Vuoden 2012 top 10

Kuten aiempinakin vuosina valitsen viime vuoden aikana lukemistani kirjoista kärkikymmenikön. Kirjat on siis voitu julkaista milloin hyvänsä; ainoa niitä yhdistävä ominaisuus on, että olen lukenut ne loppuun vuoden 2012 kuluessa. Yhteensä kilpailijoita on mukana 75; romaaneja, novellikokoelmia ja tietokirjoja. Sarjakuvia en ole vieläkään laskenut mukaan, koska en ole niitä oppinut arvostelemaan.

Kirjat eivät ole paremmuusjärjestyksessä kahta ensimmäistä lukuunottamatta.

1. Katja Kettu: Kätilö. Tämä tuntuu vähän tylsältä valinnalta, kun kirja oli jo aiemmin muiden bloggaajien niin suuressa suosiossa, että se voitti Blogistanian Finlandiankin. Mutta totuuden nimissä minun on todettava, että valinta oli erinomainen, ja olisi todennäköisesti saanut minultakin äänen (ääniä), jos olisin sen ajoissa lukenut.

2. Aki Ollikainen: Nälkävuosi. Tässä vaiheessa en vielä tiedä tämän vuoden Blogistanian Finlandian lopullista kohtaloa, mutta tylsien valintojen linja näyttää jatkuvan, sillä ilmeisesti tässä on kyseessä Kätilön seuraaja. Lyhyt kirja, mutta täyttäkin täydempää tavaraa. 

Kari Enqvist: Uskomaton matka uskovien maailmaan. Tietokirjoista tämä oli vuoden ykkönen, vaikka haastajatkin olivat kovia. Enqvistin kolahtamisesta kielii sekin, että luin syksyn aikana kolme hänen kirjaansa, mikä on pääasiassa kaunokirjallisuuteen keskittyvässä blogissa varsin suuri määrä.

Antti Tuuri: Kylmien kyytimies. Tästä pidin kovasti. Jos se olisi julkaistu tänä vuonna, olisin todennäköisesti antanut jopa yhden äänen Blogistanian Finlandiaan. Mieleen jäi erityisesti päähenkilön käytännöllinen pasifismi, hiljainen aseistakieltäytyminen. Sekin kertonee jotain, että innostuin tästä niin paljon, että luin heti perään samaisen Äitini suku -sarjan ensimmäisen osan Eerikinpojat.

Cormac McCarthy: Veren ääriin. Vaikuttavan realistinen kuvaus villistä lännestä kaikessa raakuudessaankin. Kirja on painunut mieleen, vaikka veriset, julmat kohtaukset ovatkin jo pikkuisen painuneet unholaan. Tunnelman luojana McCarthy on mestari.

Maarit Verronen: Karsintavaihe. Verrosen mainio dystopiakuvaus. Hyvin uskottava dystopia, joka nimenomaan kritisoi sitä, mitä voisi tapahtua jos ei kelkkaa riittävän aikaisin käännetä. Ei luonnonkatastrofeja tai mitään, vaan ainoastaan yhteiskunnan kehittymistä huonoon suuntaan.

Hilkka Ravilo: Nimeltään Eerika. Raviloa voisi pitää suorastaan pakollisena tällä listalla. Hänen kirjansa jäivät vuoden mittaan turhankin vähälle huomiolle, mutta osittain tämä selittyy säästelyllä: ei ahmita kaikkia herkkuja heti! 

Antti Tuomainen: Veljeni vartija. Mainio kirja, joka edustaa juuri sellaista kerrontatapaa joka kolahtaa minuun: useampi kuin yksi kertoja ja aikataso, ja langat punotaan lopussa yhteen. Näitä jaksaisi lukea vaikka kuinka.

Päivi Alasalmi: Tuo tumma nainen. Tämä on mukana pitkälti vetovoimansa vuoksi. Minä luen kirjani pätkissä, mutta tähän en malttanut olla palaamatta miltei koko ajan, kunnes huomasin kirjan jo loppuneen. Jospa vain voisikin tietää jo etukäteen, että on tällainen kirja kyseessä...

