Aki Ollikainen: Musta satu

Aki Ollikainen: Musta satu
Siltala 2015
Sivuja 156

Ei ole kiitollinen tehtävä kirjoittaa toista kirjaansa, jos esikoinen on ollut Nälkävuosi. Kaikki odottavat jotain yhtä hienoa, vaikka vain harva sellaiseen kykenee ikinä. Onneksi Ollikainen ei ole lannistunut, vaan on kirjansa kirjoittanut.

Musta satu pyörii Tattarisuon lähteen ympärillä. 1930-luvulla lähteestä löydettiin irtileikattuja käsiä, sormia ym. Myös pirtutrokarit käyttivät sitä piilopaikkanaan.

Kirjan päähenkilö on kirjailija, joka on jäänyt tekstissään jumiin Tattarisuon kohdalle. Hänen osuutensa kirjasta vaatii jos jonkinlaista tulkintaa, eikä oikein tunnu sopivan tällaiselle yksioikoiselle insinöörille.

Toisessa aikatasossa seikkailee kirjailijan esi-isä, viinatrokari Heino, jonka osuus on suorempi. Siihenkin liittyy samainen Tattarisuo tavalla jos toisellakin, mutta ei niin keskeisesti. Ylipäätään se on esillä kautta koko kirjan jatkuvasti, mutta merkitys jäi minulle epäselväksi. Jossain haastattelussa Ollikainen on maininnut Tattarisuon edustavan hänelle kirjassa ihmisen alitajuntaa. Jotain tämänkaltaista osasin kyllä odottaa, mutta itse tuppaan olemaan liian laista yrittääkseni keksiä, mitä kirjailija kulloinkin eri asioilla tarkoittaa, enkä myöskään tämän tiedon saatuani oikein jaksaisi ryhtyä käymään lukemaani läpi tässä uudessa valossa.

Minulle kirjasta jäi melko sekava vaikutelma. Vähän kuin seuraisi maton hapsuja: kaikki ne ovat siinä matossa kiinni, eivät johda minnekään, mutta muodostavat silti yhdessä jotain. Mutta tosiaan vain jotain, ja sekin jotain on eri kerroilla eri näköistä, vaikka muistuttaakin toisiaan.

Minuun tämä ei siis uponnut lainkaan yhtä hyvin kuin Nälkävuosi. Luin kirjan mielelläni loppuun asti, mutta siinä auttoi kovasti toive siitä, että hapsut sidottaisiin jotenkin yhteen samoin kuin se, että kirja on lyhyenpuoleinen. Minun mielessäni Nälkävuoden vauhti kantaa vielä seuraavaan kirjaan saakka, mutta siitä kaipaisin jotain erilaista kuin tässä.

Vuoden 2012 top 10

Kuten aiempinakin vuosina valitsen viime vuoden aikana lukemistani kirjoista kärkikymmenikön. Kirjat on siis voitu julkaista milloin hyvänsä; ainoa niitä yhdistävä ominaisuus on, että olen lukenut ne loppuun vuoden 2012 kuluessa. Yhteensä kilpailijoita on mukana 75; romaaneja, novellikokoelmia ja tietokirjoja. Sarjakuvia en ole vieläkään laskenut mukaan, koska en ole niitä oppinut arvostelemaan.

Kirjat eivät ole paremmuusjärjestyksessä kahta ensimmäistä lukuunottamatta.

1. Katja Kettu: Kätilö. Tämä tuntuu vähän tylsältä valinnalta, kun kirja oli jo aiemmin muiden bloggaajien niin suuressa suosiossa, että se voitti Blogistanian Finlandiankin. Mutta totuuden nimissä minun on todettava, että valinta oli erinomainen, ja olisi todennäköisesti saanut minultakin äänen (ääniä), jos olisin sen ajoissa lukenut.

2. Aki Ollikainen: Nälkävuosi. Tässä vaiheessa en vielä tiedä tämän vuoden Blogistanian Finlandian lopullista kohtaloa, mutta tylsien valintojen linja näyttää jatkuvan, sillä ilmeisesti tässä on kyseessä Kätilön seuraaja. Lyhyt kirja, mutta täyttäkin täydempää tavaraa. 

Kari Enqvist: Uskomaton matka uskovien maailmaan. Tietokirjoista tämä oli vuoden ykkönen, vaikka haastajatkin olivat kovia. Enqvistin kolahtamisesta kielii sekin, että luin syksyn aikana kolme hänen kirjaansa, mikä on pääasiassa kaunokirjallisuuteen keskittyvässä blogissa varsin suuri määrä.

Antti Tuuri: Kylmien kyytimies. Tästä pidin kovasti. Jos se olisi julkaistu tänä vuonna, olisin todennäköisesti antanut jopa yhden äänen Blogistanian Finlandiaan. Mieleen jäi erityisesti päähenkilön käytännöllinen pasifismi, hiljainen aseistakieltäytyminen. Sekin kertonee jotain, että innostuin tästä niin paljon, että luin heti perään samaisen Äitini suku -sarjan ensimmäisen osan Eerikinpojat.

