Holly Bourne: Oonko ihan normaali? (YA #1)

Pitkän lukutauon jälkeen päätin kokeilla e-kirjaa ja uusin Bookbeat -jäsenyyteni. Holly Bournen Normaali-trilogian ensimmäinen osa Oonko ihan normaali? pomppasi silmiini valikoimista. Tiesin sen olevan kehuttu kirja, joten muita vaihtoehtoja en edes etsinyt.

Kirjan pääosassa on Evie, 16-vuotias nuori, joka on juuri vaihtanut koulua. Evie tahtoo sulautua joukkoon ja olla kuin kaikki muut. Aloittaa puhtaalta pöydältä. Siinä on vain yksi isohko ongelma. Eviellä on OCD, pakko-oireinen häiriö, jonka takia hän on ollut osastolla hoidossa. Nyt pikkuhiljaa lääkitystä on alettu Evien toivosta vähentämään, sillä hän ei tahtoisi olla sairas. Uusi koulu tuo mukanaan uudet ystävät, uudet pojat ja treffailun josta Evie on aiemmin jäänyt paitsi. Evie tahtoo vain olla normaali, eikä halua kertoa sairaudestaan uusille ystävilleen Amberille ja Lottielle.

Mielenterveysteema on tärkeä osa kirjaa, ja Holly Bourne toteuttaa sen hyvin. Pakko-oireisen häiriön kuvaus vaikuttaa uskottavalta ja on mielenterveydellisien ongelmien esiintuominen nuorille on erityisen tärkeää. Kirja herättää myös ajattelemaan normaaliutta, miten normaali määritellään? Onko kukaan normaali? Mielenterveysongelmien lisäksi yksi Oonko ihan normaali?:n teemoista on feminismi, jota nuoret älykkäät tytöt hienosti ajavat ja pohtivat. He perustavat kolmisin feministisen kerhon, jonka kokouksia ja tyttöjen ajatuksenjuoksua on kiva seurata.

Holly Bournen tapa kirjoittaa on kevyt ja humoristinen, vaikka Evien ongelmat ovatkin suuria. Mielestäni Bourne kuvaa OCD:tä hyvin ja rehellisesti. Kirjaa lukiessa Evie ja tyttöporukka heräsivät eloon mielessäni. Tähän kirjaan uppoiduin täysin, kun luin sitä, tarina vain imaisi mukaansa. Kirjasta ja tyttökolmikosta jäi todella hyvä mieli pidemmäksikin aikaa. Mielelläni olisin lukenut kirjan itsekin teini-ikäisenä, joten kohderyhmälleen voin erityisen lämmöllä suositella.

Oonko ihan normaali?:n myötä oma lukuintoni syttyi pitkästä aikaa uudelleen. Luin trilogian ekaa osaa välillä itku silmässä ja välillä nauraen. Voi siis kai sanoa, että kirja onnistui täyttämään kaikki odotukseni ja herättämään tunteita. Olen tähän mennessä jo lukenut koko trilogian ja voin suositella lämmöllä, myös aikuisille.

Caitlin Moran: Näin minusta tuli tyttö

Törmäsin kirjaan alunperin Bookbeatissa e-kirjana ja aloitin sen heti kiinnostuneena kuvauksen luettuani. Heti tuli kuitenkin sellainen tunne, että haluan lukea tämän fyysisenä, sillä uskoin todella kovasti tykästyväni kirjaan. E-kirjojen lukeminen ei ehkä vielä oikein tunnu luontevalta, isommalta näytöltä se voisi toimia. Kirja sitten löytyi alennuksesta joulun jälkeen ja pitihän se mukaansa napata. Kovin montaa päivää en sen aloittamisen kanssa jahkaillut.

Kustantamo S&S 2015
360s.
Oma ostos




Heti alkuun huomioni kiinnittyy kirjailijan huomautukseen, miten Näin minusta tuli tyttö on fiktiota, vaikka siinä on suuria yhtäläisyyksiä hänen omaan elämäänsä – hän ei ole Johanna, eivätkä muut hahmot hänen perhettään tai kavereitaan. Caitlin Moran kertoo olevansa itsekin suurperheestä, kunnan vuokra-asunnosta (samalta alueelta kuin päähenkilö), Wolverhamptonista ja aloittaneensa teini-iässä uransa musiikkitoimittajana. Mielenkiintoista, miten paljon yhtäläisyyksiä Moranin omaan elämään Johannan tarinalla on. Kuitenkin uskon (vai uskonko...), että se pääpiirteittäin on sepitteellinen teos, vaikka kyllähän aina on mukana ripaus totuutta.

