Lauren Beukes: Zoo City; Eläinten valtakunta

Alkuperäisteos: Zoo City (2010)

Kirjoittanut: Lauren Beukes

Kustantaja: Aula & Co

Suomennettu: 2016

Sivuja: 409

★★★★☆

"Zinzinillä on selässään laiskiainen, taito kirjoittaa toimivia nigerialaiskirjeitä ja maaginen kyky löytää kadonneita esineitä. Kun hänen viimeisin asiakkaansa, vanha nainen, kuolee ja poliisi takavarikoi hänen palkkionsa, Zinzin on suostuttava tehtävään jota hän inhoaa: etsimään kadonnutta henkilöä.

Salamyhkäinen musiikkituottaja Odi Huron palkkaa hänet etsimään kadonnutta teinitähteä ja keikka saatta olla Zinzin tie vapauteen, pois Zoo Cityn saastaisesta slimmista jossa rikolliset eläinkumppaneineen eleävät helvetillisen Pohjavirran pelossa.

Sen sijaan tehtävä sinkoaa Zinzin yhä syvemmälle rikollisten ja taikuuden vääristämän kaudpungin ytimeen, jossa hänen on kohdattava elettyjen elämien synkät synkät salaisuudet - myös omansa.

Zoo City on hyytävän terävä ja oivaltavan kepeä sekoitus urbaania fantasiaa, koukuttavaa trilleriä ja Etelä-Afrikan nykytodellisuutta. Teos palkittiin Arthur C. Clarke -palkinnolla vuoden parhaana scifi- ja fantasiakirjana."

Näemmä välillä kannattaa tarttua sellaiseenkin kirjaan, jossa tuntuu olevan kaikkia oman maun vastaisia elementtejä. Kun näin blogeissa ensimmäisiä postauksia Zoo Citystä, jo pelkkä nimi sai minut kääntymään kannoillani, sillä luulin sen olevan ihmsten kamppailua villiintyneitä eläimiä vastaan. Kuitenkin tartuin kirjaan, sillä etukannessa komeilee teksti: "Lauren Beukes on todella, todella lahjakas" ,George R.R. Martin. Martinin kaltaisen kirjailijan huomio sai minutkin kiinnostumaan.

Poikkeukselliseti en ole lukenut kirjasta arvosteluja tai edes takakansitekstiä, joten kokemis oli yhtä positiivista yllätystä. Zoo Cityssä eläimet eivät suinkaan ole valtaamassa maailmaa, vaan ihmiset saavat eläimen taakakseen tekemistään rikoksista, eläintä ei kuitenkaan anneta häpeän merkiksi ihmisten toimesta vaan ne ilmestyvät jostakin, joskaan kukaan ei tiedä mistä tai miksi. Eläimelliset saavat eläimensä mukana myös yliluonnollisia kykyjä, joita he joutuvat hyödyntämään useimmiten laitapuolen kulkijoina, sillä eläimellisiä syrjitään.

Päähenkilö Zinzi elää jo keskellä rikollisvyyhtejä, joten hänen ei voi sanoa joutuvan niihin vaan hän pikemminkin vajoaa syvemmälle. Zinzi ottaa poikkeukselisesti vastaan kadonneen henkilön etsinnän, ei vain rahan vaan myös oman uteliaisuutensa tähden, siinä sivussa hänellä on selviteltävänä mm. mies- ja rahasotkuja. Minua ei niinkään kiinnostanut kirjan mysteerielementti, sillä kirjallisuudessa mysteerit on tarkoitettu ratkaistaviksi, miksi siis ihmetellä asioiden etenemistä? Tosin Beukesin juonenkäänteistä, jotka eivät olleet aina tavanomaisempia dekkareille. Eniten minua viehätti kirjassa maailma ja ihanan persoonalliset hahmot.

Sankaritar Zinzi December on kantaa taakkanaan Laiskiaista, mutta on jo hyväksynyt osansa eläimellisenä, vaikkakin kontrasti hänen entisen, ylellisen elämänsä ja nykyisen rikosten täyteisen slummin välillä on huomattava. Nokkela ja näsäviisas Zinzi ei kuitenkaan säpsähdä katujen kauhuja ja tietää jo miten rikollisia käsitellää. Zinzi tehtailee työkseen huijauskirjeitä ja etsii kadonneita esineitä. Kumpikin työ ja niiden mukana tulleet ihmiset ovat olennainen osa tarinaa, jossa päästään seikkailemaan Etelä-Afrikan slummeissa ja bisnesmaailmassakin.

Miljöönä Etelä-Afrikka on mielenkiintoinen, enkä ole ennen lukenut mitään sinne sijoittuvaa kirjaa. Zoo Cityssä kietoutuvat mielenkiintoisesti fantasia ja muti-taika, johon monet afrikkalaiset uskovat. Muti-taika pitää sisällään vanhoja uskomuskia ja pelkoja, mutta sen käyttötavat ja henkien yhteydenotot ovat modernisoituneet, esim. henget saattavat ilmoittavaa itsestään sähköpostitse tai puhelimella, riippuu vain kuka siihen uskoo.

Eläimellisyys olisi saattanut jäädä kirjassa ehkä liian pinnalliseksi ellei Beukes olisi ujuttanut kirjaan "aineistoja", joissa kerrotaan eläimellisten elämästä vankilassa sekä tutkitaan eläimellisyyttä tieteellisesti. Myös kaikkien kammoksuva Pohjavirta saa perusteellisemman selityksen juurikin tällaisen "tutkimuksen" kautta. Olen hulluna kaikkiin kirjoihin joissa on lisämateriaalina itserakennetun maailman faktoja, sillä ne vain kertovat kuinka syvällisesti kirjan maailmaa on pohdittu ja rakennettu.

Zoo City sisälsi kaikkea mistä kirjoissa pidän, vaikkei tämä ollutkaan aivan mukavuusalueellani. Eläimellisyyden mukana tulevat kyvyt olisivat voineet olla hieman isommassa osassa kuin pikaisina mainintoina. Tämän takia toivoisinkin, että kirjalle tulisi jatkoa tai joku muu samaan maailmaan sijoittuva kirja. Zoo City on fantasiageneressä raikas tuulahdus eläimellisyytensä kanssa, mutta myös siksi, että se sijoittuu miljööseen ja kulttuuriin, joihin fantasiakirjat eivät yleensä sijoitu (tai sitten niitä ei vain suomenneta, eikä niistä siis tiedetä).

