Petri Tamminen: Rikosromaani

Petri Tamminen: Rikosromaani 

Kansi: Piia Aho 

Otava 2012 

Sivuja: 173 

ISBN: 978-951-1-26464-4 

Kirjan nimenä "Rikosromaani" ei ole kovin omaperäinen. Kun kirjailijana on Petri Tamminen, on kuitenkin odotettavissa jotain muuta kuin perinteinen dekkari.

Tietysti rikosromaanissa täytyy olla pahis, jota otetaan kiinni. Hermann Ångström - Malmin musertaja ja Hämeenlinnan häpäisijä - ei ole perinteinen varas tai surmaaja, vaan hän häpäisee ihmisiä, aiheuttaa huolia, murheita ja häpeää heidän elämäänsä. Omaa etuaan hän tavoittelee vain poikkeustapauksissa, pääasiassa tavoitteena on vain kohteiden henkinen pahoinvointi.

Sitten rikosromaanissa täytyy olla poliisi, ja usein hänen elämänsä ei ole aivan mallillaan. Komisario Vehmas ei ole onnellinen mies. Avioliitto vaimon kanssa päättyi vasten molempien tahtoa, ja leskimiestä painavat selvittämättä jääneet asiat. Koirakin sairastaa yhtenään.

Enon opetuksista valittelin sitä, miten takakannen kuvaus jostain lakoniseen huumoriin ja tilannekomiikkaan liittyvästä tuntui kertovan jostain muusta kirjasta. Rikosromaanin takaliepeessä mainitaan, että "Tälläkään kertaa lakonisen huumorin mestari ei petä lukijoitaan." Valitettavasti joudun toteamaan saman uudestaan: luonnehdinta ei kerro tästä kirjasta, tai sitten lakoninen tarkoittaa suunnilleen samaa kuin "ei hauska".

Kuten aiemmat Tammisen kirjat, tämäkin on kovin lyhyt, ja tällä kertaa tuntui loppuvan kesken. Viimeisen sivun luettuani kurkistin vielä pari tyhjää eteenpäin, jos sieltä löytyisi jatkoa. Ei löytynyt, jäi vain tunne, että menikö minulta jokin suurempi viisaus sivu suun. Jos meni, niin arvelen sen liittyvän siihen, miten pitäisi elää enemmän hetkessä ja jättää murehtimatta asioita, jotka eivät (vielä) ole edes tapahtuneet. Ainakin se olisi ihan hyvä ohje, vaikkei Rikosromaanista olisikaan peräisin.

Edellä oleva kuulostaa aina negatiiviselta, mutta se ei kunnolla kuvaa jälkitunnelmaani kirjasta, sillä se on kaikesta huolimatta enemmän plussan puolella kuin miinuksen, enkä aio jättää Tammista jatkossakaan vaille huomiota.

Petri Tamminen: Enon opetukset

Petri Tamminen: Enon opetukset

Otava 2006, 205 sivua.

Enon opetukset on ehtinyt olla sen verran monessa blogissa ja valkokankaallakin, ettei se sisältönsä tai juonensa puolesta pahemmin kaipaa esittelyä. Olen aiemmin lukenut Tammiselta Muita hyviä ominaisuuksia sekä Mitä onni on ja niistä Enon opetukset muistuttaa enemmän jälkimmäistä. Lainatessani kirjan odotin saavani lukea Tammisen tuttua tyyliä ja kokevani hauskoja hetkiä. Tyyli oli sitä mitä pitikin, mutta kovin hauskana en kirjaa pidä. Elokuvasovitus voi parhaassa tapauksessa olla jotain aivan muuta (en ole nähnyt), mutta ansio siitä kuuluu silloin elokuvantekijöille eikä käsikirjoitukselle.

