Lyhytarviot klassikkoteoksista: Ranya ElRamly & Fredrika Runeberg

Naisten kirjoittamien klassikoiden lukeminen on sujunut kivasti Joka päivä on naistenpäivä -lukuhaastetta ajatellen: olen lukenut nyt kaikkiaan viisi klassikkoa. Tällä hetkellä ei ole yhtäkään kesken, mutta eiköhän sitä syksyllä sitten taas! Luin kesäkuussa kaksi klassikkoteosta: Ranya ElRamlyn toistaiseksi ainoan romaanin Auringon asema ja Fredrika Runebergin kirjoittaman Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä. Olen iloinen, että sain viimein tartuttua näihin, sillä molemmat ovat olleet pitkään tbr-listallani. Valitettavasti kumpikin jäi mieleen aika hatarasti ja olen jo unohtanutkin aika paljon kummastakin, mutta lukuhaastetta varten kirjoitan kuitenkin edes lyhyesti.

Auringon asema, Ranya ElRamly. Otava 2003 (ensim. kerran 2002). 190 s. Kirjastolaina.

Ranya ElRamlyn romaanissa Auringon asema tytär kertoo edesmenneiden vanhempiensa rakkaustarinan ja kuljettaa lukijan muistoissaan Egyptiin, mistä tyttären isä on kotoisin. Hänen isänsä ja suomalaisen Anun katseet kohtaavat junassa ja rakkaus syttyy. Minun isäni katsoi minun äitini vaaleansinisiin silmiin ja näki unelmiensa maan. Siinä maassa olisi tilaa kaikille, ei ketään roikkumassa hihassa ja muistuttamassa: tämä on sinun maasi ja sinun aikasi ja sinun paikkasi ja sinun vastuusi ja sinun velvollisuutesi ja sinun sukusi ja sinun valintasi ja sinun menneisyytesi ja sinun tulevaisuutesi, ja muista poikani se, että Egytistä ei koskaan pääse lähtemään - - 

En oikein tiedä, mitä tarkalleen ottaen odotin, mutta jostain syystä Auringon asema osoittautui joksikin muuksi kuin etukäteen kuvittelin. Ehkä en odottanut niin kuvailuun painottuvaa kerrontaa, mene ja tiedä. Kuvailu kuitenkin työnsi minua tällä kertaa etäämmälle tarinasta, sillä olen viimeistään tämän vuoden aikana myöntänyt itselleni lukumakuni muuttuneen erityisesti kuvailun suhteen: siinä missä ennen rakastin sitä, nykyään arvostan enemmän vähäeleisyyttä ja juoneen keskittymistä. Auringon asema on pitkiä virkkeitä, paljon toistoa, soljuvaa ja lyyristä kieltä, joka on kyllä kaunista ja maalaa auringossa palavan Egyptin upeasti lukijan eteen, mutta jätti minut tällä kertaa vähän syrjään enkä saanut tarinasta otetta. Silloin kaikki kukat vihdoinkn puhkesivat, ne eivät enää mahtuneet minun sisääni, ja niin niitä tuli silmistäni kyyneleinä.

Vaikka Auringon asema jäi kohdallani vaisuksi lukukokemukseksi, se käsittelee hyvin kahden eri kulttuurin eroja sekä ihmisen suhdetta omiin vanhempiinsa. Jos etsit juonivetoisuuden sijaan kuvailuun ja kauniiseen kieleen keskittyvää luettavaa, tämä voisi olla sopiva valinta.

Helmet-lukuhaaste 2019: 4. Kirjailijan ainoa teos

Joka päivä on naistenpäivä -lukuhaaste

Lukemattomat naiset -lukuhaaste (naisen kirjoittama klassikko)

Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä. Kertomus isonvihan ajoilta, Fredrika Runeberg.
suom Tyyni Tuulio. Wsoy 1981. (Ruotsiksi v. 1858). 207 s. Kirjastolaina.

Olen erityisen iloinen siitä, että sain viimein luettua ensimmäisen teoksen Fredrika Runebergilta. Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä kertoo nimensä mukaisesti Katarinasta ja hänen tyttäristään, Ceciliasta ja Margaretasta. Tapahtumat sijoittuvat isonvihan aikaan 1700-luvun Tampereelle, jolloin leskeksi jäänyt Katarina joutuu pakotettuna lähtemään Hatanpään kartanosta (jota tuolloin ei tunnettu tällä nimellä). Pakoa yrittäneistä tyttäristä Margareta joutuu joksikin aikaa perheestä erilleen. Kun perhe on jälleen koossa, nousevat keskiöön tyttärien puolisot ja se, hyväksyykö määrätietoinen ja tarkka Katarina esimerkiksi alempisäätyistä miestä Margaretan aviopuolisoksi.

Kiinnostavinta teoksessa on juuri tyttärien suhteiden käsittely sekä Katarinan suhtautuminen niihin, ja nämä myös jäivät alun tapahtumien lisäksi vahvasti mieleen - ylipäänsä kirjan naiset ovat kiinnostavia ja mieleenpainuvia henkilöitä. Oli positiivinen yllätys lukea tapahtumista, jotka sijoittuivat yhteen entisistä lemppari lenkkeilyreiteistäni Hatanpään kartanon ympäristöön.

Luin teosta kuitenkin aika pitkään ja jätin sen välillä tauolle lukiessani muuta, sillä vanhahtava kieli lauserakenteineen ja jotenkin imuton kerrontatyyli saivat ajatukset harhailemaan helposti muualle. Haasteista huolimatta suosittelen tutustumaan: onhan kyseessä ensimmäinen suomalainen historiallinen romaani. 

Helmet-lukuhaaste 2019: 29. Kirjassa nähdään unia

Joka päivä on naistenpäivä -lukuhaaste

Lukemattomat naiset -lukuhaaste (naisen kirjoittama klassikko)

Liane Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat

Tavalliset pikku pihajuhlat (Truly Madly Guilty, 2016), Liane Moriarty. Wsoy 2017. suom. Helene Bützow. 464 s.
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti. Omasta hyllystä.

Etsitkö kesäkassiin kirjaa, joka on samaan aikaan juonivetoinen, älykäs, tarkkanäköinen ja juuri sopivasti kepeä? Liane Moriartyn kirjat voivat olla sinua varten. Tavalliset pikku pihajuhlat on kolmas Moriartyn teos, jonka olen nyt lukenut Hyvän aviomiehen ja Mustien valkeiden valheiden lisäksi. Moriartyn esikoisteos ja tänä kesänä julkaistu suomennos ovat vielä siis lukematta. Lisäksi starttasin eilen HBO:n sarjan Big Little Lies toisen kauden, josta pidän hurjan paljon, vaikkei toinen kausi pohjaudukaan Moriartyn kirjoihin ensimmäisen kauden tavoin (rakastan sarjan vahvaa näyttelijäkaartia!)

Tavalliset pikku pihajuhlat on kirjailijan tuotantoa aiemmin lukeneelle tuttua Moriartya: on jokin yllättävä tapahtuma, tragedia, joka syöksee tavallisen arjen kaaokseen ja alkaa nostattaa pinnan alta esiin jatkuvasti uutta ja odottamatonta eikä mikään siis välttämättä ole sitä, miltä päällepäin näyttää. Parasta Moriartyn kirjoissa onkin, miten järkyttävät kuin kepeätkin tapahtumat kulkevat taidokkaasti käsikkäin. Auvoinen makeus ja hattara on Moriartyn kirjoista kaukana.

Valitsin teoksen matkalukemiseksi Lissaboniin, koska reissuissa harvemmin jaksan keskittyä mihinkään haastavampaan tai kielellä kikkailevaan kirjallisuuteen. On harmi, että teoksen nimi ei ole mikään kutsuvin saati mieleenpainuvin eikä oikein kansikuvakaan; teoksen alkuperäinen nimi Truly Madly Guilty olisi paljon houkuttelevampi. Suomenkielisen nimen takia olen siirtänyt teokseen tarttumista (ja ehkä myös sivumäärän), sillä sen herättämä mielikuva on tuntunut kovin lattealta. Onneksi tarina itsessään osoittautui kaikkea muuta kuin latteaksi: juoni imaisi aavistuksen tahmean alun jälkeen vahvasti mukaansa ja koin lukiessa samanlaisen koukuttavan tunteen kuin HBO:n sarjaakin katsoessani - samalla kun lukee, harmittelee jo etukäteen sitä, että ennen pitkää teos loppuu.

Tavalliset pikku pihajuhlat nimi paljastaa, missä sattuu jotain, joka syöksee ihmisten elämän raiteiltaan. Erika ja Oliver viettävät suunnitelmista poiketen iltaa naapuriensa Vidin ja Tiffanyn pihajuhlissa. Vid on pistänyt tarjoiluissa parastaan ja nauttii isännän roolistaan. Pariskunnan kymmenvuotias Dakota vahtii Clementinen ja Samin pieniä tyttäriä Hollya ja Rubya. Clementine on Erikan lapsuudenystävä ja sellisti, jonka pitäisi olla harjoittelemassa koe-esiintymiseen eikä  olla puolituntemattomien ihmisten kotona juhlimassa. Kaiken lisäksi Erika ja Oliver ovat esittäneet Clementinelle ja Samille yllättävän pyynnön juuri ennen juhliin saapumista ja kaikki tuntuvat olevan siksi hieman raiteiltaan. Sitten sattuu jotain hirveää, jota kukaan ei uskoisi tapahtuvan. Tämän enempää en juonesta haluaa paljastaa, sillä parasta tietenkin on, kun tapahtumista ja ihmisistä itsestään tietää mahdollisimman vähän etukäteen.

Vaikka tiivistämisen varaa löytyisi, Tavalliset pikku pihajuhlat ei menetä vetävyyttään liikaa. Koska edellisestä Moriartyn kirjan lukemisesta oli ehtinyt vierähtää pitkä aika, eivät moriartymaiset tunnuspiirteet tuntuneet liian tutuilta tai nähdyiltä. Pidin teoksesta suunnattoman paljon, sillä sen tragedia ja miten kukin siihen suhtautuu, ovat mielenkiintoista luettavaa, kuten myös Erikan ja Clementinen ystävyyssuhde, jonka Clementinen äiti on heidän välilleen osoittanut lapsuudessa. Erilaiset äidit ovat teoksessa myös keskeisessä roolissa ja tarkastelun kohteena.

