Tuomas Vimma: Firman mies

Tuomas Vimma: Firman mies
Gummerus 2014
Sivuja: 244

Odotin tätä kirjaa hartaasti, ja erityisesti pitkään. Olin hyvissä ajoin liikkeellä kirjastovaraukseni kanssa, mutta sain sählättyä varaukseni lukkoon ja jouduin ihmettelemään kuukausitolkulla, miksi olen aina vain ensimmäisellä sijalla jonossa, mutta ikinä kirja ei tule minulle saakka. No, kyllähän tätä kannatti odotellakin.

Firman mies on Raksa-trilogian viimeinen osa, jossa ei varsinaisesti enää olla tekemisissä rakentamisen kanssa, vaan keskiössä on pikemminkin ahneustalous. Tärkeimmät henkilöt ovat tallella kuten odottaa saattaakin, ja mikä tärkeintä, myös Vimman kirjoitustyyli on pysynyt ennallaan. Danikasta on tullut jo lähes karikatyyri, mutta valitettavasti hän on silti hahmona uskottava kaikessa häikäilemättömyydessään. Samin tehtävänä on toimia lähinnä moraalisen puntarin äänenä, joskin puntarointi sinänsä jää väliin ja lukijalle tarjoillaan pelkkä lopputulos vailla perusteluita.

Kirjan juonen muodostava kuvio on minusta suorastaan kuvottava kaikessa itsekkyydessään, mutta kirja itsessään on hyvin puoleensavetävä. Minulle on tullut jo tavaksi mainita Vimman kirjojen yhteydessä, että niitä tekisi mieli inhota, muttei voi mitään, kun niitä vain on niin kiva lukea. Oma lukutahtini on viime aikoina ollut hitaanpuoleinen, mutta tämä oli pakko hotkia nopeaan tahtiin. Siinä olisi jo suositusta kerrakseen, mutta lisäksi tämä tarjoaa myös pikkuisen pohdittavaa ahneustalouden ja moraalin saralta. Esitetty toiminta on helppo tuomita, mutta kunkin kannattaisi miettiä, millaisiin valintoihin mahtaisi itse päätyä vastaavassa tilanteessa.

Tuomas Vimma: Ruutukymppi

Tuomas Vimma: Ruutukymppi 

Kansi: Tuomo Parikka 

Gummerus 2013 

Sivuja: 348

Ruutukymppi jatkaa Vimman edellisen romaanin Raksa tarinaa. Miellikuvani mukaan Raksa ei jäänyt sellaiseen tilanteeseen, joka olisi varsinaisesti kaivannut jatkoa, mutta mitä ilmeisimmin kirja oli niin onnistunut, että samasta kannatti jatkaa.

Päähenkilö Sami on jatkanut Hyperborealla päätyen toimitusjohtaja Danikan luottoprojektinvetäjäksi, ja onkin viihtynyt tehtävässään poikkeuksellisen pitkään. TV-tuotantoyhtio Selene Media ottaa Hyperboreaan yhteyttä tarkoituksenaan aloittaa telkkarissa remonttiohjelma, joka poikkeaisi muista. Firma on valittu hyvän maineensa perusteella, se hoitaa remonttinsa oikeasti kunnolla, eikä pyri kusettamaan asiakkaitaan. Danika hylkää tarjouksen suoralta kädeltä pelkästään tuotantoyhtiön nokkamiehen ulkoisen habituksen perusteella.

Samaan aikaan Hyperborealta pyydetään tarjousta valtavasta erittäin korkean profiilin remontista, jonka suunnittelijana toimii kansainvälisesti tunnettu arkkitehti Piet van der Dick. Arkkitehti saa hurmattua yleensä työhönsä niin ammattimaisesti suhtautuvat Danikan, minkä seurauksena Sami päättää tehdä Hyperboreasta irtioton ja  - yllätys, yllätys - hypätä telkkariin remontti-reiskaksi.

