Antti Tuuri: Vääpeli Matala lentää

Antti Tuuri: Vääpeli Matala lentää
Otava 1987
Sivuja 175 

Olen blogini aikana lukenut kahdeksan Tuurin romaania, mutten ainuttakaan novellia. Tilanne korjaantuu nyt yhden divarista löytämäni kokoelman voimalla. On hauska ajatus lukea toisinaan tutulta kirjailijalta jotain sellaista, mistä ei ole ikinä kuullutkaan. Sellaista, mikä ei ole saavuttanut klassikon asemaa, vaan pikemminkin on hautautunut unholaan. Tuuri on ehtinyt kirjoittaa valtavan määrän kirjoja, ja osan on pakko joutua sivuun valokeilasta, mutta aikanaan nekin ovat olleet uutuuksia, olleet näyteikkunoissa ja kenties mainoksissakin. Kirjat itse eivät ole muuttuneet miksikään, joten eivätkö ne voisi tarjota samanlaista lukuelämystä edelleenkin, olettaen etteivät ole tiukasti juuri julkaisuaikaansa sidottuja?

Vääpeli Matala lentää sisältää vain viisi novellia. Määrä on pienin, joka vastaani on tullut, vaikka kirjan pituus muuten on ihan normaali. Kerrontatyyli on tuttua: tämän kyllä tunnistaisi vaikkei kannessa olisi kirjoittajan nimeä lainkaan.

Kaksi novelleista on sisällöltään melkoisen kosteita. Vierailu kertoo suomalais-neuvostoliittolaisesta kauppaneuvottelusta, ja niminovelli Vääpeli Matala lentää kuvaa yhtä yötä kertausharjoituksissa. Kumpikaan ei ole tapahtuma, jollaisessa olisin ollut mukana, mutta tarinoitahan niistä kyllä kerrotaan.

Perintö oli tarinoista minulle mieluisin. Siinä pohjalaiselle minkkifarmille saapuu yllätysvieras oikein amerikasta saakka, mutta tulija ei saa talossa lämmintä vastaanottoa.

Lyhyt Kotiin kertoo miehestä, joka viettää yksinään joulua tyhjässä motellista. Tämä tarina jätti minut kylmäksi. Pisin tarinoista on Ihmisläheinen saneeraaminen on mahdollista. Siinä ostetaan vanha tehdas tarkoituksena ainoastaan lopettaa se pikapuolin. Vaikka kertomus sijoittuukin yli 25 vuoden taakse, se kuulostaa edelleen hyvin ajankohtaiselta.

Nämä olivat hauskaa luettavaa, ja melkoisen erilaisia kuin yleensä vastaan tulleet novellit. Koska Tuuri on kirjoittanut novelleitakin yli kymmenen kokoelmallista, niin luettavaa löytyy lisää mukavan paljon.

Antti Tuuri: Surmanpelto

Antti Tuuri: Surmanpelto 

Otava 2008 

Sivuja: 205 

Vuoden 1918 alussa Uuteenkaarlepyyhyn perustetaan väliaikainen vankileiri venäläissotilaille. Tiloina saa toimia seminaari, jonne sullotaan lähes parituhatta vankia. Upseereita ei sentään laiteta samaan tilaan miehistön kanssa, he asuvat mukavammin kaupungilla.

Kirja alkaa, kun vankeja tuodaan leirille. Kertojana on 17-vuotias Pauli, jota on pidetty liian nuorena varsinaisiin sotatoimiin, mutta vanginvartijana hänen arvellaan selviävän. Hän osaa vain huonosti ruotsia ja venäjää; seikka joka ei ole eduksi 900 asukkaan ruotsinkielisessä kylässä, jossa pitäisi vahtia pariatuhatta venäläistä.

Kirja perustuu tositapahtumiin, ja niinollen Paulin tehtäväksi jää   toimia silminnäkijänä ja tuoda tapahtumat lähemmäksi lukijaa. Hänen roolinsa jää pieneksi ja tavallaan nimettömäksi, mutta muuttaa etäisen historiankirjoituksen todelliseksi ja vie lukijan paikan päälle arvioimaan omaa suhtautumistaan tapahtumiin.

Tällaiselle väliaikaiselle vankileirille päätyminen ei ollut sotilaalle kovin kummoinen meriitti, ja sen vuoksi vartijoina olikin mm. nuorukaisia vailla minkäänlaista koulutusta; he olivat siellä vain, kun eivät rintamallekaan kelvanneet.

Vastaavasti leirin johtotehtävätkään eivät olleet meriitti kokeneille sotilaille ja jopa upseereille. Leirin ensimmäinen komendantti lähtikin tukka putkella muihin tehtäviin heti, kun tilaisuus sujinkin koitti. Hänen tilalleen tuli vanha upseeri, joka suhtautui vankeihin ensisijaisesti vihollisina, ja ihmisinä vasta sitten, jos lainkaan.

