Jouluaatto (osa 2)

Takaisin jouluaaton tunnelmiin, mars! :) Kuten joku pidempään mukanamme roikkunut ehkä hoksasikin, vietimme tänä vuonna ensimmäistä yhteistä Oulu-joulua eikä laumamme totuttuun tapaan enää levinnytkään ympäri Suomea sukuloimaan ja jouluisia liikakiloja keräilemään. Näin ollen selvisimme hyvinkin minimaalisella joulustressillä eikä nelostien ruuhkassakaan tarvinnut aina yhtä pitkää välimatkaa tuskailla. Karvahelvetin karvapersiit siis vain olivat ja nauttivat kovasti hiljentyneen laitakaupungin tunnelmasta.

"Hei avataanks lahjat?" "Mitkä lahjat? Mikä on lahja?"

Narrin hommaa toi pukeutuminen.

Tai ketkä nauttivat, ketkä eivät, sillä Pätkiksen mielestä erityisesti talouden ragdoll-osaston pukeutumisetiketin kohdalla mentiin tänä vuonna enemmän kuin hippusen verran metsään. Meitä muitahan tuo tönkkö tonttunukkea muistuttanut mutrunaamainen pökäle huvitti suurestikin, vaikka vahingonilo on normioloissa aika "soo soo" -juttu. ;) Myös muut otukset saivat osansa koristeluista, eli Caro kulki ulkosallakin punavalkoinen huivi kaulassaan ja Sinnillekin oma joulukauluri kaulaan hommattiin. Meinasi vaan olla niin iso kauluri, että kertaalleen sen sai kaivaa tytsyn kainalosta asti etujalan lipsahdettua pikkuisen väärälle puolelle. Eipä se näyttänyt haittaavan tippaakaan (siksi ei asiaa heti edes hoksattu), mutta jos sama olisi sattunut Pätkiksen kohdalle, olisi helvetti ollut jälleen irti. x)

Tonttuna suuressa maailmassa.

Caro tsekkasi tuoksuuko tontun takapuskuri jouluiselta. 

Ei tainnu tuoksua muu kuin ummehtunut pylly.

"HV..."

Lahjoja pyrittiin hommaamaan hyvinkin maltillisesti, koska faktahan se on, että elikoilla on noita leluja ennestään aivan tarpeeksi. Okei, liikaa. Kissat saivat vain yhden karvaisen kissanminttulelun (josta eivät reaktioistaan päätellen sen kummemmin edes tykänneet, että kiitti vaan kissamaisesta kiitollisuudestanne, jälleen kerran. Ensi vuonna saatte lahjaksi lumipesun, niih!) sekä spessuherkkuaan Shebaa, jota tarjoiltiin niin aattona kuin vielä joulupäivänäkin. Pätkis pääsi myös kinkun makuun, koska yllättäen (jälleen kerran) hoksasi, että "hei, täällähän tuoksuu LIHA!", eikä sen vaativan katseen alla olisi rauhassa syönyt kukaan.

Caro sai lahjaksi pupun (ostettiin kirppikseltä, mutta vissiin tämäkin on niitä kuuluisia mahtavan kestäviä IKEA-leluja), poron (myöskin kirppikseltä), hammasharjan mallisen hampaidenhoitonamin, kolme tennispalloa, Jumbone-patukan ja siankorvan. Paketista ekana kuoriutunut pupu oli iiiiiso hitti. Peräti kolme palloa samassa paketissa ylittikin sitten ymmärryksen kaikessa mahtavuudessaan ja viimeinen pallo jäi paketin uumeniin emännän pois kaivettavaksi. Siankorva maistui mahtavalle, mutta se Jumbone maxi -pökäle lojuu edelleen lattialla lähes koskemattomana, sillä käytännössä ainoa, jota ns. "herkku"patukka kiinnosti, oli Sinni. Siis kissa! Siinä se taas nähtiin, miten mainokset viilaavat linssiin, hmph... Hammasharjanamiakaan ei voi suureksi spektaakkeliksi mainostaa, vaikka on siitä viikon kuluessa ehkä puolet syöty (tai siis murusteltu pitkin lattiaa, koska syödähän sitä ei Caron mielestä lainkaan voi), ja porolla on leikitty ehkä kahdesti. Yhteenvetona voitaisiin siis todeta, että pupu, siankorva ja yksi uusi tennispallo olisivat olleet jo ihan tarpeeksi lahjaa tuolle pojalle, mutta lähtihän se ostelu taas pikkuisen lapasesta, lahjominen kun vaan sattuu olemaan niin hauskaa. :p

Alkaa olla paketin avaaminen hallussa.

"Onks tää OIKEESTI mulle?" O_o

"Mmmmmm, pallo!"

