Morten A. Strøksnes: Merikirja

Merikirja (Havboka, eller Kunsten å fange en kjempehai fra en gummibåt på et stort hav gjennom
fire årstider), Morten A. Strøksnes. Gummerus 2019 (ensimm. kerran 2018, norjaksi 2015).
suom. Katriina Huttunen. 297 s. Kansi: Sanna Mander. Kirjastolaina.

Meri on alkukoti. Muinaiset aallot virtaavat lävitsemme kuin kaikuna pienistä loiskeista vaikeapääsyisessä luolassa meren äärellä. Joskus kun seisomme kovassa myrskyssä rannalla, tuntuu kuin meri haluaisi meidät takaisin. Aalto alkaa hitaasti rakentaa ylimääräisiä lihaksia kaukana horisontissa ikään kuin se tietäisi jo etukäteen, minne se aikoo ja miten se sinne pääsee. Tuuli auttaa sitä, ja sen eteneminen ja rytmi ovat täydellisiä koko matkan ajan maihin saakka, Toiset aallot työntävät sitä selästä, kannustavat sitä ja antavat sille tilaa. Lähestyessään matalikkoa se kiihdyttää vauhtia ja valmistautuu loikkaan.

Morten A. Strøksnesin oman elämän kokemuksia faktatietoon yhdistävä tietoteos Merikirja, eli kuinka pyydystää jättihaita kumiveneestä isolla merellä neljänä vuodenaikana (Gummerus 2019, ensimm. kerran 2018) herätti huomioni viime vuonna Helsinki Litin myötä. Kirjan nimi kertoo oleellisimman: teos kertoo vuosista, jolloin teoksen kirjoittaja yhdessä ystävänsä Hugon kanssa päättää yrittää napata Norjan vuonojen pohjasta jäähain (håkjerring), muinaisolion, joka voi elää peräti viisisataavuotiaaksi mutta jonka lihalla ei ole kysyntää toisin kuin vaikkapa sillihailla (håbrann). Maksoi mitä maksoi, me pyytäisimme ahneen hirviön, jolla on selässään monen sadan miljoonan vuoden evoluutio, veressään potentiaalisesti tappavia myrkkyjä, silmissään loisia ja hampaita kuin ylimitoitetuissa kettusaksissa, vain paljon enemmän. Itse asiassa ystävysten pakkomielle saada pyydystettyä jäähai oli minulle sivuseikka, sillä minua kiinnosti paljon enemmän mainiosti, vähän tarinamaiseen tyyliin, kirjoitettu faktatieto esimerkiksi merestä ja sen eliöistä sekä omakohtainen pohdinta ihmisen ja luonnon välisestä suhteesta sekä rakkaudesta mereen. Vähiten ymmärrystäni sai miesten halu napata jäähai pelkästään siksi, että sen nappaaminen olisi hienoa kokea tai ehkä oman itsetunnon pönkittämisen vuoksi. Kaikista turhista asioista, joita olisimme voineet keksiä, tämä tuntuu turhalta juuri oikealla tavalla. Hmm, siis miten niin? Merellä on kuitenkin oma tahtonsa samoin jäähailla. 

Onhan se pakko myöntää, että Merikirja saattaa kuulostaa aika tylsältä, mutta hei, sitä se ei kuitenkaan ole! (Vaikka samaan hengenvetoon myönnän, että minulle toimivinta oli lukea teos mahdollisimman nopeasti niin, etten tarttunut mihinkään toiseen kirjaan välillä.) Syy, miksi kerronta imaisi minut mukaansa ja miksi pidin kirjasta paljon, johtuu siitä, miten voimakkaasti Merikirja toi matkamuistot mieleen viime kesältä. Teimme silloin kesälomamatkamme autolla Lofooteille: ajoimme Tromssasta Senjan saarelle ja sieltä aina Lofoottien eteläisimpään kärkeen, Å-kylään, asti ja autolautalla Svolværista Skrovan saaren kautta Skutvikiin ja sieltä kohti Ruotsia ja takaisin Suomeen. Vaikka läheiseni ja minä itsekin epäilin etukäteen sitä, miten teltassa yöpyminen mahtaisi luonnistua ja miten vilukissana pärjäisin Pohjois-Norjan viileässä säässä, kaikki sujui lopulta loistavasti ja jylhät vuonomaisemat ja milloin minkäkin mutkan takaa löytyvä satumainen maisema olivat jotain ihan käsittämätöntä. Koska omat matkamuistot ja kirjassa olevat tutut paikannimet olivat siis vielä hyvin mielessä, Merikirja luontokuvauksineen ja meren suolaisine tuoksuineen tuli lähelle. Vesistöt ovat minulle tärkeitä, etenkin meri on aina ihastuttanut laajuuden, salaperäisyyden, voiman ja aavan horisonttinsa vuoksi, vaikka olenkin varttunut joen varrella ja asunut myöhemmin niin meren kuin järvienkin lähellä.

