuli Iso Kiltti Jätti. Luettavaksi valikoitui kuitenkin kuluvana vuonna 2016 sadan vuoden kunniaksi uusintapainoksena ilmestynyt Kuka pelkää noitia. 

Vielä ei ollut myöhäistä tarttua Dahliin juhlavuonna ja kirja menikin luettavaksi siis heti saapuessaan. Yksi aukko sivistyksestä paikattu.

Dahlin kirjoja tituuleerataan hauskoiksi, anarkistisiksi ja kielellä leikitteleviksi – eikä suotta. Vaikka Kuka pelkää noitia on lastenkirja, se ei ole satu. Se ei ole ruusunpunaa, vaan kuten nimestä voi päätellä, tarina noidista. Tarina pikkupojasta ja hänen norjalaisesta isoäidistään. Poika menettää vanhempansa tapaturmaisesti ja isoäidistä tulee hänen huoltajansa. Pikkupoika ei tiedä noidista mitään ja alkuun arveluttaa uskoako isoäitiä, joka kertoo pikkuseikkoja, joista noidan tunnistaa. Noitia on kaikkialla, eikä heitä ulkonäöltä tunnista, ellei tiedä kyseisiä seikkoja.

Noidat eivät tyypilliseen tapaan lentele luudillaan, vaan kulkevat valeasuissa hämätäkseen lapsia ja näyttääkseen ihan tavallisilta rouvilta. Oikeasti noidat vihaavat lapsia ja haluavat heistä kaikista eroon. Nyt heillä, tai oikeastaan Mahtavalla Ylinoidalla on toteutusta vailla oleva suunnitelma - keino tuhota kaikki Suomen lapset. 

Kirja on juonenkäänteissään hurja, mutta ei yliampuva. Heti alkumetreillä se imaisi sisäänsä olemalla niin kovin jännittävä. Musta huumori ja anarkia viehättää ja tekee lukukokemuksesta nautiskeltavan. Kirjaa ei viitsisi lukea yhdeltä istumalta vaan säästellä, jotta sitä riittäisi. Aika harvinaista oikeastaan itselleni, yleensä pyrin lukemaan nopeasti kesken olevat kirjat. Tätä tahtoisin makustella ja pysyä pidempään siinä kutkuttavassa jännityksessä.

Kovanaamana en voi mitenkään myöntää kirjan pelottaneen, jänskätti vain vähän(ai vähän?). Lapsena tämä olisi pelottanut, ihan pienille lapsille kirja ei tosiaan siis sovellu iltasaduksi, mutta alakouluikäiselle suosittelen. Menevää jännitystä.

Henkilöt tuntuvat sympaattisilta, varsinkin isoäiti nousi suosikikseni. Ja koska nautin aina myös pahiksista, niin myös kiehtovista noidista pidin ja heistä voisin haluta tietää lisääkin. Loppu on kirjaan juuri sopiva, ei äklösiirappinen, vaan sopivasti positiivinen ja hauska. 

Quentin Blaken kuvitus on erikoista, mutta jollain tapaa tuttua ja alan epäröimään olenko sittenkin lukenut jotain Dahlilta lapsuudessa? Millään en kyllä saa päähäni, vaikka etäinen muistikuva on jostain koulun kirjastosta lainatusta erityisen jännästä kirjasta. Muistan lapsuudesta niin vähän(varhais-iän dementia), etten uskalla laittaa päätäni pölkylle asian puolesta. Jos olen jonkin Dahlin kirjan aiemmin lukenut, voin varmasti todeta Blaken kuvituksen olevan myös mieleenpainuvaa. Vaikka kuvitustyyli on rosoista, niin sanoisin sen sopivan kirjaan täydellisesti, eihän Kuka pelkää noitia mikään satu olekaan. 

Ehdoton aarre kirjahyllyyn ja lisää Dahlia kierrokseen. Roald Dahl on tutustumisen arvoinen, omalaatuinen (hyvällä tavalla) ja voin suosittaa myös lastenkirjallisuudesta niin piittaamattomillekin, vaikka on Dahl kirjoittanut aikuisempaa materiaalia myös. 

Ps. Kääntäjän idea sijoittaa tarina Suomeen on hauska. Näin on toteutettu muissakin Dahlin lastenkirjoissa.

Art House 2016

224s.