"Ja tästäkö pitäis sitte ilahtua vai?"

Tontut rivissä. Ainakin melkein.

Viralliset lahjavalvojat työssään.

Kyllä kissa pehmeän paketin tunnistaa. ;)

Isoille hampaille iso harja.

Miksi avata oma namilahja, jos voi sen sijaan nakertaa isännän varvasta?

Että semmoinen koiran herkku se Jumbone... :D

Villit bileet, ku ei ees kaulus mukana pysy.

"Ai siis oliks toi koiran nami? Siis mun? Oonks mä koira?"

Parasta joulussa ei ole lainkaan ne lahjat, vaan ne käärepaperit!

"Meinaatko sä ny syyä multa tän siankorvanki, häh?"

Yksi paketti jäljellä, vaan ei riitä juhlijalla enää puhtia loppurutistukseen. :D

Jaksoi se sentään usuttamalla poron pään paketista ulos kaivaa. Sihen se touhu sitten jäi.

Onnellinen juhlija on juhlansa juhlinut.

Meillä oli siis erittäin onnistunut eka "kotijoulu". Kukaan ei tuhonnut mitään esim. roikkumalla kuusessa taikka läpsimällä kuusenkoristeita hiivattiin, ja Carokin oli näköjään sen verran aikuistunut, että ihan neuvomatta tajusi, kuinka sitä ekaa omaa pakettia aletaan availemaan. Ei se vaan aiempina jouluinaan moista luvallista tuhoamista ole tajunnut. Tiedä nyt sitten pitääkö tästä kehittyvästä tuhoamistaidosta olla huolissaan vaiko ainoastaan ylpeä? :p

Semmoinen joulu siis meillä ja tämä olikin nyt se viimeinen kirjoitus siitä aiheesta. Tänään vaihtuukin jo vuosi eli odotettavissa on raketin pauketta ja tuhottoman roskainen tienoo vuoden ekan päivän lenkillä kauhisteltavaksi. Me ollaan siitä äärimmäisen kiitollisessa tilanteessa, ettei Caro ole ollut ikinä millään tavalla paukku- tai ylipäätään ääniarka (toisin kuin edesmennyt papillonimme Roni, joka aloitti vaatekomerossa asumisen ja vapinan jo vuoden toiseksi viimeisenä päivänä ensimmäiset pamaukset kuullessaan. Se ei ollut kyllä mukavaa katseltavaa se...), joten luulen tämänkin vuodenvaihteen sujuvan rennosti vanhan kaavan mukaan. Sisätiloissa ollaan kummiskin, eli meidän porukkaa ei keskiyöllä vartavasten hankaluuksia kerjäämässä nähdä. Samaa suosittelen lämpimästi muillekin, koska miksipä ottaa turhia riskejä ja altistaa ikuisille traumoille, jos voi ne ulkoilut hoitaa jo hyvissä ajoin ennen pahimpia räiskeitä ja vaaran paikkoja. :) 

Siispä rauhallista, turvallista, rentoa, iloista ja turhista vapinoista vapaata vuoden vaihtumista kaikille lukijoillemme! :) Jatketaan turinoita vuoden 2013 puolella!

Pienestä tuli iso

Kaksi vuotta. Voiko siitä oikeasti olla jo kaksi kokonaista vuotta, kun meidän pieni rääpäleemme saapui sekoittamaan pakkamme aivan totaalisesti?! "Kyllä siitä vaan on", sanovat niitä ihkaensimmäisiä Caro-kuvia sisältävien valokuvakansioiden päiväykset huhtikuun 2010 alkupäiviltä. 

Ronin vanha lelu, Caron ekoja leluja. :)

Ruoka syötiin kissan kupista. ;)

Hampaat oli tosi hurrrrjat!

Kissat olivat koiran kokoisia ja papillonin pannat sopivia. :D

Isot koirat olivat...ISOJA koiria. Ja varvas maistui.

Naama oli kuin virtahevolla ja korvatkin vialliset.

Sisu oli niiiiin ihana.

Väsy tuli liian äkkiä.

3.4.2012 eli ikää 2 vuotta ja vajaat 2 kuukautta.

Huh huh, vaikea uskoa, mutta kun vertailee noita parin ensimmäisen päivän otoksia tuoreimpaan, tänään otettuun, on kai pakko uskoa silmiään, vaikkei päiväyksiä ihan uskoisikaan. Meidän pojasta on aivan vaivihkaa kasvanut nuori aikuinen. Ja jos sallitte mun kehua omaani, mielestäni oikein pätevän näköinen sellainen. ^^

PS. Putsailin vähän tuota blogini vasemmasta laidasta löytyvää blogrollia eli seuraamiani blogeja heittämällä hiivattiin vanhan rikkinäisen seurannan ja korvaamalla sen täysin uudella (vanhaan ei voinut tehdä muutoksia eli sen enempää lisäillä kuin poistaakaan blogeja). Ei muuta kuin bongaamaan, josko löydätte sieltä uusia suosikkeja itellenne nyt kun siellä viimein lähes kaikki ite seuraamani eläinblogit rullailevat julkisesti menemään. :) Lisää laittelen tietty sitä mukaa, kun sattuu uusia kivoja blogeja löytymään.

