Astrid Lindgren: Meidän Marikki

Astrid Lindgren, monien hyvien ja lempeiden lukuhetkieni luoja. Läheisimmäksi kirjaksi lienee jäänyt Ronja Ryövärintytär, jonka olen tähän ikään mennessä lukenut jo useampaan otteeseen. Lindgrenin kirjoja olen paljon lukenut ja niistä pitänyt, mutta Kesäkummun Marikin kommellukset ovat jääneet tähän asti lukematta. Vaikka kirjoissa säilyy ihanan positiivinen ja toisaalta kepeä lastenkirjallisuuden ote, niissä käsitellään yllättävän paljon kipeitä aiheita, kuten kuolemaa, köyhyyttä ja nyt Marikkia lukiessani näen selkeitä viitteitä alkoholismiin.

Meidän Marikki on yhteisnide kirjoista Marikki ja Marikki ja Kesäkummun Tuikku.

Epätoivoon ei kuitenkaan kipeiden aiheiden keskellä vaivuta, päätarina pyörii tässä tapauksessa pitkälti Marikin ja hänen pikkusiskonsa Liisan ympärillä, mutta taustalta voi nähdä ja aistia myös paljon muuta. Lindgren ei naapurin Nilssonin sedän juoppoutta tai avustuksesta punaiset housut saaneen Pöpö-Miian täitä ja köyhyyttä kaunistele – eikä kuulukaan. Tarina sijoittuu oletukseni mukaan 1900-luvun alun Ruotsiin, joten se luo hyvää ajankuvaa. Lisäyksen ajankuvaan tuo se, että isä käy töissä, äiti on kotirouvana ja löytyypä taloudesta piikakin.

Marikki on 7-vuotias tyttö, joka asuu perheineen Kesäkummuksi nimetyssä talossa. Marikilla on kaksi vuotta nuorempi pikkusisko Liisa, joka katsoo siskoaan hieman ylös päin. Kesäkummussa asuu myös kotiäiti ja paikallislehden toimittaja-isä, Alva-piika, koira ja kissa. Silloin tällöin mukaan tulee myös pyykkiä pesemään Pyykki-Iida.

Vaikka Marikki on hyväntahtoinen joutuu hän alati Liisan kanssa kaikenmoisiin kommelluksiin. Sateenvarjon kanssa katolta alas hyppääminen saattaa kuulostaa hauskalta pikku lentotuokiolta, mutta alas tullessa voi kolahtaa ja sattua. Välillä ajaudutaan tappeluun, välillä tehdään huviretkeä ja välillä leikitään. Onnistuu Marikki myymään pikkusiskonsa jopa orjaksi. Lasten pienet huolet, kuten se että sisko on syönyt suklaaukkelilta pään irti, koulunkäynti ja muut arkiset asiat tekevät kirjasta kiehtovan, eri tavalla kuin vaikka Veljeni Leijonamielessä. Meidän Marikki on ajankuvallaan arkea ja yhteiskuntaa erittäin hyvin kuvaava lastenromaani, joka taipuu myös aikuisempaan makuun.

On mielenkiintoista huomioida, kuinka paljon kirja otti kantaa yhteiskunnallisiin asioihin. Naapurin erilainen perhe - 15-vuotias Abbe-poika leipoo kotona, eikä käy koulua. Abben isä ryyppää, rahaa ei tunnu riittävän ja lapsen joululahjakin unohtuu. Nilssonin-täti on valmis kauppaamaan elimensä. Pyykki-Iidan naapurissa asuu isätön ja köyhä Pöpö-Miia.

Ilon Wiklandin kuvitus taas ilahduttaa ja luo idyllistä miljöötä. Tekipä mieli tarttua värikyniin joitain kuvia silmäillessäni(en ehkä kuitenkaan viitsi). Meidän Marikki on jälleen yksi Astrid Lindgrenin loistavista lastenkirjoista, vaikka Ronja ei ykköspallista luovukaan.

WSOY 2016

447s.