John Ajvide Lindqvist: Ystävät hämärän jälkeen. Ei-pakollinen kauhun ja tiiliskivien edustaja. Tämä veti puoleensa samaan tapaan kuin edellinen Alasalmikin (ja sattumalta luin ne peräjälkeen), mutta luettavaa riitti paljon pidemmäksi aikaa. Ei aivan perinteinen vampyyritarina, mutta toimi mainiosti. Lindqvist on vahvasti mukana TBR-listallani.

Jälkihuomioita:
Jos arvioisin jokaista kirjaa erikseen, nostaisin mahdollisesti Enqvistiltä esiin myös Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat ja toisaalta ottaisin mukaan Arto Salmisen Kalavaleen. Ajattelen kuitenkin tällä listalla enemmänkin kirjailijan kaikkia lukemiani kirjoja, ja Salmisen nostin ansaitsemalleen paikalle jo viime kerralla. En halunnut tehdä tästä top15:ttä, mutten malta olla antamatta vielä "kunniamainintoja" Kafkan Oikeusjutulle ja Marja Björkin Prolelle. Molemmat olivat hyviä ja painuivat mieleen, mutta jäivät tällä kertaa varsinaisen listan ulkopuolelle. Asko Jaakonahon Onnemme tiellä tulikin jo mainittua Blogistanian Finlandia -äänestyksessä.

John Ajvide Lindqvist: Ystävät hämärän jälkeen

John Ajvide Lindqvist: Ystävät hämärän jälkeen 

Suomennos: Jaana Nikula 

Kansi: Jens Magnusson & Malou Bergman 

Gummerus 2008 (alkup. 2004), 607 sivua 

ISBN: 978-951-20-7607-9 

Luin Linqvistin Kuinka kuolleita käsitellään aloittelevana bloggarina vajaat kaksi vuotta sitten. Tuolloin lupasin palata kirjailijan tuotantoon juuri tämän kirjan osalta, jonka olin melkein katsonut elokuvana, mutta malttanut mieleni ja säästänyt sen luettavaksi.

Tukholman lähiöstä Blackebergistä löytyy oudosti surmattu ruumis. Koulupoika on sidottu roikkumaan jaloistaan ja hänen verensä on valutettu tyhjiin. Ihmiset alkavat puhua rituaalimurhaajasta, ja tapaus kiinnostaa kovasti koulukiusattua, 12-vuotiasta Oskaria. Kuten varmaankin kaikki kiusaamisen uhrit, Oskarkin haaveilee kostosta. Haaveet unohtuvat hänen tavatessaan naapurissa asuvan tytön Elin, joka vaikuttaa erikoiselta. He tapaavat ainoastaan pimeän aikaan, eikä Eli näytä käyvän edes koulua. Hän ei suostu syömään mitään, maistamaan karkkiakaan. Onko Eli ihminen lainkaan?

Ystävät hämärän jälkeen on silkkaa kauhukirjallisuutta. Asetelma kuulostaa vampyyritarinalta ja onkin sitä. Lindqvist on kuitenkin välttänyt monia vampyyrikliseitä: valkosipulia tai peilikuvia ei muistaakseni mainita koko kirjan kuluessa lainkaan, mikä on hyvä asia. Oskarin ja Elin ystävyys nostetaan tärkeäksi teemaksi, mutta sen ohessa saadaan oikein mukavasti toimiva kauhutarina hirviöineen kaikkineen. Siitäkin pidin, että tästä ei löydy myöskään nokkelaa poliisia, joka rientää pelastamaan maailman tai takaa-ajokohtausta.

En ole nähnyt tämän pohjalta tehtyä elokuvaa, vaikka se on ilmeisesti hyvä. Nyt kun kirja on luettu, voin viimein sen katsoa. En kadu odottelua lainkaan, sillä kirja on todella mainio. Sivuja on melko paljon, mutta missään vaiheessa ei alkanut puuduttaa tai tullut mieleen, että voisiko jotain jättää pois. Joidenkin hahmojen irrallisuutta joku voisi pitää heikkoutena, mutta minulle koko seikka tuli mieleen vasta jälkeenpäin, enkä kokenut sitä häiritsevänä. Lähiöstä tässä kerrotan, ja onhan siellä oltava ihmisiä, sekä ennen että jälkeen tämän tarinan ajankohdan.