Eläinlääkärissä

Vaihteeksi enemmän asiaa (no aikamoisen pikäveteistä jaarittelua, jos totta puhutaan) kuin huumoria (tai miten sen nyt ottaa), joten skipatkaa tämä postaus, jos olette pelkästään hauskuuden perässä blogiin eksyneet. :)

Viime perjantaina eli vain päivä riehakkaiden synttäreiden jälkeen koitti kaksivuotiaalle karu arki: vuorossa oli reissu lääkärin puheille. Carolla oli meinaan jo noin kolmen viikon ajan ollut jotain häikkää räpylässä, kuten täällä blogissakin olen ohimennen kertoillut. Koiruus siis aristeli vasenta takaraajaansa ja jos yhtään intoutui hillumaan esim. hankeen hyppäämällä, kuului kiljaisu. Lisäksi askellus näytti vähintäänkin jäykältä. Koitettiin selvitä kotihoidolla, se kun on riittänyt hoidoksi ennenkin, vaan kun ei näyttänyt parannusta tapahtuvan rauhallisiin hihnalenkkeihin siirtymisen myötäkään (vinkuminen loppui, mutta jalan aristaminen ja jäykkyys ei), oli lähdettävä tutkimuksiin.

Edellisen kerran Caro piipahti lekurissa vuotta aiemmin yksivuotisrokotuksen merkeissä. Olikin lievästi sanottuna jännittävää, kun ei yhtään tiennyt miten poika paikanpäällä kaikkeen reagoisi. Yksivuotiaanahan se otti melkoiset hepulit toisen eläinlääkärin odotushuoneessa eli pisti muille koirille rähinäksi, minkä lisäksi teki kaikkensa päästäkseen karkuun ja ruikki vielä kauhuissaan lattiallekin oikein näppärän kokoisen tekojärven. :D Kyllä oli emäntä tuona päivänä ylpeä kakarastaan, joskin tiesi enemmän kuin hyvin, että perimmäinen syy tuohonkin hässäkkään oli hihnan yläpäässä. Kuuluisia amatöörimokia, kun kaikki on uutta ja ihmeellistä. Kokemukset sylissä vastaanotolla tärisevästä perhoskoirasta kun eivät oikein ole verrannollisia lääkärireissuihin "hieman" eri tyyppisen koiruuden kanssa... 

Potilas reissun jälkeen ei niin pirteänä. :p

Vahingosta ja kokemuksesta viisastuneina (kyllä, uskottava se on, että lauman ihmisväkikin voi otteissaan kehittyä!) päästiin tällä kertaa huomattavasti vähemmällä, kun haettiin koira autosta vasta oman ajan koittaessa. Vaikka Caro taaskin yritti pakitella ulko-ovella ja pistää huutokonserttia muille potilaille, jäi yritys hyvin säälittäväksi, emäntä kun oli vuodessa ehtinyt taikomaan itelleen vähän varmuutta onnistuen jopa punnitsemaan koiran (nykypaino 32,9 kg eli hoikka poika edelleen, vaan parempi sekin kuin ylipaino) ilman hässäkkää, vaikka puntarin vieressä istuikin muuan pieni terrieri. Caro-parka ei tainnut koko terrieriä huomatakaan, niin hölmistynyt se tilanteesta oli. :D 

Lääkäriinkin se suhtautui kuin vanhaan tuttuun, vaikka sitäkin jännitin etukäteen, koira kun ei tuntemattomien kopeloitavana olemiseen ole tottunut. Vaan kun ihmisellä on oikea, varman huoleton asenne vieraan koiran lähestymisen ja käsittelyn suhteen, ei ollut meidän pojalla mitään valittamista. Sama se pätee muihinkin kuin lääkäreihin, toki.

Unilla.