Pirkko Soininen: Ellen. Ellen Thesleffin fiktiivinen Firenzen-päiväkirja

Ellen. Ellen Thesleffin fiktiivinen Firenzen-päiväkirja, Pirkko Soininen. Wsoy 2018. 184 s.
Kansi: Martti Ruokonen. Kirjastolaina.

Voi miten riemastuin, kun huomasin, että Ellen Thesleffin (1869-1954) näyttely avautuu Helsingin HAMissa ensi kuun loppupuolella! Olen toki joitakin hänen töitään nähnyt, mutta silti Thesleff on jäänyt itselleni harmillisen vieraaksi. Kiinnostuin hänestä enemmän (tai pikemminkin hullaannuin) lukiessani Pirkko Soinisen romaania Ellen (Wsoy 2018). Teos sisältää fiktiivisiä päiväkirjamerkintöjä vuosilta 1894-1939 Thesleffin Firenzen ajoilta.

Koska en ole lukenut Ellen Thesleffistä vielä mitään tietokirjallisuutta, minun on helppo ottaa taitelija vastaan sellaisena, kuin Soininen hänet kuvaa. Thesleff on teoksen alkupuolella vielä hieman yli parikymppinen nuori aikuinen, joka on muuttanut Firenzeen. Hän on vielä hivenen epävarma itsestään mutta täynnä energiaa ja luovuutta maalata sekä etsiä määrätietoisesti omaa tyyliään taiteilijana. Vuosien kuluessa muuttuvat niin taiteilija itse kuin maalaustyylitkin: molemmissa näkyy tavalla tai toisella eletty elämä, sodat, ihmissuhteet ja rakkaus Firenzeen. Ihastuin itsenäiseen ja vahvaan taitelijaan oikopäätä; Soininen kuvaa Ellen Thesleffin sellaisena ihmisenä, jonka haluaisin tavata, jos aikamatkustus olisi mahdollista. Minä maalaan juuri niin kuin haluan. Minä maalaan omia tulkintojani ympäröivästä maailmasta, omaa todellisuuttani. Eikö kaarnan pintaan muka heijastu suuri olevaisuus? Eivätkö kadun mukulakivet puhu iäisyyden kielellä? Tai eikö järven pinta väreile maailmankaikkeuden tahtiin?

Päiväkirjamerkinnät ovat pitkältä aikaväliltä ja mitaltaan lyhyitä sekä nopealukuisia. Merkinnät sisältävät muun muassa niin Ellenin ajatuksia kesken olevasta maalauksesta, ystävien tai perheen tapaamisesta, arkisista ohikiitävistä hetkistä kuin mietteitä naistaitelijana olemisen haasteista. Minun työni ovat kuulemma naisellisen hentoja ja niistä puuttuu voima. Näkisivätpä minut housut jalassa tyhjentämässä paskahuusia Muroleessa, siitä on hienostuneisuus kaukana. Ellen antaa tunteiden liikuttaa sivellintä, ja tunteiden voima voi vaikuttaa taitelijan työskentelyyn lamauttavastikin. Näin käy usein sen jälkeen, kun Ellen tapaa englantilaisen teatteritaitelijan Gordon Craigin ja rakastuu. Tiedän vain maalaamalla, olen varma vain maalaamalla, olen täydesti ja ehyesti onnellinen vain maalatessani, olen epätoivoisimmillani maalatessani. Repivää, riipivää, kaiken nielevää, - -

Kaikkein kiinnostavinta itselleni on lukea niitä merkintöjä, joissa Ellen pohtii taiteilijuutta, aikansa taidetta ja haasteita tulla koetuksi varteenotettavana taitelijana. Tällaisista ajatuksista olisin voinut lukea lisääkin, sillä jäin kaipaamaan hieman syvempää kuvaa Ellen Thesleffistä. Teoksen loppupuolella maistuu pienoinen kiirehtimisen vivahde. On useita vuosia, jolloin ei ole päiväkirjamerkintöjä esimerkiksi Suomen sisällissodan vuoksi ja vaikka pidän siitä, että ylimääräistä on karsittu minimiin, jäin kaipaamaan merkintöihin kuitenkin hieman enemmän sisältöä. Myöskään Soinisen kielessä ei ole turhia rönsyjä; kieli on minimalistisuudessaan vahvaa, soljuvaa ja mieltä raikastavaa. Nautin.

Minä otan kantaa maalaamalla sitä järjetöntä kauneutta, joka purskahtelee esiin jokaisesta kivenkolosta ja jokaisen puun takaa, jos vain avaa silmänsä ja katsoo. Tiedän, että Suomessa eletään sorron aikoja ja santarmit marssivat rakkaan Helsinkini kaduilla - mutta pitäisikö minun maalata siksi jotenkin toisin. Pitääkö taiteilijan aina ottaa kantaa? Minä haluan tarjota ihmisille synkkien aikojen vastapainoksi vähän iloa ja valoa - onko se niin väärin?

Ihan omana hahmonaan teoksessa voi pitää tietenkin Firenzeä, Ellenin rakkainta kaupunkia. Ainut tuttavuuteni Italiaan on Rooma, mutta Soininen tuo Firenzen niin lähelle lukijaa, että kaupungin tunnelman voi aistia: lähileipomon leivän tuoksun, hevosten kavioiden kopseen kivetystä vasten ja torimyyjien huudot. Ai että, siellä viivyin mielikuvituksessani mielelläni, kun räntäsade vihmoi ulkona. Lämmin suositus, jos et ole vielä lukenut Elleniä.

Helmet-lukuhaaste 2019: 1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot.

Siiri Enoranta: Tuhatkuolevan kirous

Tuhatkuolevan kirous, Siiri Enoranta. Wsoy 2018. 443 s. Kansi: Riikka Turkulainen. Kirjastolaina.

Tulipa korkattua vuosi 2019 täräyttävän hienolla kirjalla: Siiri Enorannan Finlandia Junior -palkitulla teoksella Tuhatkuolevan kirous (Wsoy 2018). Tämän teoksen valitseminen luettavaksi ei ollut minulle itsestäänselvyys. Kun teos nousi esiin lasten- ja nuortenkirjallisuuspalkintoehdokkaana, kuvittelin kirjan nimen perusteella tarinan tarjoavan lukijalleen aimo annoksen fantasiahöystöä - ei kiitos siis minulle, ajattelin. Kun tuli Finlandia-palkintojen jakopäivä, kuuntelin, miten Finlandia Junior -voittajan päättävä Riku Rantala kehui Siiri Enorannan teoksen olevan ylistys luonnolle ja olevan mitä mainiointa luettavaa ihan kaikille juuri nyt ilmastonmuutoksen hillitsemisen aikana. Olin myyty jo Rantalan puheen myötä ja laittanut kirjan samantien varaukseen ennen kuin muut ehtisivät kovin paljoa edelleni.

Kun sitten sain Enorannan teoksen käsiini, alkureaktioni oli säikähtänyt: "Apua, näin paljon sivuja fantasiamaailman parissa! Kestänköhän?" Aika naurettavaa, myönnän, mutta fantasiaelementit saavat minut aina varautuneeksi. Tällä kertaa minulla oli kuitenkin vahva halu antaa tälle teokselle mahdollisuus ja hypätä epämukavuusalueelle. Tuhatkuolevan kirous kertoo Indarasiassa asuvasta 14-vuotiaasta tytöstä, Pausta, joka haaveilee Magia-akatemiaan pääsystä ja on kuollakseen kateellinen isoveljelleen, joka pääsee sinne opiskelemaan. Missään muualla ei nimittäin enää saa taikoa kuin tarkoin vartioidusti akatemian sisällä. Onko Paun tulevaisuus olla kotona lemmikkinsä Pipin kanssa ja auttaa vanhempia karjan kasvatuksessa? Epätoivoinen Pau on revetä onnesta, kun hän eräänä päivänä saa kutsun Magia-akatemian pääsykokeisiin. Täältä tullaan taikuus! Magia-akatemiassa Pau tutustuu kahteen poikaan, Dauiin ja Kenoneen, joiden kanssa hän viihtyy ja ystävystyy. Pian Pau saa kokea yllätyksen jos toisenkin, kun kaikki ei ihan menekään niin kuin hän oli kuvitellut. Keitä ovat pikilapset, joita taika vetää puoleensa varjoista? Entä miksi Oikeaoppisten Taikakäytäntöjen valvontaosasto, Ötkyt, haluavat eroon pikilapsista? Entä mistä Nubya on saanut tuhat elämää ja miten hän tuntee Paun äidin? Ja mitä ihmeen salaisuutta vanhemmat eivät suostu kertomaan Paulle?

Tuntuu todella vaikealta kertoa mitään Enorannan teoksesta, koska siinä on niin paljon kiinnostavaa sisältöä, mutta kuitenkin sitä haluaa olla paljastamatta liikaa. Tuntuu, että Tuhatkuolevan kiroukseen on mahdutettu kaikki se, mikä nykyään repii ihmisiä kannattaja-vastustaja-asetelmiin. Runsaudesta huolimatta teos ei ole sillisalaatti vaan huikean hieno, ehjä ja tasapainoinen, kerta kaikkiaan taitavasti kirjoitettu romaani. Tuhatkuolevan kirouksessa ei esimerkiksi ole mitään kummallista kahden saman sukupuolisen ihmisen suhteessa, ajelemattomat sääri- ja kainalokarvat eivät herätä kummeksuntaa ja on itsestäänselvyys, että jos puu on ollut välttämätön kaataa, sen tilalle kasvatetaan heti uusi taimi. Kaikki Ötkyjä lukuun ottamatta kunnioittavat luontoa ja eläimiä, ja Enoranta kuvaa luontoa todella kauniisti. Tämä on yksi luontoon liittyvä lempilainaukseni: - - sillä minä ymmärsin heti, että metsä oli kokonaisuus. Se oli perhe. Sen osia ei voisi erottaa toisistaan niin kuin ei minuakaan äidistä, isästä ja Tristinistä. Linnut ja ötökät kuuluivat metsälle ja metsä niille, ja se kuului sienille ja madoille ja tuulelle ja ne sille, se hengitti maailmaa valtavilla keuhkoillaan, ja minua huimasi.