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

Kirjoittanut: Emmi Itäranta

Kustantaja: Teos

Julkaistu: 2015

Sivuja: 335

★★★★☆

"Toistuvien tulvien koettelemalla saarella nuori kutoja Eliana löytää Seittien Talon pihasta verisen, puhekyvyttömän naisen. Vain naisen ihoon kirjoitettu nimi vihjaa siitä, kuinka hän on päätynyt kutojien luokse.

Tulvien pahetessa myös tuntematon sairaus alkaa vaivata saaren kasveja, eläimiä ja ihmisiä. Äänettömän naisen tarinaa selvittäessään Eliana löytää itsensä keskeltä saaren  historian j anykyisyyden kudelmaa, jonka langat lomittuvat ja kietoutuvat toisiinsa kuin kutojien seinävaatteissa - tai niissä unissa, jotka ovat saarella kiellettyjä.

Kudottujen kujien kaupunki on Emmi Itärannan toinen romaani. Sen mestarillisesti kudottu juoni, syvä inhimillisyys ja tarkka, kaunis kieli näyttävät maailman joka on meillekin totta."

Olen aiemmin lukenut Itärannalta Teemestarin kirjan, josta en pitänyt niin paljon kuin olisin olettanut. Huolimatta latteasta kokemuksesta, jonka Teemestarin kirja minulle antoi, tartuin silti Kudottujen kujien kaupunkiin, en ole kyllä ihan varma miksi.

Kirjan päähenkilö on nuori kutoja Eliana, joka elää muiden kutojien tavoin Seittien talossa, joka on yksi Taitojen Taloista. Seittein Talon lähettyviltä löytyy nuori, pahoinpidelty nainen, jolla on tatuoitu käteen Elianan nimi. Naista aletaan hoitaa Seittien Talossa ja hän jää sinne asumaan, kun hän osoittautuu taitavaksi kutojaksi, eikä pysty kertomaan mitään itsestään.

Sen lisäksi että Eliana yrittää selvittää miksi tytön kädessä lukee hänen nimensä, hän pyrkii myös säilyttämään salaisuutensa. Kaupungissa, jossa unien näkö on kielletty alkaa ilmetä uniruttoa, joka tekee kaupunkilaisten elämästä entistäkin tukalampaa jo valmiiksi totalitaarisen vallan alla.

Kamppailessaan näiden asioiden kanssa Eliana ja puhumaton Valeria alkavat pikkuhiljaa lähntyä.

Kirja käsittelee taas tärkeitä teemoja, mutta minusta oli mukavaa, että tässä kirjassa oli tärkeiden teemojen lisäksi enemmän seikkailun ja juonen tuntua. Itärannan tyyli sopii paljon paremmin fantasiaan kuin dystopiaan. Lisäksi hänen luovuutensa pääsi kunnolla kukoistamaan, kun hän sai luoda kokonaan oman maailman ilman meidän maailmamme rajoituksia. Kirjassa oli monia elementtejä joista pidin, kuten unet, taitojen mukaan jaetut talot sekä erityisesti tatuoinnit. Tatuoinnit ovat liian vähän käytetty elementti suomalaisessa kirjallisuudessa, ja alkujaan se olikin yksi syy, joka sai minut jatkamaan kirjaa hitaasta alusta huolimatta.

Tässä kirjassa on samoja elementtejä kuin Teemestarin kirjassa, totalitaarinen valtio sekä päähenkilö, joka piilottelee salaisuuttaan. Toisin kuin Norian seikkailuissa, Elianan kapina ei jää yksilötasolle, vaikkei hänestä tule Katnissin tapaista kapinan keulakuvaa. Teemoista taas ympäristö ja ihmisen tuhovoima ovat kirjassa keskeisiä, mutta mukaan mahtuu myös useampia teemoja kuten sukupuoli, eikä nyt puhuta vain miehistä ja naisista.

Vaikka alku kangerteli pidin silti kirjasta todella paljon. Elianan ja Valerian suhde oli ihanan rauhallinen, eikä olennaisesta lipsuttu mihinkään vaaleanpunaiseen huttuun ja palattu taas takaisin etenemään juonessa,vaan nämä kaksi asiaa kulkivat koko ajan rinnakkain. Myös sukupuolen käsittely tässä kirjassa oli positiivinen yllätys, vaikka Ila olikin pienessä roolissa.

Odotan mielenkiinnolla millaisia kirjoja Itäranta tulee tulevaisuudessa meille tarjoamaan. Henkilökohtaisesti toivon sen olevan lisää fantasiaa, mutta tuskin tulen karttamaan muitakaan genereitä, jos hän niistä kirjoittaa.

J.S. Meresmaa: Keskilinnan ritarit

Kirjoittanut: J.S. Meresmaa

Kustantaja: Osuuskumma

Julkaistu: 2016

Sivuja: 385

★★★☆☆

"Murhia, juonia, valtapelejä sekä miesten välistä intohimoa.

Keskilinna. Kaupunki, jonka kuningas hallitsee alusmaita hovijuonten puristuksessa. Kaupunki, jossa ritarin ovela mieli on hänen paras aseensa – ja toisinaan hänen tuhonsa.

"He ottivat miekkani, ja kerrankin olin tyytyväinen, että isäni oli kuollut."

Keskilinnan ritarit koostuu kolmesta pienoisromaanista: Aseenkantajan kunnia , Ritarin ansio ja Kuninkaan tahto. Pienoisromaanit on julkaistu aiemmin e-kirjoina. Painettu versio sisältää epilogin, joka on entuudestaan julkaisematon."

Kiinnostuin näistä pienoisromaaneista kun ne ilmestyivät, mutta koska minulla on ollut huonoja kokemuksia e-kirjoista jätin nämä suosiolla väliin. Onneksi tämä kokoelma kuitenkin painettiin ja pääsin lukemaan Jehremin ja Konnon seikkailuista.

