Rosa Liksom: Tyhjän tien paratiisit

Rosa Liksom: Tyhjän tien paratiisit
WSOY 1989
Sivuja: 125

Väliaikaisen yhteydessä arvelin palaavani vielä Liksomin novellien pariin, ja se hetki koitti nyt. Tyhjän tien paratiisit on julkaistu yli 20 vuotta Väliaikaista aiemmin, mutta mielikuvani mukaan tyyli on varsin samankaltainen - onneksi.

Liksomin novellit esittelevät elämän karheaa puolta. Tämänkin kokoelman tekstit ovat vain sivun-parin mittaisia, joten esiteltäviä ehtii tulla koko joukko, vaikka kirjan sivumäärä onkin vaatimaton. Rikollisia joukkoon mahtuu useita, mutta suhtautumistavat tekosiin vaihtelevat suuresti. Yksi pitää rikollista elämäntapaansa itsestäänselvyytenä, toinen haluaa istua saamansa tuomion täysimääräisenä viimeistä minuuttia myöten, ja kolmas suhtautuu aviomiehensä tappamiseen arkisen käytännöllisesti.

Osa tarinoista on tässäkin kirjoitettu meänkielellä, ja se sopii kuvaan oikein hyvin. En yleensä oikein syty murteella kirjoitetuista teksteistä, mutta tässä se toimii, eikä ala ärsyttää missään vaiheessa.

Tarinat on jaettu kolmen yläotsikon alle: kotimaat, ulkomaat sekä talous ja urheilu. Viimeinen näistä oli kummallinen, sillä en ikipäivänä olisi osannut itse keksiä sitä tekstien perusteella. Ulkomaat liittyvät kovin vahvasti kalasatamiin, munkkeihin, kirkkoihin ja luostareihin. En tunne Liksomin tuotantoa tarpeeksi, mutta tekisi mieli arvata, että hän on joskus saattanut kirjoittaa näistä kokonaisen kirjankin, siksi paljon hän tuntuu mieltyneen miljööseen.

Kaiken kaikkiaan pidin tästäkin kokoelmasta kovasti. Kaikkia lukijoita tällainen ei varmasti miellytä, mutta minuun upposi ihan täysillä. Oikeastaan ainoaksi viaksi jäikin se, että kokoelma oli liian lyhyt.

Vuoden 2014 top 10

Vuodenvaihde. On siis aika muistella kulunutta vuotta ja kirjata muistiin kärkikymmenikkö. Valittuja kirjoja yhdistää siis vain se, että olen lukenut ne loppuun vuoden 2014 aikana. Kirjojen julkaisuajankohdalla ei ole asian kanssa mitään tekemistä.

Kyse ei myöskään ole objektiivisesta hyvyydestä, vaan mielikuvastani lukukokemuksen hyvyydestä. Mieleenpainuvuus lasketaan tässä yhteydessä myös eduksi, sillä se on väistämättä vaikuttanut siihen, miten hyvin lukukokemus on jäänyt muistiin ja on edes arvioitavissa.

Näköjään vuosi oli hyvä, sillä luin vähemmän kuin muutamana aiempana vuotena, mutta silti mieleen jäi monta kirjaa, jotka olisin halunnut mainita top-listalla, mutta kymmenen joukossa ei vain ollut tilaa. Voisihan se määrä toki olla muutakin kuin kymmenen, kenties harkitsen sitä sitten seuraavalla kerralla. 

Varsinaista paremmuusjärjestystä en ole laatinut, mutta kolme ensimmäistä ovat yli muiden.

Kari Enqvist: Ensimmäinen sekunti. Enqvist on ollut mukana jokaisella top-listallani, mutta ensimmäistä kertaa aivan kärkipaikalla. Kirja onnistui lunastamaan kaikki siihen lataamani odotukset, joita oli kertynyt varsin paljon. Katsaus tuoreeseen tietoon kosmologian saralta. Hurjan vaikeita asioita ymmärrettävästi selitettynä.