Tuhatkuolevan kirous -romaanissa mielikuvitus on monipuolinen ja houkutteleva irtokarkkipussi. Kuun rinnalla auringon peittää myös muu ja lehmien tavoin laitumella käyskentelevät mohmat. Vaikka fantasiaelementtejä on paljon, olin yllättynyt siitä, miten helposti sujahdin teoksen maailmaan enkä edes huomannut sellaista oloa, että olisin jollain tapaa epämukavuusalueellani. Ehkä tämä johtuu siitä, että kiinnyin Pauhun ja moneen muuhunkin henkilöhahmoon ja ylipäänsä rakastin Enorannan luomaa maailmaa. Kirjan kieli heittää iloisia kärrynpyöriä ja maistuu piristävän kirpeältä; kieli on kaikin puolin miellyttävää ja kekseliästä. Lisäksi Paun kasvu tytöstä nuoreksi naiseksi ja seksuaalisuuden herääminen kuvataan taidokkaasti ja uskottavasti.

Tuhatkuolevan kirous sopii nuorelle, joka on kokenut lukija. Se ei kuitenkaan ole pelkästään nuortenkirja vaan sopii loistavasti luettavaksi myös aikuiselle lukijalle. Ja kovasti toivonkin aikuisten lukevan teoksen, sillä Enoranta nostaa esille monia tärkeitä teemoja.


Helmet-lukuhaaste 2019 / 13. Kotimainen lasten- ja nuortenkirja

Kolme jouluista kirjavinkkiä

Luen harvoin jouluisia romaaneja: en itse asiassa muista, milloin olisin viimeksi lukenut kirjan, jonka tapahtumat keskittyvät joulun ympärille ellei lapsuuden suosikkeja lasketa mukaan. Ehkä yksi syy on se, että herään jouluisten romaanien lainaamiseen juuri silloin, kun kaikki muutkin. Tänä vuonna olin lainaamisen kanssa kerrankin ajoissa, jotta saisin vinkattua myös täällä blogissa jouluista luettavaa. Valitsin kolme romaania: Charles Dickensin klassikon Saiturin joulu, John Grishamin niin ikään klassikkona tiettävästi pidettävän Joulua pakoon ja suomalaisista teoksista Miina Supisen kirjan Mantelimaa. Näistä tutuin minulle oli ennalta Saiturin joulu, jonka olen halunnut lukea jo pitkään. Ja nyt seuraa paljastus: en ole koskaan nähnyt edes elokuvaversioita kyseisestä kirjasta jotain alkupätkää lukuun ottamatta. Nyt oli siis viimein aika paikata aukkoa (jouluisessa) sivistyksessä. Mantelimaa sen sijaan oli jäänyt mieleeni blogiarvioista kirjan ilmestymisajoilta, mutta Joulua pakoon oli minulle näistä vierain, sillä en tiennyt siitä mitään ennakkoon ja valitsin teoksen sattumanvaraisesti etsiessäni lukuvinkkejä.

. . . . . .

Aloitetaan John Grishamin romaanista, joka osoittautui näistä kolmesta viihdyttävimmäksi, sellaiseksi nauruhermoja kutkuttelevaksi tarinaksi. Joulua pakoon alkaa, kun Luther ja Nora Krank saattelevat lentokentälle hieman yli parikymppisen tyttärensä, joka on lähdössä työskentelemään Peruun ja olisi näin ensimmäistä kertaa poissa kotoa jouluna. Luther ja Nora ovat tietenkin surullisia eikä jouluiloa oikein tunnu löytyvän. Miksi ylipäänsä viettää joulua, kun se ei tuntuisi ollenkaan samalta kuin ennen? Tilitoimistossa työssä oleva Luther päätyy laskemaan, kuinka paljon he käyttivät rahaa jouluun edellisenä vuonna ja järkyttyy saamastaan summasta. Vaimoltaan lupaa kysymättä Luther varaa heille Karibian risteilyn jouluksi. Pienen alkuvastustelun jälkeen Nora suostuu Lutherin ideaan skipata joulu. Tänä vuonna ei olisi joulukuusta, ei jouluruokia, ei lahjoja, ei perinteisiä jouluaaton juhlia ystäville ja tuttaville eikä viritettäisi lumiukkoa katolle niin kuin kadunvarren kaikilla asukkailla on tapana - helppo homma! Vai onko sittenkään? Vanhoista, totutuista tavoista ei ole kovin helppo repäistä itseään irti eivätkä tilannetta helpota hiillostavat naapuritkaan. Luther saa usein kuulla olevansa kuin Saiturin joulu -teoksesta tuttu kärttyisä Scrooge.

Luther kyyristyi kurkistamaan olohuoneen avoimien verhojen takaa. "Mitä ne tekevät?" Nora kuiskasi kyyrystä hänen takaansa.

"Tuijottavat kai vain."

"Ehkä meidän olisi pitänyt ostaa kuusi."

"Ei."

"Eihän sitä tarvitsisi tuoda sisään."

"Hiljaa."

"Voitaisiin pitää se takapihalla."

"Lopeta nyt, Nora. Miksi sinä kuiskailet? Tämähän on meidän kotimme."

"Olethan sinäkin piilossa verhon takana."

Luther suoristautui ja veti verhot eteen. Partiolaiset jatkoivat matkaa ja perävaunu siirtyi hitaasti katua pitkin sitä mukaa kuin Hemlock Streetin kuuset toimitettiin perille.

Joulua pakoon on hyvin tragikoominen tarina yhdysvaltalaisesta joulusta, jossa kaikkea ulkovaloista lähtien on yltäkylläisen runsaasti. Grisham herättelee lukijaa pohtimaan, miten kaupallista joulu nykyään on ja miten rauhoittumisen aika unohtuu kiireen, hössöttämisen ja lahjapaniikin alle. Grisham lyö tulta pesään yhä enemmän mitä pidemmälle Krankien yritys skipata joulu etenee ja tapahtumat saavat yhä hullunkurisempia käänteitä ja lopulta ihmishenkikin on jo vaarassa. Välillä tuntuu siltä, kuin katsoisi jotain television hupailuohjelmaa, kuten Piilokameraa. Tarinan lukeminen onkin hulvatonta ja viihdyttävää, kunhan sitä ei lue otsa kurtussa. Pidin tästä nopealukuisesta kirjasta, vaikkakin painostavat, toisiaan kyttäävät naapurit sekä loppupuolen käänteen seuraukset saivat kyllä verenpaineen kohoamaan.

Jos kaipaat joulukirjalta viihdykettä, kommelluksia ja railakasta huumoria, Joulua pakoon on hyvä lukuvalinta etenkin, jos olet antijouluihminen. Jos taas rakastat joulua joka solullasi, tartu kyseiseen kirjaan mahdollisimman rennoin ja kevein mielin.

Joulua pakoon (Skipping Christmas), John Grisham

Wsoy 2002 (alkukielellä 2001)

suom. Hilkka Pekkanen

180 s.

Kirjastolaina

. . . . . . 

Joulun kaupallisuuden kritisointi on keskeinen teema myös Miina Supisen romaanissa Mantelimaa. Tapahtumat sijoittuvat Länsi-Kyykkäälle samannimiseen jouluiseen paikkaan, jossa yhdistyvät huvipuisto ja ostoskeskus. Päähenkilö Molli Nieminen, entinen poptähti, inhoaa joulua eikä ole viettänyt sitä perheensä kanssa epäonnisen yrityksen jälkeen tyttärien oltua ihan pieniä. Mantelimaa kuuluu Mollin ykkösinhokkipaikkoihin, jonne hän ei päästä tyttäriään: siellä nautitaan kulutusjuhlasta ympäri vuoden mekaanisten tonttujen ahertaessa ja tyytyväisen liikemies Jonne J. Halkion katsellessa valtakuntaansa parvekkeeltaan. Aikaa voi viettää Mantelimaassa muutenkin kuin ostoksia tekemällä: lapset voi jättää lapsiparkkiin tai pomppulinnaan siksi aikaa, kun aikuiset katselevat Elfetit-ryhmän eroottista tanssia.

Molli joutuu kuitenkin nöyrtymään ja astumaan Mantelimaan hyörinään, kun hänen aviomiehensä Keke makaa koomassa saatuaan valtaisan sähköiskun. Koska rahaa on jostain saatava elämiseen, Molli tarttuu nuoruudesta tutun Jonne J. Halkion työtarjoukseen. Vaikka kaiuttimista raikaakin iloinen joulumusiikki, talousvaikeuksissa olevan Mantelimaan kulisseissa kuohuu. Allassiivooja on löytynyt kuolleena lumialtaasta eikä hän ole ainut menehtynyt, joka Mantelimaasta on löytynyt viime aikoina. Onko taustalla Nukentekijä? Huhutaan, että Mantelimaan lattioiden alla on jotain synkkää, jotain mitä, kukaan ei halua joutua todistamaan. Siellä lymyää myös tuo ilkeä Nukentekijä, jonka nähtyään aavistaa, että loppu on lähellä.

Mantelimaa käynnistyy alussa hitaanlaisesti ja vähän epäröin, olisiko tämä kirjani lainkaan. Mantelimaa-kauppakeskuksen kummallisuuksiin nimittäin kesti vähän totutella, mutta kun sain kiinni huumorista ja tarinan omanlaisesta rennosta meiningistä, alkoi lukeminen sujua. Supisen huumori on mainiota! Kaikista eniten pidin kuitenkin kauhunomaisista piirteistä, pelosta ja kammottavasta Nukentekijästä, joka piileksii lattian alla ja jolla on jokin yhteys Mollin ja Jonne. J. Halkion nuoruuteen. Lopetus ei täysin miellyttänyt, vaikka siinä on hyvääkin: Mollin mielipide joulusta ei muutu.

Ennen kaikkea joulu oli juttu, joka sijaitsi naapureilla, Facebook-feedissä, kiiltävissä lehdissä ja tavaratalojen katalogeissa. Sen saattoi yrittää ostaa itselleenkin, mutta juuri kun luuli, että paketti on kasassa, sitä meni kuuntelemaan kouluun joulujuhlia, joissa kuoro alkoi yhtäkkiä vittuilla.

Itsestään on etsittävä ihmisen vain rauha, kuoro ilmoitti. Joulumaasta uskoo moni onnen löytävänsä, mutta sepä kätkeytyy ja narraa etsijäänsä. Ja vielä: Onnea kun mikään mylly valmiiksi ei jauha.