Konno on Jehremin uskollinen aseenkantajakokelas, jonka maailma kuitenkin musertuu kun Jehrem ei halua häntä aseenkantajakseen. Konno joutuu häpeissään ja pettyneenä palaamaan kotiinsa. Mutta Jehrem ei erottanut Konnoa siksi, että tämä olisi hoitanut tehtävänsä huonosti, vaan Jehrem huomaa omaavansa tunteita Konnoa kohtaan. Eivätkä nämä tunteet ole sellaisia mitä ritarin ja aseenkantajan välillä kuuluisi olla. Konnon erottaminen on kuitenkin viimeinen pisara Jehremin ritarin uralle, joka on saanut kolhuja hänen edellisen aseenkantajansa kuolemasta, joten hän menettää miekkansa. Jehrem alkaa tonkimaan menneitä ja haluaa selvittää kuka oli hänen aseenkantajansa kuoleman ja hänen mustamaalaamisensa takana. Avukseen hän pyytää ainoan henkilön johon uskaltaa luottaa ja vastahakoisesti Konno liittyy mukaan seikkailuun, jonka seurauksena paljastuu juonia juonien perään. Jottei juonien ratkominen olisi liian helppoa täytyy selvitellä omia tunteitaankin.

Vaikka haluaisin lukea enemmän homoseksuaalisista suhteista etenkin fantasiakirjoissa, olin hieman varautunut tämän kirjan suhteen. Ensinnäkin siksi, että olen lukenut muutamia kirjoja joissa on mukamas juoni, mutta se jää latteaksi kuten hahmotkin, sillä tarina on kirjoitettu mentaliteetilla "hihiii, miehet panee". Toiseksi mietin kuinka nopeatempoisia (hutaistuja) nämä kolme tarinaa olisivat, sillä jokainen niistä oli noin 120 sivua pitkä, ja jokaiseen pätkään on mahdutettu romantiikkaa, mysteeriä, seikkailua ja selityksiä kirjan maailamasta.

Onneksi ennakkoluuloni kirjasta osoittautuivat vääriksi. Meresmaa on saanut kaiken luvatun mahtumaan pieniin paketteihin vieläpä tosi luontevasti, missään kohtaa ei ole hätiköintiä tai tönkköyttä. Kirjan maailman selitykset tulevat esiin kuvailussa ja hahmojen ajatuksissa, eikä niissä siten ole selityksen tuntua. Pidin siitä, että juoni kulki tasaisesti eteenpäin, sillä kirjassa minua kiinnosti nimenomaan juonittelut ja niiden selvittelyt. Kirjan juonikuviot ovat oikeasti melko haastavia enkä ihan heti arvannut ketkä olivat kaiken takana.

Vaikka olin enemmän kiinnostunut tarinan juonitteluista en silti pitänyt Konnon ja Jehremin suhdetta tylsänä tai väkinäisenä. He eivät antaneet tunteiden sekoittaa itseään liikaa vaan muistivat seilaavansa vaarallisilla vesillä, kirjassa ei myöskään sorruttu facepalmauksia aiheuttavaan ns. naismaiseen lepertelyyn joita on homoromantiikassa tullut myös luettua vaan miesten keskenäinen kiusoittelu oli nokkelaa. Pidin kummastakin hahmosta, mutta etenkin Konnosta, sillä hänessä tapahtuu tarinan aikana selviä muutoksia. Lisäksi asetelma heidän suhteessaan on mielenkiintoinen, ei aivan sellainen, jota yleensä palvelija-palveltava -romansseissa näkee.

Juonittelun ja romanssin lisäksi kirjan maailma on kiinnostava. Kiinnostuin eritoten Delvistä ja delviläisnaisten maineesta. Oli mukava lukea vahvoista, itsenäisistä ja hieman kieroistakin naisista, vaikka he olivatkin vain sivuosissa. 

Tätä kirjaa lukiessa tulee kuitenkin muistaa, että kyse on kolmen pienoisromaanin yhteisniteestä. Ritarin ansio ja Kuninkaan tahto -osien alussa kerrataan edelliset tapahtumat jolloin voi helposti tulla tunne, että kirjassa toistetaan liikaa. Kuitenin kirjat ovat alunperin ilmestyneet erikseen ja julkaisuväli on kestänyt jonkin verran, jolloin lukijoille pieni kertaus on ollut tarpeen.

Suosittelen kirjaa niille jotka haluavat lukea miesten (ei itseään etsivien teinipoikien) välisestä romanssista. Vaikkei fantasiasta olisi kiinnostunutkaan niin en usko sen häiritsevän tässä kirjassa, koska tämä ei sisällä esim. taikuutta vaan fantasia tulee Meresmaan itse luomasta maailmasta. Suosittelisin myös niitä, jotka ovat lukeneet e-kirjat vilkaisemaan kirjan epilogia, joka antaa sarjalle hallitumman lopetuksen kuin pelkkä Kuninkaan tahdon loppu.

Kuva Lukutoukan kulttuuriblogista. Äijämeininki tulkittu lähinnä siten, että päähenkilöt olivat miehiä :-D

Herbjørg Wassmo: Dinan kirja

Alkuperäisteos: Dinas bok (1989)

Kirjoittanut: Herbjørg Wassmo

Kustantaja: Otava

Julkaistu: 2002

Sivuja: 557

★★★½☆

"Dina tulee kuusivuotiaana vanhingossa aiheuttaneeksi äitinsä kuoleman. Isä ei enää siedä nähdä häntä ja yksinäinen tyttö kehittää omat tapansa selviytyä. Hän seurustelee kuolleen äitinsä kanssa, muiden ihmisten tunteet eivät häntä juuri liikuta.

Kun Dina kuusitoistavuotiaana naitetaan paljon itseään vanhemmalle kestikievarin isännälle, hän on yhtä aikaa oikukas lapsi, kiihkeä nuori nainen ja jääkylmä paholainen.

Onni kestää aikansa, mutta kun Jacob väsähtää ja etsii rauhaa viileämmästä sylistä, Dinan viha herää ja Jacobin reki syöksyy rotkoon.

Nuoresta leskestä kehittyy osaava kestikievarin emäntä, mutta edelleen hän tekee mitä haluaa ja ottaa kenet haluaa. Kunnes viimein kohtaa vertaisensa. Salaperäinen venäläinen kulkija ei suostu omistettavaksi.

Mutta Dina on haukka miehen yllä, Dina on noita."