Kuvitus: Quentin Blake

Suomennos: Sami Parkkinen

Arvostelukappale

Astrid Lindgren: Meidän Marikki

Astrid Lindgren, monien hyvien ja lempeiden lukuhetkieni luoja. Läheisimmäksi kirjaksi lienee jäänyt Ronja Ryövärintytär, jonka olen tähän ikään mennessä lukenut jo useampaan otteeseen. Lindgrenin kirjoja olen paljon lukenut ja niistä pitänyt, mutta Kesäkummun Marikin kommellukset ovat jääneet tähän asti lukematta. Vaikka kirjoissa säilyy ihanan positiivinen ja toisaalta kepeä lastenkirjallisuuden ote, niissä käsitellään yllättävän paljon kipeitä aiheita, kuten kuolemaa, köyhyyttä ja nyt Marikkia lukiessani näen selkeitä viitteitä alkoholismiin.

Meidän Marikki on yhteisnide kirjoista Marikki ja Marikki ja Kesäkummun Tuikku.

Epätoivoon ei kuitenkaan kipeiden aiheiden keskellä vaivuta, päätarina pyörii tässä tapauksessa pitkälti Marikin ja hänen pikkusiskonsa Liisan ympärillä, mutta taustalta voi nähdä ja aistia myös paljon muuta. Lindgren ei naapurin Nilssonin sedän juoppoutta tai avustuksesta punaiset housut saaneen Pöpö-Miian täitä ja köyhyyttä kaunistele – eikä kuulukaan. Tarina sijoittuu oletukseni mukaan 1900-luvun alun Ruotsiin, joten se luo hyvää ajankuvaa. Lisäyksen ajankuvaan tuo se, että isä käy töissä, äiti on kotirouvana ja löytyypä taloudesta piikakin.

Marikki on 7-vuotias tyttö, joka asuu perheineen Kesäkummuksi nimetyssä talossa. Marikilla on kaksi vuotta nuorempi pikkusisko Liisa, joka katsoo siskoaan hieman ylös päin. Kesäkummussa asuu myös kotiäiti ja paikallislehden toimittaja-isä, Alva-piika, koira ja kissa. Silloin tällöin mukaan tulee myös pyykkiä pesemään Pyykki-Iida.

Vaikka Marikki on hyväntahtoinen joutuu hän alati Liisan kanssa kaikenmoisiin kommelluksiin. Sateenvarjon kanssa katolta alas hyppääminen saattaa kuulostaa hauskalta pikku lentotuokiolta, mutta alas tullessa voi kolahtaa ja sattua. Välillä ajaudutaan tappeluun, välillä tehdään huviretkeä ja välillä leikitään. Onnistuu Marikki myymään pikkusiskonsa jopa orjaksi. Lasten pienet huolet, kuten se että sisko on syönyt suklaaukkelilta pään irti, koulunkäynti ja muut arkiset asiat tekevät kirjasta kiehtovan, eri tavalla kuin vaikka Veljeni Leijonamielessä. Meidän Marikki on ajankuvallaan arkea ja yhteiskuntaa erittäin hyvin kuvaava lastenromaani, joka taipuu myös aikuisempaan makuun.

On mielenkiintoista huomioida, kuinka paljon kirja otti kantaa yhteiskunnallisiin asioihin. Naapurin erilainen perhe - 15-vuotias Abbe-poika leipoo kotona, eikä käy koulua. Abben isä ryyppää, rahaa ei tunnu riittävän ja lapsen joululahjakin unohtuu. Nilssonin-täti on valmis kauppaamaan elimensä. Pyykki-Iidan naapurissa asuu isätön ja köyhä Pöpö-Miia.

Ilon Wiklandin kuvitus taas ilahduttaa ja luo idyllistä miljöötä. Tekipä mieli tarttua värikyniin joitain kuvia silmäillessäni(en ehkä kuitenkaan viitsi). Meidän Marikki on jälleen yksi Astrid Lindgrenin loistavista lastenkirjoista, vaikka Ronja ei ykköspallista luovukaan.

WSOY 2016

447s.

Arvostelukappale

Stephen King: Hohto

Hohto on toinen lukemani romaani Stephen Kingiltä. Ensimmäinen oli syksyllä lukemani Mersumies, joku kuitenkin oli perinteinen dekkari. Tämä oli siis ensimmäinen kirja "kauhun kuninkaan" omimmalta alueelta.