Vankien olot heikkenivät vallanvaihdoksen johdosta tuntuvasti. Heillä oli ollut ruokaa vähänlaisesti muutenkin, mutta uusi komendantti ei suhtautunut suopeasti mihinkään vankien oloja parantaviin pyyntöihin. Esim. toive päästä saunaan evättiin toistuvasti, ja nykyajan ihmiselle on selvää, miten voimakas vaikutus sillä voi olla nälän heikentämien vankien kuolleisuudelle.

Vuoden 1918 tapahtumia muisteltaessa tämä Uusikaarlepyyn vankileiri on sivuosassa, mutta silti todellinen, eikä sovi vähätellä sen merkitystä asianosaisille. Tuuri osaa tuoda tapahtumat lukijan lähelle, mutta jättää silti kannanotot sikseen.  Antaa historian puhua puolestaan.

Antti Tuuri: Joki virtaa läpi kaupungin

Antti Tuuri: Joki virtaa läpi kaupungin 

Otava 1977 

Sivuja: 353 

Lainasin tämän kirjan samalla kertaa kuin Enkelten verta. Olen pitänyt kaikista lukemistani Tuurin kirjoista, ja ajattelin vilkaista, mitä hän on kirjoittanut uransa alkupäässä ja nimenomaan sarjojen ulkopuolella. Tämän enempää en kirjasta etukäteen tiennytkään, teema sai tulla kokonaan yllätyksenä.

Kirjassa on kolme eri minäkertojaa, joista kukin saa vuoronsa omassa "kirjassaan". Ilmari Autio on kirjapainon työnjohtaja, joka tähyää elämässään eteenpäin. Hän tähtää perheen perustamiseen ja haaveilee myös oman kirjapainon perustamisesta.

Seppo Pihlaja on taidemaalari, joka elää pääasiassa isänsä siivellä. Hän tekee kyllä töitä taiteensa parissa, mutta ei elätä sillä itseään lähimainkaan, etenkin kun alkoholi tahtoo maistua turhankin hyvin. Hänelle olisi tarjolla uskovainen morsian, mutta Seppo haikailee samaan aikaan nuoruuden rakastettunsa perään ja matkustaakin tämän kanssa salaa Pariisiin.

Sepon isä Ilmari Pihlaja on kemian professori, joka on törmännyt tutkimuksissaan tilanteeseen, jota on kovin vaikea hyväksyä: tuloksille löytyy selitys ainoastaan jos kemian perusteet kirjoitetaan aivan uuteen uskoon tai tutkimuksista löytyy virhe. Itse hän uskoo edelliseen, mutta sairastuttuaan vakavasti hänellä ei ole juurikaan mahdollisuuksia puolustaa kantaansa.

Kaikki kolme kertojaa ovat aivan erilaisissa elämäntilanteissa ja kovin erilaisia luonteeltaankin. Kirjan teemana on elämä ja se, millaisia mahdollisuuksia ihmisillä on vaikuttaa omaan elämäänsä. Viime kädessä kuitenkin sattuma on kaikkia yrityksiä ja aikomuksia väkevämpi, sillä vasta onnettaren suosiollisella myötävaikutuksella ne voivat toteutua. Valintoja on jokaisen tehtävä, ja tässä esitetään ainakin neljä erilaista tilannetta. Jollekin valinta voi olla pakeneminen, toiselle yritys ottaa tilanne omaan haltuun, kolmas koettaa jättää koko valinnan kokonaan tekemättä. Riippuu varmasti lukijastakin, kuka kertojista tuntuu läheisimmältä.

Tyyliltään teksti oli tuurimaisen sujuvaa. En pysty varmuudella sanomaan, olisinko voinut arvata kirjoittajan lukemani perusteella, mutta tuttuja piirteitä siinä ainakin on. Tämä ei ollut mitenkään mullistava tai ikimuistettava kirja, mutta hyvä lukukokemus joka tapauksessa. Tietyllä tavalla siis juuri sitä, mitä odotinkin saavani. Tuuriin voi luottaa!

Vuoden 2012 top 10

Kuten aiempinakin vuosina valitsen viime vuoden aikana lukemistani kirjoista kärkikymmenikön. Kirjat on siis voitu julkaista milloin hyvänsä; ainoa niitä yhdistävä ominaisuus on, että olen lukenut ne loppuun vuoden 2012 kuluessa. Yhteensä kilpailijoita on mukana 75; romaaneja, novellikokoelmia ja tietokirjoja. Sarjakuvia en ole vieläkään laskenut mukaan, koska en ole niitä oppinut arvostelemaan.