Elina Lappalainen: Syötäväksi kasvatetut. Vahva kirja siitä, miten ruokamme on elänyt elämänsä. Itseoikeutetusti listan kärkipäässä. Tämä pitäisi lukea joka vuosi uudestaan, ihan muistutuksen vuoksi.

Erik Axl Sund: Varistyttö-trilogia. Pidän näitä kolmea kirjaa yhteensä yhtenä teoksena. Koukuttavuudessaan vertaansa vailla. Jos kaikki kirjat tempaisisivat mukaansa yhtä tiukasti, olisivat muut harrastukset tarpeettomia.

Heikki Aittokoski: Narrien laiva. Toinen vahva kirja, joka kertoo muutaman asian, jotka maailmassa ovat menneet pieleen. Muistuttaa hyvin ns. ensimmäisen maailman ongelmista.

Tommi Liimatta: Rautanaula. Liimattaa parhaimmillaan! Tommi hoi, tässä lukijan toive: jätä Jeppis yksittäiseksi kokeiluksi ja jatka Rautanaulan osoittamalla tiellä. 

Hanna Nikkanen & Antti Järvi: Karanteeni. Kertoo AIDSin saapumisesta suomeen. Jäi mieleeni erityisen hyvin onnistuneena tietokirjana.

Antti Nylén: Vihan ja katkeruuden esseet. Nylén on niitä kirjoittajia, jotka osaavat kirjoittaa kiinnostavasti sellaisistakin aiheista, joita lukija ei tunne eikä ole edes kiinnostunut. 

Anna-Leena Härkönen: Kaikki oikein. Tarina siitä, miten kaikki haluavat voittaa lotossa, mutta kukaan ei halua olla lottovoittaja.

Rosa Liksom: Väliaikainen. Aivan loistavaa lyhytproosaa elämän rosoiselta puolelta.

Turo Kuningas: Työkalupakki. Esseitä, tai mieluummin lyhytproosaa tämäkin. Hetken mielijohdelöytö kirjastosta. Kuningas on nimensä veroinen luonnehtiessaan asioita.

Rosa Liksom: Väliaikainen

Rosa Liksom: Väliaikainen
Like 2014
Sivuja: 175

Väliaikainen on kokoelma lyhytproosaa. Sivun-parin mittaisia tekstejä on kymmenittäin, ja kaikki on kirjoitettu minä-muodossa. Aluksi kertojat puhuvat ihan tavallisen kuuloista puhekieltä, mutta jälkipuolella praataan meänkieltä, joten murrevaroitus on voimassa.

Yhtä tarinaparia lukuun ottamatta kertojat vaihtuvat koko ajan. Kirjassa ehtii siis marssia lukijan eteen varsin mittava ihmislauma. Kaikissa teksteissä on jotain vinksallaan, ainakin jonkun näkökulmasta katsottuna. Joistain tulee mieleen, että yhteiskunnassamme täytyy olla vikaa, kun puhujat kuulostavat niin uskottavilta. Kavalkadin jatkuessa alkaa näkökulmakin vähitellen muuttua: tällaisiahan me juuri olemme, kaikki samanlaisia siinä, että olemme keskenämme niin erilaisia.

Ei tämä mitään hyvänmielen lukemista ole, sillä kyllähän kuvauksen kohteena on pääasiassa se elämän kääntöpuoli. Minunkaltaiselleni pätkälukijalle tämä soveltui erityisen hyvin, sillä luettavaa oli kerrallaan juuri sen verran kuin halusin, enkä oikein osaa nähdäkään tätä kerralla hotkaistavaksi. Monet takuulla kykenevät lukemaan yhdeltä istumaltakin, mutta siinä tapauksessa ei kullekin tarinalle montaa ajatusta ehdi jäämään, siksi monta niitä on.