Hohto on jokaiselle varmasti tuttu vähintäänkin Stanley Kubrickin elokuvasovituksena, joka on yksi kaikkien aikojen kauhuelokuvaklassikoista. Elokuva kuitenkin poikkeaa hyvin paljon kirjan tapahtumista, ja King itse oli aikoinaan pettynyt elokuvaan.

Lähtökohdat kirjassa ovat kuitenkin hyvin samanlaiset. Jack Torrance on saanut pestin talveksi hotellin talonmiehenä ja muuttaa perheineen muutaman kuukauden ajaksi Overlook-hotelliin pitämään kiinteistöstä huolta tämän ollessa suljettuna. Torrancien pojalla, Dannylla, on erikoinen kyky, hohto, jonka avulla poika näkee tulevia, sekä menneitä tapahtumia.

Hotellin historia onkin hyvin synkkä ja lähes samantien Danny alkaa nähdä erilaisia pelottavia näkyjä, jotka kirjan edetessä ottavat otettaan myös Jackista. Lopulta hotellin pahat voimat saavat Jackin lopullisesti valtaansa, lopputulemana miehen totaalinen sekoaminen.

Kirja oli hyvin erikoinen. Erikoinen sillä tavalla, että suorastaan ahmin kirjan läpi päästyäni vauhtiin ja nautin lukemastani kokoajan enemmän ja enemmän. Kingin tyyli kirjoittaa ja kuvailla hahmoja, sekä tapahtumia, on erittäin vetävää. Tarina on loistavasti alustettu ja odotin loppuratkaisua suurella jännityksellä.

Loppuratkaisun kanssa kävi kuitenkin täysin samalla tavalla kuin Mersumiehessä. Viimeiset 50 sivua olivat totaalinen pettymys ja lopetus tuntui todella hätäisesti tehdyltä. 600 sivun nautinnollisen lukemisen jälkeen kirjan lopetettuani oli fiilis lopulta lähinnä: höh, olipas surkea kirja. Harvoin, jos koskaan, olen todennut elokuvan olleen kirjaa parempi, mutta tämän teoksen kohdalla se on todettava. Leffa on jopa selkeästi parempi kuin kirja.

Näiden kahden lukemani kirjan perusteella en todellakaan osaa sanoa pidänkö Kingistä vai en. Olen ahminut kummatkin kirjat itselleni epätyypillisen nopealla tahdilla ja ollut täysin hurmioitunut lukiessani, mutta kuten ylempänä totesin, kirjat ovat kuitenkin lopulta jättäneet täysin kylmäksi. Olenkin miettinyt, saisiko King kirjoistaan hiottua parempia, jos käyttäisi loppuratkaisuihin hieman enemmän aikaa, eikä tykittäisi tuolla kaksi kirjaa vuodessa -tahdillaan.

Meinasin heti Hohdon luettuani tarttua tämän jatko-osaan, Tohtori Uneen, mutta päätin kuitenkin lykätä kirjan lukemista tuonnemmaksi. Sen verran tyhjä olo Hohdon lukemisesta jäi. Aion varmasti palata Kingin pariin vielä myöhemmin, mutta toivon, että tulevat kirjat eivät herättäisi yhtä ristiriitaisia tunteita.

Muut Kingiä lukeneet, mitä kirjoja mieheltä suosittelisitte? Olenko ainoa jonka mielestä hänen kirjojen loppuratkaisut ovat tönkköjä?

Tämä on meidän joulukalenterin luukku numero 6. Kuittaan tällä myös ensimmäisen kirjan luetuksi meidän Paperilta ruutuun -haasteeseen, sillä kirjasta on tehty minisarja vuonna 1997.

Oma ostos

651s.

WSOY 2013

Minikatsaus luettuihin

Viime päivien aikana olen lukenut hyvinkin sekalaisesti kirjoja, ja mietin tällaisen minikatsauksen tekemistä, jossa avaan vähän usempaa kirjaa, koska yksittäisinä en luultavasti saisi niistä kovin pitkiä ja kiinnostavia postauksia. Olen tällä hetkellä vähän jumissa lukemisten kanssa, kun en osaa päättää mitä lukisin. Kyse ei ole siitä, etteikö luettavaa olisi, päinvastoin. Liian paljon vaihtoehtoja, liian vähän aikaa. Siksi olenkin nyt lukenut lyhyempiä ja sekalaisia kirjoja.

