Jussi Katajala: Leonardon rasia

Jussi Katajala: Leonardon rasia ja muita historiallisia kertomuksia
Osuuskumma 2013
Sivuja: 259

Olen saanut Leonardon rasian joskus sähköisenä arvostelukappaleena. Nyt tulin selanneeksi lukulaitetta, josko sieltä löytyisi valmiiksi jotain kiinnostavaa, ja tämä pääsi luettavaksi. Tässä yhteydessä on mainittava muillekin kustantajille, että perinteisessä muodossa "sokkona" lähetetyt kirjat joutuvat aina jonkinlaiseen pinoon, josta niillä on suuri vaara vaipua yhä alemmas ja joutua unholaan, kun sähköiset pysyvät tallessa laitteessa ja pitävät siten paremmin pintansa. Suosittelen siis muitakin käyttämään e-kirjaa arvostelukappaleiden jakeluun. Nehän voi tarvittaessa suojata vesileimalla.

Tämä on siis kokoelma historiallisia novelleja, joissa kaikissa on mukana jokin spekulatiivisen fiktion koukku. Tarinat etenevät kronologisesti siten, että ensimmäisenä on kauimmaksi historiaan sijoittunut novelli, ja sieltä vähitellen lähestytään nykyaikaa.

Kirja alkaa avaruusrymistelytarinalla, joka aluksi tuntuu olevan aivan väärässä paikassa, kunnes paljastuu tarinan uskonnollissävyinen koukku, joka miellytti minua aivan erityisen paljon.

Kokoelman nimitarina ansaitsee tulla mainituksi. Siinä ehkä kaikkein kiinnostavinta on Leonardo da Vincin omahyväinen ja itseriittoinen luonne: hänet on kuvattu ihmiseksi, joka on jo eläessään ollut tietoinen siitä, millaisena suurmiehenä jälkipolvet hänet tuntevat.

Eniten pidin tarinasta, jossa Lyypekkiläinen majatalonpitäjä käy keittotaidoillaan kauppaa kuoleman kanssa. Joskus tylsistyneenä teini-ikäisenä luon kesämökiltä löytyneen Heikki Hietamiehen kirjan Noutotarinoita, ja pidin siitä kovasti. Tämä tarina toi vahvasti mieleen tuon kirjan, ja saa samalla osakseen osan siihen liittyvästä positiivisesta mielikuvasta.

Tarinat ovat vaihtelevia, eikä mielestäni mukana ollut yhtään heikkoa esitystä. Katajalalla on selvästi hyvä historiantuntemus, mikä onkin varsin tärkeää. Minä en lukeudu spefin ylimpiin ystäviin, mutta nämä tarinat puolustivat hyvin sen käyttöä; se toi melkein kaikkiin kertomuksiin lisäarvoa, vaikka jostain olisi ehkä voinut selvitä ilmankin.

Olen aiemmin lukenut kolme Osuuskumman kustantamaa kokoelmaa, ja mielestäni tämä on niistä paras. Tämä on kylläkin niistä ainoa, jossa on vain yhden kirjailijan tekstejä, mutta samalla myös tasaisuus nousee esiin. Tämän perusteella voisin hyvin lukea lisääkin Katajalan novelleja.

Ruumiittomat

Heikki Nevala, Anni Nupponen ja Shimo Suntila (toim.): Ruumiittomat - suomalaisia aavenovelleja
Osuuskumma 2014
Sivuja: 282 

Aavenovelleista tulevat äkkiseltään mieleen ne pelottavat kummitusjutut, joita lapsena kerrottiin. Niiden kanssa tämän antologian novelleilla ei ole oikeastaan mitään yhteistä, ja kirjan luokittelu kauhun alle epäonnistuisi pahan kerran. Ennemmin nämä ovat novelleja, joissa vain sattuu olemaan tärkeässä osassa jonkinlainen aave.

Usein antologiat tuntuvat epätasaisilta, kun joku tarina joko nousee suosikiksi tai toinen ei innosta yhtään. Tällä kertaa vältyin siltä tunteelta kokonaan, eli kaikki tuntuivat melko tasaisilta. Ikävä kyllä se tarkoittaa tasaisuutta myös huippujen osalta, sillä jos mikään tarina ei tuntunut turhalta, niin mikään ei myöskään saanut erityisesti innostumaan.