Johanna Morrigan 14-vuotias, vuosi 1990. Johanna on onnistunut nolaamaan itsensä suositussa paikallisessa televisio-lähetyksessä hätäpäissään Scooby-Dooby-Doo mongerruksellaan ja saa perheineen lokaa niskaansa jatkuvasti. Pian Johanna päättää, että hänen elämänsä loppuu tähän, hänen on kuoltava. Ei siis fyysisesti kuoltava, mutta Johannan on kuoltava. On luotava uusi tyttö hänen tilalleen. Varsinkin kun Johanna pelkää mokanneensa asiat totaalisesti lipsauttaessaan naapuruston mummolle erään faktan perheestään. Alkaa armoton tutustuminen musiikkimaailmaan, levyjen lainaaminen kirjastosta, muuntautuminen musiikkikriitikoksi. Vaatteet vaihtuvat mustiin, hiukset vaihtavat väriään, RAHAA TARVITAAN. Johanna haluaa rahaa perhelleen, sillä pelkää todella mokanneensa asiat.

Romantiikkaa on mukana mukavasti, rakastuminen muusikko John Kiteen ei jää Johannan Dolly Wilden ensimmäisien lehtijuttujen myötä keneltäkään arvaamisen varaan. Hän tekee arvostelun John Kiten keikasta ja päätyy viettämään hänen kanssaan iltaa pitäen hauskaa ja kokee John Kiten olevan hänen sielunkumppaninsa, he täydentävät toisiaan. Teini-iän ihastumista on hauska seurata, sillä se on todenmukaista.

Musiikkikriitikon ura lähtee huimaan nousuun ja Dolly Wilde on ottanut uuden taktiikan, hän ei kirjoita bändeistä joista pitää. Hän kirjoittaa vain niistä joiden levyt eivät vakuuta ja teilaa bändit käyttäen ilkeitä ja osittain vääriä ilmaisuja ja vertauksia. Hän on kärkäs, ilkeä ja pitää roolia yllään myös vapaa-ajallaan pyöriessään piireissä. Kiltistä Johannasta tulee Dollyna seksipeto, vaikka kirjan alussa hän on vielä kiimainen neitsyt. Dollyna hän pääsee toteuttamaan seksuaalisuuttaan, alkaa polttamaan tupakkaa, juomaan ja kokeilee hän huumeitakin. Ne joskaan eivät onneksi nouse kirjan keskiöön. 

Hampaiden poistossa käynyt Bertta lähettää terveisensä
ja kiittää tsemppaavista kommenteista!

Kirja vilisee erilaisia aikansa brittiläisiä rokkibändejä, joista moni ei nimenä juurikaan ole tuttu. Räppäri Ice T:n sentään tiedän.

Johanna on roolihahmona hauska, älykäs ja nuorena tietysti muuntautumiskykyinen ja -haluinen. Sekä kiimainen. Kiimainen todellakin.  On hauskaa nähdä miten Johanna hahmona muuttuu kirjan myötä, Dollyn roolia hän kokee vetävänsä huumorilla, eivätkö kaikki tajuakkaan sitä? Ottaako joku hänen juttunsa tosissaan? 

Kirja on kasvutarina parhaimmillaan, joka parhaiten toimii varmasti teini-ikäiseen. Pidin itsekin tästä todella, todella paljon, vaikka päähenkilö on nuori. Jos olisin lukenut tämän teini-iässä, tästä olisi varmasti tullut ns. sielukirja. Todella hauska kirja nuoruuden angstista, ihastumisista, halusta olla jotain muuta, musiikista ja siitä tärkeimmästä - itsensä etsimisestä ja löytämisestä. 

Kirjalla on onnellinen loppu, ilman liikaa siirappisuutta. Jes. Eipä kaduta, että ostin tämän itselleni, sillä kyllä Näin minusta tuli tyttö paikkansa hyllyssä ansaitsee.

Oli hauskaa lukea näin hyvä nuortenkirja sen jälkeen kun olen voivotellut miten olen niistä kasvanut yli - ehken sittenkään.