Minähän se olin saanut päähäni, että Caron sitkeä vaiva on taatusti lonkassa, joka luonnollisesti aiheutti sen sortin kauhukuvia tulevaisuuden suhteen, että oksat pois koivuista ja männyistä! Lekuri sitten jalkaa venytellessään paikallisti koiran vinkaisujen olevan yhteydessä kintereeseen, ei lainkaan lonkkaan, mutta kuvaukseenhan meidät silti siitä ohjattiin. Näin sai Caro kokea elämänsä ensimmäisen rauhoituksensakin (ei reagoinut piikitykseen mitenkään), kun sen henkisenä tukena röntgenhuoneen lattialla istuskelin ja silitellessäni hiljaa itekseni hihittelin koiran pään valuessa kohti lattiatasoa ja kohta posket värähdellen unia nähden. Niin siis koira näki, en minä. Nukahti muuten huomattavasti vikkelämmin, mitä edesmennyt perhosemme Roni, vaan eivätpä ne annostuksetkaan taida aivan identtisiä olla, heh...

Ja mitä sieltä lonkkakuvista sitten paljastui? No ei yhtikäs mitään muuta kuin terve koira! Mikä helpotus, että lonkat sun muut ovat kunnossa, vaikka jossain se vika toki onkin. Varmuuttahan me ei siis saatu, mutta venähdystä tai vastaavaa epäiltiin ja sen myötä sitten pätkähti viikon kipulääkekuuri ja kehotus vähintään viikon mittaiseen hihnalenkkeilyyn. Kennelliittoon laiteltiin vielä kuvia menemään (palan halusta saada virallisen varmistuksen lonkkien tasosta) ja ainakin paikallisen lääkärin mukaan B/B:tä olisivat. Jopa A oli mahdollinen, mutta B todennäköisempi lonkkaluun pään hieman erikoisen mallin vuoksi. Odotellaan nyt kuitenkin vielä varmistusta, sillä ainahan nuo tulokset voivat liitossa muuttua. Pääasia kuitenkin on, että koira on noilta osin terve. :)

Juhlat on ohi.

Noh, siinä sitten odoteltiin koiran heräämistä ja tuli puheeksi Caroa hieman vaivanneet anaalirauhaset, joten hoitaja päätti kurkistaa hännän alle todeten samalla, että koira saattaa sitten viimeistään siihen operaatioon herätä, herätyspiikki kun oli jo annettu koiran edelleen kuitenkin melko sikeän oloisesti uinuessa. Rauhasten suhteen oli kuulemma kaikki aika ookoo, mitä nyt vähän piti toista rauhasta tyhjennellä. Tulehdusta tai vastaavaa ei kuitenkaan ollut. Ja arvatahan sen saattaa, että ei siinä monikaan nuku, jos joku tuntematon työntää sormea takapuoleen, joten niin se vaan veltto karvakasa ulahdellen ponkaisi pystyyn tajuttuaan, että nyt on muuten erinäisiä asioita väärissä paikoissa. :D Ei varmaan jäänyt tuostakaan reissusta koiralle kovin hyvää mielikuvaa: heräsi sormi pyllyssä ja sai vielä kotiinviemisiksi illan mittaisen kammottavan krapulan. x) Että sellainen vallan opettavainen reissu oli se! 

Nyt sitten katsellaan ja kuulostellaan mitä jalka sanoo kipulääkekuurin jälkeen ja paraneeko se itekseen ajan kanssa, vai pitääkö lähteä tutkimaan lisää. Luotetaan nyt kuitenkin kotihoitoon useampi viikko, venähdykset sun muut kun ovat aika pitkävihaista sorttia eli voivat kiusata kauankin ilman, että oikein mitään on tehtävissä.

Sunnuntain sekalaiset sössötykset

Sunnuntai. Kaikesta sen myös huomaa.

Millehän sitä alkais vai alkaisko millekään?

Koko porukkaa meinaa vähän laiskottaa ja kun sytytys on erityisesti taluttajakunnalla hitaanlainen, ei tässä enää kunnon metsälenkillekään ennen pimeän tuloa ehditä. No jospa sitä sitten huomenna.

Viime päivät ovat olleet säiden puolesta aika pyllyjä, ovat meinaa nuo plussakelit vieneet maasta lumet ja palauttaneet ne ah niin riemastuttavat kurakelit takaisin. Äkkiä muistui mieleen miksi hengenvaarallisen jäinen tie on sittenkin sitä vähintäänkin pientä vesitihkua parempi vaihtoehto, ei meinaan tuo koiran peseminen vähintään kylkiä myöten joka lenkin jälkeen oikein maistuisi. ;) Ei varsinkaan ison koiran peseminen. Helppoahan se oli hamassa menneisyydessä nostaa pieni Roni-papillon kylpyhuoneen käsienpesualtaaseen ja suihkutella otus näpsäkästi pikkusuihkulla puhtaaksi, mokoma kun osasi tassujaankin asiaan kuuluvalla tavalla pesijälle ojennella. Vaan nostapa altaaseen saksanpaimenkoira... :D Amme tarvittaisiin väkisin.

Hämärää. Tuo kiltti joulupukki meille uusi pokkari!