Eniten pidin J.S.Meresmaan Kielolinnasta, jossa aaveena on kokonainen kartano itsessään ja Jani Kankaan Tyhjiö 29B:stä, jonka aihepiirinä oleva IT-projekti sattuu vetoamaan juuri minuun.

Aavenovellit ovat mielestäni pitkälti ideansa varassa. Jos kummituksia joutuu tarinassaan käyttämään, niin parhaimmillaan idea voi olla niin hyvä, että itse kertomus melkeinpä kirjoittaa itse itsensä. Itsetarkoituksellisesti ei minusta aaveita - kuten mitään muutakaan yliluonnollista - pitäisi käyttää. Aiemmin mainitsemani tasaisuus näkyy Ruumiittomissa sillä tavalla, ettei oikein kumpaakaan näistä kirjasta löydy. Ei ole huikeaa ideaa, muttei myöskään "turhia" kummituksia.

Hauskana yksityiskohtana huomasin, että useammassakin tarinassa ihmiset tuntevat kylmän ilmavirran, kun aave lipuu heidän läheltään tai jopa lävitseen. Onkohan tämä sellainen seikka, jonka vain kuuluu kaikkien mielestä olla niin?

Ihan kelpo antologia tämä on. Tuskin aiheuttaa suurta pettymystä kenellekään, joten aiheesta kiinnostuneiden kannattaa kyllä tutustua.

Steampunk!

J.S.Meresmaa & Markus Harju (toim.): Steampunk! 

Kansi: J.S.Meresmaa 

Osuuskumma 2012 

Sivuja: 311 

Kumman rakas oli ensimmäinen Osuuskumman kustantama antologia ja Steampunk! on toinen. Kirjan takakannessa julistetaan isoin kirjaimin, että "Silinteriscifi rantautuu Suomeen!" Mitä ilmeisimmin tätä kirjallisuudenlajia ei aiemmin ole liiemmin ollut tarjolla. Kyse on siis jonkinlaisesta ulkoisesti 1800-luvulta näyttävästä tyylisuunnasta, johon kuuluu mielikuvituksellisia mekaanisia koneita. Nimensä mukaisesti koneiden kuuluu olla höyrykoneen kaltaisia, siis puhtaan mekaanisia, ilman elektroniikan hienouksia. Paljon liikuvia osia, kilinää ja kolinaa, ei virtapiirejä, ledivaloja ja piipityksiä.

Etukäteen en osannut oikein nähdä tämän tyylisuunnan viehätystä kirjallisuudessa, visuaalisesti kyllä. Onko sillä niin väliä, onko tarinassa esiintyvässä laitteessa käyttövoimana höyry vai sähkö tai jopa ydinenergia? Jollei siinä nimenomaan ole koko tarinan juju - kuten ei useinkaan näytä olevan - niin heikentyykö tarina höyryn vaihtuessa sähköksi ja sankarittaren pukeutuessa johonkin muuhun kuin korsettiin? Ja vastaavasti toisin päin: riittääkö se oikeuttamaan tarinan olemassaolon, että siitä löytyvät edellä mainitut elementit?

Tällä kertaa antologia oli minusta melko tasainen. Ikävä kyllä se ei ole kehu, sillä yhdeksästä tarinasta ainoastaan yhdestä tuli sellainen tunne, että se voisi toimia tämän teemakokoelman ulkopuolellakin. Kyseinen novelli on Anni Nupposen "Joka ratasta pyörittää", mutta siinäkin melkein 50 sivun pituus on todella ylitsepursuava steampunkin ulkopuolisen osuuden määrään nähden. Shimo Suntilan "Kruunun vihollinen" oli ihan kiinnostava, mutta loppui pahasti kesken. Siitä tuli tunne, että kyse olisi pidemmän novellin tai jopa romaanin osasta, jota ei nyt viety loppuun saakka.

Muita novelleja en sitten mainitsekaan erikseen, sillä koin niiden olevan olemassa pelkästään steampunkin vuoksi. Jos se riisuttaisiin, jäisi jäljelle valitettavan vähän. Joku on ennalta-arvattava, toinen yksinkertaisesti sisällöltään köyhä, kolmas ei vain jaksa herättää kiinnostusta.

Minun silmissäni Steampunk! ei yllä Kumman rakkaan tasolle. Toisaalta se onkin kohdistettu melko tarkkarajaiselle yleisölle teemansa puolesta, siinä missä edellinen koskettaa kaikkia. Sellainen jälkimaku väistämättä jäi, etten oikein kuulu kirjan kohdeyleisöön. Olisi kiinnostavaa kuulla, miten tämän tyylisuunnan ystävät kirjan kokevat.