Dinan kirjaan törmäsin ensimmäistä kertaa kirjablogeissa, silloin en hirveästi kiinnostunut, mutta mieleeni jäi se, että Dina oli vahva persoona ja kirja oli jättänyt lukijat hämmentyneiksi. Intouduin lainaamaan tämän vasta selatessani tätä kirjastossa ja nähdessäni sanan "noita" ja odotinkin, että kirjassa esiintyisi jonkinlaista noituutta. No, varsinaista noituutta ei harrastettu, mutta Dinan vahvassa luonteessa ja älyssä oli kyllä taikaa, joka lumosi niin hahmot kuin lukijankin.

Dina traumatisoituu aiheutettuaan vahingossa äitinsä Hjertrudin kuoleman. Tapahtuma jättää tyttöön jäljen, joka muuttaa hänen koko elämänsä. Dina ei kuitenkaan kaipaa äitiään tai sure menetystään, sillä Hjertrud on hänen luonaan aina. Tarina ei ole siis mitään puuttuvan palasen etsimistä, sillä Dina ei koe minkään puuttuvan. Siitä huolimatta Dina taantuu lähes eläimelliselle tasolle, eikä asiaa auta lainkaan se, että hänen isänsä karkoittaa tyttärensä vieraiden hoteisiin kun ei kestä nähdä tätä.

Yhteisön paine ja paheksunta saa kuitenkin Dinan isän ottamaan tyttärensä takaisin luokseen ja mukana tilalle tulee Tomas-poika, joka ei kykene edes aavistamaan millaisen tulevaisuuden Dina hänelle antaa. Dinan isä on päättänyt, että Dinan on aika kasvaa ihmiseksi ja siihen tehtävään palkataan opettaja Lorch. Ajan kuluessa Dina alkaa jälleen käyttäytyä ihmismäisesti, mutta ei koskaa naiselle tai säädylleen sopivalla tavalla, sillä hän haluaa vain soittaa selloa, ratsastaa ja on taitava laskemaan. Nämä erikoisuudet aiheuttavat jatkuvia riitoja, etenkin kun taloon tulee uusi äitipuoli Dagny, joka sekä halveksii että pelkää tytärpuoltaan.

Tilanteen käydessä sietämättömäksi Dina naitetaan perhetuttu Jacob Grønelville. Avioliitto ei suinkaan ole sellainen kuin me yleisesti ajattelemme alaikäisen tytön ja vanhan miehen välisen liiton olevan, sillä himoistaan huolimatta Jacob on hyvätahtoinen mies ja Dina itse hyväksyi miehen, kävi jopa itse tarkistamassa miehen omaisuuden ja keskustelemassa heidän liittonsa sisällöstä! Heidän suhteensa ei kuitenkaan ole tasa-arvoinen, sillä Dina saa miehestä yliotteen, hallitsee tätä, lumoaa ja pitää näkymättömässä lieassa. Mutta vain siihen asti kunnes Jacob venyttää liekaa liian pitkälle, kohtalokkain seurauksin.

Koko kirjan ajan Dinalla on samanlainen vaikutus ihmisiin, hänen oudot tapansa hämmentävät ja pelottavat, mutta hänen toimensa ja älynsä herättävät kunnioitusta. Dina haalii ympärilleen ihmisä pitäen näitä ominaan, eikä päästä irti. Dinan hulluus ei tule muille ihmisille julki (paitsi ehkä lappalaispiika Stinelle) vaan hän elää yksin haamujensa kanssa. Haamut eivät useinkaan piinaa Dinaa vaan hän haluaa pitää ne lähellään aivan kuten ihmisetkin, joista hän omalla tavallaan välittää. Dina keksiikin keinon miten saa pidettyä vastentahtoisetkin ihmiset itsellään.

Dinan käytöksen lisäksi viksahtanutta tunnelmaa luo kuvailu, jonka vertauskuvat ovat välillä erikoisua ja kuvailu keskittyy enimmäkseen hajuihin. Etenkin tuo hajujen kuvaaminen saa minulla nousemaan karvat pystyyn, sillä harvemminen puhuttiin mistään ruusuista.

Aluksi olin innoissani kirjasta. Dinan omituinen käytös ja häpeilemätön rajojen ylitys oli niin mielenkiintoista luettavaa. Kuvitelkaa millaista hämmennystä herättää noin kaksikymppinen leski, joka hallitsee omaisuuttaan ja kaupantekoa, poltellen piippua herrainhuoneessa! Harmi vain, että lopussa Dinan luonne ja erikoisuudet hieman lässähtävät ja hän alkaa mm. kohennella poveaan saadakseen aikaan parempia sopimuksia.

Ajoittain kirja kuitenkin junnasi liikaa paikoillaan. Yleensä pidän siitä etteivät kirjan hahmot juokse täyttä vauhtia tarinan läpi, vaan mukana on myös hieman arkea. Tässä kirjassa sitä oli kuitenkin hieman liikaakin, ja välillä lukeminen tyssäsi monen aukeaman mittaisiin selityksiin Reinsnesin joulunviettoon valmistautumisesta tai laivan varustamisesta. Oikeastaan minusta tuntui, ettei kirjassa ollut kokonaista juonta, vaan kaikki oli Reinsnesin tilan slice of life:ia. Kirja oli ennemmin pienten juonikaarien kokonaisuus, mutta sillä ei ollut tiettyä päämäärää, paitsi aivan lopussa kun Dina alkaa haluta venäläistä matkamiestä ja yrittää keksiä keinon pitää tämän lähellään. Toisaalta eihän elämällä yleensäkään ole yhtä kokonaista päämäärää, vaan niitä tulee ja menee.

En oikein osannur tähdittää tätä kirjaa, sillä itse lukeminen ei tuntunut niin ihmeelliseltä liiallisen slice of life:n takia kuin se mitä ajatuksia ja tuntemuksia Dinan hahmo herätti. Tämä kirja jäi todellakin kaivamaan mieltä, mutta onneksi Goodreadsia kaiveltuani huomasin ettei tämä ole yksittäinen kirja vaan sarja! Kirja jäikin vähän kesken. Seuraava kirjaa ei valitettavsti ole suomennettu, eikä viimeistä käännetty edes englanniksi. Haluaisin kyllä lukea Benjaminin kirjan, joka on ainakin englanniksi, mutta en ole varma onko kolmatta osaa käännetty edes ruotsiksi, mikä on sinänsä sääli sillä on harmi jättää mielenkiintoinen sarja kesken.