Kirjat eivät ole paremmuusjärjestyksessä kahta ensimmäistä lukuunottamatta.

1. Katja Kettu: Kätilö. Tämä tuntuu vähän tylsältä valinnalta, kun kirja oli jo aiemmin muiden bloggaajien niin suuressa suosiossa, että se voitti Blogistanian Finlandiankin. Mutta totuuden nimissä minun on todettava, että valinta oli erinomainen, ja olisi todennäköisesti saanut minultakin äänen (ääniä), jos olisin sen ajoissa lukenut.

2. Aki Ollikainen: Nälkävuosi. Tässä vaiheessa en vielä tiedä tämän vuoden Blogistanian Finlandian lopullista kohtaloa, mutta tylsien valintojen linja näyttää jatkuvan, sillä ilmeisesti tässä on kyseessä Kätilön seuraaja. Lyhyt kirja, mutta täyttäkin täydempää tavaraa. 

Kari Enqvist: Uskomaton matka uskovien maailmaan. Tietokirjoista tämä oli vuoden ykkönen, vaikka haastajatkin olivat kovia. Enqvistin kolahtamisesta kielii sekin, että luin syksyn aikana kolme hänen kirjaansa, mikä on pääasiassa kaunokirjallisuuteen keskittyvässä blogissa varsin suuri määrä.

Antti Tuuri: Kylmien kyytimies. Tästä pidin kovasti. Jos se olisi julkaistu tänä vuonna, olisin todennäköisesti antanut jopa yhden äänen Blogistanian Finlandiaan. Mieleen jäi erityisesti päähenkilön käytännöllinen pasifismi, hiljainen aseistakieltäytyminen. Sekin kertonee jotain, että innostuin tästä niin paljon, että luin heti perään samaisen Äitini suku -sarjan ensimmäisen osan Eerikinpojat.

Cormac McCarthy: Veren ääriin. Vaikuttavan realistinen kuvaus villistä lännestä kaikessa raakuudessaankin. Kirja on painunut mieleen, vaikka veriset, julmat kohtaukset ovatkin jo pikkuisen painuneet unholaan. Tunnelman luojana McCarthy on mestari.

Maarit Verronen: Karsintavaihe. Verrosen mainio dystopiakuvaus. Hyvin uskottava dystopia, joka nimenomaan kritisoi sitä, mitä voisi tapahtua jos ei kelkkaa riittävän aikaisin käännetä. Ei luonnonkatastrofeja tai mitään, vaan ainoastaan yhteiskunnan kehittymistä huonoon suuntaan.

Hilkka Ravilo: Nimeltään Eerika. Raviloa voisi pitää suorastaan pakollisena tällä listalla. Hänen kirjansa jäivät vuoden mittaan turhankin vähälle huomiolle, mutta osittain tämä selittyy säästelyllä: ei ahmita kaikkia herkkuja heti! 

Antti Tuomainen: Veljeni vartija. Mainio kirja, joka edustaa juuri sellaista kerrontatapaa joka kolahtaa minuun: useampi kuin yksi kertoja ja aikataso, ja langat punotaan lopussa yhteen. Näitä jaksaisi lukea vaikka kuinka.

Päivi Alasalmi: Tuo tumma nainen. Tämä on mukana pitkälti vetovoimansa vuoksi. Minä luen kirjani pätkissä, mutta tähän en malttanut olla palaamatta miltei koko ajan, kunnes huomasin kirjan jo loppuneen. Jospa vain voisikin tietää jo etukäteen, että on tällainen kirja kyseessä...

John Ajvide Lindqvist: Ystävät hämärän jälkeen. Ei-pakollinen kauhun ja tiiliskivien edustaja. Tämä veti puoleensa samaan tapaan kuin edellinen Alasalmikin (ja sattumalta luin ne peräjälkeen), mutta luettavaa riitti paljon pidemmäksi aikaa. Ei aivan perinteinen vampyyritarina, mutta toimi mainiosti. Lindqvist on vahvasti mukana TBR-listallani.

Jälkihuomioita:
Jos arvioisin jokaista kirjaa erikseen, nostaisin mahdollisesti Enqvistiltä esiin myös Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat ja toisaalta ottaisin mukaan Arto Salmisen Kalavaleen. Ajattelen kuitenkin tällä listalla enemmänkin kirjailijan kaikkia lukemiani kirjoja, ja Salmisen nostin ansaitsemalleen paikalle jo viime kerralla. En halunnut tehdä tästä top15:ttä, mutten malta olla antamatta vielä "kunniamainintoja" Kafkan Oikeusjutulle ja Marja Björkin Prolelle. Molemmat olivat hyviä ja painuivat mieleen, mutta jäivät tällä kertaa varsinaisen listan ulkopuolelle. Asko Jaakonahon Onnemme tiellä tulikin jo mainittua Blogistanian Finlandia -äänestyksessä.