Taru Luojola & Tarja Sipiläinen (toim.): Kumman rakas

Taru Luojola & Tarja Sipiläinen (toim.): Kumman rakas 

Kansi: Tuli Hypén 

Osuuskumma 2012 

Sivuja 245 

ISBN: 978-952-6642-00-0 

Osuuskumma on ihan uusi kustantamo, ja Kumman rakas on sen ensimmäinen kirja. Kustantamo keskittyy pelkästään kotimaiseen spefiin. On kiinnostavaa nähdä, mitä tuleman pitää; jääkö se vain marginaaliin vai voisiko lukijoita löytyä enemmänkin.

Kumman rakas on novelliantologia 14 kirjoittajalta. Aiheena on "erilainen rakkaus", mikä pääsääntöisesti tarkoittaa jollain tavalla spefimäistä tarinaa, mutta monessa tarinassa on myös rakkauden kohdalla kyse jostain muusta kuin kaikkein tavanomaisimmasta.

Lähtökohtaisesti en muistanut ainoatakaan kirjoittajaa entuudestaan, joskin pari nimeä kuulosti kyllä tutulta, mutta en osannut yhdistää niitä mihinkään. Kenties ovat tulleet vastaan jossain muussa antologiassa.

Kuten odottaa saattaa, tarinat ovat keskenään kovin erilaisia, ja se vahvistaa entisestään arvosteluni subjektiivisuutta: jos laittaisin ne paremmuusjäsjestykseen, saattaisin helposti olla aivan yksinäni järjestykseni kanssa. Sisällysluetteloa silmäillessäni näyttäisi siltä, että pidin enemmän miesten kirjoituksista. Asiaan saattaa hyvinkin vaikuttaa se, että rakkaustarinoissa miesnäkökulma yksinkertaisesti vetoaa enemmän miehiin ja päinvastoin.

Heti ensimimmäinen novelli, Tuomas Salorannan Diplomaattinen selkkaus sai minut pohtimaan scifin ongelmia. Siinä jonkin kuvitteellisen humanoidilajin edustaja menee diplomaattina vierailulle toisen vieraan lajin luo. Pidin outona oletusta siitä, että molemmat lajit ovat jotenkin itsestäänselvästi nisäkkäitä, ja karkeamman puolen edustaja nimenomaan kummasteli toisen anatomiaa. En myöskään voinut välttyä siltä ajatukselta, että kun näiden lajien edustajat ajautuvat intiimiin kanssakäymiseen, niin kysehän on oikeastaan eläinseksistä, molempien kannalta tasapuolisesti.

Aleksi Kuution Raskas isä -novelissa liikutaan noitien joukossa. Ympäristö oli sellainen, että olisi kiinnostanut lukea enemmänkin. Eletään noitavainojen aikaa, mutta tarkastelu tapahtuu noitayhteiskunnasta käsn.

Antti Riimuvuoren Nettideitti kertoo luuserista, joka kuitenkin tapaa netissä naisen, joka vaikuttaa olevan liiankin hyvää ollakseen totta. Idea, joka tekee siitä lopulta spefiä on hauska, ja novelli on mielestäni oikein toimiva!

Jussi Katajalan Katarsis sijoittuu antiikin kreikan kaupunkivaltioon, jonka suojeluspyhimys ottaa fyysisen hahmon. Historiallinen miljöö toimii hyvin.

Tarja Sipiläisen Pintaa syvemmälle on ainoa naisten kirjoittama, jonka nostan esiin. Kertomus sinänsä on melko yksioikoinen naisen ja Saimaassa elelevän lonkero-otuksen romanssi, mutta pidin kertojaäänien vuorottelusta, minkä hoksasin vasta muutaman sivun luettuani.

Taru Luojolan Kuuntele Tomppaa keskittyy lähinnä lihalliseen rakkauteen, mutta nostan sen esiin ainoana, jossa rakkauden erilaisuus tarkoitti puhtaasti maskuliinisten miesten välistä suhdetta. Kaksi naista oli esillä useammassakin, mutta miehet vain tässä.

Suosittelen spefin ystäviä kokeilemaan tätä, vaikka etenkin naislukijoiden mieltymykset luultavasti eroavatkin omistani.