"Minä olen Dina. Jalkani kasvavat kiinni lattiaan, kun seison yöpikusillani ja näen kuun kulkevan Hjertrudin taivaan poikki. Sillä on kasvit. silmät, suu ja nenä. Toinen poski on hieman kuopalla. Hjertrud seisoo vielä vuoteeni äärellä ja itkee, kun luulee minun nukkuvan. Mutta en minä nuku. Minä kuljen taivaan poikki ja lasken tähtiä, jotta hän näkisi minut"

S. 339 

Anu Kaaja: Muodonmuuttoilmoitus

Kirjoittanut: Anu Kaaja

Kustantaja: Teos

Julkaistu: 2015

Sivuja: 167

★★½☆☆

"Napoleon-patsas lähtee kävelemään. Jumalallinen sanansaattaja ryhtyy häiritsemään ikkunanpesijää ja tamperelaisilta jatkoilta päädytään Aurinkokuninkaan hoviin.

Anu Kaajan esikoisteoksessa Muodonmuuttoilmoitus metamorfiisit, myyttiset olennot ja traagiset kohtalot herätetään henkiin mitä odottamattomimmissa yhteyksissä. Kaajan kielessä rivo häpeilemättömyys vaihtelee lyyrisen ja herkän kanssa. Kirjan tarinat ovat yhtä aikaa fantasmaattisia ja realistisia ne kätkevät ja paljastavat kaiken sen, mikä on ihmiselle tärkeää ja vaikeaa, oli kyseessä sitten raha, ruoka, koti, sukupuoli tai seksi."

Jaahas, mitä tästä sanoisi. Ensinnäkin olen huono lukemaan novelleja, sillä ne tuntuvat usein jäävän jotenkin kesken tai ovat hutaistuja, mutta Muodonmuuttoilmoituksessa novellit olivat kuin satuja (hyvin outoja ja häiritseviä sellaisia), joten niihin lyhyys sopi. Tämä on myös vaikea arvostella kokonaisuutena, sillä kaikki 27 novellia olivat hyvin erilaisia, joten kokonaistähtimäärää on vaikea määrittää.

Tärkeimmäksi teemaksi kirjassa nousi seksi ja seksuaalisuus. Niitä käsiteltiin suurimmassa osassa novelleja, joskaan ei mitenkään aivan perinteisesti. Seksiä harrastettiin niin elävien kuin elottomienkin asioiden kanssa halusivatpa ne/he sitä tai eivät. Periaatteessa voisi ajatella, että seksiä koskevissa novelleissa oli kyse myös vallasta ja hallinnan tunteesta, seksi taas on siihen vain väline.

Muita aiheita ovat mm. lasten kasvatus ja väkivalta, kauneusleikkaukset, itsemurha ja halu tulla rakstetuksi. Novellit olivat kuitenkin sen verran haastavia, ettei kaikkia vetauskuvia saa selvitettyä. Mietin tätä lukiessani, että joistakin näistä novelleista pitäisi kirjoittaa analyysi menisi minulla sormi suuhun, sillä joidenkin novellien tulkinta lähentelee hieroglyfien kääntämistä.

Kaajan novellien kirjotustyyli on aika vaihtelevaa, kuten takakansitekstissä luvattiin: välillä tarina soljuu eteenpäin lähes runomaisin lausein ja toisessa novellissa taas käytetään kieltä, joka vetää vertoja merimiesten ärisemiselle. Minua ainakin välillä häiritsi ronsikien sanojen käyttö, vaikka itse kiroilen paljon. Toisaalta tekstien kieliasu vaihteli novellin tunnelman mukaan, jolloin karski kuvailu oli oiva tehokeino, joskin jotkut novellit suorastaan oksettivat.

Tällaisesta tyylien vaihtelusta ja myyttisten olentojen ja hahmojen käytöstä tulee mieleen Laura Gustafsson, etenkin hänen kirjansa Huorasatu, joka on lempi kirjani, kummassakin kirjassa on myös feministinen ote. Joku voisi siis luulla, että pidin tästäkin kirjasta, mutta en pitänyt. Kaajan kirjassa inhottavilla aiheilla ja kuvailulla suorastaan mässäillään, esimerkiksi patongit raiskaavat naisen ja miehet avuttoman kalaolennon. Lisäksi novellit olivat liian taiteellisia minun makuuni, oikeastaan jopa hieman tekotaiteellisia.

Tyylin lisäksi kirjasta teki hieman hankalaa luettavaa sekin, että repliikit oli jaoteltu vain sisennyksillä, joten välillä saattoi sekoittaa  että puhuiko joku vai aloitettiinko uusi kappale.

Suurin osa kirjan novelleista sijoittui siihen kahden ja kolmen tähden välille, mutta aion esitellä parasta ja huonointa novellia, jotka poikkesivat tuosta kahden ja puolen tähden normista.

Not3 ☆☆☆☆☆

1.Vesi

Kaksi äijää kännissä kalastamassa ja raiskaamassa kalaolentoja, samalla toinen pohtii seksuaalisuuttaan.

2. Leipomo

Patongit joukkoraiskaavat naisen joka aamu ja leipuri pelastaa naisen käymällä itse tämän kimppuun, opetusta en hoksannut eikä onnelista loppua ollut.

3. Kleopatra

Turistimies kertoo turistinaiselle kuinka Kleopatra joukkoraiskattiin tämän kuoltua. Voi sitä sperman määrää.

Ja sitten ne helmet, jotka olivat oikeastaan kauneimpia novelleja, joita olen lukenut:

Top3 ★★★★★

1. Kuoret

Novelli käsittelee kauneusleikkauksia kertomalla naisesta, joka hankkii itselleen muoviset kyljet, joiden sisuksiin saa koristeita. Jotenkin ajatus koristeltavista kyljistä oli samalla sekä karu, että nerokas, mutta myös kaunis visuaalisestia ajateltuna.

2. Kettu

Vaikka ajojahdista kertova novelli on karu, siinä oli silti jotakin salaperäistä ja hienostunutta. Kuvailu oli lumoavaa.