Tämä kirja houkutti lukemaan aivan samaan tapaan kuin Raksa ja muutkin Vimman romaanit, mutta hieman laimea maku tästä jäi. Juoneen sisältyy pari piirrettä, joita en pidä aivan johdonmukaisina tai uskottavina. Esimerkiksi se, miten tuotantoyhtiö tekee myöhemmässä vaiheessa selväksi, että heillä on päällimmäisenä tarkoituksena tehdä rahaa remonttikohteiden asukkaiden kustannuksella. Ei siinä mitään, mutta miksi ihmeessä he siinä tapauksessa alun alkaenkaan ottivat yhteyttä Hyperboreaan, joka nimenomaan on kallis remonttifirma?

Kirja myöskin loppuu melko töksähtäen kohtaan, joka toimii ainoastaan jos tarinaa jatketaan vielä trilogian viimeisellä osalla. Raksa toimi yksinäänkin, mutta tästä jää väistämättä välipalamainen jälkimaku. Aivan kuin Vimma ei olisi viitsinyt suunnitella kokonaista kirjaa alusta loppuun, vaan mennyt siitä, missä aita on matalin ja jatkanut valmiiksi luomaansa asetelmaa ja kirjoittanut vain tarinalle jatkoa sen verran kuin tekstiä on sattunut tulemaan. Vaihtoehtona olisi ollut suunnitella kirja, joka toimisi myös itsenäisenä, eikä töksähtäisi kesken. Toivon totisesti, että seuraava osa paikkaa näitä puutteita jollakin oivaltavalla tavalla, ja minäkin joudun katumaan tämän kappaleen kirjoittamista tultuani pahemman kerran yllätetyksi.

Rutiinisuoritus Vimmalta. Taattua viihdettä rakennusalalta, mutta mitään muuta sen viihteen lisäksi on turha etsiä.

Tuomas Vimma: Helsinki 12

Tuomas Vimma: Helsinki 12

Otava 2004, 314 sivua.

ISBN: 951-1-19642-1

Pitkin kevättä olen omassa kirjastossa käydessäni vilkuillut, olisiko Helsinki 12 hyllyssä, mutta aina vain se on ollut lainassa. Ei se nytkään ollut paikalla, mutta kun hain Oikeusjutun toisesta kirjastosta, niin hoksasin samalla tarkistaa tämänkin.

Tapahtumat sijoittuvat viime vuosituhannen lopulle. Päähenkilö on parikymppinen mainostoimiston AD, jolla on erittäin kallis maku. Hän saa työstään hyvää palkkaa, mutta se ei riitä lähimainkaan ylläpitämään hänen elintasoaan. Kylpyvesi lienee ainoa asia hänen elämässään, jota ei ole erikseen mainittu jonkinlaiseksi merkkituotteeksi. Tästä voikin jo arvata, että hänen arvomaailmassaan arvostuksen perusteena eivät ole asioiden ominaisuudet sinällään, vaan niiden kadehdittavuus. Aivan mikä tahansa on hyvää, jos se on kallista. Ja vielä kalliimpi on vielä parempaa. Hän on aivan kuin muurahainen, jolla ei ole omaa tahtoa lainkaan, vaan mielipiteet muodostuvat hintalapun perusteella.

Muutaman minuutin miettimisen jälkeen en keksinyt kirjasta ainuttakaan hahmoa, jota kohtaan voisi tuntea sympatiaa. Lähimmäksi pääsi päähenkilön työkaverin 8-vuotias tytär, mutta edes hän ei selvinnyt puhtain paperein, siksi nopeasti hänetkin sotkettiin samaan typerään arvomaailmaan.