Aloitetaan vaikka Dan Fanten runokirjasta Moottorisahasäkeitä. Dan Fante ei ollut ennestään tuttu, mutta hänen isänsä John Fante innoitti kirjoitustaidoillaan Charles Bukowskia, jota rakastan. Dan Fante on kirjailijan uransa ohella toiminut muunmuassa ikkunanpesijänä, postittajana, autonkuljettajana. Moottorisahasäkeitä iski johonkin heikkoon kohtaani ja onnistui tehtävässään. Aion palata sen pariin pian uudelleen. Olen halunnut lukea enemmän runoja ja tässä tarjoutui siihen oiva tilaisuus. Olisin toivonut kirjan olevan pidempi tai vähintään, että saatavilla olisi ollut enemmän Fantea. Fanten kirjasta välkkyy tuskaa, mutta myös huumorin kautta. Runoja juuri sellaisena, kun niitä haluankin lukea, elämänmakuisina ja -tuntuisina. Takana on vuodet pullon ääressä viinan ja seksin kyllästämässä elämässä ja nykyisyydessä vaimo, lapsi ja raitis elämä.

Sammakko 2009

61s. 

Oma ostos

Luin myös Hugleikur Dagssonin Kuvitetut klassikot - maailmankirjallisuuden helmiä Hugleikurin tapaan, jos sitä nyt voi lukemiseksi oikeastaan sanoa. Hugleikur Dagsson on islantilainen huippusuosittu sarjakuvataiteilija ja tässä kirjassa hän on piirtänyt omat tulkintansa tunnetuista kirjoista. Kirjan selaamisessa ei montaa tovia vierähdä, tai pikemminkin edes montaa minuuttia. Kertakäyttöhupia, joka ei kuitenkaan omaan huumorintajuuni onnistunut iskemään miekkaansa. Ei innostanut. Ehkä kuitenkin vielä kokeilen Dagssonilta jotain muutakin. Dagsson muuten pyörähtää Helsingin kirjamessuilla. 

Atena Kustannus 2014
~100s.
Oma ostos

Lisäksi sain juuri luettua William Shakespearen Romeon ja Julian, joka lienee maailman tunnetuin rakkaustarina. Romeo ja Julia ei juuri esittelyjä kaipaa. Romeon ja Julian tarina on muuten alkujaan Luigi da Portan 1520-luvulla kirjoittama novelli, jonka pohjalta Shakespeare kirjoitti näytelmänsä. Yllätyin kirjan ollessa vain reilut 130 sivuinen. Kirjan kieli on runomuodossa kirjoitettua ja varmaan ainakin osittain nykyaikaistettua? Väsyneenä teksti oli hieman vaikealukuista, mutta tutustumisen arvoista.



Otava 2013
134s.
Oma ostos

Nina Hemmingssonin sarjakuvakirja Minä olen sinun tyttöystäväsi nyt veti puoleensa hauskan kannen ja lupaavan kuvauksen perusteella. Hemmingssonista kerrottiin, ettei hän kaunistele tai arkaile sanoa asioita, vaan kertoo ne omalla räävittömällä tyylillään. Nina Hemmingsson tunnetaan Ruotsissa terävästä ja hauskasta yhteiskuntakritiikistään ja hänen sarjakuvansa rikkoo stereotypioita ja viljelee komiikkaa. 

Kirjassa käsitellään masennusta, seksiä, parisuhteita ja kaikki kirjan hahmot tuntuvat olevan hieman vinksahtaneita. Se on sarkastinen ja hyvin suorasanaisen rehellinen. Kuvitus oli hauskan omaperäistä ja synkeää. Kirja viihdytti ihan hyvin, vaikkei miksikään ikisuosikiksi jäänytkään. Ehkä kuitenkin onnistui innoittamaan kiinnostusta sarjakuviin?

WSOY 2011
126s.
Oma ostos

J.R.R. Tolkienin Seppä ja satumaa on lyhyt ja viehkeä satukertomus. Seppä saa tietämättään lahjaksi satumaasta peräisin olevan tähden, jonka myötä hän saa mahdollisuuden vierailla satumaassa taikavoimien ja satumaan kuningattaren luona. Seppä kantaa tähteä otsassaan, kunnes tulee aika luopua siitä ja antaa se seuraavalle. 