3. Pakkanen

Merenneito tarkkailee kaihoisasti Pakkasta jääpeitteen alla, luistelijapariskunta viiltelee terillään jäätä. Pakkanen antaa merenneidolle lahjan, mutta se ei ole sitä mitä neito kaipaa. Todella riipaiseva tarina rakkaudesta, jota ei voi saavuttaa, eikä korvata.

Suosittelen tätä kirjaa sellaiselle henkilölle joka on kiinnostunut modernista kirjallisuudesta tai runoudesta, myös pieni feministinen ote sekä ujostelemattomuus on suotavaa, sillä hempeän kannen ei kannata antaa hämätä. Omalle kohdalleni tämä oli liian taiteellinen.

Italo Calvino: Ritari joka ei ollut olemassa

Kuva: Goodreads

Alkuperäisteos: Il cavaliere inesistente (1959)

Kirjoittanut: Italo Calvino

Kustantaja: Tammi

Julkaistu: 204

Sivuja: 126

★☆☆☆☆

"Frankkien armeija on järjestäytynyt Pariisin punaisten muurien juurelle Kaarle Suuren katselmusta varten. Kulkiessaan paladiiniritariensa ohi kuningas huomaa ritarin, jonka häikäisevän valkoinen haarniska loistaa aamun valossa. Uteliaana hän pyytää ritaria kohottamaan silmikkoaan ja näyttämään kasvonsa. Ritari kieltäytyy - yksinkertaisesta syystä. Häntä ei ole olemassa...

Tästä alkaa ritari Agilulf Guildivernesin tarina, persoonan joka on irrallisiksi jääneiden tietoisuuksien ja tahdonvoimien summa. Aseenkantajanaan ritarilla on Gurdulu, joka on tosin olemassa, mutta ei tiedä sitä itse. Kun synkkäkatseinen nuori Torrismond asettaa Agilulfin nimen ja ritarikunnian kyseenalaiseksi, täytyy loukatun ritarin lähteä maailmalle puolustamaan mainettaan."

Taas yksi koululukeminen kärsitty. Ritari joka ei ollut olemassa  on aikuisten satu, jossa nunna kertoo ritari Agilulfin tarina siitä kuinka vaikeaa on olla olematon ritari. Vaikka äidinkielenopettajani hehkutti tätä en pitänyt tästä lainkaan. Ymmärsin kyllä mitä aiheita tarina käsitteli, mutta se ei poista sitä kuinka paljon minua ärsyttivät sekä hahmot että tyyli.

Agilulf on vain leijuva haarniska, joka suoriutuu tehtävistään täydellisesti, mikä tietenkin ärsyttää muita sotilaita. Vaikka Agilulf haluaa olla olemassa halveksii hän silti olemassa olevien virheitä, mutta täydellisiä ihmisiä ei ole, niin ei ole Agilulfiakaan. Agilulfin olemattomuuden korostaminen sekä ärsytti että oli myös ristiriitasta, sillä kirjailija alkaa lopussa lipsua kuvailussaan mm. kuvailemalla Agilulfin hymyä, jota ei pitäisi olla, saatika näkyä muille hahmoille.

Agilulfin vastakohtana taas on hänen aseekantajansa Gurdulu, joka on kaikkea mahdollista aina kalasta soppaan asti. Minun teki mieli repiä silmät päästäni lukiessani hänen yrityksiään olla ties mitä. Gurdulu oli kerrassaan idiootti.

Olevaisen ja olemattomuuden lisäksi kirjassa käsitellään muitakin asioita ja sitä kautta hahmoja. On naispuolinen sotilas Bradamente, joka etsii täydellistä miestä ja löytääkin sellaisen ongelmana vaan ettei Agilulf ole olemassa. Bradamenteen rakastuu Agilulfia ihaileva Rembalt, joka haluaa kostaa isänsä kuoleman. Tämä sekalainen seurue päätyy kuninkaan riveistä omille teilleen kun Torrismond-niminen nuorukainen kertoo, ettei Agilulf ole ansainnut ritarin arvoaan, sillä Agilulfin pelastama ylhäisöneito ei ollutkaan neitsyt vaan kysyeisen nuorukaisen äti.

Vaikka kirja muuttuukin hieman mielenkiintoisemmaksi lopussa, niin mielenkiintoni lopahti pian, sillä Torrismondin sukusotku sai liika lisäsävyjä liian nopeasti ja ne ratkesivatkin liian nopeasti. Torrismond oli kuitenkin kirjan järkevin hahmo ja hänen kohtansa kirjan kiinnostavimpia (mikä ei ole paljon).

Vaikka tämä kirja oli nopea lukea, niin minusta se oli liian nopea. En tarkoita sitä, että olisin halunnut lukea tätä enemmän, vaan sitä että kirjailijan nopea kerrontatyyli teki tarinasta paitsi satumaisien, myös tyhmän ja naiivin. Kaikki kävi liian äkkiä, niin ongelmien ilmaantuminen kuin niiden ratkaiseminenkin.

En pitänyt kirjan tyylistä, enkä varsinkaan hahmoista. No, lukudiplomimerkintä ja kokemus tämäkin.

J.R. Ward: Verisuudelma

Alkuperäisteos: Blood Kiss (2015)

Kirjoittanut: J.R. Ward

Kustantaja: Basam book

Julkaistu: 2016

Sivuja: 400

♥♥♥♥♥

"Mustan tikarin veljeskunnan tarina jatkuu uudessa sarjassa!

Vampyyrien kuninkaan lähimmän neuvonantajan tytär Paradise haluaa paeta aristokraattisen nuoren naisen elämää. Hän päättää aloittaa Mustan tikarin veljeskunnan koulutusohjelman, vaikka se ei kaikkia miellytäkään. Hän haluaa oppia pitämään puolensa ja ajattelemaan omilla aivoillaan. Suunnitelma on hyvä, mutta todellisuus jotain aivan muuta. Koulutus osoittautuu äärettömän rankaksi, ja toiset kokelaat tuntuvat enemmän vihollisilta kuin liittolaisilta. Asiaa ei auta se, että koulutuksesta vastuussa olevalla Butch O’Nealilla, toiselta nimeltään Dhestroyerilla, vaikuttaa olevan yksityiselämässään pahoja ongelmia.