Minäkertoja on siis mitä ärsyttävin hahmo etupäässä siksi, että hänellä menee niin hyvin. Töitä ei tarvitse juuri tehdä, sillä jos jotain täytyy saada aikaiseksi, sen voi "lainata" joltain muulta webbisaitilta pikkuisen muutettuna, jolloin viikon työt onkin kuitattu varttitunnissa. Hänen arvonsa ovat halveksittavia eikä hän oikeastaan vaikuta onnelliselta, mutta hänellä on käynyt erinomainen tuuri, jota käy tietenkin kateeksi. Kaikkihan nyt liian helppoa elämää kadehtivat. Toisaalta sellainen ihminen, joka pitää tappeluna nippusitein kahlittujen vastustajien pahoinpitelyä (s.168), on yksinkertaisesti raukkamainen.

Jos päähenkilö itse on ärsyttävä, niin hänen 18-vuotias pikkusiskonsa on jo epäuskottava. Hän on nimittäin ehtinyt vähäisistä ikävuosistaan olla mukana NIIN monessa ja NIIN hyvällä menestyksellä, ettei moinen ole tiettävästi ollut mahdollista muille kuin eräälle edesmenneelle henkilölle Pohjois-Korean suunnalla.

Helsinki 12 on Vimman esikoisromaani, joka ilmeisesti nautti suuresta suosiosta aikanaan. Minä olen lukenut hänen kirjansa aivan väärässä järjestyksessä, ja se on vaikuttanut myös niistä saamaani vaikutelmaan. Helsinki 12 pitäisi selvästi lukea ensimmäisenä. Vimman tyyli on enemmän tai vähemmän yliampuvaa, mutta siinä juuri piilee sen viehätys. Henkilöt ovat niin ärsyttäviä, että lukija odottaa vain sitä sivua, jolla he saisivat näpeilleen ja oikeus voittaisi. Kirjojen lukujärjestys on tärkeä siksi, että myöhemmissä kirjoissa Vimma on voinut jo ottaa huomioon sen, mitä aiemmin on oletettu luetun. "Väärin päin" luettuna tyyli alkaa tässä kirjassa jo väsähtää, mitä luultavasti ei tapahtuisi toisin päin.

Vimman tyyliin kuuluu yksityiskohdilla briljeeraus. Hänellä on ilmeisen hyvä yleissivistys, minkä hän haluaa myös tuoda julki. Huomautan kuitenkin, että jos aikoo leijua triviatiedoillaan, niin niiden tietojen pitäisi myös olla oikeita. Esimerkiksi Aku Ankan naapuri ei ole Teuvo Tulppu sen enempää kuin Tuomas Vimma oikealta nimeltään Kosti Miettinen. Pieni juttu ehkä, mutta latistaa koko kirjoitustyylin harmillisen tehokkaasti.

Vimman kirjoja on ollut hauska lukea. Niitä tekisi mieli inhota, mutta samaan aikaan jokin niissä vain vetää puoleensa. Lukisin lisääkin, mutta yliampuvuuden haluaisin pois. Liioittelu kuuluu asiaan, mutta sitäkään ei ole tarpeen alleviivata aivan näin paljon. Lukijoita ei pidä aliarvioida, kyllä he ymmärtävät. Raksa on tässä mielessä mennyt oikeaan suuntaan, ja niinpä odotankin mielenkiinnolla mitä jatko tuo hänen kirjailijanurallaan.

Tuomas Vimma: Toinen

Tuomas Vimma: Toinen

Otava 2005, 215 sivua.

Toinen kertoo siitä, miten Vimman ensimmäinen kirja Helsinki 12 syntyi. Tai pikemminkin siitä, miten se olisi voinut syntyä, jos eläisimme fiktiivisessä maailmassa. Esikoinen minulla on vielä lukematta johtuen sen suosiosta vakikirjastossani: en siis ole nähnyt sitä vielä hyllyssä.

Kirjan päähenkilö ovat kirjailija Vimma itse, hänen tyttöystävänsä ja samalla esikoiskirjan kirjoittaja Indigo sekä Vimman eksä Ronja. Vimma elää tyttöystävänsä elättämänä siivoten mielipuolisesti asuntoa ja kokkaillen pariskunnalle ruokaa tavalla, johon paremmin tutustutaan vasta seuraavassa kirjassa Gourmet - sanalla sanoen överiksi vetäen.

