Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät
Tammi 2014
Sivuja: 557

Jussi Valtonen julkaisi esikoisromaaninsa 2003, ja tuorein He eivät tiedä mitä tekevät on vasta hänen neljäs kirjansa. Kovin tuotteliaasta kirjailijasta ei siis ole kyse, mutta hänen kohdallaan voi onneksi todeta, että laatu korvaa määrän.

He eivät tiedä mitä tekevät on massiivinen teos, eikä pelkästään ulkomuodoltaan. Sivuja on reilut 550 ja nekin melkoisen täynnä tekstiä, mutta silti sen luettuaan tulee mieleen, että joko se nyt loppui.

Valtonen käsittelee kirjassaan useita aiheita samaan aikaan. Kohteena ovat ainakin ekoterrorismi, tutkimusmaailma, eläinkokeet, yksisilmäinen fanatismi, psyykelääkkeet ja digitaalinen ympäristö. Näistä jokaisesta hän olisi helposti kyennyt kirjoittamaan oman kirjansa, joten ehkä kaiken tunkeminen yksiin kansiin olikin aikaa ja vaivoja säästävä valinta. Näiden aiheiden lisäksi tarinaa kerrotaan kolmen päähenkilön näkökulmasta, ja aiheet ovat mukana heidän elämänsä kautta, joka kuitenkin vie varsin luontevalla tavalla suurimman tilan kerronnasta.

Kirja sijoittuu tähän päivään, mutta jotkin asiat ovat kehittyneet jonkinasteisen harppauksen pidemmälle. Ainoa epäuskottava piirre on iAm-niminen älypuhelinten seuraajaksi kuvailtu laite, joka kommunikoi suoraan aivojen kautta ohittaen normaalit aistiärsykkeet. Se siis tavallaan lukee ja kirjoittaa ajatuksia. Visiona tällainenkaan laite ei ole mitenkään utopistinen, mutta kuvittelisin, ettei sellaista ole syytä odotella kaupan hyllyille ihan piakkoin. Näitä kehitysaskeleita voisi pitää jonkinasteisena dystopiana, mutta se on aivan liian voimakas sana. Satiiri lieneekin osuvampi.

Oman osansa saa myös Suomen ja Amerikan vertailu, mikä onnistuu hauskasti sitä kautta, että yksi päähenkilöistä saa - tai joutuu, miten vain - työskennellä molemmissa ja todeta kummankin hyvät ja erityisesti huonot puolet.

Tässä kirjassa on paljon luettavaa, mutta pituutta ei kannata pelätä, sillä jos tämä vaatii tavallista enemmän aikaa, niin se myös antaa paljon tavallista enemmän. Siipien kantamien jälkeen toivoin Valtosen jatkavan kirjailijanuraansa, vaikka hänellä näytti olevan muutakin tekemistä. Odotukseni olivat korkealla kun kuulin uuden teoksen olevan tulossa. Valtonen onnistui silti ylittämään ne odotukset, eikä edes rimaa hipoen, vaan aivan reilusti. En lukenut ainuttakaan muista Finlandia-ehdokkaista, mutta en ole hämmästynyt siitä, etteivät ne tälle pärjänneet. Eihän kukaan pärjää.

Jussi Valtonen: Tasapainoilua

Jussi Valtonen: Tasapainoilua

Like 2003, 223 sivua.

Erinomaisten Vesiseinän ja Siipien kantamien jälkeen oli selvää, että Tasapainoiluakin täytyy lukea, vaikkei kirjan aihepiiri kuulukaan suurimpiin suosikkeihini.

Kirjan päähenkilö Koistinen on taipaleensa alkupuolella olevan bändin rumpali ja lauluntekijä. Yhtyeeseen on vastikään tullut laulaja Jasmine, mikä tuo mukanaan omat ongelmansa, etenkin kun basisti Jannella on muutenkin vaikeuksia pysytellä vain yhden naisen miehenä. Tilannetta ei myöskään helpota se, että nuori, hermoheikko kitaristi Taro hurahtaa uskoon.

Tarinan edetessä saamme seurata, millaista on niin keikkailu kuin levyntekokin. Haastavuutta lisää levy-yhtiön pomon yritykset vetää rahaa välistä, eikä alkoholisoitunut äänittäjäkään ole omiaan helpottamaan urakkaa.