Skrovan majakka, joka Merikirjassa mainitaan usein.

Meri pärjää mainiosti ilman meitä. Me emme pärjää ilman sitä.

Strøksnes kirjoittaa kauniisti, sujuvasti ja koukuttavasti: vaikka teoksessa on paljon asiaa, sen lukeminen ei tunnu raskaalta. Rakkaus mereen huokuu läpi sivujen. Kuitenkin teosta olisi voinut hieman tiivistää, sillä en ihan kyennyt välttymään kyllästymisen tunteelta loppupuolella, vaikka faktatietojen lukeminen oli edelleen kiinnostavaa. Lopetus on kuitenkin mainio, ikään kuin isilmänisku luonnolta ihmiselle, joka yrittää taivuttaa tätä tahtonsa mukaan.

Merikirjan luettuaan tuntuu kuin itsekin olisi ollut mukana meren keinuvilla aalloilla.

Helmet-lukuhaaste 2019: 39. Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja

Henrik Ibsen: Nukkekoti

Nukkekoti (Et Dukkehjem), Henrik Ibsen.
Wsoy 1998 (alkuteos 1879).
suom. Eino Palola. Esipuheineen 123 s.
Kannen kuva: Edvard Munch, Elämäntanssi.

Henrik Ibsenin klassikkonäytelmä Nukkekoti (Wsoy 1998, alk. 1879) alkaa tunnelmaltaan kepeänä, kun Nora saapuu posket punoittaen joulululahjaostoksilta. Hän ajautuu miehenesä Torvald Helmerin kanssa pieneen kiistaan siitä, voiko rahaa käyttää säästelemättä perheen ensimmäisenä jouluna, jolloin Noran mielestä voisi kerrankin höllätä kukkaronnyörejä. Torvald on eri mieltä: Nora on hänen mielestään tuhluri. Riittää, että vaimo sirkuttaa kuin leivonen. Kirsti Mäkisen esipuheen mukaan Nora ja Torvald ovat muuten klassisessa kahdeksannen avioliittovuoden kriisivaiheessa. Esimerkiksi Tolstoin Anna Karenina käynnistyy Annan ja Kareninin kahdeksantena avioliittovuotena. 

Ensimmäisen näytöksen lopussa tunnelma on jo täysin muuttunut. Nora on kantanut pitkään salaisuutta, jota ei halua koskaan paljastaa miehelleen. Asianajajana toimivan Torvaldin alaisena oleva Krogstad kuitenkin tietää Noran salaisuuden ja uhkaa tuoda sen päivänvaloon, koska Nora saa puhuttua rouva Lindelle paikan miehensä työpaikassa. Samalla Krogstadin paikka vaarantuu ja ero uhkaa. Nora aikoo tehdä kaikkensa sammuttaakseen Krogstadin aikeet. 

Kolmeen näytökseen jaettu Nukkekoti on tiivistunnelmainen: tunnelma jännittyy nopeasti yhä tiukemmalle Noran kasvavan epätoivon myötä. Dialogi suorastaan rynnii eteenpäin ilman minkäänlaista tyhjäkäyntiä, joten näytelmän lukee nopeasti. Sileäksi hiottu nukkekoti kolhiintuu sitä pahemmin mitä pidemmälle näytelmä etenee. Lopulta se murenee kokonaan.