Kaiken huipuksi Paradise rakastuu toiseen koulutettavaan. Craeg on pelkkä siviili, jota Paradisen isä ei ikinä hyväksyisi. Craeg on kuitenkin kaikkea, mitä Paradise mieheltä haluaa. Kun väkivalta uhkaa repiä hajalle koko koulutusohjelman ja samalla eroottinen jännite Craegin ja Paradisen välillä kasvaa, Paradise joutuu kovalle koetukselle. Löytääkö hän itsestään voimaa toimia oman päänsä ja sydämensä mukaisesti – niin työssä kuin vapaa-ajalla?"

Tiedättekö sen flown, kun uppoutuu lukemaan jotakin kirjaa niin että maailma katoaa ympäriltä? Se ei enää tunnu lukemiselta kun vain elää niitä tapahtumia. Tämän kirjan kanssa kävi niin, luin sen yhdessä päivässä, vaikka olisi paljon muutakin tekemistä. Wardin vampyyrit osaavat vietellä.

Mustan tikarin perintö on spin-off -sarja Mustan tikarin veljeskunnalle, vaikka sarjat ova erillisiä ovat ne silti sidottuja toisiinsa. Verisuudelmassa kyllä selitettiin hyvin mitä aiemmassa sarjassa on tapahtunut, mutta silti kannattaa lukea Mustan tikarin veljeskunta -sarja, jos haluaa nauttia kirjasta täysillä. (Ja muutenkin jos ei ole vielä tutustunut Mustan tikarin veljeskunta- sarjaan niin suosittelen.) Aivan kuten alkuperäissarjan alussa tässäkin on vain muutama päähenkilö johon keskitytään, siksipä tämä on hieman lyhyempi kuin Wardin kirjat yleensä ja kokonaisuutena hallitumpi paketti.

Päähenkilönä häärii vampyyrien kuninkaan ensimmäisen neuvonantajan tytär Paradise (facepalmaus tuolle nimelle), joka ei halua olla vain kaunis koriste tai jonkun ylhäisöuroksen peniksenjatke. Hän päättääkin repäistä itsensä irti valmiiksi sanellusta tulevaisuudesta ja kerrankin tehdä jotakin suurta, niimpä hän liittyy veljeskunnan koulutusohjelmaan, johon otetaan tällä kertaa naaraitakin. Abalonen isä suostuu tähän uskoen, että koulutusohjelma toimisi Paradiselle vain itsepuolustuskurssina, vaikka Paradisen tavoitteet ovat toisenlaiset.

Paradise on nimestään huolimatta ihana päähenkilö johon on helppo samaistua. Koulutusohjelmaan hakeutuu enimmäkseen hyväkuntoisia uroksia ja yksi naaras hänen lisäkseen, periaatteessa Paradise on koulutusohjelman heikoin lenkki, mutta ei veljeskunta testaa heistä pelkkää kuntoa. Sen minkä Paradise häviää voimassa voittaa hän sen sisukkuudessa, hän yrittää vaikka tiedostaa heikkoutensa. Ennen kaikkea hän yrittää auttaa muita vaikka omat voimat olisivat loppu, juurikin tämä auttamishalu ja lämpö sai minut ihastumaan Paradiseen. Lämmöstä ja taustastaan huolimatta Paradise ei oli mikään hissuttelija, vaikka muut koulutettavat niin luulevatkin. Paradisen luonteenlujuus on yllätys muille koulutettaville, etenkin Craegille.

Craeg liittyy koulutusohjelmaan valmistautuakseen kostamaan vanhempiensa kuoleman. Hän kannusti Paradisea liittymään koulutusohjelmaan ja joutuu katumaan sitä. Naarashan vie hänen huomionsa treenaamisesta ja kostoon valmistautumisesta, nöyryytyksen huipuksi naaras vielä voittaa hänet muutaman kerran! Craegin suhatutuminen Paradiseen on yhtä on-offia, mutta hän alkaa pikkuhiljaa hyväksyä pitävänsä naaraasta. Kunnes hän huomaa, että Paradise jätti kertomatta jotakin oleellista.

Koulutettavina on myös muita vampyyreja, joista tullaan kuulemaan jatkossa. Paradisen lisäksi koulutuksessa on vain yksi naaras Novo, jolla on asenne kohdillaan mutta selvästi myös menneisyyden haamuja. Odotan innolla milloin Novosta kuullaan lisää, sillä hän antaa mahdollisuuden erilaiseen paritukseen kuin mitä BDB:ssä yleensä on ollut. Novon lisäksi mielenkiintoa herättää Axe, röyhkeä gootti, joka on jokaisen vastaantulijan mielestä potentiaalinen sarjamurhaaja. Axe sai muista koulutettavista eniten sivutilaa, sillä onhan hän sarjan seuraavan kirjan Blood Vow:n päähenkilö, kirjan pitäisi ilmestyä englnniksi joulukuussa. Muista koulutettavista ei vielä saatu paljoa irti (paitsi Paytonista, joka perseilee glymeralle sopivalla tavalla, ei siitä sen enempää), mutta näistä kahdesta odotan kirjaa kuin kuuta nousevaa.

Ilmeisesti Mustan tikarin perinnön ideana on paitsi parittaa uusia hahmoja ja valottaa siviilivampyyrien elämää, myös tehdä pikku katsauksia veljeskuntalaisten avioelämään. Tässä kirjassa nähtiin pitkästä aikaa Butchia ja Marissaa. Joidenkin mielestä heidän osionsa oli turha, mutta minä pidän siitä, että muita pareja ei unohdeta heti kun heidän kirjansa päättyy. Lisäksi kaikki parhaimmat vitsit olivat heidän sivuillaan esimerkiksi urosten ruikutus tyttöjenillasta. Nauroin vedet silmissä! Ei heidän tarinansa kuitenkaan pelkkää hupia ollut, sillä eräs naaras joka hakee apua Turvapaikasta nostaa pinnalle niin Buchin kuin Marissankin selvittämättömiä asioita.

Tämä kirja oli paras lukemani kirja pitkään aikaa, sitä ei voinut laskea käsistään. Minusta tuntui, että tässä kirjassa oli enemmän huumoria kuin aiemmissa kirjoissa, mutta ei se tietenkään haittaa. Oli ihan hyvä että päähenkilöitä oli vain pari, mutta uskon että sivujuonia tulee jatkossa olemaan enemmän. Saa nähdä kuinka pitkälle tämä sarja kantaa, sillä ainakin tällä hetkellä koulutettavia on vain neljä Paradisen ja Craegin lisäksi.