Syöminenkin on ollut aikamoista sirkusta tänään, mutta itepähän menin tunkemaan naksujen sekaan hämmentäviä muikkuja... Kyllähän ne muikut kupista hävisivät, vaan mitä tuossa tovi sitten vilkaisin, oli nappulat jätetty lähes kokonaan syömättä. Eipä ole eka kerta se. Ihmeen hyvin on viime aikoina ruoka silti nirsolle örvelöllemme maistunut, on meinaan maksalaatikko ollut se suurin mahdollinen herkku, jonka syrjässä maistuvat ne papanatkin. Toinen kova on sitten tonnikala, mikä on muuten siinä määrin Pätkiksenkin herkkua, että jos koiran kuppi tonnikalalle haisee, löytyy kupin nuuskuetäisyydeltä pian kissakin!

Loppuun vielä kuvallisia lähentymisyrityksiä Caron ja Pätkiksen tapaan (eikä sitten välitetä kuvien taustakaaoksesta, sillä kyseessä on eräänlainen pommin räjähdys nimeltä "Komeronsiivousoperaatio"):

Todellisuudessahan se oli vain Caro, joka sitä lähentymistä yritti, kuten moni varmasti arvasikin. Pätkis keskitti energiansa pelkkään sydämen pohjasta saakka kumpuavaan paheksuntaan. Se on aika haka siinä hommassa tuo katti, oli arki tai pyhä.

10 suosikkirotuani

Törmäsinpä hauskaan haasteeseen parissakin eri koirablogissa ja ajattelin, jotta voisihan sitä itekin osallistua!

Haaste kuuluu kaikessa yksinkertaisuudessaan niin, että listataan 10 omaa suosikkirotua ja kerrotaan siinä ohessa omin sanoin miksi tuli valittua juurikin nuo kyseiset rodut. Ja tokihan tämä toimii kissablogeissakin vaihtamalla koirarodut kissojen vastaaviksi. :) Ei muuta kuin haaste kiertämään ja vastailemaan vaan, jos siltä tuntuupi!

Omat TOP 10 -rotuni ovat seuraavat (eivät ole siis missään tärkeysjärjestyksessä ja muutamia tosi kivoja on täytynyt poiskin jättää, 10 kun on rajana):

1. Saksanpaimenkoira

Tämähän on tietysti se ainoa rotu, jonka voin johonkin tärkeysjärjestykseen laitella, se kun on ollut se ykkönen syntymästäni asti. Tunnesyiden ja tottumuksen lisäksi tykkään rodusta ulkoisesti kaikkein eniten. Erityisesti tosi tummaturkkiset yksilöt vetoavat (Carohan ei kovin tumma ole, mutta esim. Sisu oli juuri priima tuossa mielessä). Komeampaa ei vain ole. Ne ruskeat silmätkin, uijui!

Sakemannien luonne on myös hyvin paljon allekirjoittaneen kaltainen: leikkiminen ja pelaaminen on mielestämme aina huisin hauskaa, eikä sillä tyylillä ole niin väliä kunhan vaan vauhtia ja vaarallisia tilanteita piisaa. Pieni kohellus on aina paikallaan. :D Oma lauma on todella tärkeä ja tarpeen tullen löytyy myös rutkasti asennetta sitä puolustamaan, mutta turhanpäiten ei draamaa aiheuteta. Tosin Carolla tuo lauman puolustaminen on ainakin toistaiseksi ollut tyyppiä "paljon melua tyhjästä", mutta laitetaan se nyt vielä nuoruuden piikkiin, ettei vallan maine suojeluun sopivalta rodulta mene... ;) Paitsi jos tätä joku potentiaalinen murtovaras lukee, niin siinä tapauksessa täytyy kertoa se oikea totuus, että "koira puree poikkeuksetta kaikkia reviirilleen tunkeutujia vähintäänkin polveen", joten ei kannata tosiaan meille tulla varkaisiin odotellen lempeää vastaanottoa, niih!

2. Rottweiler

Näyttävän näköinen rotu, mutta luonteeltaan älyttömän mukava ja lempeä. Tykkään koirista, joiden ulkonäkö on ns. uskottava, mutta luonteen täytyy silti olla ihmisystävällinen. Rottis on sellainen  sopivan nallekarhumainen eli voipi huoletta rutistella ja puristella ilman pelkoa, että otus meneepi rikki. Tykkään, kun koirassa on mistä rutistaa eikä se ryntää sen vuoksi kiljuen karkuun tai pure näpeille, kuten esimerkiksi edesmennyt papillonimme Roni teki. :D Tuo pätee myös sakemanneihin ja moniin muihinkin listani rotuihin, toki, ja on kai osa sitä miksi juuri isoista roduista pääasiassa tykkäänkin, vaikka ei voidakaan sanoa kaikkien pienten koirien olevan äkkipikaisia. Tapauskohtaista, tietysti.