Älkää nyt viitsikö, ihminen ajattelee. Jotain armoa nyt hei tyypit. Olen imuroinut koko kämpän. Olen tehnyt porkkana-, peruna-, lanttu- ja jopa bataattilaatikon. Pitääkö minun etsiä vielä sisältäni rauha? Mitä jos en ehdi?

Ja sitten tulee se nihilistinen olo, että paskaako tässä. Turha edes yrittää. Saman tien voi paiskata hanskat tiskiin. 

Jos rauhaa ei ole sydämessä joulukuun alussa, on epärealistista kuvitella, että se sinne ilmestyisi aattoon mennessä ilman kemiallista apua. 

Jos Mantelimaata vertaa Grishamin Joulua pakoon -kirjaan, Supisen omassa joulun kritisoiminen ei ole niin osoittelevaa vaan tarkoitus on herätellä pohtimaan joulun perimmäistä merkitystä. Mantelimaassa annetaan jokaisen viettää joulua niin kuin viettää tai olla viettämättä - ketään ei syyllistetä. Supinen kysyykin: Mikä sinulle on joulussa tärkeintä, mitä haluat vaalia?

Käpertyminen on tärkeintä. Rauhoittumista. Perheen kanssa rauhoittumista. 

Jotain sellaista.

Niin, ja Jeesus syntyi.

Valo syttyi pimeyteen.

Lammas heräsi jouluaamuna ja meni syömään, mutta sen ruokakipossa olikin Jeesus.

Olit sitten joulu- tai antijouluihminen, valitse illan rauhalliseen hetkeen luettavaksesi Mantelimaa, jos haluat ripauksen outoutta, paljon huumoria, sopivasti selkäpiitä kutittavaa jännitystä ja nopeatempoista juonta. 

Mantelimaa, Miina Supinen
Wsoy 2015
317 s.
Kannen suunnittelu: Laura Lyytinen
Kirjastolaina

. . . . . . 

Viimeinen jouluinen lukuvinkki on joulukirjojen klassikko, joka on varmasti kaikille tuttu: Charles Dickensin romaani Saiturin joulu. Itselleni tämä oli tosiaan vasta ensimmäinen kerta, kun luin Scroogen tarinan, mutta nyt on tämäkin aukko paikattu ja hyvä niin! Muistan, miten joku joulu yritin katsoa elokuvaversiota Dickensin klassikosta, mutta jätin kesken aavekohtaukseen, koska ahdisti niin paljon, haha. Tuo aavekohtaus liittyy tietenkin hetkeen, jolloin ilkeydestään ja saituudestaan tunnettu äveriäs Scrooge palaa tilitoimistoltaan kotiin. Muut lontoolaiset ovat hymyssä suin ja valmiina viettämään joulua läheistensä kanssa. Scrooge sen sijaan on jälleen äreä, sillä päivän aikana on muun muassa käyty pyytämässä rahaa hyväntekeväisyyteen. Nyt hän ei muuta toivokaan kuin että pääsisi pimeään kotiinsa ja olemaan yksin muiden juhliessa.

Yllättäen Scrooge saakin vieraan: hänen muutamia vuosia sitten kuollut työtoverinsa Marleyn haamu on saapunut varoittamaan Scroogea. Marley on elinaikanaan ollut juuri samanlainen saita mies kuin Scroogekin, minkä vuoksi Marley vaeltaa edelleen rauhaa saamatta kantaen elämänsä aikana rakentamaansa kahletta. Jos Scrooge jatkaisi elämäänsä kuin tähänkin asti, häntäkin odottaisi sama, ellei pahempikin, kohtalo. Scrooge tapaisi Menneiden joulujen haamun, Nykyisen joulun haamun sekä Tulevien joulujen haamun. Jos nämä eivät saisi Scroogea avaamaan silmiään ja muuttumaan, hän ainakin tietäisi, mikä häntä elämän jälkeen odottaisi.

"Kannan kahletta, jonka eläessäni tein", haamu vastasi. "Tein sen lenkki kerrallaan, metri metriltä, omasta tahdostani sen tein ja omasta tahdostani sitä kannoin. Tuntuuko se sinusta oudolta?"

Scrooge vapisi yhä rajummin.

"Tahdotko tietää", haamu jatkoi, "kuinka pitkää ja painavaa kahletta itse kannat? Se oli näin pitkä jo seitsemän jouluaattoa sitten. Sen jälkeen olet kasvattanut sitä entisestään. Se on melkoinen kahle!"

Lukijan sydän on täysin Scroogen mukana: miten hänelle toivookaan hyvää, kun mies ymmärtää, mihin epäystävällisyys ja saituus ovat hänet johtamassa ellei hän muuttaisi tapojaan. Saiturin joulu valaa lukijan sydämeen hyvää mieltä ja uskoa siihen, ettei koskaan ole myöhäistä muuttua. Saiturin joulu muistuttaa myös tärkeästä asiasta: siitä, miten jouluna voi pieninkin teoin ja lahjoituksin auttaa muita.

Saiturin joulu on teos, jonka varmasti voi lukea vaikka joka vuosi. Oletpa siis lukenut tämän tai et, suosittelen valitsemaan joulukirjojen klassikkojen klassikon. Omani oli tuoreempaa julkaisua, joten jos haluat helppo- ja sujuvalukuisen version, valitse Tero Valkaman suomentama teos.


Saiturin Joulu: Joululaulu, Charles Dickens
Basam Books 2012 (A Christmas Carol, in Prose: Being a Ghost Story of Christmas 1843)
suom. Tero Valkonen
Kuvittanut Minna Alanko
111 s.
Kirjastolaina

Mikä on sinun ehdoton lempijoulukirjasi? Kerro kommenttiboksiin myös omia jouluisia kirjavinkkejäsi, sillä niistä on varmasti hyötyä niin minulle kuin muillekin!

Alice Walker: Häivähdys purppuraa

Häivähdys purppuraa (The Color Purple, 1982), Alice Walker. Wsoy 1986. suom. Kersti Juva. 360 s. Omasta hyllystä.

Alice Walkerin klassikkoteos Häivähdys purppuraa (Wsoy 1986, alkukielellä 1982) ei ole minulle ennestään kovinkaan tuttu: tiesin etukäteen vain aiheen ja olin kuullut huhuja rankasta tarinasta. En myöskään ole nähnyt teoksen pohjalta tehtyä elokuvaa. Ostin romaanin vuosia sitten kirpputorilta, mutta niin vain se "unohtui" hyllyyn. Listasin teoksen tämän vuoden Hyllynlämmittäjä-haasteen kirjojen joukkoon sekä myöhemmin Joka päivä on naistenpäivä -haasteeseen. Tartuin Walkerin kirjaan eräänä iltana, vaikka kesken oli kaksi muutakin kirjaa; kumpikaan niistä ei juuri silloin oikein houkutellut. Ja kas kuinkas kävikään, Häivähdys purppuraa tempaisi minut niin voimakkaasti mukaansa, että kesken olevat saivatkin jäädä odottelemaan. 

Häivähdys purppuraa koostuu mustan naisen, Celien, kirjeistä. Niitä hän kirjoittaa jumalalle ja myöhemmin siskolleen Nettielle, jonka kirjeitä myös on osassa kirjaa. Kirjemuoto tekee teoksesta nopealukuisen, kunhan lukija tottuu lukemaan sen puhekieltä. Tapahtumat sijoittuvat Georgian osavaltioon maailmansotien välimaastoon, aikaan, jolloin rotuerottelu eli vahvana. Etenkin mustien naisten olot olivat kurjat, sillä he eivät käytännössä olleet mitään. Celiekin tyrkätään itseään paljon vanhemmalle miehelle, Albertille, vaimoksi tai ennemminkin orjaksi, jota voi hakata ja käskyttää miten tahtoo.

Odotin romaanin olevan paljon synkempi kuin se olikaan. Teoksessa on kyllä rankkoja teemoja, kuten insestiä, väkivaltaa ja rasismia, mutta Walker on kutonut mukaan valonpilkahduksia, toivoa ja hymyäkin. Erityisesti teoksen alkupuoli on rankkaa luettavaa mutta mitä pidemmälle Celien elämä etenee sitä enemmän siinä alkaa näkyä vahvuutta, varmuutta ja valoa. 

Häivähdys purppuraa on vahvojen naisten kirja. Erityisen väkevästi jäävät mieleen Sophie, Celien aviomiehen pojan vaimo, sekä Shug Avery, Celien aviomiehen entinen rakastajatar. He ovat kertakaikkiaan huikeita henkilöhahmoja! Sellaisia, jotka sanovat piupaut miesten käskyille ja tekevät niin kuin itse parhaaksi näkevät välittämättä muiden mielipiteistä. Shug Averyn myötä Celie saa valtavasti itsevarmuutta ja oppii löytämään itsestään taidon, jonka avulla tehdä itselleen työn. Celie  alkaa ymmärtää, että hänkin voi olla jotain.

Häivähdys purppuraa ravistelee myrskyn lailla ja jättää lukijaan pysyvän jäljen. Jos tämä klassikko  on sinulla vielä lukematta, suosittelen lämpimästi lukemaan.

Minä luulen että me ollaan täällä ihmettelemässä, niin minä sen ajattelen. Ihmettelemässä. Kyselemässä. Ja kun ihmettelee isoja asioita ja kyselee isoja asioita niin oppii niitä pieniä vähän niin kuin vahingossa. Mutta niistä isoista ei ikinä opi enempää kuin mitä alun alkuaan tiesi. Mitä enempi minä ihmettelen, sitä enempi minä rakastan, - - 

Mitä yhteistä on Timo Sarpanevalla ja Pintillä? - Tommi Kinnunen: Pintti

Mitä Timo Sarpaneva tuo mieleesi? Kenties mieleesi nousee kuva vanhempiesi hyllyssä olevista Festivo-kynttilänjaloista tai Tsaikka-lasit, joista juot glögiä jouluisin. Ehkä mielessäsi on heti kirkkaana tyylikäs musta valurautapata puukahvoineen. Tai ehkä tiedät, että Sarpaneva on suunnitellut Iittalan kaikkien tunteman i-logon. 

