Vuoden 2014 top 10

Vuodenvaihde. On siis aika muistella kulunutta vuotta ja kirjata muistiin kärkikymmenikkö. Valittuja kirjoja yhdistää siis vain se, että olen lukenut ne loppuun vuoden 2014 aikana. Kirjojen julkaisuajankohdalla ei ole asian kanssa mitään tekemistä.

Kyse ei myöskään ole objektiivisesta hyvyydestä, vaan mielikuvastani lukukokemuksen hyvyydestä. Mieleenpainuvuus lasketaan tässä yhteydessä myös eduksi, sillä se on väistämättä vaikuttanut siihen, miten hyvin lukukokemus on jäänyt muistiin ja on edes arvioitavissa.

Näköjään vuosi oli hyvä, sillä luin vähemmän kuin muutamana aiempana vuotena, mutta silti mieleen jäi monta kirjaa, jotka olisin halunnut mainita top-listalla, mutta kymmenen joukossa ei vain ollut tilaa. Voisihan se määrä toki olla muutakin kuin kymmenen, kenties harkitsen sitä sitten seuraavalla kerralla. 

Varsinaista paremmuusjärjestystä en ole laatinut, mutta kolme ensimmäistä ovat yli muiden.

Kari Enqvist: Ensimmäinen sekunti. Enqvist on ollut mukana jokaisella top-listallani, mutta ensimmäistä kertaa aivan kärkipaikalla. Kirja onnistui lunastamaan kaikki siihen lataamani odotukset, joita oli kertynyt varsin paljon. Katsaus tuoreeseen tietoon kosmologian saralta. Hurjan vaikeita asioita ymmärrettävästi selitettynä.

Elina Lappalainen: Syötäväksi kasvatetut. Vahva kirja siitä, miten ruokamme on elänyt elämänsä. Itseoikeutetusti listan kärkipäässä. Tämä pitäisi lukea joka vuosi uudestaan, ihan muistutuksen vuoksi.

Erik Axl Sund: Varistyttö-trilogia. Pidän näitä kolmea kirjaa yhteensä yhtenä teoksena. Koukuttavuudessaan vertaansa vailla. Jos kaikki kirjat tempaisisivat mukaansa yhtä tiukasti, olisivat muut harrastukset tarpeettomia.

Heikki Aittokoski: Narrien laiva. Toinen vahva kirja, joka kertoo muutaman asian, jotka maailmassa ovat menneet pieleen. Muistuttaa hyvin ns. ensimmäisen maailman ongelmista.

Tommi Liimatta: Rautanaula. Liimattaa parhaimmillaan! Tommi hoi, tässä lukijan toive: jätä Jeppis yksittäiseksi kokeiluksi ja jatka Rautanaulan osoittamalla tiellä. 

Hanna Nikkanen & Antti Järvi: Karanteeni. Kertoo AIDSin saapumisesta suomeen. Jäi mieleeni erityisen hyvin onnistuneena tietokirjana.

Antti Nylén: Vihan ja katkeruuden esseet. Nylén on niitä kirjoittajia, jotka osaavat kirjoittaa kiinnostavasti sellaisistakin aiheista, joita lukija ei tunne eikä ole edes kiinnostunut. 

Anna-Leena Härkönen: Kaikki oikein. Tarina siitä, miten kaikki haluavat voittaa lotossa, mutta kukaan ei halua olla lottovoittaja.

Rosa Liksom: Väliaikainen. Aivan loistavaa lyhytproosaa elämän rosoiselta puolelta.

Turo Kuningas: Työkalupakki. Esseitä, tai mieluummin lyhytproosaa tämäkin. Hetken mielijohdelöytö kirjastosta. Kuningas on nimensä veroinen luonnehtiessaan asioita.