Ibsenin luomat henkilöt ovat toimivia, joskin tohtori Raskin merkitys jäi minulle hataraksi. Keskeisinhän kaikista on Nora, joka on hahmona kiinnostava, vaikka en voikaan sanoa pitäneeni hänen ärsyttävän touhottavasta puolestaan. On kuitenkin mielenkiintoisa, miten aluksi Nora vaikuttaa lähes imelän liehittelevältä, mutta miten yhtäkkiä lukijan luulot runnoutuvat, kun selviää, mitä Nora on itsenäisesti miehensä puolesta tehnyt ja hoitanut, vaikka siinä ei kaikki ihan puhtoista olekaan. Loppu on näytelmän vaikuttavin osuus. Siinä Noran naamiaisvaatteiden alta kuoriutuu varma ja voimakastahtoinen nainen, joka ei enää halua kumartua miehen tahdon alle. Noran on aika löytää itsensä eikä se ole nukkekodissa enää mahdollista.

Helmer: Olet ennen kaikkea vaimo ja äiti.

Nora: Siihen en enää usko. Uskon, että olen ennen kaikkea ihminen, minä, yhtä hyvin kuin sinä, - tai että ainakin koetan tulla ihmiseksi. Tiedän, kyllä, että useimmat katsovat sinun olevan oikeassa, Torvald, ja että kirjoissa on jotakin sellaista. Mutta en enää voi tyytyä siihen, mitä useimmat sanovat ja mitä kirjoissa sanotaan. Minun on itseni ajateltava asioita ja saatava niistä selko. 

Nukkekoti jää lopultaan avoimeksi. Löytääkö Nora itsensä? Millaiseksi hänen elämänsä muotoutuu? Palaako hän vielä joskus Torvaldin ja lastensa luo? Ibsenin näytelmän merkitys on ollut omana aikanaan valtaisa: se nostatti kuohuaallon naisen huonosto asemasta ja tasa-arvosta. Oman aikansa kuvauksena Nukkekoti onkin vahva näytelmä, jonka tiheä tunnelma nappaa lukijan mukaansa.

Luettu Kirjallinen retki Pohjoismaissa -lukuhaasteeseen: norjalainen kirjallisuus. Nukkekodista on viime kuussa kirjoittanut Elina, jonka arvion lopusta löytyy lisää linkkejä.

Per Petterson: En suostu

En suostu (Jeg nekter), Per Petterson.
Otava 2014 (norjaksi ilm. 2012).
suom. Katriina Huttunen. 243 s.
Arvostelukappale.

Luuletko että se mitä hammasrattaasta ja omastatunnosta sanotaan on totta.

Ai mikä.

Se että omatunto on kuin hammasratas tai jopa kuin sirkkelisaha joka pyörii sielussa terävine hampaineen ja sattuu pirusti ja veri roiskuu kun teet jotakin todella pahaa, mutta sitten teet vain enemmän ja enemmän pahaa ja hampaat kuluvat ja sieluun tulee kovettumia etkä sitten enää huomaa ollenkaan sitä että ratas pyörii, ja sitten sinusta on tullut sellainen. 

Ai millainen.

Sellainen joka tekee kaikkea hirveää eikä edes huomaa sitä.

Tarkoitatko sitä mitä isällesi tapahtui.

Niin. 

Tommy ja Jim ovat olleet lapsuudessa parhaimpia ystäviä, aina toistensa tukena. Tommyn kotiolosuhteet ovat kaikkea muuta kuin ruusuiset: äiti on lähtenyt jälkiä jättämättä, isä on väkivaltainen. Hän purkaa raivoaan Tommyyn ja tämän siskoihin, jotka vertailevat mustelmiaan aina jälkikäteen yhdessä. Jimin koti on sen sijaan vastakohta. Hänen äitinsä on uskonnonopettaja ja harras kristitty, kotona on turvallista olla. Teos alkaa, kun viisikymppiset Tommy ja Jim kohtaavat vuosien jälkeen sattumalta eräällä Oslon sillalla. On selvää, että menneessä on sattunut jotain, joka on syössyt ystävykset erilleen. Miesten elämäntilanteet ovat kuitenkin vaihtuneet kuin joku olisi heilauttanut taikasauvaa: Tommy pysäyttää kalliin autonsa, Jim nostaa katseensa onkivavastaan. Pinta on kuitenkin pintaa: vaikka Tommy on varakas, hänen sisällään ei kupli onni. Siltakohtaamisen jälkeen miehet palaavat menneeseen: kipeisiin lapsuusmuistoihin ja siihen, mikä heidät on vienyt erilleen.