Cormac McCarthy: Veren ääriin. Vaikuttavan realistinen kuvaus villistä lännestä kaikessa raakuudessaankin. Kirja on painunut mieleen, vaikka veriset, julmat kohtaukset ovatkin jo pikkuisen painuneet unholaan. Tunnelman luojana McCarthy on mestari.

Maarit Verronen: Karsintavaihe. Verrosen mainio dystopiakuvaus. Hyvin uskottava dystopia, joka nimenomaan kritisoi sitä, mitä voisi tapahtua jos ei kelkkaa riittävän aikaisin käännetä. Ei luonnonkatastrofeja tai mitään, vaan ainoastaan yhteiskunnan kehittymistä huonoon suuntaan.

Hilkka Ravilo: Nimeltään Eerika. Raviloa voisi pitää suorastaan pakollisena tällä listalla. Hänen kirjansa jäivät vuoden mittaan turhankin vähälle huomiolle, mutta osittain tämä selittyy säästelyllä: ei ahmita kaikkia herkkuja heti! 

Antti Tuomainen: Veljeni vartija. Mainio kirja, joka edustaa juuri sellaista kerrontatapaa joka kolahtaa minuun: useampi kuin yksi kertoja ja aikataso, ja langat punotaan lopussa yhteen. Näitä jaksaisi lukea vaikka kuinka.

Päivi Alasalmi: Tuo tumma nainen. Tämä on mukana pitkälti vetovoimansa vuoksi. Minä luen kirjani pätkissä, mutta tähän en malttanut olla palaamatta miltei koko ajan, kunnes huomasin kirjan jo loppuneen. Jospa vain voisikin tietää jo etukäteen, että on tällainen kirja kyseessä...

John Ajvide Lindqvist: Ystävät hämärän jälkeen. Ei-pakollinen kauhun ja tiiliskivien edustaja. Tämä veti puoleensa samaan tapaan kuin edellinen Alasalmikin (ja sattumalta luin ne peräjälkeen), mutta luettavaa riitti paljon pidemmäksi aikaa. Ei aivan perinteinen vampyyritarina, mutta toimi mainiosti. Lindqvist on vahvasti mukana TBR-listallani.

Jälkihuomioita:
Jos arvioisin jokaista kirjaa erikseen, nostaisin mahdollisesti Enqvistiltä esiin myös Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat ja toisaalta ottaisin mukaan Arto Salmisen Kalavaleen. Ajattelen kuitenkin tällä listalla enemmänkin kirjailijan kaikkia lukemiani kirjoja, ja Salmisen nostin ansaitsemalleen paikalle jo viime kerralla. En halunnut tehdä tästä top15:ttä, mutten malta olla antamatta vielä "kunniamainintoja" Kafkan Oikeusjutulle ja Marja Björkin Prolelle. Molemmat olivat hyviä ja painuivat mieleen, mutta jäivät tällä kertaa varsinaisen listan ulkopuolelle. Asko Jaakonahon Onnemme tiellä tulikin jo mainittua Blogistanian Finlandia -äänestyksessä.

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Aki Ollikainen: Nälkävuosi 

Siltala 2012, 141 sivua. 

Nälkävuosi kertoo talvesta 1867-68, johon huipentuivat suuret nälkävuodet. Nälänhätä ajaa pienen Juho-pojan äitinsä ja isosiskonsa kerjuumatkalle kohti toivottoman kaukana siintävää, tarunhohtoista Pietarin kaupunkia. Toisaalta seurataan hyväosaisia Renqvistin veljeksiä, joista Teo on lääkäri ja Lars on senaattori Snellmannin apulaiskamreeri.

Faktatiedot nälkävuosista ovat karua luettavaa, kuolihan pelkästään vuoden 1868 aikana yli 137000 ihmistä. Tilastot ovat kuitenkin kylmiä ja persoonattomia. Nälkävuosi sen sijaan tuo tragedian suorastaan käsin kosketeltavan lähelle. Nälkiintyneen perheen vaellus tappavan talven armoilla luo mielikuvan, joka on toivottomuudessaan vertaa vailla.

Tämä on koskettava, mutta varsin rankka kirja, enkä sen vuoksi suosittele sitä kenelle tahansa. Sen sijaan niiden, jotka eivät kavahda surullista tarinaa, kannattaa ehdottomasti tämä lukea. Tarina on armoton, mutta realistinen. Lyhyestä sivumäärästä huolimatta kirjassa ehditään myös filosofoida kaiken tarkoituksella ja pohtia jumalankin olemassaoloa. Ollikainen on onnistunut tiivistämään kertomuksensa vain olennaiseen, mutta silti lukijasta ei tunnu siltä, että jotain jäisi puuttumaan. Tiivis kerronta voi olla musertavan tehokasta, sitä ei käy tämän kirjan jälkeen kieltäminen.

Kun loppuvuodesta muistellaan vuoden mieleenpainuvimpia lukukokemuksia, ennustan Nälkävuoden nousevan esiin. Ansaitusti.

Vilkaise myös, millaisen fiiliksen kirja Morressa herätti.