Antti Nylén: Vihan ja katkeruuden esseet

Antti Nylén: Vihan ja katkeruuden esseet
Savukeidas 2007
Sivuja: 265

Halun ja epäluulon esseet oli mieluisimpia lukukokemuksiani viime vuonna. Sen vuoksi odotinkin kovasti pääseväni lukemaan Vihan ja katkeruuden esseitä, joka on tavallaan se ykkösosa. Odotin niin kovasti, että säästelin tarkoituksella sitä loma-ajalle, jotta olisi mahdollisuus lukea niin pitkissä pätkissä kuin tahtoisin.

Ennalta tiesin kokoelmasta oikeastaan vain sen, että se käsittelisi ainakin lihansyöntiä, ja lihansyöjät saisivat kuulla kunniansa. Siltä osin ei totisesti tarvinnutkaan pettyä, joskaan kirjoittaja ei tuominnut lihansyöntiä niin monipuolisesti kuin olin kuvitellut, mutta tämä johtui pelkästään siitä, että lihansyöntiä ei tarvitse tuomita monipuolisesti, koska sitä on niin yksiselitteisen mahdotonta puolustaa. Kun tämä essee aloittaa kokoelman, niin lihasyöppönä olinkin siitä eteenpäin lukiessani jo henkisesti alistettu: en kyennyt puolustelemaan ihan normaalina pitämääni tekemistä enkä silti näytä myöskään olevan valmis muuttamaan käytöstäni. Kirjoittaja oli siis jo saanut viimeisen sanan, eikä minun tarvinnut enää edes haaveilla samanlaisesta lukuasenteesta kuin Halun ja epäluulon kohdalla, jolloin kuvittelin etsiväni jotain, missä Nylén olisi väärässä. Ei sillä että minulla sellaista tarvetta nyt olisi ollutkaan, ja aavistin häviäväni joka tapauksessa tämän lihansyönnin takia.

Kaikkiaan kirjassa on 15 esseetä. Aiheeltaan lihansyönti on ilman muuta kiinnostavin, mutta kirjoittajan taitonsa Nylén osoittaakin parhaiten siinä, että hän kykenee luomaan mielenkiintoa niihinkin aiheisiin, joita lukija ei vielä tunne. Hauskinta luettavaa hänen esseensä ovat ilman muuta silloin, kun hän lyttää jotakuta, jota kohtaan en tunne sympatiaa. Tällaisissa tapauksissa lähes poikkeuksetta lyttäys kuulostaa perustellulta, joten ansionsa mukaanhan sai. Jos taas sympatiaa sattuu jo olemaan, niin sitten ei enää tunnukaan kivalta.
Aivan yhtä paljon en tästä kokoelmasta innostunut kuin edellisestä. Syynä saattoi olla se, etten ryhtynyt lukemaan yhtä suuren kiihkon vallassa, vaan enemmänkin innostuneena ja hyvin korkein odotuksin. Kyllähän kirja niihin odotuksiin vastaa, mutta edellisen kohdalla kävi toisin: silloin ne ylitettiin ja korkealta. Saatoin siis sortua pienimuotoiseen kohtuuttomuuteen.

Yksityiskohtana jäi mieleen se, että Nylén näyttää viittaavan huomattavan usein taiteilija Teemu Mäkeen ja hänen kissantappovideoonsa. Ei siis pelkästään tässä kokoelmassa, vaan myös siinä toisessa.

En voi kuin harmitella, että nyt nämä on luettu. Olen ehtinyt monta kertaa mainita siitä, miten luen kirjoja vain yhden kerran. Jos joskus ryhdyn jotain lukemaan uudelleen, niin nämä kaksi tulevat epäilemättä olemaan siellä listan kärkipäässä. Samalla suosittelen näitä muillekin, sillä kuten ylempänä sanoin, nämä eivät edes ole riippuvaisia mielenkiinnosta aihetta kohtaan.

Vuoden 2013 top 10

Edellisten vuosien tapaan valitsen viime vuoden aikana lukemistani kirjoista kärkikymmenikön. Kirjat on siis voitu julkaista milloin hyvänsä; ainoa niitä yhdistävä ominaisuus on, että olen lukenut ne loppuun vuoden 2013 kuluessa. 