Aluksi pidin teoksen lähtöasemia hieman liian simppeleinä: kahden entisen ystävyksen tapaaminen ja heidän elämäntilanteidensa kääntyminen päälaelleen tuntui jotenkin yllätyksettömältä. Kuitenkin lukemisen aloitettuai Petterson onnistuu nappaamaan lukijansa koukkuun ja osoittamaan, miten yksinkertaiset raamit voi täyttää kiinnostavilla aineksilla. Hitain elein, kerros kerrokselta, Petterson avaa entisten ystävysten menneisyyttä. Koska Tommyn lapsuus on raskaampi, nousee hän luonnollisesti enemmän esille. Kertojaksi pääsee myös muutama muu tarinaan oleellisesti kuuluva henkilö Tommyn ja Jimin lisäksi. Sen vuoksi lukiessa on säilytettävä tarkkaavaisuus, jottei hämmenny kertojan yllättäen vaihtuessa. Mietin paljon lukiessani sitä, toimisiko tarina, jos kertojina olisivat vain entiset ystävykset tai korkeintaan heidän lisäkseen yksi kertoja. Jokin minua vaivasi muissa kertojissa, vaikka he toivatkin hyvin esille eri näkökulmia. Erityisesti Tommyn sisko Siri on tarvittava kertoja, sillä ystävyyden lisäksi teoksessa käsitellään sisaruutta. Heidän kadonneen äitinsä osuus jäi kuitenkin mielestäni melko irtonaiseksi palaseksi. 

En suostu on Pettersonille tyypillistä vähäeleistä kerrontaa. Petterson edustaa kirjailijaa, jonka teokset ovat minulle kuin kirjallista joogaa: lukiessa mielen valtaa syvä rauha. Miehellä on taito kirjoittaa yksinkertaisesti mutta mieleenpainuvasti. Rakastan Pettersonin tavassa kirjoittaa ja kertoa ihan kaikkea: sen ainutlaatuisuutta, tietynlaista utuisuutta ja salaperäisyyttä. Mies ylsi lempikirjailijoideni joukkoon samantien, kun olin lukenut ensimmäisen kirjani häneltä, Kirotun ajan katoavan virran. Se on ehdoton suosikkini miehen tuotannosta, mutta pidin myös Hevosvarkaista. Valitettavasti uusin teos ei yllä samalle tasolle aiempien kanssa. En suostu on edeltäjiensä tavoin tunnelmaltaan viipyilevää ja aikakerroksissa vuorotellaan menneisyydessä ja nykyisyydessä. Kuitenkin kerronnassa on ratkaisuja, jotka minusta eivät tuntuneet toimivilta ja juonessa käänteitä, jotka omaan makuuni kalskahtivat liian arvattavilta. Lopetus ei säväytä vaan tuntuu liian simppeliltä. Tästä huolimatta En suostu tarjoaa koukuttavan, laadukkaan ja tunnelmaltaan syysharmaan lukuelämyksen. Pettersonia aiemmin lukeneille se on ehdoton valinta. Niille, jotka eivät ole vielä tutustuneet norjalaiseen tähtikirjailijaan, suosittelen aloittamaan Pettersonin aiemmasta tuotannosta ennen tätä uusinta. Toive on kuitenkin ihan sama kuin Juha Itkosella, jonka mahtava kolumni Ihan sillä rajalla Pettersonin uusimmasta teoksesta löytyy lokakuun Imagesta: Toivon, että te kaikki lukisitte Per Pettersonia.

En suostu -teoksesta on blogattu muuallakin. Kurkkaa, mitä mieltä ovat olleet Sanna, Arja, Katja ja Hanna.