Lukukokemus jätti ristiriitaisen tunteen. Toisaalta kirjassa oli joitain hauskoja pilkahduksia, mutta takakannen luonnehdinta "lakonisen huumorin ja tilannekomiikan mestarin elämää suuremmasta ja hauskemmasta romaanista" tuntuu kuuluvan naapurikirjalle, mikä se sitten onkaan. Toisaalta sitten enon opetuksissa voi olla jotain syvällisempääkin totuutta, mutta kun kirja on kustantajan toimesta huumoriksi leimattu, on siihen vaikea suhtautua tosissaan ja jäädä asioita pohtimaan. Kirjan nopealukuisuus on myös tekijä, joka haittaa sitä oletettua pohdiskeltavaa puolta. Teksti vain kiskoo lukemaan yhä eteenpäin niin, että lyhyet kappaleet vilistävät silmissä. Kovaa vauhtia haluaa pitää yllä päästäkseen vihdoin viimein käsiksi siihen luvattuun hauskuuteen.

Vaikka Enon opetukset ei minuun täysillä uponnutkaan, aion lukea jossain vaiheessa lukea Tammisen tuotantoa edelleen. Jotain ihmeellisen vetovoimaista hänen kirjoitustyylissään vain on.

Ai niin, olen leimannut Tammisen mielessäni niin vahvasti lyhytproosan kirjoittajaksi, että tämä kirja oli yksi niistä tulossa olleista novellikokoelmista joista mainitsin pari bloggausta sitten.

Petri Tamminen: Mitä onni on

Petri Tamminen: Mitä onni on

Otava 2008, 191 sivua.

Teki mieleni lukea välillä jotain muutakin kuin uutuuskirjoja, enkä halunnut mitään raskasta. Tammisen uusimman kirjan siivittämänä olin laittanut listalleni aikomuksen lukea hänen vanhempaa tuotantoaankin, ja tähän hetkeen se tuntui sopivan erinomaisesti.

Kirjan nimetön päähenkilö muistuttaa Tammista itseään, ja minä ainakin kuvittelin kertojaksi juuri hänet itsensä välittämättä takakannen maininnasta, jossa tämä seikka kiellettiin. Kertoja on siis nelikymppinen kirjailija, joka saa vaimoltaan ajatuksen kirjoittaa kirja suomalaisen miehen onnesta. Pingiskaverinsa Hannu, alle kolmekymppinen kuvataiteilija, innostuu hankkeesta myös ja lupautuu tekemään kirjan kuvituksen.

Idea kuulostaa hyvältä, jos joku tuollaisen kirjan tekisi, niin se olisi varmasti sympaattista luettavaa. Samaan aikaan hanke on hyvin kunnianhimoinen, sillä olettaahan tuollaisen opuksen ostaja löytävänsä avaimet onnelliseen elämään. Kirjan tapahtumia en ala tämän enempää kuvailla, sillä näin lyhyiden ja nopealukuisten kirjojen kohdalla koen sen yleensäkin turhaksi: jos kiinnostusta on, niin melkeinpä samalla vaivalla kirjan lukee itsekin. Ratkaisevaa on siis se, mitä arvostelija siitä sanoo, kannattaako vai ei.

Kyllähän tämän välipalaksi lukaisee. Välikevennykseksi kaivatessaan hengähdystaukoa vakavampien kirjojen välissä. Kirjoitustyyli Tammisella ainakin on pysynyt samana kahden viimeisimmän kirjansa aikana, joten lukiessaan kirjailijan tuotantoa kronologisesti ei lukija varmaankaan ole pettynyt Muita hyviä ominaisuuksia:n kohdalla.