Minulle tuli tästä mieleen Marko Kilven Kadotetut. Sisältönsä puolesta kirjoissa ei liene juuri mitään yhteistä, mutta Kadotetuista jäi voimakkaasti mieleen se asiantuntemus, jolla kirjailija aihettaan käsitteli. Se ei tuntunut mahdolliselta muille kuin poliisille. Tässä tapauksessa taas on yhtä ilmeistä, että Valtosella on kokemusta bändielämästä. Hän on keikkaillut ja tehnyt levyä ja tuntee musiikin. Sen vuoksi tämä kirjakin toimii. Tällaiselle asiaa tuntemattomalle lukijalle voisi syöttää uskottavan kuuloisesti vaikka millaista tarinaa, mutta silti Valtosen tekstistä näkee heti, ettei niin ole tarvinnut tehdä.

Mitään elämää suurempaa viisautta en kirjasta löytänyt, vaan se keskittyy kuvailemaan olennaista. Koistisen tunne-elämäkin kulkee musiikin ja levyn mukana: välillä hän uskoo jo sairastuneensakin vakavasti, kun levyn tulevaisuus näyttää olevan vaakalaudalla, ja toisaalta taas aurinko paistaa ja linnut laulavat.

Tällaisen kirjan kohdalla saattaisi tulla mieleen kirjoittaa se huumoriksi, mutta siihen Valtonen ei ole sortunut ja hyvä niin. Hän pysyy asiassa ja antaa kokemuksen puhua puolestaan; tähän ei pelkällä vitsailulla yltäisikään. Jos siis kiinnostaa kulkea tavallisen (tavallisen siinä mielessä, ettei mitään maailman läpimurtoa tapahdu tai muutenkaan pyritä pärjäämään muuten kuin musiikillisesti) yhtyeen mukana, niin tässäpä siihen tilaisuus!

Valtosen seurassa on tasapainoillut myös Kirsi.

Vuoden 2011 top 10

Viime vuoden tapaan valitsen tämän vuoden aikana lukemistani kirjoista kärkikymmenikön. Kirjat on siis voitu julkaista milloin hyvänsä; ainoa niitä yhdistävä ominaisuus on, että olen lukenut ne loppuun vuoden 2011 kuluessa. Yhteensä kilpailijoita on mukana 94; romaaneja, novellikokoelmia ja tietokirjoja. Sarjakuvia en ole laskenut mukaan, koska en ole niitä myöskään arvostellut.

Vuoden kuluessa olin merkannut 25 kirjaa potentiaalisiksi top-listalaisiksi, mutta mm. kaikki Arto Salmiset niputan yhteisen otsikon alle, jolloin jäi jäljelle 19 merkintää karsittavaksi kymmeneksi. Kaksi viimeistä mukaan päässyttä tulivat valituksi pääosin julkaisuvuotensa perusteella ohittaen tänä vuonna julkaistuja kirjoja. Asetin iän uutuuden edelle siksi, että tulossa on vielä mm. Blogistanian Finlandiaehdokasasettelu, jolta varmasti löytyy näitä pois pudonneita, kun vanhempien kohtalona on vaipua unholaan, jollei niistä muistuteta.

Seuraava lista ei ole missään järjestyksessä muuten kuin ensimmäisen merkinnän kohdalla. Kymmenikkö ei välttämättä edusta kymmentä absoluuttisesti parhaaksi kokemaani kirjaa tältä vuodelta, sillä olen halunnut ottaa mukaan eri tyyppisiä kirjoja. Ehdoton kärki sitä paitsi olisi tylsää luettavaa Salmisen vallatessa kärkisijat.

1. Arto Salminen: Ei-kuori. Ei-kuori saa kunnian edustaa kaikkia Arto Salmisen kirjoja, joiden löytyminen on minulle ehdottomasti kirjavuoden merkittävin tapahtuma. Toivon hartaasti vielä löytäväni jonkun kirjailijan, jonka teokset tekisivät yhtä vahvan vaikutuksen, mutta hieman pessimistinen olen sen suhteen. Kenties maun kehittymisen myötä.

Hilkka Ravilo: Mesimarjani, pulmuni, pääskyni. Tässä toinen kirja, joka edustaa kirjailijaa yleensä. Ravilo löytyi vuoden aikana hieman ennen Salmista, ja olin jo valmistautunut hehkuttamaan häntä samaan tapaan. Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että Ravilon kirjoja olen säästänyt tarkoituksella, yksi teos on mm. odottanut puhelimessani e-kirjana lukuvuoroa jo puolen vuoden ajan.

Jan Guillou: Pahuus. Tämä teki luettuani todella vahvan vaikutuksen. Kirja on varsin väkivaltainen, mutta se kaikki esitetään pelkästään alleviivatakseen koko ilmiön mielettömyyttä. Pisteitä myös siitä, että Gandhin mallin mukainen väkivallaton vaihtoehto nostettiin esiin, mutta yhteisö ei ollut siihen valmis.