Tämä oli kyllä kaikin puolin täydellinen lukukokemus BDB-fanille. Ainoa huono puoli tässä kirjassa oli, että se loppui.

Miina Supinen: Mantelimaa

Kirjoittaja: Miina Supinen

Kustantaja: WSOY

Julkaistu: 2015

Sivuja: 317

★★★☆☆

"Jarruton vuoristorata valon juhlan pimeään sydämeen.

Molli Nieminen vihaa joulua, hyvästä syystä. Mutta kun sähköisku paiskaa aviomiehen koomaan, entisen poptähden on perheensä elättääkseen pakko lähteä töihin Mantelimaahan.

Siis minne? Mantelimaa on sekoitus huvipuistoa ja ostosparatiisia, 2000-luvun tekniikalla ja lamaa uhmaten rakennettu uuden ajan joulumaa, jossa voi ihastella mekaanisten tonttujen aherrusta, jättää tenavat lapsiparkin pomppulinnaan ja suunnata Elfetit-ryhmän eroottiseen esitykseen - ja käydä välissä vaikka rautakaupassa.

Valtakuntaa hallitsee tornistaan joulupukkimainen liikemies Jonne J. Halkio, Mollin vanha tuttu joka pursuaa toteuttamiskelvottomia ideoita. Jouluparatiisin kimaltavien lattioiden alla lymyää kuitenkin toinen maailma, jota johtaa kammottava Nukentekijä synkkine suunnitelmineen.

 Kun lumialtaasta löytyy ruumis, Mantelimaan piparikulissit alkavat murtua."

Takatalven päättymisen kunniaksi tuli luettua jotain jouluista. Odotukset eivät olleet hirveän korkealla kirjan suhteen, sillä tämä on jännityskirjallisuutta, eikä se ole mieligenereni. Toiseksi olen lukenut blogeista, että lapsilla olisi suuri rooli tässä kirjassa, mikä ei myöskään oikein sytytä. Yllätyin kuitenkin positiivisesti, jännitys oli oikeasti jännää eivätkä lapsihahmot olleet ärsyttäviä.

Mantelimaa on jouluteemainen ostosparatiisi, joka on myös kauppakeskeuksen, huvipuiston ja kylpylän epäpyhä risteytys. Mekaaniset tontut heiluttat vilkkuvalojen seassa ja huutelevat ohikulkijoille kaikkea jouluista. Viihdettä on tarjolla lapsiparkeista strippibaareihin ja suklaakylpyihin. Mantelimaata johtaa Jonne J. Halkio, joka toteuttaa joulumaan irvikuvassaan mitä milikuvituksellisempia ja idioottimaisimpia ideoitaan. Lastenohjelmista tuttu ja entinen teinitähti Molli Nieminen joutuu ottamaan Jonnen tarjoaman työn vastaan hampaita kiristellen, heidän yhteinen menneisyytensä ei ole mitenkään mairitteleva. Heidän lisäkseen tarinassa seikkailevat Mollin lapset, jotka tutustuvat Mantelimaan pimeisiin nurkkiin, sekä arka Felix, joka on Jonnen alainen, seikkailemaan pääsee  myös Mollin koomasta toipuva mies.

Tarina vaikutti aluksi oudolta, jopa ärsyttävältä, Mantelimaan outouden kuvailussa tuntui olevan liikaa yrittämistä, sillä outoja yksityiskohtia oli liikaa. Kuitenkin kun ensimmäinen osa oli selätetty ja Mantelimaan tonttuja ei tarvinnut enää kuvailla päästiin mielenkiintoisiin seikkoihin. Mantelimaassa on tapahtunut yllättäviä kuolemia ja katoamisia, mutta ne eivät ole tapahtuneet summan mutikassa, vaan kaikkia uhreja yhdistää menneisyydessä eräs asia, josta edes henkilöt itse ole tietoisia tai eivät ainakaan usko siihen.

Vaikka tässä tapahtuu murhia, tämä ei onneksi ole rikoskirjallisuutta, poliisit pysyvät maijoissaan, eivätkä päähenkilötkään jahtaa syyllistä päätä pahkaa, vaan kakki selviää aikanaan. Sen lisäksi, että jossakin niin iloisessa ja lapsellisessa ympäristössä kuin Mantelimaa tapahtuu murhia on kirjassa paljon muutakin synkkää: Antipukki, Nukentekijä, onkaloiset, mielisairaala Ahjo. Kaikkea näitä ei kuitenkaan selitetä lukijoille heti, vaikka niistä puhutaan paljon, sillä ne ovat niin itsestään selviä asioita/huhuja kirjan maailmassa, ettei niitä tarvitse selittää. Juuri nämä yksityiskohdat herättivät mielenkiinnon ja loivat jännittynyttä tunnelmaa.

Kirjassa seikkaillaan sekä nykyhetken joulumyllerryksessä, että Mollin menneisyydessä, jossa tavataan niin sirkustaiteilijoita kuin huumejengejäkin. Mollin menneisyys oli mielenkiintoinen, ja vaikka hän on entinen pop-tähti sitä osaa hänen elämässään käsitellään melko vähän. Mielenkiintoisinta takaumissa oli mielisairaala Ahjo, jossa Molli oli periaatteessa ilman syytä. Myös Mollin lasten touhut ovat mielenkiintoisia, kukaan Mantelimaassa ei puutu lasten touhuihin, kun eivät omat vanhemmatkaan puutu. Siispä tytöillä on vapaus tutkia paikkoja, joihin aikuiset eivät kiireeltään ehdi katsoa tai eivät uskalla, oli pelon syynä sitten itsesuojeluvaisto tai potkujen pelko.

Mantelimaa oli oikein mukava jännityskirja, joka oli oikeastikin jännä. Asiat kudottiin pikku hiljaa yhtenäisiksi ja takaumat antoivat lisäsyvyyttä tarinaan, jota ei olisi ollut jos asiat olisi vain selitetty. Kirjan loppu oli periaatteessa pienoinen pettymys, sillä tarinalla oli aineksia paljon hurjempaankin huipennukseen, mutta toisaalta se olisi ollut arvattavaa. Tämä oli ihan mukava välipalakirja.