Helsingin Designmuseossa on vielä 23.9.2018 asti muotoilija ja kuvanveistäjä Timo Sarpanevan näyttely. Kävin katsomassa näyttelyn aika hiljattain samalla, kun uusin museokorttini. Sarpanevan tuotantoon tutustuessani havahduin siihen, että Tommi Kinnuselta lukemani romaani Pintti ponnahti jatkuvasti mieleeni. Lukiessani Sarpanevan työtavoista koin useita ahaa-elämyksiä: Juuri tuolla tavallahan Pintissäkin taidettiin tehdä se lasiesine! tai hei tuo tekniikka kuulostaa tutulta! tai ahaa, tuon näköinen se valmis tuotos saattoi olla Kinnusen romaanissakin. En ollut Pinttiä lukiessani etsinyt tietoa lasinpuhalluksesta, vaikka kaikki siihen liittyvä olikin itselleni vierasta. En myöskään ollut ajatellut Sarpanevaan näyttelyyn mennessäni, miten mainiosti se sopisi yhteen juuri lukemani romaanin kanssa. Kun esimerkiksi luin, miten Sarpanevan kuuluisa Orkidea-lasiveistos on tehty, muistin oitis, miten työtapa tulee esiin Kinnusen Pintti-teoksessa: Helmi huomaa lattialla tikun, lyijykynän paksuisen, nostaa sen ja kastelee vesiämpärissä. - Odota, se sanoo ja työntää tikun nopeasti maljakon paksuun pohjaan. Hehkuva lasi kuumentaa kostean puun, ja höyry pullistaa pohjan sisään kauniin pyöreän kuplan. Tikkuilmatekniikassa puutikku työnnetään tuhatasteiseen lasimassaan. Sarpaneva on käyttänyt tätä Orkidean lisäksi alla olevan kuvan lasiteoksissa Ilmat ja Linnunpää.

Ilmat ja Linnunpää.

Timo Sarpaneva (1926-2006) oli elinaikanaan työteliäs muotoilija, joka nousi jo 1950-luvulla palkituksi muotoilijaksi myös kansainvälisesti. Hän työskenteli muun muassa Iittalan ja Venetsian lisäksi Nuutajärven lasitehtaalla, minne Tommi Kinnusen teoksen tapahtumat sijoittuvat. Pintti on kolmenpäivänromaani, jossa ääni annetaan vuorollaan kolmelle sisarukselle: Jussille, Helmille ja Railille. Tapahtumat sijoittuvat vuosiin 1949-1951. Näinä vuosina Timo Sarpaneva on tehnyt ensimmäisiä työvuosiaan muotoilijana ja Iittalaan hänet palkattiin vuonna 1951. Nuutajärven lasitehtaalla kaikki kylän asukkaat joutuivat töihin lasitehtaalle, heikoimmatkin. Jussilla, Helmillä ja Raililla on jokaisella oma tehtävänsä tehtaalla, mutta Jussin tehtävä vaihtuu usein. Kun kädet muistavat, mitä pitää tehdä, voivat ajatukset kulkea muualla kuin työnteossa: omissa murheissa, mietteissä ja muistoissa, joita ei enää saa takaisin, vaikka kuinka huutaisi öisin ikävää.

Suomalaisten lasitaitelijoiden kaarti on pääosin miehinen, sillä kuten Pintissäkin nousee esiin, naisten rooli oli sivussa. Huone on täynnä taljojen huminaa, voimapyörien vikinää, lasin kilinää sekä kirskuvaa ja sirisevää ääntä, kun miehet kaivavat kuvioita lasien kylkiin. Naisten työ on äänetöntä. Sodan aikaan naiset otettiin hampaita kiristellen lasinpuhaltajien oppiin, kun valtaosa miehistä oli rintamalla. Pian nuorimmat postipojat, lapset vasta, antoivat patistelulle periksi, ja he näyttivät, miten lasia noukitaan hehkuvista uuneista ja miten siitä pyöritellään plootua vasten aloitusposti. Kun sota sitten päättyi, naiset joutuivat palaamaan tavanomaisiin tehtäviinsä: varastoon ja pesualtaan äärelle. Helmi ja Raili ovat oppineet lasinpuhalluksen kikkoja isänsä työskentelyä aikanaan seurattuaan. Lisäksi Helmi saattaa töiden jälkeen puhaltaa lasia yhdessä miehensä kanssa, vaikka Jussi mielellään olisi tämän kanssa kahdestaan.

Sarpanevan lasiteoksia tutkiessa katse jää viipyilemään lasin kauniin pyöreisiin muotoihin, sisälle vangittuihin tanssiviin ilmakupliin sekä risteileviin jälkiin, joiden muoto tuo mieleen puun oksan. Lasiteoksia katsoessa ja niiden mieleenpainuvia nimiä silmäillessä miettii, mistä Sarpaneva on saanut töihinsä inspiraation. Ehkä sadepisaroiden kilpajuoksusta lasia pitkin? Kenties vanhan tammen kaarnan tunnusta sormia vasten tai tummanpuhuvasta taivaasta juuri ennen myrskyä? Katsokaa nyt vaikkapa Jurmo-lasistoon vangittua elävää liikettä tai Meren peilin lumoavaa hiljaisuutta. Myös lasistojen nimet ovat kiinnostavia; ne johdattavat tulkintaa ja ruokkivat mielikuvitusta. Ovatko Sarpanevan ympäristöä tarkkailevat silmät olleet yhtä tarkat kuin Jussin, joka etsii siskonsa miehelle inspiraatiota lasin työstämiseen? Alla pari tähän liittyvää katkelmaa romaanista:

Vastapalvelukseksi Jussi etsii Rekolle muotoja. Kun hän löytää ulkoa jotakin kiinnostavaa, näkinkuoren tai eteisestä puretun lattialankun alapuolelle vieri viereen kiinnittyneiden perhojen kotelokoppien rivin, hän ensimmäiseksi ajattelee, mahtaisiko Rekokin nähdä siinä jotakin kiinnostavaa, värin vaihtumista tai ääriviivojen kauneutta. - - 

Joitakin Jussin tuomia esineitä Reko heittää pois, sillä se ei erota niissä sitä, minkä Jussi näkee. Joistakin se tahtoo kysyä tarkemmin, mutta Jussikaan ei osaa muovata sanoiksi sitä, minkä silmä kyllä erottaa. Palmikkoneuleen jännittävä siksak on vielä mahdollinen selittää, mutta päästäisen kallon mittasuhteista tai kotkansiiven lehden säännönmukaisuudesta on vaikea puhua. Ja sitten on niitä, joita ei voi tuoda. Myrskyn murtaman hongan rungon säleet tai sulavan jään sinisen värin sävyt, lehteen puhkeavan lepän väri. Joskus Reko on lähtenyt hänen kanssaan metsään, ja silloin hän on yrittänyt osoittaa, miten virheettömänä taivas peilautuu järven pinnasta, kuinka säännönmukainen on päivänkorentojen edestakainen lento veden päällä tai miten täyteläiseltä tuoksuu sammalikko sateen jälkeen. Joskus Reko huomaa, joskus ei. Jussille riittää, että mies katsoo ja yrittää nähdä.

Jurmo.

Meren peili.

Kun poistuin näyttelystä, en lähtenyt pelkästään mukanani tietoa Sarpanevasta ja muotoilusta vaan portaita alas kulkivat käsikkäin Sarpaneva ja Pintti. Olin saanut paljon enemmän kuin etukäteen kuvittelin: lukukokemukseni oli syventynyt ja olin palannut lukemaani uudelleen ja uudelleen. Jos sinulla ei ole mahdollisuutta lähteä Nuutajärven lasikylään, suosittelen käymään Designmuseossa Timo Sarpanevan näyttelyssä vielä, kun on mahdollista. Niin, ja entä se Pintti: sen suosittelen lämpimästi lukemaan, vaikket kävisikään museo(i)ssa.

Pintti, Tommi Kinnunen. Wsoy 2018. 291 s. Oma ostos.

Aiemmin olen kirjoittanut Tommi Kinnusen romaaneista Neljäntienristeys ja Lopotti.

Gillian Flynn: Kiltti tyttö

Kiltti tyttö (Gone Girl), Gillian Flynn. Wsoy 2013 (englanniksi 2012). suom. Terhi Kuusisto. 444 s.

Kaipasin kesän alkuun juonivetoista ja nopealukuista teosta, ja päädyin tavallisesta poiketen jännityskirjaan. Gillian Flynnin Kiltti tyttö (Wsoy 2013) on vuosien takainen heräteostos kirpputorilta, ja olin jo ajatellut laittaa sen lukemattomana takaisin kiertoon. Olin etukäteen vähän pelännyt, onko teos liian ahdistava tai täynnä ällöttäviä verilöylyjä, mutta pelot osoittautuivat onneksi turhiksi. Yllätyin positiivisesti, kun huomasin, että Kiltti tyttö onkin enemmän psykologinen jännäri.

Kiltti tyttö kertoo aviopari Nick ja Amy Dunnesta. Tarina lähtee liikkeelle vähän hitaanlaisesti, mutta juoni alkaa rullaamaan houkuttelevammin, kun Nick töistä palatessaan huomaa ulko-oven olevan täysin auki, olohuone on sekaisin kuin tappelun jäljiltä ja vesi kiehuu liedellä. On parin viisivuotishääpäivä ja Amy on kadonnut. Hän ei kuitenkaan ole kadonnut ns. jälkiä jättämättä, sillä Amylla on ollut tapana järjestää hääpäivänä Nickille eräänlaista suunnistusta jättämällä tärkeisiin paikkoihin vihjeitä, joiden ratkaisu vie aina seuraavan vihjeen luo. Ensimmäinen vihjekirjekuori löytyy, mutta kun poliisit huomaavat, että keittiön lattialta on pyyhitty iso määrä verta, katseet kääntyvät epäilyttävän tyynenä pysynyttä Nickiä kohti. Häntä aletaan epäillä, ja media nostaa pian Amyn katoamisen ykkösaiheekseen. Ajojahti on alkanut, ja kaikkien huulilla on sama kysymys: Missä Amy on?

Kiltti tyttö onnistuu hyvin pitämään lukijaa otteessaan ja yllättämään juonenkäänteillään. Paikoin kuitenkin puuduin ja kurkin etenkin loppua kohden, paljonko sivuja on jäljellä, koska tarinassa olisi ollut reilusti tiivistämisen varaa. Flynn nostaa korokkeelle erityisesti avioliiton ja siihen liittyvät kuvitelmat ja odotukset. Nick ja Amy näyttävät ulospäin täydelliseltä avioparilta mutta todellisuus on toinen. Flynn heittää lukijalle kiinnostavia kysymyksiä pohdittavaksi. Olemmeko rooliemme vankeja? Miksi ajaudumme tietynlaiseen rooliin ja onko siitä mahdollista päästä irti? Entä kuka meidät lopulta tuntee parhaiten?   