Antti Tuuri: Eerikinpojat

Antti Tuuri: Eerikinpojat 

Kansi: Hannu Taina 

Otava 2001, 316 sivua 

ISBN: 951-1-17450-9 

Tämä kirja valikoitui luettavakseni puhtaasti edellisen pohjalta, sillä kyseessä on saman Äitini suku -sarjan ensimmäinen kirja. Tapahtuma-aikana on 1730-luku, ja nimestään huolimatta päähenkilönä ja kertojana on piikatyttö Ulla. Isännän epäonnistuneen raiskausyrityksen seurauksena hän joutuu lähtemään karkuun, eikä suopeaa vastaanottoa tahdo löytyä muualta kuin herätysliikkeen johtajien, Eerikinpoikien, luota. Eerikinpojat puolestaan on tuomittu vääräuskoisina maanpakoon, ja Ulla päättää seurata näitä hyviä ihmisiä minne he päättävätkään mennä.

Kirjan teemana on uskonvapaus ja suvaitsemattomuus. Eerikinpojat ja heidän seuraajansa haluavat elää alkuseurakunnan tavoin ammentaen säännöt uskolleen pelkästään raamatusta eikä mistään muualta. Luterilainen kirkko näyttää heistä samanlaiselta Baabelin portolta kuin katolinenkin, sillä kirkon edustajat eivät katso suopeasti ketään, joka yrittää luikerrella ilmaiseksi sivuuttaen sellaisia maksullisia seremonioita kuin kasteen, ripin ja hautauksen. Eerikinpojat eivät ymmärrä miten nämä maksut oleellisesti eroavat Lutherin parjaamasta anekaupasta, eikä sitä lukijallekaan paljasteta.

Tavalliset ihmiset eivät välitä kirkon kirstuun kilahtavista kolikoista, mutta heidät taas on lietsottu pelkäämään kaikkea erilaista: jos jollekin eivät Lutherin opit kelpaa, niin hänen on oltava noita. Kuolleiden sisäelimet leikellään ulos ja lapsia syödään elävältä; tietäähän sen, jos ei meidän kirkkomme kerran kelpaa. Tanskan rannikolle rakennettu sauna ei myöskään saa osakseen ymmärrystä, vaan suomalaisia jumaia siellä palvotaan salamyhkäisissä palvontamenoissa, joissa alastomana ryvetään ties missä noitahöyryissä.

Tässä on tosiaan kyseessä sarjan aloitusosa, ja kieltämättä jatkoa jääkin odottamaan. Sen vuoksi tämä ei erillisenä yksittäisenä kirjana ehkä toimi niin hyvin kuin vaikkapa Kylmien kyytimies, sillä tarina jää kesken. Jos Ullan elämäkertaa kirjoitettaisiin joskus vuosien kuluttua, niin tämän vaiheen voisi kuitata hyvinkin lyhyesti riippuen siitä, miten kiinnostavia tulevat vaiheet ovat olleet. Sarjan seuraava teos onkin nimeltään Ullan kirja, joten ilmeisesti niissäkin on ollut jotain kerrottavaa :)

Minä pidin tästäkin kirjasta, joskaan en yhtä paljon kuin kyytimiehestä. Tällainen (aiheellinen) kriittisyys kirkkoa kohtaan on minulle mieluisaa luettavaa, ja Tuurin kertojanlahjoista en viitsi enää erikseen edes mainita.

Eerikinpoikien matkassa on purjehdittu myös Valopolulla.

Antti Tuuri: Kylmien kyytimies

Antti Tuuri: Kylmien kyytimies

Kansi: Hannu Taina

Otava 2007, 278 sivua

ISBN: 978-951-1-22106-7

Olen aiemmin lukenut Tuurilta kolme osaa Pohjanmaa-sarjaa sekä yhden yksittäisen kirjan. Hänen kertojantaitonsa ovat tehneet sen verran hyvän vaikutuksen, että Amman blogatessa Kylmien kyytimiehestä lisäsin sen oitis lukulistalleni. Tämä on Äitini suku -sarjan kuudes osa, mutta näyttää toimivan oikein hyvin itsenäisenäkin kirjana.

Eletään kevättä 1918, kun Jussi Ketola pakotetaan aseella uhaten Kauhavan asemalla junaan hevosensa kanssa. Tie vie kohti Tamperetta, missä on sota on käynnissä kiivaimmillaan. Rauhan miehenä Jussi ei halua aseeseen tarttua kummankaan osapuolen puolesta, ja hevosmiehen tehtäväksi tuleekin haavoittuneiden ja kaatuneitten kuljetus.