WSOY 2001
55s.
Oma ostos

Tiia

Lewis Carroll: Liisan seikkailut ihmemaassa & Liisan seikkailut peilimaailmassa

Alunperin 1865 ilmestynyt Liisan seikkailut ihmemaassa on suuri lastenkirjallisuuden klassikko. Se on ajansaatossa käännetty lukuisille kielille ja useat kuvittajat ovat kuvittaneet eri versioita kirjasta. Suomenkielisiä käännöksiäkin löytyy useita ja Liisan seikkailut ihmemaassa tunnetaan myös nimillä Liisa Ihmemaassa ja Alicen seikkailut ihmemaassa. Lukemamme kirjan on kuvittanut John Tenniel, joka on tehnyt kuvituksensa yhteistyössä Carrollin kanssa. Suomennoksen ovat taituroineet Kirsi Kunnas ja Eeva-Liisa Manner. Kirjasta on tehty lukuisia elokuvasovituksia, tunnetuimpana varmaan Disneyn animaatioelokuva Liisa Ihmemaassa vuodelta 1951.

Disneyn elokuvan muistan lapsuudessa nähneeni, mutta se ei taitanut lukeutua suosikkeihini.

Gummerus 2016 288s. Arvostelukappale

Juoni taitaa olla monelle tuttu, joten sitä suuremmin puimatta, tässä juoni lyhyesti. Liisa törmää juoksevaan kaniin, muttei alkuun ole ihmeissään – sitten huomaakin kanin kaivelevan liivintaskustansa taskukelloa, ihmettelee ja lähtee juoksemaan kanin perään. Liisa putoaa kaninkoloon ja tupsahtaa Ihmemaahan, kummalliseen unenomaiseen maailmaan. Mikään ei ole normaalisti.

Liisan seikkailut peilimaailmassa taas saavat alkunsa siitä, kun Liisa menee peilin läpi hyvin nurinkuriseen peilimaailmaan.

Jokseenkin ärsyttävä päähenkilö Liisa toikkaroi haahuillen paikasta paikkaan hämmästellen asioita. Kiinnostus keskittyykin enimmäkseen sivuhahmoihin, eläviin shakkinappuloihin, pelikortteihin ja puhuviin eläimiin. Hahmot ovat erikoisia ja juoni vetää milloin mihinkin suuntaan. Liisa tunkee paikka paikoin nokkansa asioihin, ollen vähän turhan reipas ja omahyväinen.

Liisan seikkalut ovat ennenkaikkea hämmentävää ja viehättävää luettavaa.

Kirjaa lukiessa nousee heti vahvasti esiin tuntu huumeassosiaatiosta, ajatus voisiko tämä olla joku Carrollin huumetrippi, johon on kirjoittanut päähenkilöksi Liisan (joka on muuten saanut inspiraationsa Alice Liddellistä, Carrollin ystävän lapsesta), mutta ajatukselle ei taida löytyä mitään varsinaista tukea. Asiaa on tosin spekuloitu 1960-luvulta alkaen, hippikulttuurin noustessa ja ottaessa omakseen nämä seikkailut joissa Liisa syö taikasieniä, juo taikajuomia ja kokee menettävänsä minuutensa.

Liisan seikkailut ovat vaikuttaneet moniin populäärikulttuuriin, muunmuassa Beatlesin kappaleisiin.

Kerronta on hyvin psykedeelistä. Kuitenkin kirjaa lukiessa jossain kohtaa tuli tunne, että lukemani ja kuulemani perusteella olisin ajatellut tämän olevan jopa enemmän ”trippimäinen”.

Kirjassa on erittäin vahva ja tunnelmallinen kuvitus. Kirjan ulkoasu on muutenkin tyylikäs ja siinä on paksut, vahvat sivut.

Kirjat pohjautuvat sanaleikkeihin, loruihin ja kieleen, siinä on paljon viittauksia aikansa Englantilaisiin lastenloruihin, jotka eivät itselle ole yhtään tuttuja. Muutakin perin Brittiä kirjasta löytyy, teekutsuja, krikettipeli, jota tosin pelataan Ihmemaan vinoutuneilla säännöillä. Kielitieteellisesti kiinnostava kirja, ja vaikka käännös laadukas onkin – kirjan perustuessa vahvasti kieleen ei se käännöksessä voi olla tismalleen sama. Voisikin olla mielenkiintoista lukea kirja alkuperäiskielellä.