Flynnin teosta lukiessa huomaa pian, ettei henkilöissä ole ketään, josta pitäisi. Hahmot ovat ehkä tarkoituksella aika stereotyyppisiä, mutta itseäni piirre ei juuri haitannut, koska tarinassa maistaa satiirin vahvoja makuja, kuten Elinakin toteaa. Kun teos loppuu, on tyytyväinen, jotta henkilöistä saa irtautua lopullisesti. Loppu nimittäin nostattaa ihokarvat pystyyn ja inhottaa.

Vaikka Kiltti tyttö ei kaikilta osin täydellinen olekaan eikä ehkä säily mielessä kovin pitkään, se onnistuu juuri siinä, mitä kirjalta sillä hetkellä toivoinkin: sen parissa viihtyy ja koukuttuu. Jos siis etsii näillä kriteereillä luettavaa, kannattaa napata Kiltti tyttö kesäkirjaksi. 

Huomaan arvioita silmäillessäni, että Kiltti tyttö on mielipiteitä jakava teos. Linkitän tähän muutamia erilaisia lukukokemuksia: Marile, Lukuneuvoja, essielina, Annika, Villis, Susa ja Aletheia. 

Juuli Niemi: Et kävele yksin

Et kävele yksin, Juuli Niemi. Wsoy 2016. 359 s. Kansi: Laura Lyytinen.

Ensirakkaus. Se tunne kuin kissa repisi terävillä kynsillään sydänalaa, maan ja askeleen välille tuntuu jäävän rutkasti ilmaa eikä maailmassa ole mitään muuta kuin suupielet ylöspäin nipistävä rakkaus. Toisaalta yläilmoista voi myös pudota romahtaen yhtä nopeasti kuin sinne ilmapallon lailla kohosikin. Juuli Niemen lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandian voittanut romaani Et kävele yksin (Wsoy 2016) on hätkähdyttävän todentuntuinen ja vahva tarina etenkin ensirakkaudesta mutta myös muun muassa kasvamisesta ja oman identiteetin etsimisestä.

Ehkä on niin, että kun 15-vuotiaat rakastuvat, on toinen joutsen ja toinen sorsa. Harvoin rooleista löytyy kuitenkaan yhteisymmärrystä, koska yleensä kumpikin kuvittelee olevansa sorsa. Usein kumpikin on oikeasti joutsen. Ja jään rikkomia raajoja sekä putoavia sulkia, niitä on kaikkialla.

Kertojana vuorottelevat viisitoistavuotiaat Ada ja Egzon. Ada asuu yhdessä taitelijaäitinsä kanssa, eikä hän ole koskaan tavannut isäänsä. Ada jää koulussa mieluummin taka-alalle eikä tuo itseään juuri esille. Hiljainen tyttö alkaa kuitenkin räpistellä irti harmaasta massasta, kun silmät kiinnittyvät entistä useammin pakolaispoika Egzoniin. Poikaan, joka on vapaus, hän on preesens ja kaikkein kovinta hiuslakkaa. Hän on soittimen herkin kieli, josta lähtee taloa vavahduttava basso. Isättömyys yhdistää nuoria, rakkaus roihahtaa. Adan ajatuksiin ei mahdu muuta kuin Egzon: Hän on elossa ja viisitoista ja hänellä on jotain mitä kenelläkään ei ole koskaan ollut aiemmin, tämän pojan kädet ympärillään ja silmät kiinni taivaassaan.

Et kävele yksin on tunteiden valtameri, joka on alati liikkeessä eikä milloinkaan täysin tyyni. Se ryöppyää ja kuohuu, välillä liplattaa kevyesti ja nostattaa hetkessä uudelleen voimakkaan aallokon. Niemi kuvaa nuorten tunteita ja uuden kokeilemisen jännitystä hyvin aidosti. Lisäksi nuorten välinen dialogi on juuri sellaista, jollaisena se yläkoulun käytävillä kaikuukin. Varsinkin Adan kautta nousee vahvasti esiin teini-ikäiselle tyypillinen minäkeskeisyys: halu kujertaa kaveriporukan kirkkaimpana tähtenä ja olla tanssilattian katseiden kiintein kohde. Egzonin myötä avataan hieman myös maahanmuuttajanuoren arkea ja haasteita kahden eri kulttuurin välillä. 

Juuli Niemi kirjoittaa nautinnollista lyyristä proosaa. Kieli soljuu herkästi ja kauniisti, mutta myös haastaa lukijaa, jonka on pysyttävä terävänä. Paikoin kieli turruttaa; jotain olisi voinut jättää pois. Niemen teos sopii parhaiten nuorelle, joka on tottunut lukija. Aikuisen lukijan ei kannata säikähtää kirjan hattaran makeaa kantta vaan antaa tälle nuortenkirjalle mahdollisuus. Romaanin myötä voi myös palata hetkeksi omaan ensirakkauteen ja teini-iän muistoihin. 

Et kävele yksin oli lukupiirimme toukokuun kirjavalinta, ja kaikki olivat pitäneet Juuli Niemen nuortenkirjasta kovasti. Lukupiiriläisistä Kaisa V. on blogannut kirjasta. Arvion ovat kirjoittaneet myös mm. Suketus, Mari Saavalainen, Heidi P. ja Mari A. Olen itse lukenut aiemmin Niemeltä myös hänen novellikokoelmansa Tule hyvä, jota myös suosittelen lämpimästi (vaaleanpunainen kansi muuten siinäkin!)

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet

Eurooppalaiset unet, Emma Puikkonen.

Wsoy 2016. 178 s.

Kansi: Anna Makkonen.

Minä harjoittelen katsomaan kiviä ihmisissä. Harjoittelen tarkentamaan katseeni ja näkemään ihmiset tapahtumien vyöryn sijaan. Joelilla on valkoinen ja teräväreunainen, Gustavilla epämääräinen violetti klöntti, Aadan kaverilla Emilialla on kappale, joka on vaaleanpunainen ja näyttää enemmän purukumilta kuin kiveltä. Kun he liikkuvat huoneessa, avaan silmäni ja keskityn katsomaan ihmisen sisusta, kiviä ja purkkamönttejä.

Oli hauska lukea Katrin blogikirjoitus Emma Puikkosen teoksesta Eurooppalaiset unet (Wsoy 2016), koska meidän molempien sysäys tarttua kirjaan oli ollut samanlainen. Myös minulla oli Eurooppalaiset unet lainassa jo ennen Finlandia-ehdokasjulkaisuja, ja olin myös kiinnostunut teoksesta ylistävien blogiarvioiden myötä. En ollut ehtinyt aloittaa kirjan lukemista ennen kuin sen Finlandia-ehdokkuus julkistettiin ja varausjono kasvoi. Niinpä laitoin muut keskeneräiset teokset syrjään ja pyhitin viikonlopun Eurooppalaisille unille. Se olikin sitten menoa.

Eurooppalaiset unet avaa aluksi lukijalle oven Eurooppaa halkovan kuorma-auton kyytiin. Sen mukana lukija kulkee hetken, astuu ulos, kurkistaa toisiin hetkiin ja paikkoihin. Puikkosen teos on siis episodiromaani, joka kuljettaa lukijaa aina 1980-luvulta vuoteen 2027. Jokaisessa luvussa tarkastellaan palaa eri henkilön elämästä, ja vähitellen henkilöt kytkeytyvät toisiinsa tai ainakin sivuavat jollain tapaa toistensa elämää. 

Eurooppalaiset unet käsittelee ajankohtaisia aiheita, kuten pakolaisia ja nuorten levottomuutta ja väkivaltaa. Teos on häkellyttävä ja intensiivinen aikamatka Euroopaan lähihistoriaan, josta Puikkonen nostaa esiin tapahtumia, jotka eivät välttämättä ole enää niin kirkkaina ihmisten mielessä, kuten lentoliikenteeseen vaikuttanut Islannin tulivuorenpurkaus ja Kosovon sota. Vaikka sivumäärä on kompakti, kansien välissä on paljon ajateltavaa. Siksi teosta ei myöskään voi lukea rynnimällä eteenpäin, koska lukiessa täytyy välillä nostaa katseensa, jäädä tuijottamaan seinää ja pohdiskella lukemaansa. Paikoin toivoin, että luvut olisivat pidempiä, koska tapahtumista olisi ollut mukava lukea enemmän sen sijaan, että lyhyt luku vaihtui tiiviillä tahdilla jo seuraavaan ja uuteen ja erilaiseen tapahtuma-aikaan ja tilanteeseen. Jokainen luku on kiinnostava, mutta erityisen koskettavana jäi mieleen luku, jossa Berliinin muuri on jakanut perheen äidin erilleen pienestä lapsestaan ja miehestään. Luvun loppu herkistää ja puristaa sydäntä. Mieleen jäi vahvasti myös tulevaisuuden kuvaus, jossa negatiivisia uutisia vältellään ja muokataan positiivisiksi. 

Puikkosen kirjoitusjälki viehättää. Kieli on mietittyä, sulavaa ja kaunista. Sitä on kertakaikkisen ilahduttavaa lukea. Eurooppalaisissa unissa on vahvan unenomainen, paikoin maaginen tunnelma. Juuri sellainen kuin nyt on niin ulkona kuin sisällä: ääriviivat hämärtyvät, asioita jää varjoihin. Kun itsekin kulkee utuisessa maisemassa väsyneenä, ei oikein voi olla varma, näkikö juuri jotain tähdellistä vai kuvitteliko vain. 

Vaikka Puikkosen teoksen maailmankuva ei ole kovin valoisa, se ei pudota lukijaa masennuksen mustaan aukkoon vaan toivon pilkahdus loistaa harmauden takaa. Eurooppalaiset unet ravistelee lukijaa: lintukodoksi mielletyssä Euroopassa kuohuu turvattomuus ja soi rauhaton sävelmä. Se, mikä tapahtuu tuolla jossain, tavoittaa aallon jälkimaininkien tavoin kaukanakin asuvan elämän ja saattaa muuttaa hänen elämänsä suuntaa. On hienoa, että Eurooppalaiset unet on saanut Finlandia-ehdokkuuden myötä huomiota. Se on teos, jonka toivon sydämestäni monen lukevan.