"Pitelin kädessäni valkoista nauhaa, jonka Virkkala minulle oli antanut. Virkkala kysyi, olinko punaisten puolella tässä sodassa. Sanoin uudestaan, etten ollut kenenkään puolella, mutta ihmisten tappamista vastaan olin."

Tämä on sotatarina minun makuuni. Jussi pysyttelee puolueettomana alusta loppuun, mutta pitää sentään järjen kädessään eikö ryhdy provosoimaan ketään, vaikka aihetta kyllä olisi kosolti. Asetelma on hieno; Tuuri on onnistunut luontevalla tavalla tuomaan ulkopuolisen tarkkailijan tapahtumien sisäpuolelle. Hän ei osoittele sormellaan muuta kuin sodan tasapuolista mielettömyyttä molemmin puolin. Inhottavat tapahtumat johtuvat pikemmin yksittäisten ihmisten henkilökohtaisesta vihasta, pahuudesta ja järjettömyydestä kuin kummankaan puolen yleisestä ominaisuudesta. Propaganda luonnollisesti pyrkii tekemään vihollisesta hirviön ja riistämään häneltä ihmisyyden, ja henkensä edestä pelkäävä sotilas, joka näkee toveriensa kuolevan, ei ole kaikkein alttein kyseenalaistamaan propagandan väitteitä.

Kertojana Tuuri on vertaansa vailla. Olen aiemminkin maininnut tykkääväni hänen tyylistään, ja sama pätee edelleen. Tätä kirjaa uskallan suositella etenkin kaikille sodan vastustajille, mutta ei muidenkaan kannata väistellä.
Tykästyin kirjaan niin kovasti, että kävin saman tien hakemassa oikein kahdesta kirjastosta sarjan ensimmäisen osan, sitä voi siis hyvällä syyllä odotella saapuvaksi tänne blogiinkin aikanaan.
Kylmiä ovat kyydinneet Amman lisäksi myös Minna ja Jukka Kemppinen.

Antti Tuuri: Lakeuden kutsu

Antti Tuuri: Lakeuden kutsu

Otava 1997, 363 sivua.

Lakeuden kutsu on Pohjanmaa-sarjan kuudes ja viimeinen osa. Kirja on yhdenpäivänromaani, eli kaikki tapahtumat sattuvat yhden päivän aikana heinäkuussa 1996. Kertojana on jälleen Erkki Hakala, kuten Pohjanmaassa ja Ameriikan Raitissakin. Ameriikan raitista on aikaa kulunut reilut kymmenen vuotta, ja vaikka Erkki sen kirjan lopussa laatikin itselleen aamukamman, venyi kotiinpaluu vielä kamman loppumisenkin jälkeen usealla vuodella. Kotiinpaluu on suunniteltu huolella, sillä suunnitelmat tulevasta elämästä on laadittu tarkkaan ennen kuin sukulaiset ja perheenjäsenetkään saavat saapumisesta tietää.

Kirjan käsittelemä päivä on tapahtumarikas. Siinä hierotaan kauppoja metallialan tehtaasta, ajellaan autolla ympäri Pohjanmaata tuttuja ja sukulaisia tavaten ja sokerina pohjalla odottelee Erkin vaimo Kaisu, joka lähti Floridasta parin kuukauden jälkeen ja on kasvattanut kotimaassa yhteisen tyttären ja pyöräyttänyt tuntemattoman lapualaisen miehen kanssa vielä pojankin. Pariskunta on edelleen virallisesti naimisissa, mutta millaiseksi yhteiselo tulee muodostumaan, on täysin auki. Vai mahtaako muodostua lainkaan.

Pohjanmaalle on vuosien saatossa ehtinyt palata yksi jos toinenkin Amerikassa onneaan koettanut onkija, ja lähtökohta odotuksissa lienee se, että paluu tapahtuu maitojunalla jos on tapahtuakseen, mitä sieltä muuten edes tultaisiin? Erkin lähtö tosin ei tapahtunut täysin vapaaehtoisesti, joten silkasta rikastumisyrityksestä ei reissussa ollut kyse. Kymmenen vuotta on pitkä aika olla erossa perheestään, eikä paluussa voi oikein mitään pitää itsestäänselvänä. Erkin paluulle ainakin on luotu hyvät edellytykset, mutta lopulta jää lukijan omien arvausten varaan, miten tarina jatkuu heinäkuun 19. päivän jälkeen.