Indigo on tietysti sanoinkuvaamattoman kaunis ja tietää muotimaailmasta kaiken ja liikkuu mm. Milanossa huippusuunnittelijoiden ja mallien kera sisäpiirissä. Itse hän ei ole malliksi halunnut, vaikka vientiä tietenkin olisi. Mitä nyt kerran oli kokeeksi Voguen kannessa.

Ronja taas pyörittelee bisnestä omaksi ilokseen. Ensimmäisen miljoonansa hän tienasi käpylehmillä päiväkodin Sinikellot-ryhmässä, tai jotain muuta yhtä uskottavaa. Karhuja hän tappaa marjanpoimurilla, raavaita miehiä turpaan vetäessään joutuu varomaan vain sitä ettei syyllistyisi henkirikokseen ja lyö gofpalloa ilmassa 250 metriä noin vain. Oikeastaan muuta ei puutukaan kuin se, että hänen isänsä oli Kim Jong-il.

Hahmot ovat siis kykyjensä ja tekemistensä puolesta railakkaan yliampuvia ja ärsyttävän täynnä itseään vailla huolta huomisesta. Lait ja yhteiskunnan säännöt eivät koske heitä, vaan ne ovat rahvasta varten. Kuulostaa kaikin puolin vastenmieliseltä, mutta niinpä vain minäkin luen kirjaa silmät pyöreinä ja valitan, ettei kirjaston hyllystä löydy lisää. Järkeni sanoo, ettei tuolla reseptillä synny kunnollista kirjaa. Ehkei synnykään, mutta ihmeellisen vetovoimaista luettavaa nämä Vimman kirjat silti ovat. Olisi helppo keksiä lukuisa joukko syitä inhota näitä, mutta silloin en olisi rehellinen edes itselleni. Joka tapauksessa pidän hyvänä sitä, että Raksassa otettiin vahvasti esiin lainsäädännön kunnioittaminen ja moraaliset seikat.

Epäilemättä se esikoinenkin tulee vielä luettua, eihän se loputtomiin voi lainassakaan olla :)

Toisesta on blogannut myös Cathy. 

Tuomas Vimma: Raksa

Tuomas Vimma: Raksa

Gummerus 2011, 438 sivua.

Gourmet'n yhteydessä lupailin jo antavani Vimmalle toisenkin mahdollisuuden, ja siinä vaiheessa tiesin sen tarkoittavan tätä kirjaa. Gummeruksen sivuilla kuvaillaan Vimmaa "etelähelsinkiläiseksi kirjailijaksi, kolumnistiksi ja epikurolaiseksi hedonistiksi". Siinä valossa Raksan aihepiiri kuulostaa erikoiselta, mutta toki esittelytekstikin jatkaa näin: "Viime aikoina hän on joutunut myös oikeisiin töihin rakennusalalle." Tämä tieto omakohtaisesta kokemuksesta rakennusalalta onkin elintärkeä koko kirjan uskottavuuden kannalta.

Noin 30-vuotias Sami on projektipäällikkönä remonttifirmassa, jonka toimitusjohtaja juuttuu kiinni tuuletusikkunaan yrittäessään paeta poliisiien kera paikalle saapunutta verotarkastajaa. Noutaessaan sorkkarautaa, jolla johtaja saataisiin vivuttua irti ikkunasta, hän tajuaa jääneensä samalla hetkellä työttömäksi. Miettiessään yön yli työtarjousta toisesta aivan yhtä epärehelliseltä vaikuttavasta firmasta tuleekin toisaalta vastaan jotain täysin yllättävää: remonttifirma, joka ei pyrikään kusettamaan asiakkaitaan vaan toimimaan oikeasti rehelliseltä pohjalta. Päälle päätteeksi firman nokkamies ei olekaan mies, vaan alle 30-vuotias nainen.