3. Siperianhusky

Yksinkertaisesti todella kaunis koira, jollaisia olen ihaillut lapsesta saakka. Harmikseni kyseinen rotu on mulle aivan liian aktiivinen, joten ihailen jatkossakin niitä vähän kauempaa. Jos asuisin jossain Lapissa missä lääniä riittäisi, varmana oman huskyn hankinta kutkuttelisi mieltä aivan tauotta. Vaan eipä tämä etelän hetelmä kyllä enää Oulua pohjoisemmaksi muuta, joten saapi nuo huskytkin jäädä vain haaveisiin, heh.

4. Valkoinenpaimenkoira

Seurakoiraversio saksanpaimenkoirasta, jos näin voi sanoa. Kaunis kuin mikä ja voisin hyvinkin kuvitella ottavani sellaisen vaikka Caron kaveriksi sitten joskus, kun on edes teoreettisesti järkevää sitä toista koiraa harkita. Onneksi naapurissa asuu yksi valkkari, jota voin salaa aina vakoil... ihailla. ;) Muutaman kerran ollaan tuohon valkkariin lenkillä törmättykin (vaan siitä on kyllä jo kuukausia, meillä on niin eri lenkkeilyajat) ja näyttiväthän ne Caron kanssa olevan heti samalla aaltopituudella: ensin kauhea rähinä, sitten nuuskutus minkä jälkeen homma olikin jo hihnat solmussa leikkimistä. Hömelöt ne yhteen soppii...

5. Dobermann

Yksinkertaisesti komea rotu. Sporttisen ja reippaan oloinen. Jollain tavalla miellän dobermannin rottweilerin sporttiversioksi, älkää kysykö miksi, sillä näinhän ei todellakaan ole. :D Ulkoisesti tykkään eniten typistetystä versiosta, mutta koska en missään nimessä oikeasti kannata typistämistä, katselen dobbereita mieluummin luppakorvaisina ja pitkähäntäisinä, vaikka ne ulkonäöstä sitä tiettyä omaa silmääni miellyttävää terävyyttä vievätkin. Typistäminen on yksinkertaisesti julmaa enkä kestäisi katella kotonani sellaisen rääkin läpikäynyttä eläintä surematta asiaa joka päivä. 

Asian vierestä mainittakoon, että myös lyttykuonoisiksi jalostetut rodut iljettävine hengitysvaikeuksineen aiheuttavat samoja fiiliksiä. En tykkää katsella enkä varsinkaan kuunnella sitä kamalaa rohinaa, vaikkei se koiran ittensä vika olekaan. Jalostus on toisinaan todella sairasta puuhaa, kirjaimellisesti.

6. Briard

Isälläni on ollut yksi briardikin, joten tästähän tämä rotulempi kumpuaa, vaikken yleensä piittaakaan pitkäkarvaisista roduista. Tunnearvo rodulla on kuitenkin suuri enkä voi kyllä koskaan olla huokailematta ihastuksesta briardeja jossain nähdessäni, tulee niin vahvasti nääs meidän edesmennyt Locumme mieleen. Loculta tosin trimmailtiin turkkia aika rutkastikin helppohoitoisemmaksi mistä ehkä kertoo sekin, kun eräissä viestikisoissa tuomarit miettivät päänsä puhki "miten ihmeessä voi olla fawnin värinen suursnautseri". :D Ihan heti en kyllä perusluppabriardista suursnautserin näköistä mielessäni saa, mutta trimmaus tekee toisinaan ihmeitä. Täytyy kirjoitella pojasta juttua joskus tännekin, mutta se vaatii taas paperikuvien siirtoa digitaaliseen muotoon, joten ihan heti tuo ei tapahdu.

7. Mäyräkoira

Muutama postaus sitten mainituista luonnollisista, lapsuusriippuvaisista syistä liställe päätyy myös mäyräkoira, eikä aivan mikä tahansa mäyris, vaan juurikin lyhytkarvainen "normaalikokoinen", kuten meidän Siirimmekin oli. Karkkarit ja pitkäkarvaiset eivät aja mulle samaa asiaa, koska viehätyn tosiaan eniten sileä- ja lyhytkarvaisista roduista, tiedä sitten miksi. Myös normikokoista pienemmät kokomuunnokset menevät omaan makuuni jo liian pieniksi, joskin ovathan nekin sööttejä, vaikken itelleni ottaisikaan. :) Se "suosikkimuunnosmäykkyni" onkin joka tapauksessa mainio ja kuten siinä aiemmassa postauksessa mainittua, voisi valkkarin tavoin mahtua meidänkin laumaamme.