Olen ottanut tavakseni juonikuvauksiin ja -paljastuksiin liittyen sen, että pyrin kertomaan ainoastaan saman verran kuin takakannessa tai sisäliepeessä on paljastettu. Tämän kirjan kohdalla sama käytäntö antaisi vapauden kirjoittaa oikeastaan mitä tahansa. Ihmettelen sitä, miksi takakannessa on mainittu kaikki kirjan päätapahtumat. Se todellakin vie lukijalta jännityksen eritoten kirjan loppupuolella, kun on jo tiedossa mitä vielä tulee tapahtumaan. Oikein tunnettujen klassikkojen kohdalla tämän voisi vielä jotenkin ymmärtää, mutta eipä oikein muuten.

Lakeuden kutsu voitti Finlandia-palkinnon 1997, eikä se tunnu lainkaan hullummalta valinnalta. Tietämättä asiasta sen enempää arvelen kuitenkin palkintoon vaikuttaneen myös sarjan edeltävien kirjojen, sillä tarkasteltuna yksinään en pidä tätä niin hyvänä. Kirjan voi toki lukea itsenäisenäkin teoksena, mutta olisi väärin kuvitellakaan etteikö sarjan muut osat vaikuttaisi vaakakupissa silloin kun voittajaa on mietitty. En ole sen vuoden muista ehdokkaista lukenut kuin Klassikon, jota pidän parempana kuin Lakeuden kutsua yksinään.

Suosittelen kuitenkin lämpimästi tämänkin kirjan lukemista, mutta siitä ei kannata aloittaa. Itse aloitin sarjan Pohjanmaasta, ja jos sitä edelsi Talvisota, niin nämä viimeiset kolme kirjaa seuraavat juuri Erkki Hakalan tarinaa ensimmäisten kolmen keskittyessä Hakalan suvun varhaisempien jäsenten elämään. Olen tykästynyt Antti Tuurin kerrontaan, ja arvelen lukevani jossain vaiheessa häneltä jonkun kirjan ihan vain nauttiakseni mainiosta tyylistään.

Antti Tuuri: Ameriikan raitti

Antti Tuuri: Ameriikan raitti

Otava 1986, 330 sivua.

Ameriikan raitti on jatkoa Pohjanmaalle ja samalla kuusiosaisen sarjan viides kirja. Sarjan aiheena on Hakalan suvun vaiheet, ja tämä kirja alkaa päähenkilö Erkki Hakalan äkkilähdöllä poliiseja pakoon. Lähtö ei tule yllätyksenä, vaan firman valonarat paperit on pantu visusti piiloon eikä muutenkaan tarvitse jäädä aprikoimaan miten tulisi menetellä. Erkin mukaan lähtee raskaana oleva vaimo Kaisu sekä oman firmansa kanssa samassa veneessä oleva Taisto. Jo kirjan nimen perusteella on helppo arvata, että karkumatkan päämääränä on Amerikka, ja siellä tarkemmin Florida.

Kirja on jaettu neljään osaan. Ensimmäinen käsittelee matkaa, joka ei ole aivan suoraviivainen vaan siihen sisältyy mm. parin viikon mittainen rahanvaihto-operaatio Tukholmassa. Toinen osa on Floridaan saapumista, tutustumista ja sinne kotiutumista. Kolmannessa Erkki matkustaa rekalla Kanadaa kohti ja viimeisessä tutustutaan Kanadasta yllättäen löytyneisiin Hakalan suvun jäseniin.

Ameriikan raitti tunnetaan myös elokuvana. Itse en ole sitä nähnyt, ja siksi kirjaa lukiessa olikin hauskaa miettiä mitkä kaikki kohdat leffaan pääsivät ja miltä ne mahtavat näyttää. Henkilökaarti ainakin tarjoaa elokuvantekijöille montaa hyvää tarttumakohtaa, ja tekisi mieli sanoa, että jos tässä filmatisoinnissa epäonnistuu, niin se ei ainakaan johdu tarinasta.

Jostain syystä elämän seuraamisessa ulkomailla on jotain ihmeellisen kiehtovaa. Tietyssä mielessä kyse on selviytymistarinasta, sillä haparoivan kielitaidon turvin ei ole itsestään selvää perustaa elämäänsä vieraalle maalle. On melkoisen eri asia käydä lomamatkalla hotellissa kuin ryhtyä asukkaaksi uuteen paikkaan varustautuneena sillä samalla matkalaukulla kuin turistikin. Hauskaksi seuraaminen muuttuu viimeistään silloin, kun kielitaitoa ei olekaan lainkaan, mutta matkalainen on juuri niin nöyrä kuin sellainen pohjalaismies on, jolla on salkku taaloja pullollaan ja kädessä viskileka. Uhoa ja rahaa piisaa, mutta käytännössä arkikin on tyystin muiden hyväntahtoisuuden varassa.