Jännitys tiivistyy, sillä huomenna selviää, mikä kuudesta ehdokkaskirjasta palkitaan Finlandialla. Olen lukenut ehdokkaista Eurooppalaisten unien lisäksi Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista ja Tommi Kinnusen Lopotin. Upeita teoksia kaikki kolme. Peter Sandströmin Laudatur odottaa vielä hakijaansa kirjaston varauksesta. 

Puikkosen teoksesta on kirjoittanut moni. Kurkkaa, mitä mieltä ovat olleet esim. Hanna, riitta k, Omppu, Linnea, Katja, Tuijata ja Arja. 

Lauri Viita: Ne runot, jotka jäivät

Ne runot, jotka jäivät, Lauri Viita.
Wsoy 2016. Sakari Katajamäki (toim.) 115 s.

Lauri Viidan tuotantoon tutustumiseni alkoi runoteoksesta Ne runot, jotka jäivät (Wsoy 2016). Sakari Katajamäen toimittamaan kokoelmaan on koottu Viidan aiemmin julkaisemattomia runoja ja Onni-sikermä löytyy teoksesta kokonaisuudessaan. Kokoelmasta löytyvät runot ovat peräisin muun muassa lehdistä ja käsikirjoituksista. Teoksen nimi on peräisin Viidan runosta Runoilijan hauta:

Ne runot, jotka jäivät,

kun muita kirjaintelin,

ne vain, ne sentään jäivät

ja soivat: Täällä elin.

Ne runot, jotka jäivät on mainio tapa aloittaa tutustuminen Viitaan runoilijana. Kokoelma valaisee lukijalle koko Viidan runoilijapolun: on perinteistä ja vapaamittaista runoa. On runoja, joissa kieli heittää iloista kärrynpyörää, kuten Nenännäisessä: Neuvo neulaa, nappo naulaa, / näätä nuoleen, nälkä nuottaan / nukkua navannäkijän. // - - Runo Nenännäinen näyttääkin, miten taitava Viita on sanojen kanssa: jos jotain ei ole olemassa, sanan voi muovailla itse. Kun Viidan taitava sanailu tuli runoista tutuksi, oli hauskaa löytää näitä piirteitä myös romaanista Moreeni.

Omaan makuuni ovat enemmän Viidan modernit runot. Lukupiiriläisistä osa oli lukenut Viidan Betonimyllärin ja kokenut puuduttavaksi lukea pelkästään Viidan mitallista runoutta. Ne runot, jotka jäivät onkin mainio valinta, jos haluaa välillä hypähtää mitallisesta vapaamittaiseen runoon. Kokoelman runojen pituus vaihtelee paljonkin, mutta lyhyiden runojen ystävänä pidin tietenkin enemmän niistä. Nautin siitä, miten Viita saa puristettua minimaaliseen sanamäärään niin paljon. Miten huimasti voimaa mutta myös herkkyyttä mahtuu esimerkiksi seuraavaan runoon:

Tein laulun perhosesta

ja henkäisin. Se lensi.

Oma lempirunoni löytyy Viidan luontorunoista. Aamuhartaus saa huokaisemaan puhtaasta ihastuksesta. Sen tunnelma ui sieluun asti ja värisee ihon alla. Jos jossain runossa on hyvä olla ja viivähtää, niin se on tässä (runo tosin päivänsä perusteella olisi sopinut julkaistavaksi paremmin eilispäivään): 

Syystalven raekuuro

eilen puitu.

Maa pesty.

Haapa riisuutunut.

Tummana möhkäleenä

kuusikko seisoo,

rovastiparvi aamuhartaudessa.

Avaruus saarnaa.

Syyssees aamutaivas

tuhansiin neulassormiin

totuutta vuodattaa.

Värähtää lehmus.

Varis horjahtaa.

Hätäinen sorsa laskeutuu veteen.

On lauantai.

Myös Tuijata on kirjoittanut Viidan runoteoksesta.

Lauri Viita: Moreeni

Moreeni, Lauri Viita.
Wsoy 2016 (ensim. kerran 1950). 416 s.

Lokakuun lukemistossani painottui Lauri Viita. Vaikutuin ja hurahdin täysin. Tänä vuonna vietetään Viidan juhlavuotta: hänen syntymästään tulee kuluneeksi 100 vuotta. Niinpä lukupiirissämme valittiin luettavaksi Viidan tuotantoa tai Viidasta kertovaa kirjallisuutta. Minulle Viita ja hänen teoksensa olivat vain nimellisesti tuttuja enkä muuten miehestä tiennyt paljoakaan. Paikkailin sivistysaukkoa lukemalla Viidalta romaanin Moreeni ja runoteoksen Kaikki ne runot, jotka jäivät (josta kirjoitan oman postauksensa myöhemmin). Lisäksi luin kolme esseetä tämän vuoden uutuusjulkaisusta Luojan palikkaleikki. Esseitä Lauri Viidasta. Olisin lukenut sen mielellään kokonaan, mutta varauksen vuoksi loput esseistä täytyi jättää toiseen kertaan.

Moreeni häkellyttää lukijan jo neljällä ensimmäisellä sivulla, kun Viita kuvaa vesien voimakasta virtaa, jonka ihminen on valjastanut omiin tarkoituksiinsa. Loppumaton on myös uusien ihmisten virta, minkä vuoksi kaupunki laajenee, uusia tehtaita nousee. Alun tahti on kiivas, väsymätön ja saa haukkomaan henkeä. Eteenpäin! Pyhäjärvi veti ja Näsijärvi työnsi ja välissä oli Tampere ja Tammerkoski. Kahdeksantoista metriä pinnasta pintaan, paljonko lienee pohjaan. Siellä jossain kohisi Nokianvirta, vaelsi nahkiaisjoki ja odotti Pohjanlahti. 

Moreenin keskipisteenä on Pispalassa asuva sekatyömies Iisakki Nieminen ja hänen perheensä, vaimo Joosefiina ja seitsemän lasta. Sanotaan, että Moreeni on vahvasti elämäkerrallinen ja että perheen kuopus, Erkki, on Viidan omakuva. Jokaisella perheenjäsenellä on oma tärkeä merkityksensä tarinassa. Joosefiina on syli, jonka lämpöön voi aina käperyä. Hän ei lannistu, vaikka pitäisi kävellä kerjuulla kymmeniä kilometriä epävarmoina siitä, avautuvatko ihmisten ovet. Erkki on lapsista se, jonka kautta kuvataan koulutuksen kasvava merkitys. Lukemattomat seikat paljastivat armotta hänet: hän seisoi liian suorana, käveli liian vapaasti, puhui liian hyvin. Eennakolta arvaamattomat ääneet, sanat ja lauserakenteet olivat kuin keltainen lippu laivan mastossa: täällä on sivistys, älkää tulko lähelle! Oma vahva merkityksensä on myös Pispalalla, jota voi pitää yhtenä päähenkilönä. Pispala on lempipaikkojani Tampereella, ja siksi olikin miellyttävää lukea, miten Viita kuvaa tuon ihastuttavan puutalokortteliston kasvua ja eloa. 

Kerrassaan mykistävän vaikutuksen minuun teki ennen kaikkea Viidan kieli, huumori ja ironia, jotka ovat aivan omaa luokkaansa. Viidan kielessä on pilkettä silmäkulmassa ja se venyy ja vanuu jos minkälaiseen muotoon. Leikittelevä runokielikin löytää paikkansa ja lorumaiset rallatukset hymyilyttävät: - - kunnes oltiin kuin oltiinkin Hauhon pitäjässä - jauhon pitäjässä, itäjässä, pitäjässä, sepä hassua! ja Poljento paisui, poljento pyhitti, sätkytti, sylkytti, tanssitti, tuuditti. 

Lukupiirissä herätti keskustelua Viidan lokeroinnin vaikeus. Moreeniakaan ei niin vain voi laittaa yhteen lokeroon, koska siinä kuvataan sekä työläisiä, muuttuvaa yhteiskuntaa että sisällissotaa. Sama piirre nousi esiin myös runoissa: Viita taitaa niin mitallisen kuin modernin runouden. Sisällissodan kuvaus on erilaista, mitä yleensä olen lukenut, sillä Viita ujuttaa kuvauksiin komiikkaa.

Olli Löytyn toimittama esseekokelma Luojan palikkaleikki (Teos 2016) osoittautui mainioksi luettavaksi rinnakkain Moreenin kanssa. Esseekokoelman nimi tulee suoraan Moreenista, ja siitä löytyy kymmenen esseetä Viidasta ja hänen tuotannostaan. Luin esseistä ne, jotka avaavat erityisesti Moreenia. Esseekokoelma opetti uutta, sai aikaan monia ahaa-elämyksiä - ja hämmästyttikin - miten paljon Moreenissa riittääkään tutkittavaa! Suosittelen lämpimästi Luojan palikkaleikki -esseekokoelmaa, jos haluaa saada entistä enemmän irti Moreenista.

Vaikutuin Viidasta niin, että voisin lukea heti häneltä lisää. Lukulistan kärjessä on ainakin Aila Meriluodon puolisostaan kirjoittaman elämäkerta, jonka kaksi lukupiiriläistä oli lukenut ja jota he kehuivat kovasti. Aion myös käydä katsomassa Tampereen Työväen Teatterin näytelmän Viita 1949, josta lukupiirin Sara ja kaimani ovat kirjoittaneet. 

Moreeni todella ansaitsee tulla luetuksi. Se on omanlaisensa, monipuolinen ja mestarillinen teos. Lukekaa hyvät ihmiset Lauri Viitaa! 

Henrik Tikkanen: Osoitetrilogia (Kulosaarentie 8, Majavatie 11, Mariankatu 26)

Osoitetrilogia, Henrik Tikkanen.
Kulosaarentie 8 (Brändövägen 8 Brändö Tel. 35), 1976. 144 s.
Majavatie 11 (Bävervägen 11 Hertonäs Tel. 78 035), 1976. 156 s.
Mariankatu 26 (Mariegatan 26 Kronohagen), 1977. 141 s.
Wsoy 2006. Kotimaiset valiot -pokkari.
Suom. Elvi Sinervo.
Päällyksen kuva: Henrik Tikkanen.

