Johanna Sinisalo: Enkelten verta

Johanna Sinisalo: Enkelten verta 

Teos 2011 

Sivuja: 273 

Käyn kirjastossa melko usein, ja yleensä olen joko varannut kirjat jo valmiiksi tai ainakin varmistanut, että hakemani teos on hyllyssä. Joskus on myös hauskaa mennä hakemaan luettavaa ilman mitään ennakkovalmisteluja, kävellä hyllyjen välissä ja muistella, mitä onkaan ajatellut joskus lukevansa. Tietysti saman voisi tehdä TBR-lista kädessään, mutta se ei olisi sama asia. Enkelten verta oli jäänyt blogeista mieleeni jopa niin hyvin, että muistin sen ihan erikseen, kun yleensä muistissa on vain kirjailijoita.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 2010-luvun lopulle, ja maailmaa on kohdannut paha ekokatastrofi. Yhdysvalloissa jyllää nimittäin arvoituksellinen mehiläisten pesäautio, eli mehiläiset vain katoavat jonnekin jälkiä jättämättä. Sen seurauksena monien pölytyksestä riippuvaisten viljelykasvien sadot ovat romahtaneet, ja myös lihantuotanto valtavissa vaikeuksissa, kun rehua ei ole saatavilla. Pelkkä Yhdysvaltojen tilanne ei ehkä aivan riittäisi vielä tekemään tilanteesta suoranaista katastrofia, mutta kun sama ilmiö alkaa levitä mm. Kiinaan, on luonnehdinta jo aivan oikeutettu.

Kirjan päähenkilö on Orvo, keski-ikäinen hautausyrittäjä ja mehiläishoitaja, jonka isällä on teurastamo ja poika on luontoaktivisti. Hän löytää omastakin tarhastaan tyhjän pesän, ja sen sijaan että tutkisi asiaa tarkoin, toteaa viileästi katastrofin olevan leviämässä Suomeenkin ja alkaa itsekseen filosofoida mehiläisten merkityksellä ja nähdä niissä jotain syvällisempää ja elämää suurempaa.

Toisen puolen kirjasta muodostaa Orvon pojan Eeron pitämät blogimerkinnät, jotka vuorottelevat Orvon kronologisen kerronnan välissä. Blogitekstit ajoittuvat epämääräiselle ajanjaksolle ennen kirjan alkua, ja niissä on mukana myös joitain kommentteja. Eeron kirjoitukset ovat vahvasti kantaaottavia, eritoten (teho)tuotantoeläimiä vastaan, mutta tyyliltään asiallisia. Vastapuolen kommentoijat puolestaan eivät pääosin ole asiallisia, eivätkä osaa myöskään oikeinkirjoitusta. Minua tällainen alleviivaavuus häiritsi, ja teki hallaa koko Eeron suuhun laitetulle sanomalle.

Keskustelufoorumeilla tuppaa yleensäkin olemaan vastakkainasettelujen kohdalla ongelmana se, että viimeistään viidennessä kommentissa joku jo hyökkää toisten henkilöitä vastaan, ja siinä vaiheessa kaikki haaveet asiallisuudesta saakin haudata. Kun kirjailija luo fiktiivisen keskustelun, niin hän olisi voinut käyttää valtaansa ja luoda siitä saman tien asiallisen, ja luottaa siihen, että asia puhuu itse puolestaan, kunhan sen annetaan kuulua ilman tylsämielisiä keskeytyksiä ja harhaanjohtoyrityksiä. Tietenkään sellaisella ei olisi mitään tekemistä todellisuuden kanssa, mutta se olisikin mainiolla tavalla käytettyä fantasiaa, ja itse asiaanhan se ei vaikuttaisi kuin korkeintaan myönteisesti.

Orvon kertoma osuus kirjasta on minusta vain sivuosassa, se ainoastaan tarjoaa tavan kertoa mehiläisistä ja niiden merkityksestä ei-tietokirjamaisella tavalla ja toimii siten enemmänkin taustana blogiteksteille. Samoin todellisuus on tuomassa esiin sitä, miten tärkeästä ja kauaskantoisesta asiasta lopulta onkaan kyse. Ainoa todella kiinnostava kohta Orvossa on se, kun hän joutuu tekemään päätöksensä Toisen Puolen suhteen. Hänen valintansa on ymmärrettävä, mutta sen tiimoilta olisi kyllä riittänyt aihetta ihan omaksi kirjakseenkin, jo pelkästään teoreettisellakin tasolla. Sikäli on harmi, että tämä aihe on sivuutettu lähes kokonaan.

Kuten olen aiemminkin maininnut, pidän kantaaottavuudesta, ja sitä tässä kirjassa on totisesti yllin kyllin. Vähempikin alleviivaavuus olisi riittänyt, ja toisaalta minua jäi pikkuisen häiritsemään se, että kirja kyllä syyllisti ja toi esiin epäkohtia, mutta vastaukset ja ratkaisut jäivät saamatta. Tietysti sitä voisi pitää myös keskustelunavauksena, mutta siinä tapauksessa se olisi avaus keskusteluun, joka on jo käynnissä. Mehiläisten osuus ei mielestäni tuonut tuotantoeläinten kohteluun liittyvään aiheeseen juurikaan lisää, etenkään kun pesäaution syy pysyi hämärän peitossa.