Päähenkilöt ovat rikollisin toimin hankkineet itsellensä pääomaa maanpakonsa ajaksi, eikä se ole omiaan herättämään lukijassa myötätuntoa. Toisaalta ei myöskään käy kateeksi, sillä vaikka lomamatkalta lähetetyn postikortin kuva uima-altaalta onkin idyllinen, harva jaksaa sellaista elämää pidemmän päälle. Siinä vaiheessa kun altaan partaalta aletaan kaivata pois, paljastuu totuus kaikessa karuudessaan: kyseessä on lopulta vain kultaisesta ja aurinkoisesta häkistä. En liene suuri ilonpilaaja kertoessani, että kirjan lopussa Erkkikin päätyy laatimaan itselleen aamukamman. TJ 929.

Kirjasarjan viimeinen osa on Lakeuden kutsu. En tiedä siitä vielä muuta kuin että se kuittaa yhden osuuden Finlandia-haasteesta, mutta on helppo kuvitella miltä Erkki kuulostaa palatessaan kotiinsa kamman kuluttua loppuun. "Nöyrä" ei kuulu aivan kärkipäässä niihin adjektiiveihin, joilla häntä kuvaillaan.

Antti Tuuri: Suuri asejuna Pietarista

Antti Tuuri: Suuri asejuna Pietarista

Kustannus HD 2006, 205 sivua.

Siinä missä edellinen Sopivasti lihava oli otettu varmuuden vuoksi matkalukemiseksi, niin Suuri asejuna Pietarista tuli mukaan vielä senkin varalle. Olen lukenut Tuurilta ennen tätä tasan yhden kirjan, Pohjanmaan, josta tykkäsin. Hieman tuossa otsikon yläpuolella lukee "Finlandia-haaste", johon palaamista olen odotellut jo jonkun aikaa. Eniten tekisi mieli lukea juuri Tuurin Lakeuden kutsu, mutta sitä ennen aion vielä lukaista noiden kahden väliin sijoittuvan Ameriikan raitin. Tätä junakirjaa en todennäköisesti olisi itse tullut ostaneeksi tai lainanneeksi, vaan se päätyi minulle Amman lukuhetken keskustelupalkintona.

Nimensä mukaisesti kirja kertoo tarinan punaisten asejunan tiestä Pietarista Suomeen tammikuussa 1918. Vallankumousta oli aika turha ryhtyä toteuttamaan talikoin tai puntarein, ja jostainhan tuliaseidenkin piti tulla. Se jostain oli Pietarista, mistä Leninin luottomies Eino Rahja sai lastata junan pullolleen kivääreitä, patruunoita ja muutaman konekiväärinkin. Koska valkoiset olivat aivan yhtä selvillä talikoiden ja puntareiden käyttökelpoisuudesta, oli heidän intressiensä mukaista estää junan pääsy perille ja näin ollen matkalla oli odotettavissa muutakin dramatiikkaa kuin teeveden jäähtyminen tai eväsleipien kuivahtaminen.

Oli hauska sattuma, että juuri tämä kirja päätyi minulle. Pohjanmaassa on katkelma sotajutusta, joka myös liittyy läheisesti junamatkaan, ja pidin jo siitä aikanaan. Sen vuoksi saatoin odottaa tämän kertomuksen olevan ehyempi, kokonaisempi ja vieläkin parempi, enkä suinkaan joutunut odotuksineni pettymään. Tuurilla on kertojan lahja hallussaan, se on aika ilmeistä. Tekstistä ja dialogistakin tulee Jari Tervo mieleen (mikä luonnollisesti tarkoittaa sitä, että Tervo muistuttaa Tuuria eikä toisin päin), mikä minun lausumanani on kehu puhtaimmillaan. Tässä kohtaa tuli pienoinen déjà vu, ja pikainen tarkistus kertoikin minun kirjoittaneen tuon saman luonnehdinnan jo Pohjanmaan yhteydessä. Ainakin olen johdonmukainen :)

Uskallan suositella tätä kirjaa välipalaksi kenelle tahansa, jota Tuuri tai sisällissotamme kiinnostavat. Vaikka sivuja onkin yli 200, sijoittaisin silti tämän melkeinpä pienoisromaaniksi, sillä sanamäärä ei ole kovin suuri. Välipalana toimii oivallisesti, ja sopii katkonaiseenkin lukemiseen, sillä lukuja on peräti 37, eli luontevia katkopaikkoja on tarjolla yhtenään. Hauska nähdä sekin, että vaikka Tuurin kaltainen kirjailija takuulla saisi kirjoitettua "kokonaisenkin" kirjan, ei hän ole lähtenyt tätä ehdoin tahdoin venyttämään.