Tällainen on kirjan lähtöasetelma, eikä liene suuri yllätys miten tapahtumat tuosta aluksi jatkuvat. Vimman luoma kuva remonttifirmojen toiminnasta ei todellakaan ole ruusuinen. Vaikuttaa siltä, kuin koko ala koostuisi pelkästään huijareista; ainoastaan huijausten kohteet vaihtelevat. Jossain firmassa ne ovat asiakkaita, jossain toisessa veroviranomaisia ja kolmannessa alihankkijoita ja yhteistyökumppaneita. Lopuissa ne ovat näitä kaikkia kolmea. Tämän luettuani ei todellakaan tee mieli teettää minkäänlaista remonttia. Miten kukaan voisi sellaiseen uskaltautua muuten kuin pakon edessä tai istuen niin korkean rahakasan päällä, ettei yksi remontti siinä paljon puristele. Sen vuoksi Hyperborea - se rehellinen firma - onkin täsmälleen sitä, mitä lukija haluaakin nähdä.

Raksa on yksinkertainen kirja. Yksi ainoa kertoja kertoo tapahtumia kronologisessa järjestyksessä, ja mitään symboliikkoja on turha yrittää etsiä. Jos Gourmet toi mieleen Juha Vuorisen ja Juoppohullun päiväkirjat, niin sama mielleyhtymä tuli tästäkin. Tyylissä ja kerronnassa on jotain yhteistä.

Kirja kärsii myös pienistä uskottavuusongelmista. Koska teksti tulee päähenkilön äänellä, niin on selvää, että hänellä on melko hyvä yleissivistys, mikä ei kauhean hyvin istu Samin henkilökuvaan. Vimma on kylläkin saattanut omilla toimillaan osoittaa, että tällainen henkilö on täysin mahdollinen, mutta tuo ensimmäisessä kappaleessa lainaamani kuvailu ei oikein vastaa stereotyyppistä käsitystä rakennusalan työntekijöistä. No, tämä voidaan vielä laittaa oman ennakkoluuloisuuteni piikkiin. Sen sijaan sitä ei voida, että Sami ei kaikesta päätellen tiedä mitään Chez Dominiquesta. Toisaalla kirjassa hän tuntee Helsinkiä niin hyvin, että osaa sijoittaa ihmiset kartalle heidän puhetapansa mukaan, on ravannut vanhempiensa mukana "jäykistelyhienoissa" ravintoloissa, on töissä alle puolen kilometrin päässä, eikä silti ole kuullutkaan kaupungin hienoimmasta ravintolasta? Ei mene läpi.

Kohtalaisen suuresta sivumäärästään huolimatta Raksa oli varsin nopealukuinen. En ollut kirjasta mitenkään haltioissani, mutta joudun nöyrtymään tosiasioiden edessä: "vielä yksi kappale" -ilmiö oli vahvasti kuvassa mukana. En todellakaan jaksaisi montaa tällaista kirjaa peräkkäin, mutta kevyenä välipalana, jossa ei tarvitse ajatella lainkaan, Raksa toimii yllättävän hyvin. Olkaa siis varoitetut että suositellut, lopullinen tykkääminen menee kunkin mieltymysten ja varmaan mielialankin mukaan. Minä palaan Vimmaan vielä joskus, kun haluan lukea, mutten ajatella.

Tuomas Vimma: Gourmet

Tuomas Vimma: Gourmet

Gummerus 2008, 287 sivua.

Tämä kirja on lojunut pöydälläni jo melkein kolme kuukautta odottelemassa lukuvuoroaan. Oli kovin pienestä kiinni, etten vain luovuttanut kokonaan ja palauttanut sitä kirjastoon. Kirjailijan pian ilmestyvän Raksa-kirjan esittely Kukanpäivän kutsuilla sai kuitenkin kiinnistumaan sen verran, että halusin antaa tälle mahdollisuuden. Vimma itse vaikutti siltä, että tämä aihe sopisi hyvin hänen käsiteltäväkseen.