Nostan Näin minusta tuli tytön Helmet kohtaan 11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja, sillä Moran on tunnettu myös kriitikkona ja feministinä ja hänen twitter-tilillään on 549 tuhatta seuraajaa.

Laura Gustafsson: Huorasatu

Into 2011

295s.

Oma ostos

Laura Gustafssonin esikoisromaanin nimi on lievästi ilmaisten provosoiva ja niin on kirjan sisältökin. Ilmestymisvuotenaan Finlandia-ehdokkaana olleessa kirjassa riittää vauhtia ja kirosanoja. Erikoinen nimi lisää ennakkokäsityksiä kirjasta, tyrmäten ne kuitenkin vääriksi. Kirja pureutuu tähän päivään, väkivaltaan – pääasiassa naisia kohtaan. Kirjasta näkyy selkeästi myös eläinten oikeuksien ajaminen.

Henkilöhahmoina kirjassa pyörii mielenkiintoisia henkilöitä rakkauden jumalattaresta Afroditesta lähtien. Muita jumalhahmoja kirjassa on Ares, Adonis, Odysseus... Mukana on myös tavallisia kuolevaisia, suomalaiset prostituoidut Milla ja Kalla. Rönsyilevän henkilökaartin lisäksi myös tapahtumapaikkoja on useampia, Helsinki, Kreikka, Kuolema ja Patriarkaatti.

Afroditen mies Ares surmaa jumalattaren uuden rakastajan Adoniksen, jonka Afrodite päättää pelastaa. Hän aikoo hakea Adoniksen takaisin Haadesta, mutta päätyy kuitenkin synkeään Helsinkiin ja törmää Millaan sekä Kallaan. Molemmat ovat hiljattain ryhtyneet myymään itseään. Afrodite puolustaa seksityöläisten asemaa yhteiskunnassa ja ystävystyy naisiin. Juonenkäänteitä kirjassa riittää niiden mennessä ristiin rastiin ja haarautuen miljooniin suuntiin.

Kirjan dialogi on toimivaa ja pidän muutenkin kielenkäytöstä, sen ollessa hyvin rönsyilevää. Se pukee kirjan kiinnostavaan muotoon. Huorasatu on groteski, rikkonainen, todella kovaa yliampuva feministinen tarina, joka vetää puoleensa provosoimalla ja parodisoimalla. Omaperäinen Huorasatu on kuitenkin pienen tiivistyksen kaipuussa ja vahvasti feministinen tarina viihdytti aikansa, muttei jäänyt läheiseksi. Ehkä kirjan aiheita on ruodittu makuuni jo liikaa, naisten ulkonäköpaineista lähtien, Gustafsson onneksi tekee sen kuitenkin omalla erikoisella tyylillään.

Ihailen Gustafssonin taidokasta kerrontaa, mutta kirja on makuuni liian feminististä paasausta. Kovin kivasti ei kyllä kohdella miehiäkään, raiskaajalta revitään silmät päästä. En vain koe, että kirja olisi tarjonnut mulle mitään uutta näkökulmaa tällä paasauksellaan, vaikka se varmaankin on ollut yksi kirjan tarkoituksista. Nyt se vain kuulosti turhautuneen feministin kärkkäiltä mielipiteiltä, miehet on sikoja jne. Yksi kirjan teema on, että Gustafsson kokee feminismin ongelmaksi naiset, joka eivät tue toisia naisia, aihe tuntuu olevan läheinen Gustafssonille, tämän haastattelun perusteella. Kirjassa näille naisille on varattu Helvetistä oma paikka, jossa pääsevät kuuntelemaan seksivitsejä, keittämään kahvia ja haistelemaan pieruja. 

Naisena alkaa nykypäivänä olemaan jo huono asia muiden silmissä jos ei myönnä olevansa feministi ja aja kaikkien naisten asemaa. Lauran mielipide feminismin ongelmista taitaa kolahtaa itseeni. En näe pitäväni kenenkään puolia sukupuolen perusteella, vaan tekojen. Siinä tapauksessa olen siis mielelläni feminismin ongelma. 

Jos en syvällisemmin mieti kirjaa, se on räävitön, vauhdikas ja suhteellisen positiivinen lukukokemus.

Tiia