En ole yrittänyt arvioida kirjojen paremmuutta sinänsä, vaan mielikuvaani lukukokemuksen hyvyydestä. 2013 lukemistooni kuului suurempi osuus asiatekstejä kuin aiemmin, ja se näkyy myös tällä listalla. Se on toki luontevaa: koska asiatekstit ovat kiinnostaneet aiempaa enemmän, ovat myös kokemukset niistä olleet hyviä - ja toisin päin. 

Kirjat ovat paremmuusjärjestyksessä ainoastaan kahden parhaan osalta.

1. Cormac McCarthy:  Tie. Musertavan vahva kuvaus katastrofin jälkeisestä maailmasta pakottaa ajattelemaan elämää yleensäkin samoin kuin sitä, miten pienistä asioista onkaan mahdollista olla onnellinen.

2. Antti Nylén: Halun ja epäluulon esseet. Ryhdyin lukemaan tätä epäluuloisena tai jopa vihamielisenä, mutta teksti oli niin hyvää, etten voinut muuta kuin pyörtää pääni ja ihastua. Esseitä parhaimmillaan!

Jari Tervo: Esikoinen. Tämän valinnan selittää pitkälti Tervo-faniuteni. Ei ole niinkään sitä tyyliä, johon aikanaan ihastuin, mutta toisaalta kertoo mukavasti myös kirjailijan kyvystä uusiutua.

Timo Hännikäinen: Ilman. Esseitä arasta aiheesta. Jokaisella ei ole munaa kirjoittaa kirjaa siitä, että on runkkari. Hännikäinen pistää itsensä reilusti likoon ja antaa äänen niille, joita kukaan ei viitsi edes sääliä.

Ulla-Lena Lundberg: Jää. Olen itsekin yllättynyt siitä, miten paljon tähän kirjaan tykästyinkään. Omalta kohdaltani pidän tätä osoituksena siitä, miten hyvin tehty kuvaus voi itsessään riittää tekemään kirjasta hyvän.

Teemu Keskisarja: Kyynelten kallio. Erinomaisella tyylillä kirjoitettu kirja historiasta. Aihetta ei liiemmin ole tältä kantilta käsitelty, ja se onkin omiaan inhimillistämään entisaikojen ihmisiä korostamalla sitä, että samanlaiset halut heilläkin ovat olleet, vaikkei siitä koulussa olekaan kerrottu.

Tommi Uschanov: Miksi Suomi on Suomi. Suomalaisilla - kuten varmasti muillakin kansakunnilla - on itsestään sellainen käsitys, että he ovat jollain tapaa aivan erityisiä. Uschanov ruotii aihetta eri kanteilta kumoten harhaluuloja ja löytäen todellisia erityispiirteitä.

Kari Enqvist: Olemisen porteilla. Ei top10-listaa minulta ilman Enqvistiä, siltä alkaa hiljalleen tuntua. Mutta minkäs teet, kun mies kirjoittaa niin kiinnostavista aiheista ja niin hyvin, että sai tästäkin aikanaan Tieto-Finlandian.

Antti Tuomainen: Tappaja, toivoakseni. Olen näköjään tykännyt Tuomaisen alkupään tuotannosta enemmän kuin myöhemmistä, sillä myös Veljeni vartijan valitsin aikanaan top kymppiin, mutta sen jälkeen tulleista en ole niinkään syttynyt. Tämän kirjan aiheena on kosto ja sen mielekkyys - tai mielettömyys, miten vain.

Mikael Niemi: Veden viemää. Luonnonkatastrofi Ruotsissa. Mikä heitä muka uhkaisi? Ei ehkä tsunamit tai maanjäristykset, mutta pato voisi sortua samankaltaisin seurauksin. Niemen tarinat veden armoille joutuvista ihmisistä toimii armottoman hienosti.