Henrik Tikkanen tunnetaan erityisesti hänen osoitesarjastaan. Siitä tunnetuimmat ovat kolme ensimmäistä kirjaa: Kulosaarentie 8, Majavatie 11 ja Mariankatu 26. Luin nämä vuosia sitten kirpparilta ostamastani Wsoyn Kotimaiset valiot -pokkarista, josta puuttuvat kaksi viimeistä osaa, Yrjönkatu ja Henrikinkatu. Jonkin näistä kolmesta ensimmäisestä olen lukenut yliopiston kirjallisuuden kurssille, mutten enää muista minkä. Tikkasen puolison, Märtä Tikkasen, tuotannosta olen lukenut Vuosisadan rakkaustarinan ja Emma ja Uno -teoksen. Vuosisadan rakkaustarinan jälkeen mielikuva Henrikistä ei ole miellyttävä, mutta oli kuitenkin mielenkiintoista tutustua myös Tikkasen ajatuksiin ja elämään ennen Märtaa. Lukemisesta on tosin aikaa jo lähes kuukausi, joten kaikki ei enää ole tuoreessa muistissa mutta yritetään.

Trilogian teokset ovat lyhyitä ja nopealukuisia. Kulosaarentie 8 alkaa Henrikin lapsuudesta, vuodesta 1924. Siinä huomio on perheessä ja suvun historiassa. Etenkin miehillä elämä suistuu usein epäonneen ja ennenaikaiseen kuolemaan. Tikkanen kaivautuu suvun historiaan ja yrittää ymmärtää, mistä epäonnen kirous on saanut alkunsa. Olisi luullut, että meillä olisi ollut kaikki edellytykset tulla onnellisiksi, mutta ehkä meiltä puuttui kyky olla onnellisia, tai ehkä me olimmekin onnellsia mutta emme ymmärtäneet sitä, suvun kirous kun vainosi meitä. Jatkosotaan Tikkanen päättää astua vapaaehtoisena. Sotaa hän kuvaa viileän eleettömästi. Tikkasen tyyli kirjoittaa on trilogiassa ylipäänsä kuin hän olisi ensin ravistellut olkapäiltään kaiken ylimääräisen ja vanginnut vain ne muruset, jotka ovat jääneet jäljelle. Sota on aikakauden kuolinkouristuksia ja rauha sen hautajaiset. Siksi on sääli nuoria miehiä, jotka uhrataan vanhojen ihmisten elämänväsymyksen vuoksi.

Majavatie 11 jatkaa suoraan siitä, mihin edellinen osa jää, isän hautajaisista. Alkoholin ote Tikkasen elämässä tiukentuu entisestään. Nyt hän myös tapaa elämänsä rakkauden, Märtan. Menköön koko maailma säpäleiksi, mutta hän oli minun, tämä Märta. Majavatie 11 on ensimmäisen osan lisäksi trilogian kiinnostavimpia. 

Viimeinen osa, Mariankatu 26, on lähinnä Tikkasen pyöriskelyä itsesäälissä. Hän pyörittelee mielessään paljon alkolismiin kuollutta isäänsä ja kitkerää suhdettaan tähän. Mariankatu 26 oli itselleni trilogian osista epämiellyttävin. Henrikin itsesäälikieriskelyt oikein meinanneet pitää kiinnostusta yllä ja viimeisen sivun myötä on tyytyväinen, että voi irtautua Henrikistä. 

Henrik Tikkasen Osoitetrilogia tuo mieleen Karl Ove Knausgårdin ns. tunnustuskirjallisuuden. Yhtään mitään ei piilotella vaan kaikki pahimmatkin asiat läiskäytetään lukijan eteen eikä lukija voi olla täysin varma, kuinka paljon kirjoittaja tapahtumia värittää. Siinä missä en kuitenkaan Knasun ensimmäisen kirjan luettuani lämmennyt lukemaan enempää, pidin Tikkasen satiirisesta tyylistä ja pistävästä huumorista. En ihan nauranut mutta hymähtelin toinen suupieli ylöspäin kohonneena. Tikkasen teksti ei ole niin tiivistä ja tukahduttavaa kuin Knasun vaan siinä on enemmän ilmaa hengittää. Knasun lukijoille Tikkasen Osoitesarja voikin olla kiinnostava vertailukohta. Kannattaa tutustua niin Henrikin kuin Märtankin tuotantoon. 

Tikkasen Kulosaarentie 8 -osasta on kirjoittanut Sara, Majavatie 11 -teoksesta jaana ja Mariankatu 26 -teoksesta samoin jaana.

Satu Grünthal (toim.): Säkeilyvaara. Runouden käyttöopas

Säkeilyvaara. Runouden käyttöopas,
toim. Satu Grünthal. Wsoy 2016.
233 s. Kansi: Martti Ruokonen.
Arvostelukappale.

Satu Grünthalin toimittama teos Säkeilyvaara. Runouden käyttöopas (Wsoy 2016) sisältää useita pienoisesseitä, joissa kirjoittajat lähestyvät valitsemiaan runoja haluamallaan tavalla. Satu Grünthalin lisäksi runoja tarkastelevat Silvia Hosseini, Pauli Tapio, Vilja-Tuulia Huotarinen, Juhani Karila, Ilpo Tiihonen ja koko idean äiti Kirsti Mäkinen. Runojen kaarti on ilahduttavan monipuolinen: on niin raplyriikkaa ja muuta laulettua lyriikkaa, kansanballadeja, perinteisiä ja modernimpiakin runoja.

Teoksen tarkoituksena on rohkaista tarttumaan runoihin, murentaa ennakkoluuloja runojen vaikeudesta ja innostaa rohkeasti  tulkitsemaan ja löytämään runoudesta iloa. Oma suhteeni runoihin on ollut aina hieman kahtiajakoinen. Pidän ja nautin niistä paljon mutta toisaalta myös koen jonkinlaista etäisyyttä runoja kohtaan, etenkin jos ne tuntuvat vaikealta ja tulkinta on umpisolmussa. Myönnän myös olevani hieman laiska: lyhyt runo vetää puoleensa, pitkä tukahduttaa helposti lukuinnon. Aiemmin olen lueskellut runoja silloin tällöin, harvemmin koko runoteosta kannesta kanteen. Itseäni runoteoksissa viehättääkin ehkä eniten mahdollisuus valikoida runoja sieltä täältä; pysähtyä sattumanvaraisesti tai sen hetkisen tunteen mukaan, lukea vain yksi tai useampi, unohtaa tai säilöä sydämeen. Säkeilyvaara herätti kiinnostukseni, koska toivoin, että sen pienoisesseet herättäisivät uusia reittejä runojen tulkintoihin ja tarjoaisivat ideoita myös oppitunneille.

Pienoisesseet ovat napakan lyhyitä ja siksi nopeasti luettavissa vaikkapa kokkailun lomassa. Niihin on helppo tarttua. Kirjoittajien kynänjäljissä on raikkautta ja iloa, joka välittyy myös lukijaan. Jokaisen kirjoittajan teksteistä löytyy mielenkiintoisia näkökulmia ja ajatuksia, mutta eniten hiirenkorvia olen taitellut Ilpo Tiihosen, Silvia Hosseinin ja Juhani Karilan kirjoituksiin. Hihkaisin samaistumistani Karilan ajatuksiin, kun hän paljastaa rallatelleensa Chisun kappaletta Baden-Baden ja ystävänsä pilanneen häneltä hyvän biisin muistuttamalla karusta yhteiskunnallisesta sanomasta: Niin niin, on yhteiskunnallista sanomaa, mutta minua viehättää se, että sanat ovat hutaisten tehdyn oloiset. - - Sellaista on musiikki. Kaikista eniten houkutti kurkata, miten kirjoittajat lähestyvät ikiklassikoita, kuten Eino Leinoa. Silvia Hosseini vertailukohta Leinon runolle Hyvä on hiihtäjän hiihdellä on yllätävä ja kiinnostava; Mitä samaa onkaan moottoripyöräkerhosta kertovan tv-sarjan Sons of Anarchyn Jackson Tellerillä ja runon puhujan elämänkatsomuksella? Satu Grünthal sen sijaan löytää ikivanhasta kansanballadista Kaksi kuninkaanlasta yhtäläisyyksiä pakolaisvirtaan, jolloin maailmaa järkyttivät valokuvat hukkuneista pakolaisista ja lapsista.

Säkeilyvaarasta on poimittavissa hurjan paljon katkelmia, joissa kuvataan runoja ja niiden aikaansaamia mielenliikkeitä pakahduttavan kauniisti. Toisaalta on mahdollista, että säkeet irtoavat runosta, leikkaavat ilmaa kuin veitset. Syöksyvät silmien läpi aivoihin, aivorunkoon ja putoavat selkärankaa pitkin alas. Voi käydä myös niin, että parhaimmillaan ne puhdistavat meidät. - - Kun hän (runoilija) on taitava taikoja, hän ei opeta, vaan pakottaa lukijaan keksimään vastauksia. Ja miten helpottava on runojen tulkintojen kanssa hiuksiaan harovalle ajatus, että runo ei ole peitepiirros eikä arvoitus, vaikka olisikin arvoituksellinen. Arvoitukseen on yksiselitteinen vastaus, runo pikemminkin pysyy kysymyksenä. Autuasta onkin kaiken keskeneräisyys. Ajattelepa sitten vielä sitä, että runon lukijasta muovautuu runokyborgi! 

Säkeilyvaara on ilahduttava teos. Vaikka kirjan kansi voisi olla puoleensavetävämpi, nimessä oleva sanaleikki on hauska. En tiedä, poistaako Säkeilyvaara runojen tulkintaan liittyvää mörköä kokonaan mutta toivottavasti ainakin tökkii sitä kauemmaksi ja ennen kaikkea innostaa tarttumaan runoihin. Ainakin itsessäsi pienoisesseet herättivät muun muassa ahaa-elämyksiä siitä, että noinkin tätä runoa voi lähestyä. Olisin kuitenkin lukenut välillä pidempiäkin tulkintoja, sillä osa pienoisesseistä jää vain pintaraapaisuksi. Säkeilyvaara on mainio valinta kenelle tahansa mutta erikseen on vinkattava tätä etenkin äidinkielen ja kirjallisuuden opettajille. Heikommallakin oppilaalla on mataka kynnys tarttua nopealukuiseen pienoisesseeseen, jonka pohjalta voi herätellä keskustelua.

Ehkä lukemista ei ole tarkoituskaan ymmärtää vaan elää.