8. Irlanninsusikoira

Yksinkertaisesti mahdottoman symppiksen oloinen rotu! Kokonaisuus iskee. Sen kummemmin en osaa mielipidettäni tarkentaa enkä ikävä kyllä ole päässyt livenä tutustumaankaan muutoin kuin koiranäyttelyissä otuksia sivusta seuranneena. Omaksi en rodun edustajaa kuitenkaan ottaisi sen lyhyen elinikäodotteen vuoksi. Luopuminen on aivan liian rankkaa eikä sitä totisesti tahdo kokea koiran ollessa vasta noin seitsemän vuoden iässä...

9. Lancashire heeler

Tähän rotuun tutustuin kaverin Raffe-koiran kautta ja tykästyin kovasti erityisesti koiran ulkonäköön: jos jotakin rotua voitaisiin luulla saksanpaimenkoiran ja mäyräkoiran risteytykseksi, olisi se juurikin tämä rotu. Tarvitseeko siis perusteella miksi tämä iskee? :D Kippurahäntä on ainoa juttu mitä rodun ulkonäössä voisin muuttaa, sillä tykkään ns. suorahäntäisistä roduista enemmän, kun en välittäisi sitä otuksen - kröhöm - persreikää lenkillä kummemmin tuijotella...

10. Bullterrieri

Tämä on taas niitä rotuja, jotka ovat olleet jo vuosikaudet suosikkejani puhtaasti ulkonäkösyistä. Megalyhyt karva, valkoinen väri ja todella persoonallinen bodarimaisuus eivät vain voi olla sulattamatta sydäntäni. :p En osaa sen paremmin valintaani perustella.

Että semmoisia rotuja sattui mun TOP 10:een. Löytyikö keltään samoja suosikkeja vai onnistuinko esittelemään aivan käsittämättömän ankeita rotuja? :D

(Lainatut kuvat lähteineen 2, 3, 5, 6)

Hevosenleikkiä

Sitä taidettiin nukkua posottaa yli kymmeneen ennen kuin allekirjoittanut jalkautui kahvinkeittohommiin, isäntä kun oli tapansa mukaan Caroluksen aamulenkistä jo huolehtinut ja töihin karannut.

Siinä sitä aamukahvia hörppiessäni ja edellistä postausta naputellessani aistin pientä levottomuutta laumassa. Lämpöasteet olivat kivunneet jo hyvän matkaa kahdenkympin paremmalle puolelle eikä edes varjoisalla parvekkeella vilvoitusta saatu. Minähän en moista kaivannutkaan, tosin.

Sen sijaan elikot maleksivat ympäriinsä ja erityisesti koiruus yritti parhaansa mukaan vihjailla, että mitäs jos tehtäisiin jotain vähän vähemmän hiotuttavaa kuin tämä tällainen typerä lorviminen kämpässä, josta ei viileää nurkkaa löydy.

"Joo toki menkää pois, menkää niin kuin olisitte jo ajat sitten menneet..." tuntui Sinnikin tympeillä katseillaan viestittävän, samalla koiravapaasta hellepäivästä haaveillen.

Ja mikäs siinä, kun kelit kerran suosivat. Niinpä saivat kissat luksusvapaansa eli reilun neljän tunnin mittaisen koirattoman päivän kuorrutettuna avonaisella parvekkeen ovella ja me koiran kanssa, me suuntasimme vuorostamme meren rantaan!

Ihan mikä tahansa ranta ei kohteenamme ollutkaan, sillä lähdimme tutkimaan Äimäraution raviradan kupeessa sijaitsevaa rantaviivaa, jonka uumenissa olimme kuulleet koirille luvallisen uittopaikan sijaitsevan. Matkasta teki erityisen jännän se, että alueella hengailee ja vedessäkin lilluu tonnikaupalla elävää hevosenlihaa ja sekös tuppaa saamaan Caron aina erityisen vauhkoksi, hevoset kun ovat koiruuden mielestä ehkäpä kaikkein omituisinta maailmassa. Jopa omituisempia kuin venäjänvinttikoirat ja se on jo paljon sanottu se.

Ja siellähän niitä sitten oli, niitä hevosia kaikissa mahdollisissa väreissä. Hepat piti luonnollisesti haukkua päästä kavioihin ja minä sen kun nolon turhautuneena murahtelin, että "ei kun nyt mennään uimaan eikä olla tommosia juntteja", vaan vähätkös se elikko mun mutinoitani kuunteli. Kun se on päättänyt, että heppa on paha, niin se heppa on silloin paha sama vaikka sen nakeilla ja koirankekseillä koristelisi ja pinkkiin mekkoon pukisi. Joten niin sitä sitten nahkaremmin kanssa heppoja mahdollisimman hyvällä turpa..ei kun turvavälillä ohiteltiin ja koitettiin olla pillastuttamatta aivan koko Oritkarin asukaskuntaa.