Kyllähän tämä pakotti ajattelemaan, mutta tavalla, joka kuuluu enemmänkin tietokirjallisuuteen. Jälkimaku on väliinputoajamainen: vähän romaania ja vähän tietokirjaa, muttei kumpaakaan loppuun asti vietynä. Silti riittävän kiinnostavaa, että luen Sinisaloa vastakin.

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi

Tammi 2000, 268 sivua.

Finlandia-haasteen etenemistä ei voi pysäyttää! Luin kirjan vuonna 2004 julkaistun pokkaripainoksen, ja ensiksi huomio kiinnittyi takakansitekstin ihka ensimmäiseen lauseeseen: "FINLANDIA-PALKINTO 2001!" Luulen, että tekstin kirjoittajan korvat ovat punoittaneet tämän jälkeen muutamaan otteeseen, eikä syyttä. Vuoden 2001 Finlandia-palkinto meni nimittäin Hannu Raittilan Canal Grandelle, ja Sinisalon vuoro oli jo vuotta aiemmin.

Ennen päivänlaskua ei voi on fantasiakirja ja esittää vaihtoehtoishistorian. Fantasiaosuus ei perinteisesti ole ollut minua varten, mutta tässä ei ole fantasiaa sen enempää kuin että peikot eivät olekaan satuolentoja vaan ihan virallisesti tunnustettu eläinlaji, joka on löydetty vuonna 1907. Tästä statuksesta huolimatta peikot ovat aivan yhtä harvinainen näky kuin oikeassa historiassakin, sillä ihmisten on äärimmäisen vaikea nähdä niitä luonnossa.

Kirjan kantava juoniosuus koostuu siitä, kun Enkeliksi kutsuttu päähenkilö Mikael, kolmekymppinen menestyvä valokuvaaja ja Homo, löytää kotinsa pihalta peikonpoikasen eikä voi vastustaa houkutusta ottaa sitä kotiinsa asukiksi. Villipetojen pitäminen kerrostaloasunnoissa on lainsäädännön mukaan kiellettyä, ja siksi hän joutuukin suorittamaan kaikenlaiset hoitotoimenpiteet ym. salassa. Mikael on homopiireissä varsin suosittu, ja hän käyttääkin sitä hyväkseen saadakseen peikonhoidossa tarvitsemiaan palveluksia.

Rakenteeltaan kirja on jaettu lyhyisiin pätkiin, joissa kussakin on eri kertoja. Näiden osien seassa on peikkoihin viittaavia katkelmia runoista, kauno- ja tietokirjoista sekä nettisivuistakin. Katkelmat eivät ilmeisesti ole vaihtoehtoishistoriallisia, vaikkakin olisi hyvin kiehtova ajatus, että nekin olisivat Sinisalon omaa käsialaa kirjoitettuna kuhunkin lähteeseen sopivalla tyylillä. Vaikka kertojat vaihtuvatkin nopeasti lyhyimpien pätkien ollessa vain parin rivin mittaisia, ei se haittaa lukijaa lainkaan, vaan kärryillä on helppo pysyä.

Mainittujen seikkojen lisäksi kirjan teemana ovat ihmisten (sekä ihmisten ja peikkojen) väliset valtasuhteet. Mikaelilla on suosionsa mukanaan tuomaa valtaa muita homoja kohtaan, mutta toisaalta hän himoitsee mainostoimiston AD-Marttia, joka on sen myötä yliasemassa. Pessi-peikko on Mikaelin elättinä ja vallassa ja lisäjuonteena on mukana vielä Mikaelin naapuri Palomita, filippiiniläinen postimyyntivaimo, joka on kaupparatsumiehensä täydellisesti alistama.

Ennen päivänlaskua ei voi on virkistävän erilainen romaani. Se pakottaa ajattelemaan noita valtasuhteita samoin kuin ihmisen ja luonnon välistä suhdettakin, joskaan en ainakaan lukurupeamani aikana saanut mitään suurta ahaa-elämystä. Tarina etenee mukavan jouhevasti kohti vihonviimeistä loppunäkymäänsä, josta pidin kovasti. Tämä oli juuri sopivan kokoinen kirja. Ei aivan lyhyt, mutta ei liian pitkäkään menettääkseen mielenkiintoaan. Ei myöskään jäänyt sellaista tunnetta, että olisi halunnut tarinan vielä jatkuvan tai tietää jostain hahmosta lisää. Ollakseen kirjoittajansa esikoisteos on tämä ollut varsinainen nappiosuma! Minusta ei edelleenkään tullut fantasian ystävää, vaan tälläkin kerralla oli enemmän kyse siitä, että sen voi sietää. Arvelen, että Finlandia-palkinnon saamiseen on vaikuttanut juuri tämä virkistävä erilaisuus. Ihan hyvä peruste.