Juri Nummelin (toim.): Verenhimo. Vuoden suurin yllättäjä. Kauhu ei ole perinteisesti kuulunut lukemistooni, mutta tästä novellikokoelmasta pidin huomattavan paljon. Novellikokoelmaksi se on pitkä - yli 400 sivua - eikä mieleeni jäänyt heikkoja kohtia lainkaan. Vieläkin tahtoo ihmetyttää, miten paljon tästä tykkäsinkään!

Jonathan Glover: Ihmisyys. Tämä ei ollut niinkään nautittava lukukokemus, mutta vaikutuksen se teki. Kirjoittaja on nähnyt paljon vaivaa, ja katsaus aiheeseen on perinpohjainen. Sisältönsä puolesta tietokirjojen ykkönen tänä vuonna.

Esko Valtaoja: Kotona maailmankaikkeudessa. Jos edellinen tuli valittua sisältönsä perusteella, niin tämä edustaa sitten tietokirjoja lukunautinnon puolesta. Valtaoja osaa kirjoittaa aiheestaan kiinnostavasti. Vaikka aihe onkin kovaa tiedettä, hän pehmentää sen kaikkien luettavaan muotoon. Hänen kirjansa tuskin ovat suuressa vaarassa hautautua unholaan, sillä alallaan ne hakevat Suomessa vertaistaan.

Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras. Scifi-osaston edustaja. Olen useaan otteeseen miettinyt, tykkäsinkö tästä kirjasta lopulta ja kuinka paljon. Joka tapauksessa se on jäänyt muistiin niin hyvin, että pidän sijoitusta tällä subjektiivisella listallani oikeutettuna. Korkealentoisia tulevaisuudennäkymiä siinä maalailtiin, mutta sopivan järkeenkäyvällä tasolla. Teknologian kehitys ei vaikuttanut joiltain osin pysähtyneeltä kuten esim. joissain elokuvissa. Jos tässä kirjassa olisi räjähdys avaruudessa, niin siitä ei kuuluisi ääntä.

Jari Tervo: Layla. Tervo-fania hemmoteltiin tänä vuonna, kun kirjailijalta tuli jälleen sen tasoinen kirja jota häneltä on lupa odottaakin Koljatti-välisoiton jälkeen. Ei kaipaa enempää perusteluja.

Jussi Valtonen: Siipien kantamat. Tämä tuli mukaan aivan "kilpailun" kalkkiviivoilla. Taistelu mm. Metsäjätin kanssa oli tiukka, mutta ratkesi lopulta juuri sen johdosta, että jälkimmäinen oletettavasti saa sijansa Blogistandia-ehdokkaiden joukossa. Toisaalta lukukokemus oli myös niin tuoreessa muistissa, että sivuuttaminen olisi ollut vaikeaa.

Erik Wahlström: Jumala. Mieleenpainuva, erilainen, hauska. Edellisen kanssa tämä oli suuressa vaarassa pudota pois, mutta juuri nuo kaksi ensimmäistä adjektiivia nostivat sen mukaan. Tämä myös toteuttaa sitä tärkeää kirjallisuuden tehtävää, eli uskaltaa puhua tabuistakin sellaiseen sävyyn, joka ei kaikille ehkä olisi sallittua.

Jussi Valtonen: Siipien kantamat

Jussi Valtonen: Siipien kantamat

Tammi 2007, 193 sivua.

Luin tammikuussa Valtosen Vesiseinän, ja ajattelin jo silloin, että jotain muutakin hänen kirjoittamaansa olisi hyvä lukea. Valinnanvaraa ei kauheasti ole, mutta Kirsin kehuessa Siipien kantamia reilu kuukausi sitten päätin yrittää parhaani mukaan muistaa kirjan seuraavalla kirjastovierailullani. Aivan niin hyvin ei muistini palvellut, mutta tällaista reilun kuukauden viivettä on pidettävä jo hyvänä :)

Valtonen näyttää tykkäävän Pohjantähdestä, sillä Juhani Koskela on päähenkilön nimi tässäkin kirjassa, ja sitaatteja tulee vastaan useita. Tällä kertaa Koskelan ei tarvitse raivata raakaa suota elantonsa eteen, vaan äidinkielen ja kirjallisuuden opettaminen lukiolaisille riittää. Marianne on hänen oppilaansa. Täydellinen oppilas, jonka kirjallinen kypsyys lyö opettajan ällikällä. Liiankin täydellinen oppilas, joka osaa vastata juuri siihen, mitä Koskela yksityiselämässään kaipaa. Marianne herättää hänessä jälleen innostuksen äidinkielen opetukseen ja osoittautuu älyllisestikin juuri sopivan fiksuksi.