Päähenkilö on alle kolmekymppinen mies, jonka elämään kuuluu tasan kaksi asiaa: naiset ja hyvä ruoka. Mahdollisimman hyvä ruoka. Hinnoista hänen ei tarvitse välittää eikä hän niistä aivan kunnolla ole perilläkään, isä kun hoitaa maksupuolen. Isän puolen suku on tyystin ranskalaista, ja kaikki miehet ovat enemmän tai vähemmän menestyneitä ravintolamaailman erilaisissa toimissa, enimmäkseen enemmän. Isä itse ei ole sen vähempää kuin Michelin-tähtiä myöntävän tahon päätuomari, ja ymmärrettävästi soisi poikansakin jatkavan suvun valitsemalla linjalla.

Nimettömäksi jäävä päähenkilömme rakastaa kyllä ruokaa ja osaa laittaakin sitä varsin ansioituneesti, mutta hän ei kykene työskentelemään kenenkään alaisuudessa, joten uran luominen helsinkiläisissä ravintoloissa tuntuu mahdottomalta, eikä koulutus ulkomaisissa alan huippuoppilaitoksissakaan ole ottanut urjetakseen, juuri samasta syystä. Lukijaa alkaa kiinnostaa, miten tällainen ihminen mahtaisi pärjätä omillaan, jos pappa lopettaakin betaalaamisen. Juuri siihen kirja koettaa vastata.

Gourmet on pullollaan erilaisia ruokaan liittyviä ulkomaankielisiä termejä. Olen silloin tällöin lueskellut Jaakko Raholan ruokasanastoa, eikä sillä tosiaan vielä pötkitä pitkälle tämän kirjan kanssa. Mutta ei kaikkea ole tarkoitus ymmärtääkään, yhtään sen enempää kuin tavallinen ihminen ymmärtäisi niitä ruokiakaan. Silti outojen sanojen tulva alkaa nopeasti tuntua tylsältä. Hieman samaan sarjaan menevät Vimman kuvailussaan käyttämät vertaukset, jotka ampuvat yli ja korkealta. Tuoreita ne kieltämättä ovat, mutta siihen voi olla oikeakin syy, miksi muut tuppaavat liitelemään matalammalla.

Kaikenkaikkiaan yliampuvuus on sana, joka kuvaa hyvin koko kirjaa. Jo lähtöasetelmassa on ammuttu yli: isä on käsittääkseni kaikkein vaikutusvaltaisin ruokakriitikko koko maailmassa. Päähenkilön laittamat ruoat ampuvat yli, ja kukin voi tykönään miettiä miltä mahtaa kuulostaa se, jos päähenkilö itse yrittää kirjan lopussa järjestää yliampuvat kemut. Siinä tähdätään jo niin paljon ylöspäin, että piippu osoittaa ampujaa itseään selkään.

Pettymyksekseni juoni oli yksinkertaisempi kuin olin odottanut, ja rakentuu epäuskottavien tapahtumien varaan. Tietysti yhteensattumia voi olla, eikä tässä edes ole niitä lukumäärällisesti montaa, mutta silti tarinan uskottavuus ei vain kestä. Minä pidän uskottavuutta tärkeänä tekijänä, sillä puuttuessaan se kykenee upottamaan muilta osin hyvänkin kirjan.

Gourmet ei kuitenkaan ole niin huono kuin edellä kirjoittamani perusteella voisi näyttää. Yksi tärkeä tekijä kaikille kirjoille on se, houkuttelevatko ne lukemaan. Gourmet houkutteli, ja toteutti "vielä yksi kappale" -ilmiön. Se on ihan hauskaa luettavaa, jos ei suhtaudu tekstiin turhan vakavasti. Mieleeni tulivat Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirjat, joten ainakin niiden ystäville voisin tätä suositella.