Liisa ei noussut suosikiksi, mutta siinä oli silti jotain. Jotain, joka luultavasti vetää kirjan pariin joskus tulevaisuudessa uudestaan. Liisa Ihmemaassa ei saduille tyypillisesti yrittänyt opettaa jotain, vaan sen tarkoitus tuntuu pääasiassa olevan vain viihdyttää. Jos joskus kirjottaisin kirjan, toivoisin sen olevan jotain Liisan seikkailujen tapaista.

Tiia 

Astrid Lindgren: Veljeni Leijonamieli

WSOY 2016

Mistä: Arvostelukappale

Veljeni Leijonamielen tarina oli itselleni jo entuudestaan tuttu. Olen omistanut kirjan lapsuudessani ja se oli ihan lempikirjojani Ronja Ryövärintyttären lisäksi. Tarina on varmasti monille tuttu, mutta kerrataan hieman kirjan juonta.

Kirjan päähenkilönä toimii 10-vuotias Korppu, joka on sairastanut pitkään ja kuolema kolkuttelee jo oven takana. Korppu kuvataan tummaksi ja hinteläksi, toisin kuin 13-vuotias veli Joonatan. Joonatan on terve ja kaunis. Veljekset ovat läheisiä ja rakastavat toisiaan suuresti. Joonatan on lohduttaessaan kuoleman kielissä käyvää Korppu-veljeään kertonut, että Korppu pääsee pian Nangijalaan – paikkaan johon mennään kun kuolee. Veljesten kotona syttyy tulipalo, uhkarohkea Joonatan pelastaa Korpun ja hyppää ikkunasta Korppu sylissään. Korppu jää henkiin, mutta Joonatan kuolee. Ei kulu kauaakaan, kun Nangijala kutsuu Korppuakin.

Nangijalassa hän tapaa taas veljensä ja on onnensa kukkuloillaan. Hän asuu veljensä kanssa Kirsikkalaaksossa, pienessä talossa. Joonatan on vakuuttanut, että Nangijalassa kaikki on hyvin. Sairaat ovat terveitä ja kärsimys on poissa. Pian paljastuukin, että Nangijalan toisessa laaksossa, Ruusulaaksossa kaikki ei olekaan ihan niin hyvin...

Ruusulaaksossa on vallassa paha Tengil, jota vastaan Korppu ja Joonatan käyvät taistoon.

Veljeni Leijonamieli on tarina rakkaudesta, kumppanuudesta, hyvästä ja pahasta, kuolemasta, rohkeudesta ja pelosta. Se on jotain ainutlaatuista ja tarjoaa aikuiselle lukijalle ulottuvuuksia, joita eivät ehkä lapset ymmärrä. Pienenä spoilerina, kirjan lopussa veljekset tekevät yhdessä itsemurhan, Joonatanin halvaantuessa. Korppu ottaa Joonatanin selkäänsä ja he hyppäävät rotkoon, kohti Nangilimaa – paikkaa johon mennään kun kuolee Nangijalassa.

Astrid Lindgren on osannut kirjoittaa päähenkilöstä Korpusta uskottavan, teksti tuntuu siltä, että se tulisi oikeasti 10-vuotiaan itseään vähättelevän ja isoveljeään ihannoivan pikkuveljen suusta. Korppu pitää itseään pelokkaana, mutta kirjan aikana paljastuukin, että hänhän on rohkea. Eikä mielestäni jää kakkoseksi urhoolliselle veljelleen. 

Monilla aikuisilla lukijoilla on varmasti kyyneleet herkässä tätä lukiessa. Kirja on surumielinen, mutta silti kaunis, toivoa täynnä ja upea seikkailu. Suhtaudun kirjaan edelleen samoin, kuin nuorempana, se on hyvälle mielelle saava seikkailu. Vaikken selkeästi muistakaan mitä kirjasta lapsena olen ajatellut, muistoissani se on aina ollut kirja, jonka miettiminen saa pienen hymyn huulille.

Kirjaa syvällisemmin pohtiessa pintaan nousee ajatuksena se, että kirja on tarkoitettu kuvaukseksi siitä, miten paha voi luikerrella hyväänkin paikkaan – Nangijalaan. Onko paikkaa, jossa pahuutta ei olisi? Nangijalassa kuolleet päätyvät Nangilimaan, ne samat Tengilin sotilaat ja itse Tengilkin. Kuinka kauan Nangilima pysyy rauhan tyyssijana?

★★★★½

Kirja lukeutuu edelleen suosikkeihini Astrid Lindgrenin kirjoista yhdessä Ronja Ryövärintyttären kanssa.

Tiia