Tietysti tuolla asetelmalla syntyy vähintäänkin jännitettä siitä, millainen suhde opettajan ja oppilaan välillä on sallittu. Tilanteet muuttuvat, eikä kirjan loppuun päästessä enää olekaan yhtä päivänselvää, mikä on oikein ja mikä ei. Moraaliset kysymykset kuuluvat siis aihepiiriin, mikä minun kirjanpidossani pääsääntöisesti hyväksi lasketaan.

Äidinkieli on luonnollisesti kirjassa esillä kautta linjan, ja siitä haluan nostaa esiin erään yksityiskohdan. Koskela tilittää Mariannelle turhautumistaan siihen, miten joillekin pojille, joiden otsaan on osoitteeksi kirjoitettu "TKK", joutuu rautalangasta vääntämään, ettei novelleja kuulu eikä voi lukea pelkästään kirjallisella tasolla, vaan vertauskuvallisuus on olennainen ja perusteltu osa. Lukioaikana kuuluin itse noihin "TKK"-poikiin, ja taidan edelleen peräänkuuluttaa sitä mainittua selkeyttä, vaikka yritänkin hoksata niitä vertauksia. Lukijan on tässä kohdassa määrä olla itsestäänselvästi opettajan näkökulman puolella, mutta minäpä huomasinkin asettuvani puolustamaan niitä poikia. Kostoksi en yritä tässä arvostelussani edes pohtia kirjan sisältämää symboliikkaa :)

Kirjan takakannessa esiintyy avainsana "ihmissuhdedraama", joka yritti vielä viime hetkellä saada minut toisiin aatoksiin sen jälkeen, kun seisoin kirjapinoni edessä ja olin poiminut teoksen kouraani lukutarkoituksella. Tuo sana ei ole ikinä minua ainakaan houkutellut, mutta tällä kertaa oli ennakkoluuloisuuteni vuoro erehtyä raskaasti. Siipien kantamat on erinomainen kirja, ja huomasin ahnehtivani sitä yhä lisää ja lisää. Aivan alussa tuli mieleen, että ratsastetaanko tässä samalla teemalla kuin Riikka Pulkkisen Rajassa, mutta se vaikutelma haihtui nopeasti. Näköjään ihmissuhdedraaman kirjoittaminen luonnistuu miehiltäkin; liekö se sitten syynä siihenkin, että kirja vetosi myös mieslukijaan.

Tämä teki niin vahvan vaikutuksen, että vuoden lukemistoni top kymppi taisi muuttua vielä aivan kalkkiviivoilla.

Aiempia arvosteluja löytyy koko joukko, mutta annetaan niiden listaamisesta kunnia Saralle, jonka kirjoituksesta voi etsiä linkkejä.

Jussi Valtonen: Vesiseinä

Jussi Valtonen: Vesiseinä

Like 2006, 213 sivua.

Vesiseinä löytyi anni.m:n blogista. Kun törmää johonkin kiinnostavaan toisten blogeissa, niin on hauskaa, jos kirja on saatavilla kirjastosta suoraan. Uutuuksien kohdalla niin on harvemmin, joten on jotain hyötyä lukea pikkuisen vanhempiakin teoksia.

Vesiseinässä on kahdeksan erillistä tarinaa, joita yhdistää päähenkilö Antti. Kukin tarina sijoittuu erilaiseen elämänvaiheeseen, ja merkillepantavaa on se, että vaikka ihmiset pysyvät samoina, vaihtuu heidän historiansa. Yhdessä tarinassa Antin isä on juoppo ja eroaa äidistä Antin ollessa vielä teini-ikäinen, kun toisessa taas on menossa vanhempien kultahääpäivä. Idea on mitä mainioin, ja oikeastaan on outoa, ettei sitä ole tullut vastaan aiemmin.

Henkilöiden lisäksi novelleja yhdistää se, että ihmiset joutuvat niissä hankaliin tai ikäviin tilanteisiin – pääosin ihmissuhdemielessä, mutta ei pelkästään. Kirjailija esittelee myös eri puolia itsestään sen kautta, että Antin ammatit vaihtelevat Valtosen omien taitojen mukaan, mutta rockmuusikkouden hän on jättänyt hieman taka-alalle, sisarensa poikaystävälle.

Kaikki tarinat on hyvin kirjoitettu. Niitä ei malta jättää kesken, vaan on pakko lukea loppuun saman tien. Minusta se on yksi hyvän kirjallisuuden tunnuspiirteistä. Kaikkea ei toki tarvitse lukea aina kerralla loppuun, vaan se, että tarina houkuttelee jatkuvasti lukijaa jatkamaan. Vesiseinä tekee juuri niin.