Mikko Rimminen: Hippa

Mikko Rimminen: Hippa
Kansi: Johannes Nieminen
Teos 2013
Sivuja: 245 

Olen aiemmin lukenut Rimmisen Nenäpäivän. Se oli minusta huvittavaa kohellusta ja tykkäsin myös kirjailijan itse keksimistä sanoista, jotka hauskasti kuvasivat merkityksensä sillä, miltä ne kuulostivat. Olin kuitenkin sitä mieltä, että Rimminen kiikkui aivan veitsenterällä sen suhteen, onko teksti vielä hauskaa vai ampuuko se yli. Muistelen monen muun bloggaajan olleen kanssani eri mieltä, enemmistön kääntyessä sille puolelle, että yli meni vaihtelevan korkealta.

Edellä mainitussa valossa voisi kuvitella, että kirjailija olisi seuraavassa kirjassaan huumorin suhteen varovaisempi, eikä toisaalta ryhtyisi yrittämään jo Finlandia-palkinnon saanutta kirjaansa ainakaan sillä samalla kaavalla. Näin tehdessään kuvittelija olisi kuitenkin väärässä, sillä Rimminen on kirjoittanut kirjan, joka yrittää tehdä saman kuin Nenäpäivä, mutta sekä kohellusta että omilla sanoilla kikkailua on lisätty reilulla kädellä.

Kirjassa on jonkinlainen juonentapainen, mutta se on täysin yhdentekevä, sillä se on olemassa vain, jotta olisi tekstiä sanakikkailua varten. Tapahtumiin sisältyy jatkuvaa, loputonta kohellusta, eikä kukaan tunnu joko kuulevan tai ymmärtävän toisten puhetta, sillä puheenvuorot alkavat aivan liian usein sanoilla "häh", "täh", "mitä vittua" tms. Tämä piirre korostuu jopa niin paljon, että voisi kuvitella kirjan kustantajan olevan Teoksen sijaan Diktaattori. Jos sanakikkailu jätetään huomioimatta, niin Hippa eroaakin Juha Vuorisen tekeleistä ainoastaan siinä, ettei edellisessä ole poikkeavan voimakasta painotusta sellaisten käsitteiden kuin "paska" ja "perse" ympärillä.

En oikein jaksa ymmärtää, miksi tämä kirja on ylipäätään pitänyt kirjoittaa. Raha on varmaankin ollut liikkeellepanevana voimana, sillä ilmeisesti Finlandiapalkintoa seuraava romaani myy riittävästi riippumatta siitä, millainen väkerrys se on. En jaksa uskoa, että Hippaa olisi ikinä julkaistu, jollei kirjoittaja olisi riittävän nimekäs.

Kirjan sivulla 16 rouhitaan tietä nastarenkailla ja vain hetkeä myöhemmin sivulla 23 jo suditaan samalla autolla kesärenkailla. Ajattelin aluksi jättää huomauttamatta koko seikasta turhana nillittämisenä, mutta valitettavasti se kuvastaa koko kirjaa: kunhan on jotain tullut kyhättyä.

En suosittele.

Mikko Rimminen: Nenäpäivä

 

Mikko Rimminen: Nenäpäivä

Teos 2010, 339 sivua.

Tässä on kirja, jonka ei pitäisi liiempiä esittelyjä enää kaivata. Silloin kun itse tein varaukseni kirjastoon, ei se ollut kuin "vain" ehdokkaana, ja lukulistalle se päätyi jonkun bloggaajan, jonka henkilöllisyyttä en enää jaksa muistaa, suositusten perusteella.

Nenäpäivä on niitä romaaneja, joissa ei oikein ole varsinaista juonta. Päähenkilö Irma on epämääräisen ikäinen. Hänellä on aikuinen poika ja hän on työikäinen, mutta ei ole töissä, eläkkeellä, sairaslomalla tai mitään. Arkisen tylsyytensä keskellä hän kaipaa sosiaalisia kontakteja ja ajautuu tämän tarpeensa keskellä soittamaan tyystin tuntemattoman ihmisen ovikelloa. Hätipäissään hän keksii olevansa Tutkimuksesta, Kyselytutkimuksesta. Talous. Tottumus. Kulutustottumus. Tutkimuksen varjolla pääsee kyselemään ihmisiltä mitä mieleen juolahtaa ja sekaan voi heittää omia mielipiteitäänkin ja niin on kaivattu sosiaalinen tilanne ja samalla koko kirjan kehykset luotu.

Kaikkia tilanteita jotka Irman eteen tulee, tuntuu leimaavan ajattelemattomuus ja yllätyksellisyys. Hänen ajatuksensa viipottavat oikealle ja vasemmalle pysytellen tukevasti kaikkien tapahtumien edellä niin kaukana, ettei mikään järkevä toiminta tahdo luonnistua. Irma ajattelee ihmisten ajattelevan hänestä jotain ja alkaa paikata tilannetta säheltämällä jotain, mitä päähän sattui juolahtamaan, ja mikä ei yleensä vastaa sitä mitä yleisesti odotettaisiin.

Tuollaisilla reunaehdoilla ei kirjalla ole oikein kuin kaksi vaihtoehtoa: joko se on surkeaa väkisin yrittämistä tai loistavan hauska. Minuun Rimmisen komiikka uppoaa, joten käännyn jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Moneen otteeseen on mainittu kirjailijan käyttämistä itse keksityistä sanoista, jotka ärsyttävät osaa lukijoista syvästi. Minua ne eivät ärsyttäneet, vaan pääsääntöisesti sopivat Irman tohottamiseen hienosti lisäten siihen oman vivahteensa. Valtaosa sanoista selittää itse itsensä, joko sillä että ne muistuttavat oikeaa sanaa tai sitten kuulostavat siltä, mitä ne ovat esittämässä. Ainoastaan yhden kerran panin merkille, että sana ei minulle auennut lainkaan. Vaikka sanat tässä kirjassa toimivatkin, en silti haluaisi kenenkään muun samaa tapaa enää käyttävän, enkä myöskään Rimmisen jatkavan sitä tulevassa tuotannossaan.

Pituutensa puolesta Nenäpäivä on tarkoin harkittu. Kirjassa ehtii tapahtua verrattain vähän, mutta jos se olisi yhtään pidempi, alkaisi Irman säätäminen jo väsyttää. Tämän kaltainen huumori on äärimmäisen herkkä asia, se todella tasapainottelee veitsenterällä ja suistuminen epäonnistumisen rotkoon on hyvin pienestä kiinni. En hämmästyisi siitäkään, että joku tykkäisi kirjasta aluksi, mutta ehtisi väsähtää sen kestäessä.

Lukiessani tulin miettineeksi sitäkin, voiko tällaista kirjaa kääntää muille kielille lainkaan. Suuri osa viehätyksestä on nimittäin kirjailijan käyttämässä kielessä, joka sopii päähenkilölle täydellisesti ja muokkaa samalla hänen persoonallisuuttaan. Jos saman tekstin kirjoittaisi "tavallisesti", ei tulos olisi yhtä hyvä. Voi olla, että silloin kokonaisuus putoaisi jo pakkasen puolelle.

Kaipa minun täytyy se Pussikaljaromaanikin laittaa listalleni, vaikea on perustella itselleen näin hyvän kirjan jälkeen, miksi en lukisi saman kirjailijan muitakin tuotoksia.