Antti Tuuri: Pohjanmaa

Antti Tuuri: Pohjanmaa

Otava 1982, 364 sivua.

Jenin aamujen jälkeen kaipasin jotain huomattavasti kevyempää luettavaa. Koska oli vasta aattoaamu enkä edes odottanut pukin tuovan minulle kirjoja, niin aloitin mukaan ottamani Pohjanmaan. Lisää keveyttä toi mukanaan se, että kirja ei ole minkäänlainen uutuus eikä sillä olisi siksi mitään kiirettä. Se ei myöskään ole arvostelukappale, joten lukea saattaisi juuri niin hitaasti tai pohdiskelematta kuin lystäisi. Täsmälleen kuten pitikin!

Olen joskus tullut avanneeksi telkkarin silloin kun Pohjanmaata esitettiin elokuvana. En päässyt mukaan alusta asti, vaan jostain epämääräisestä keskikohdasta. En edes muista siitä juuri muuta kuin että Esko Salminen esitti humalaista miestä ja siinä ammuskeltiin. Silti nuo eittämättä hatarat muistikuvat riittivät motivoimaan minut valitsemaan Tuurin tuotannosta juuri Pohjanmaan, eikä jotain muuta. Vaihtoehto olisi voinut olla vaikkapa Finlandia-palkittu Lakeuden kutsu.

Pohjanmaa on samannimisen, kuusiosaisen romaanisarjan neljäs kirja. Takakannessa luvattiin kunkin sarjan romaanin olevan luettavissa myös täysin itsenäisinä teoksina. Väite pitää jokseenkin paikkansa, mutta epäilemättä järjestyksessä lukemisessa olisi puolensa. Kirja hyppää näet suoraan toimintaan, minkä aikana ei ole vielä käsitystä millaisista hahmoista on kyse. Tarinan edetessä käy ilmi, että heti alussa riehunut Veikko on niin vahva persoona, ettei se voi olla tulematta ilmi jo aiemmissa osissa.
Tämä teksti on kopioitu osoitteesta http://kaikenvoilukea.blogspot.fi
Koko sarja keskittyy Hakalan suvun vaiheisiin. Pohjanmaa sijoittuu vuoden 1978 heinäkuiseen sunnuntaihin, jona kaikki Hakalat ovat kokoontuneet kotitilalle amerikkaan lähteneen vaarin perinnönjaon varjolla. Jaettavaa ei pahemmin ole, ja niinpä tapahtumat keskittyvätkin johonkin aivan muuhun. Jo aiemmin mainitun Veikon matonkutomo on joutunut konkurssiin hänen palkattuaan firman raha-asioita hoitamaan paikkakunnalla asuvan Ketolan, joka tunnettu vilunkipelistään. Firma on siis nurin, koneet ovat päätyneet Ketolan omalle firmalle, eikä laillista tietä ole oikeutta luvassa. Tapahtunutta puidaan eri henkilöiden toimesta eri kanteilta, ja veljesten - Veikon, Sepon, Paavon ja Erkin - toimet pyörivät sen ympärillä, miten vääryys saataisiin oikaistuksi pohjalaisittain.

Tuuri osaa kertomisen taidon. Tarina etenee mukavasti, eikä aika käy missään vaiheessa pitkäksi. Kirjan tapahtumat sijoittuvat yhden päivän ajalle, mutta niitä rytmittävät mukavasti erilaiset muistelot, jotka ovat paikoitellen parinkymmenen sivun mittaisia. Samalla saadaa luontevalla tavalla kerrottua lukijalle lisää Hakalan suvun vaiheista. Itse tykästyin kertomukseen, missä Karhumäen kristillisen opiston suojeluskuntalaiset lähtivät vapauttamaan Suomea kommunisteista. Itse asiaakin tärkeämpää kun tuntui olevan se, ettei ainakaan naapuripitäjien osastot ainakaan ehtisi pääkaupunkiin ennen heitä ja pääsisi siitä myöhemmin irvailemaan.

Jossain vaiheessa huomasin tekstin muistuttavan suosikkiani Jari Tervoa, mikä luonnollisesti tarkoittaa Tervon muistuttavan Tuuria. Tietämättä vielä Pohjanmaa-sarjasta enempää, voi toinen yhtäläisyys löytyä Tervon Rovaniemi-teemasta. Se puolestaan tarkoittaisi, että minun on jatkettava tämänkin sarjan lukemista. Eikä se tunnu lainkaan ahdistavalta ajatukselta, vaan päinvastoin! Yksittäisenä romaanina Pohjanmaa olisikin jäänyt hieman torsoksi, sillä se herättää mielenkiinnon kuulla lisääkin ja luo samalla puitteet tarinan jatkamiselle molempiin suuntiin.