Antti Nylén: Tunnustuskirja

Antti Nylén: Tunnustuskirja 

Kirjapaja 2013 

Sivuja: 239 

Halun ja epäluulon esseiden arviossani ilmoitin ilman muuta lukevani muutkin Antti Nylénin kirjat. Aivan näin pian minulla ei ole tapana palata saman kirjailijan kirjoihin, mutta kun Tunnustuskirja sattui tulemaan kijaston jonossa vuoroon, niin olihan se luettava saman tien.

Valittelin edellisessä arviossani myöskin sitä, että yhdessä esseessä Nylén sanoi Kari Enqvistin olevan tyystin pihalla sen suhteen, mitä uskonto oikein on, mutta ei kuitenkaan perustellut väitettään tai myöskään kertonut, mitä se hänen mielestään on. Kenties hän ajatteli, ettei se kuulunut kyseiseen esseehen vaan ansaitsisi omansa, tai sitten mielessä oli jo valmiiksi tämä kirja. Kyllä vain, tässä minäkin sain ne kaipaamani vastaukset.

Nimensä mukaisesti Tunnustuskirja koostuu juuri kirjoittajansa omista kokemuksista, näkemyksistä ja uskomuksista. Nylén käyttää itseään esimerkkitapauksena uskovasta ihmisestä, ja kertoo miten hän on kolmikymppisenä päätynyt liittymään katoliseen kirkkoon. Hän kertoo saamastaan uskonnollisesta kasvatuksesta (tai pikemminkin sen puutteesta), kuvailee uskon merkitystä itselleen ja kertoo siitä mitä ajattelee uskon olevan.

Miksi juuri katolinen kirkko? Sekin saa vastauksensa. Tunnustukseksi puolestaan voitaisiin lukea kokonainen luku siitä, miltä osin hän ei ole tyytyväinen katolisen kirkon opetuksiin ja eritoten kantoihin nykyajan tärkeisiin kysymyksiin, esim. homoihin, aborttiin ja ehkäisyyn. Sen sijaan tunnustukseksi ei voi lukea sitä, miten Nylén kertoo mm. juuri noiden opetusten ja kantojen muodostumisen taustoista ja niihin liittyvästä uutisoinnista, mutta varsin mielenkiintoista se on. Eittämättömäksi ansioksi on luettava se, että näitä taustoja on avattu siitäkin huolimatta, ettei kertomus ole kovin imartelevaa, vaan osoittaa suoraan sormella siellä missä osoitettavaa on.

Pidin tästäkin kirjasta todella paljon, mutta uskallan silti jo yhden kirjan kokemuksella sanoa, etten yhtään tämän vähempää Nyléniltä odottanutkaan. Kari Enqvist ei takuulla saa tästä mitään sellaisia vastauksia, joita tiedemies kaipaisi, mutta ei niitä kuulu odottaakaan. Oma kantani uskonasioihin pysyy edelleen Enqvistin "leirissä", mutta tämä oli erinomainen puheenvuoro suomalaisessa uskontokeskustelussa ja koen sen jopa rakentaneen pikkuisen siltaakin, jos sellaista vastakkainasettelullista mieli- ja kielikuvaa haluaa käyttää. Ehkä kyse onkin enemmän siitä, ettei koko vastakkainasettelua ole pakko tehdä lainkaan.

Annan vahvan suositukseni niille, joita nykyaikainen uskontokeskustelu kiinnostaa!

Antti Nylén: Halun ja epäluulon esseet

Antti Nylén: Halun ja epäluulon esseet 

Savukeidas 2010 

Sivuja: 326 

Ennen lukemista yritän suhtautua kirjoihin avoimin mielin. Joudun kuitenkin häpeäkseni tunnustamaan, että tätä kirjaa ryhdyin lukemaan sillä taka-ajatuksella, että löytäisin siitä moitittavaa, tai mieluummin koko kirjoittajasta yleensäkin. Päädyin nimittäin lukemaan tätä erään anonyymin kommentin perusteella, joka tuli Kari Enqvistin Uskomaton matka uskovien maailmaan -kirjan arvosteluuni. Olin pitänyt kirjasta kovin, ja kommentoija lyttäsi Enqvistin aiemman kirjan viitaten vain Nylénin sitä käsitelleeseen esseehen. Kiinnostukseni heräsi, ja lähdin lukemaan ja toivoakseni esseen olleen silkkaa huuhaata.