Arvostelukappale

Astrid Lindgren: Veljeni Leijonamieli

WSOY 2016

Mistä: Arvostelukappale

Veljeni Leijonamielen tarina oli itselleni jo entuudestaan tuttu. Olen omistanut kirjan lapsuudessani ja se oli ihan lempikirjojani Ronja Ryövärintyttären lisäksi. Tarina on varmasti monille tuttu, mutta kerrataan hieman kirjan juonta.

Kirjan päähenkilönä toimii 10-vuotias Korppu, joka on sairastanut pitkään ja kuolema kolkuttelee jo oven takana. Korppu kuvataan tummaksi ja hinteläksi, toisin kuin 13-vuotias veli Joonatan. Joonatan on terve ja kaunis. Veljekset ovat läheisiä ja rakastavat toisiaan suuresti. Joonatan on lohduttaessaan kuoleman kielissä käyvää Korppu-veljeään kertonut, että Korppu pääsee pian Nangijalaan – paikkaan johon mennään kun kuolee. Veljesten kotona syttyy tulipalo, uhkarohkea Joonatan pelastaa Korpun ja hyppää ikkunasta Korppu sylissään. Korppu jää henkiin, mutta Joonatan kuolee. Ei kulu kauaakaan, kun Nangijala kutsuu Korppuakin.

Nangijalassa hän tapaa taas veljensä ja on onnensa kukkuloillaan. Hän asuu veljensä kanssa Kirsikkalaaksossa, pienessä talossa. Joonatan on vakuuttanut, että Nangijalassa kaikki on hyvin. Sairaat ovat terveitä ja kärsimys on poissa. Pian paljastuukin, että Nangijalan toisessa laaksossa, Ruusulaaksossa kaikki ei olekaan ihan niin hyvin...

Ruusulaaksossa on vallassa paha Tengil, jota vastaan Korppu ja Joonatan käyvät taistoon.

Veljeni Leijonamieli on tarina rakkaudesta, kumppanuudesta, hyvästä ja pahasta, kuolemasta, rohkeudesta ja pelosta. Se on jotain ainutlaatuista ja tarjoaa aikuiselle lukijalle ulottuvuuksia, joita eivät ehkä lapset ymmärrä. Pienenä spoilerina, kirjan lopussa veljekset tekevät yhdessä itsemurhan, Joonatanin halvaantuessa. Korppu ottaa Joonatanin selkäänsä ja he hyppäävät rotkoon, kohti Nangilimaa – paikkaa johon mennään kun kuolee Nangijalassa.

Astrid Lindgren on osannut kirjoittaa päähenkilöstä Korpusta uskottavan, teksti tuntuu siltä, että se tulisi oikeasti 10-vuotiaan itseään vähättelevän ja isoveljeään ihannoivan pikkuveljen suusta. Korppu pitää itseään pelokkaana, mutta kirjan aikana paljastuukin, että hänhän on rohkea. Eikä mielestäni jää kakkoseksi urhoolliselle veljelleen. 

Monilla aikuisilla lukijoilla on varmasti kyyneleet herkässä tätä lukiessa. Kirja on surumielinen, mutta silti kaunis, toivoa täynnä ja upea seikkailu. Suhtaudun kirjaan edelleen samoin, kuin nuorempana, se on hyvälle mielelle saava seikkailu. Vaikken selkeästi muistakaan mitä kirjasta lapsena olen ajatellut, muistoissani se on aina ollut kirja, jonka miettiminen saa pienen hymyn huulille.

Kirjaa syvällisemmin pohtiessa pintaan nousee ajatuksena se, että kirja on tarkoitettu kuvaukseksi siitä, miten paha voi luikerrella hyväänkin paikkaan – Nangijalaan. Onko paikkaa, jossa pahuutta ei olisi? Nangijalassa kuolleet päätyvät Nangilimaan, ne samat Tengilin sotilaat ja itse Tengilkin. Kuinka kauan Nangilima pysyy rauhan tyyssijana?

★★★★½

Kirja lukeutuu edelleen suosikkeihini Astrid Lindgrenin kirjoista yhdessä Ronja Ryövärintyttären kanssa.

Tiia