Kun oltiin turvallisen matkan päässä hepoista, uskallettiin testailla myös Flexissä kulkemista. Eihän meillä muutoin tuollaista kapinetta olisikaan, vaan kun se on edesmenneen Roni-perhoskoiramme peruja, niin noita käyttökertoja on sitten uintireissuilla keräilty, kun ei aivan kaikkialla kehtaa koiraa vapaanakaan uittaa, jos on muuta sakkia lähistöllä. Yhtään ei kyllä ole hajua Flexin tarkasta mallista eli kuinka painavan koiran taluttimeksi se soveltuu, joten nahkaremmi on pakostikin mukana aina varuilta oltava. Tämän päivän perusteella tulin kyllä aatoksiin, ettei ison koiran Flexi olisi huono juttu Carollekaan, jos sitä vaikkapa metsälenkillä ja vastaavilla vapaamuotoisilla reissuilla käyttäisi, jos vaikuttaa siltä, että seutu on liian vilkasliikenteistä vapaana juoksemiseen.

Enpä vaan olisi etukäteen arvannut, että hieman turhan vilkasliikenteinen meille oli myös Oritkarin ranta. Matalaa vettähän tuolla on satojen metrien matkalla rannasta poispäin (toisinaan sitä hiekkapohjaa pitkin lompsutellessamme pohdiskelin josko siitä ihan Ruotsiin asti voisi hiukset kastumatta tassutella) eli paikka vaikuttaa oikein turvalliselta myös hevosista hullaantuvan koiran kanssa oleiluun, välimatkaa kun voi ottaa oikein huolella, mutta eipäs se sitten niin turvallinen paikka ollutkaan - sen enempää koirille kuin hevosillekaan.

Kyllä siinä perkeleet kaikuivat varmaan Oulunsalon rannoilla saakka, kun allekirjoittanut karjui kitarisansa turvoksiin "tottelevaiselle" koiralleen, joka peräti kahdesti ryntäsi ei enempää eikä vähempää kuin kesken uinnin peräti parinsadan metrin päässä jolkotelleiden hevosten luo rähjäten kilteille koniparoille kuin viimeistä päivää! Ei mitään jakoa, että olisin ehtinyt koiran kiinni ajoissa napata, karkuun lähtö kun tapahtui sekunneissa ja minä, no minä en ole mikään erityisen vikkeläjalkainen nisäkäs, vaan enemmänkin sellaista "tullaan kun keretään" -tyyppiä. Niin kuin VR:n kalusto, siis.

Kaikkea ovat hevosihmiset niillä rannoilla ilmeisesti nähneet ja kokeneet, sillä kummaltakaan, sen enempää uhreiksi joutuneelta ratsastajatytöltä kuin rattaineen veteen hevosta juoksuttamaan tulleelta raviohjastajaltakaan emme osaksemme vastahaukkuja saaneet, mutta ai piru, että ihmisenpentua hävetti, kun ei koiraansa kuriin saanut... Hiekkaan teki mieli kaivautua, ja syvälle sittenkin! Kaiken lisäksi unohtui vielä anteeksikin uhreiltamme pyytää, niin kovasti kun tuli keskityttyä koiran pikaiseen kiinniottoon. Hyvät tavat olivat siis hukassa yhtä pahasti niin koiralla kuin sen omistajallakin, voi me pölijät!

Noh, opittiinpahan tästäkin päivästä se, että vaikka vieraiden koirien luo ei Caro ilman lupaa koskaan juokse eli uskoo kyllä sanaa, niin hevosten kohdalla se hevonen menee kyllä kaikkien käytöstapojen edelle. Toisin sanoen kun en heti kerrasta uskonut, niin toisesta sitten viimeistään enkä tasan tarkkaan enää antanut Caron vapaana olla, jos yksikään niistä monista rannalla pörräävistä hevosista sattui meistä alle 400 metrin päähän. Onnistuihan se uiminen onneksi Flexiin kytkettynäkin, joten niin tuli uitettua sekä koira että sen auktoriteettiongelmainen komentajakin, joka oikein talviturkkinsa suolaveteen samalla heitti. Ihan pätevä reissu siis ja ennen kaikkea kovasti opettavainen. Ei tuo viimeiseksi uintikerraksi Oritkarissa jää, eli totuttautuminen heppoihin jatkukoon, mutta jatkossa kuitenkin tiukasti kytkettynä heppojen tullessa sen vajaan puolen kilometrin päähän. Turvallisuus ennen kaikkea, vaikka hauskaa pidettäisiinkin. :)