Maltoin lukea kirjan esseet järjestyksessä, jolloin jouduin ensin lukemaan yli 140 sivua muita aiheita, ennen kuin pääsin itse asiaan. Siihen mennessä olin jo joutunut toteamaan Nylénin olevan ihan kohtalainen kynäniekka, sillä olinhan suorastaan viihtynyt yli 60-sivuisen esseen parissa, joka käsitteli minulle tyystin tuntematonta naislaulajaa, jonka musiikki ei kiinnostanut lainkaan. Sitä seuraavat kaksi esseetä vain paranivat entisestään.

Viimein päästiin aiheeseen! Luettuani esseestä Uskonnollinen yksinpuhelu päätin jo kirjoittaa valmiiksi pätkän tekstiä. Eihän Nylén oikeastaan sano muuta kuin että Enqvist on väärässä, Enqvist ei ymmärrä uskonnosta mitään ja että viime kädessä kyse on siitä, että tiedemieheltä odotetaan jotain muuta kuin tiedemiehenä olemista. Yritin etsimällä etsiä kritisoitavaa ja sormella osoiteltavaa, ja ainahan sitä nyt löytyy, jos oikein väkisin etsitään.

Päästyäni esseen loppuun jatkoin suin päin seuraavaan ja oikopäätä koko kirjan loppuun asti. Totesin, ettei minulla ole kuin yksi vaihtoehto: hylätä kirjoittamani katkelma ja antaa Nylénille hänen ansaitsemansa kunnia. Halun ja epäluulon esseet on yksinkertaisesti hemmetin hyvä! Se ei tarkoita, että jakaisin Nylénin näkemyksen Enqvististä tai ettenkö kokisi ärsyttäväksi sitä, että hän ei perustele mielipiteitään Enqvististä ja tekee niin vain siksi, ettei itse perusta perusteluista. Tietysti Nylénillä on oikeus mielipiteeseensä, ja samoin on minulla omaani. Hän vain osaa esittää omansa hyytävän hienosti!

Jo silloin, kun alussa mainitsemani anonyymi kommentoija mainitsi tästä kirjasta, epäilin mahtaako se olla lainkaan minua varten. Luin tietysti esseiden aiheista, ja kieltämättä ne kuulostavat edelleen tylsiltä; käsitteleehän ainakin kolme esseetä henkilöitä, joita en tuntenut lainkaan. En voi olla ihmettelemättä sitä, miten kiinnostavasti niistäkin silti kirjoitetaan.

Tutustuin ensimmäisen kerran esseisiin vasta tänä keväänä, ja tämän kirjan myötä tuntuu siltä, että sain näytteen siitä, miten kiinnostavasta kirjallisuudenlajista voikaan olla kyse. Aiemmat pari kokoelmaa olivat vain kalpea aavistus, olkoonkin, että yhden oli kirjoittanut juurikin ihailemani Kari Enqvist.

Kirjaa lukiessani tuli mieleeni verrata Nyléniä Tuomas Vimmaan. Vimman romaanit ovat olleet sellaisia, että niitä tekisi mieli inhota, mutta ovat olleet kuitenkin niin hyviä, että on vain täytynyt antaa periksi ja tykätä lukemastaan. Vertaus tuntuu edelleen osuvalta, mutta sillä lisäyksellä, että se ei tee oikeutta Nyléniä kohtaan, sillä kirjoittajana hän on huimasti Vimmaa parempi.

Mikäli Halun ja epäluulon esseet ei tule löytymään blogini vuoden 2013 top kympistä, niin se johtuu vain ja ainoastaan siitä, että olen lukenut Nyléniltä jotain muutakin.