Minä pidin tästä todella paljon. Tekstit eivät tarvinneet tulkintaa auetakseen ja olivat verrattoman sujuvia, mutta pistivät silti ajattelemaan. Mestarillinen teos suorastaan. Oikeastaan voisin laittaa tähän top10-tunnisteen jo valmiiksi, sillä tulen taatusti mainitsemaan tämän listatessani vuoden parhaimmistoa.

Rosa Liksom: Hytti nro 6

Rosa Liksom: Hytti nro 6

WSOY 187 sivua

Viime vuoden Finlandiavoittaja oli pakollista luettavaa jo senkin vuoksi, että veikkaukset ehdokasasettelussa menivät niin pahasti pieleen. Pitihän omin silmin nähdä, millainen kirja valittiin vielä niiden yllättäjienkin joukon parhaaksi. Niin ja onhan minulla tämä Finlandia-haastekin menossa, joten joka tapauksessa kirja olisi ollut lukulistalla ennemmin tai myöhemmin.

Kirjan juoni on yksinkertainen: Eletään 80-lukua, kun parikymppinen tyttö matkustaa junalla Moskovasta Ulan Batoriin Mongoliaan. Junassa hän jakaa hytin no 6 nelikymppisen vastenmielisen miehen kanssa. Matka kestää parisen viikkoa, ja tänä aikana nähdään neuvostoliittolaisia kaupunkeja, joissa osaan pysähdytään jopa parin päivän ajaksi, ja mies ryyppää votkaa ja juttelee tytölle enemmän tai vähemmän päissään.

Kirjan takaliepeessä venäläisen kirjallisuuden emeritusprofessori Pekka Pesonen mainitsee mm. kirjan nimen viittaavan Tshehovin kertomukseen Sairashuone nro 6. Tämä seikka antaa syyn olettaa, että kirjasta löytyyy muitakin viittauksia ja vertauskuvia, jotka aukenevat vain valistuneelle lukijalle. Itse en noiden onnekkaiden joukkoon kuulu, vaan jouduin kokemaan kirjan ihan sellaisenaan, sanoisinko paljaaltaan.

Kirjan tärkeintä antia on tunnelman kuvaus. Jos lukijalle ei välitykään tekstistä se, miltä kaupungit ja maisemat matkan varrella näyttävät, niin hänelle välittyy se, miltä matkalaisesta niissä tuntuu. Junamatkassa uudella lähijunalla Helsingistä Malmille ei arvattavasti ole mitään muuta yhteistä kirjan matkan kanssa kuin raideleveys.

Jälkitunnelmani kirjasta on melko ristiriitainen. Tiedän lukeneeni hyvän kirjan, mutta samaan aikaan olen harmillisen tietoinen siitä, etten itse saanut siitä läheskään kaikkea irti. Mm. sen osuuden merkitys, jossa kerrotaan tytön taustasta, jäi minulle hämärän peittoon. Koska siinäkin viitataan mielisairaalaan samoin kuin mainitussa Tsehovin kertomuksessa, niin asiaan eittämättä liittyy jotain mikä minulta menee nyt ohi. Olen kuitenkin sitä mieltä, että on kirjailijan vastuulla kirjoittaa tarinansa siten että lukijat sen ymmärtävät, ja lukukokemukseni on se mikä se nyt on. Minun kohdallani se siis laskee pisteitä.

Uskon, että jollekin toiselle tämä kirja voi kolahtaa kovastikin, ja koska Finlandia-palkinnon valitsee vain yhden hengen raati, niin valinta varmasti on perusteltu. Itse en suosittelisi tätä kenelle tahansa, vaan neuvoisin ensin katsomaan kirjan sisäkansissa olevien valokuvat ja tunnustelemaan, onko niistä välittyvässä tunnelmassa jotain kiinnostavaa.

Tästä on arvostelu jo niin monessa paikassa, etten aio edes yrittää listata linkkejä itse, mutta tämän verran voin auttaa :)