Aika keskinkertainen tunne tästä jäi. Idea on mielestäni sen verran hyvä, että siitä olisi irronnut enemmänkin tarinaa. Nyt on kokoon saatu juuri ja juuri romaanin mittainen kertomus, joka ei häikäise millään muotoa, mutta ei toisaalta ehdi käydä tylsäksikään. Jos jotain moitittavaa on mainittava, niin minua ärsytti päähenkilön suhde perheeseensä. Vaimo tekee pitkää työpäivää, hoitaa kodin ja lapset, kun herra pötköttää sohvalla, kiertää maata ja on olevinaan kirjailija (tietääkseni kirjailijat kirjoittavat). Vähintä mitä hän voisi tehdä olisi hoitaa lapset kouluun ja hoitoon ja sieltä takaisin. Ehkä kirjailija pääsisikin lähemmäs sitä etsimäänsä onnea, jos ei olisi niin vieraantunut tavallisesta arjesta, johon kuuluu myös ei niin miellyttäviä asioita.

Petri Tamminen: Muita hyviä ominaisuuksia

Petri Tamminen: Muita hyviä ominaisuuksia

Otava 2010, 141 sivua.

Valitettavasti en enää yhtään muista, millä perusteella tämän kirjan listalleni lisäsin, mutta ainakin Ina ja Anneli ovat bloganneet siitä aiemmin, joten mahdollisesti he ovat vaikuttaneet asiaan. Sain kirjasta erehdyksessä kaksi arvostelukappaletta, ja arvonnassa moni oli kiinnostunut tämän saamaan.

Vielä pari päivää sitten olisin sanonut tämän kirjan olevan novellikokoelma, mutta siinä itsessään kerrottiinkin sen olevan lyhytproosaa. En osaa kertoa mikä noiden kahden ero on, mutta käytän tätä jälkimmäistä ihan mielelläni; kuulostaahan se hienommalta mitä enemmän erilaisia nimiä osaa asioille antaa.

Heti ensimmäinen tarina tai teksti - en tiedä miten näitä pitäisi nimittää - on mainio. Alkupään teksteistä tulee mieleen jantelaisuus ja Mikael Niemen Populäärimusiikkia Vittulajänkältä, hyvällä tavalla. Sitten aletaan käsitellä enemmän kirjailijuutta, mikä aluksi tuntuu tylsemmältä, muttei sekään aihe suinkaan pysy suvantovaiheessa, vaan nousee loppu kohti tukevasti siivilleen. Aihepiiri pysyy kaikissa teksteissä epäonnistumisten, häpeän ja ujouden ympärillä. Mm. seuraava näyte ei ollut parasta mahdollista ruokalaluettavaa, koska syöminen kävi jo vaikeaksi:

"Minustakin alkoi tuntua, että olin katsonut tämän kortin - ajanut aamuyön bussilla Lahteen ja Lahdesta lentokentälle ja noussut siellä Münchenin koneeseen ja vaihtanut Münchenissä Linzin koneeseen ja majoittunut esikaupungin homeelta haisevaan opiskelijahotelliin ja puhunut sitten Linzin kirjamessuilla kahdeksalle kuulijalle, joista kaksi nukkui ja kaksi kuului henkilökuntaan; kulttuuriviennin panos-tuotto-suhde näytti kohdallani kestämättömältä."

Minuun tällainen tyyli, missä omaa itseä ei säästellä, uppoaa hyvin. Onko se itseironiaa vai mitä, on yhdentekevää, sillä se toimii, ja kirjan parhaat kohdat ovatkin juuri niitä missä kirjailija kertoo päähänpistoistaan. Tai siis pikemminkin parhaat kohdat ovat vasta niitä, missä kirjailija tajuaa mitä oikein tuli tehneeksi. Television loputtomat sitcomit ovat hyvä osoitus siitä, että sellaiseen tilannekomiikkaan ei kovin herkästi väsy, kunhan jutut ovat uusia. Tammisella ne ovat.

Miinukseksi kirjalle on laskettava sen lyhyys. Tämä on jälleen sitä lyhytromaaniosastoa pituutensa puolesta, yhdellä istumalla vaivatta luettavaa, jos aikaa vain on. Olisin mielelläni lukenut lisääkin, joten ilmeisesti joudun lisäämään Tammistakin lukulistalleni.