Pidin tästä selvästi enemmän kuin kuolleiden käsittelystä. Vaikuttava kirja kaiken kaikkiaan. Kauhun ystäville suosittelen lämpimästi!

Ystävyyttä ovat kauhistelleet myös Booksy, Tessa, Satu, Tiina ja Anki.

John Ajvide Lindqvist: Kuinka kuolleita käsitellään

 

Tässä on jälleen poiminta kirjaston uutuuslistalta. Joskus teininä luin ahkerasti Yöjuttu-lehtiä, jotka kai luokitellaan kauhuksi. Voi olla, että olen niiden jälkeenkin lukenut jonkun ko. luokkaan kuuluvan kirjan, mutta siitä on joka tapauksessa pitkä aika, 15 vuotta vähintään. Voin siis hyvällä syyllä sanoa olevani täysi untuvikko mitä tulee kauhuromaaneihin.

Elokuvia katsoessa minulle on yleensä tärkeää se, että tapahtumat olisivat mahdollisia. Ne saavat kaikin mokomin olla epätodennäköisiä tai vaikeita, kunhan ovat mahdollisia. Tästä vaatimuksesta on mahdollista tinkiä, mutta silloin on kyseessä jokin ihan muu lajityyppi, johon en tunne lainkaan yhtä paljon vetoa, ja silloin vaatimustaso nousee selvästi. Tämän kirjan kohdalla oli selvää, että vaatimus piti unohtaa. Koska kirjan varaajia oli paljon ja googlattu "takakannen kuvaus" kuulosti kiinnostavalta, päätin antaa mahdollisuuden.

Tukholma on ollut viikkoja painostavan helleaallon kynsissä. Tapahtuu jotain selittämätöntä, kun kaikki sähkölaitteet tuntuvat toimivan ilman verkkovirtaa, eikä niitä saa kytkettyä pois päältä. Yhtäkkiä ilmiö loppuu, ja samalla lakkaa ihmisiä yhteisesti vaivannut pääkipu. Helpotuksen hetki ei kestä pitkään, sillä kaikilla alueen ruumishuoneilla havaitaan kuolleiden heränneen henkiin. Ja mitä tapahtuukaan hautausmailla?

Kuulostaa siltä, mitä voisi olettaa näkevänsä seistessään videovuokraamossa, edessään b-luokan zombieleffan kotelon kääntöpuoli. Onneksi kirjan takakannessa oli tämä lisäys: "Vain harva pysähtyy kysymään, mitä kuolleet elävistä oikein haluavat." Se antoi odottaa, ettei kyseessä olekaan vain tylsämielinen zombie-splatteri, jossa ajetaan takaa kuka ketäkin, ammutaan haulikolla, huidotaan isoilla veitsillä ja joku syö jonkun aivoja.

En haluaisi tehdä turhia juonipaljastuksia, mutta yksi oleellinen kohta on pakko mainita: kuolleista heränneiden lähistöllä ihmisillä on kyky kuulla toistensa ajatuksia. Myös kuolleiden "ajatuksia" on mahdollista kuulla, tosin niitä ei paljon ole. Sen sijaan kuolleet kuulevat elävien ajatukset, ja korvaavat heidän tunteillaan sitä, mikä heiltä itseltään puuttuu. Tässä kohtaa päästäänkin kirjan ytimeen. Kokeneemmalle kauhun lukijalle voi olla selvää, mikä tekee siitä kauhua; mitä siinä pelätään. Minulle se ei ollut mitenkään selvää, ja juuri sitä opin hyvin tässä kirjassa.

Miksi pimeitä hautausmaita myrskyisinä ukkosöinä pelätään? Tai niitä kuolleista heränneitä, joiden käsi työntyy esiin märästä mullasta? Kyse on aina jostain sellaisesta, mikä on voimakkaasti oman kokemusmaailmamme ulkopuolella. Pelon aiheena on se, mitä ei tiedetä. Se, minkä paikalle omassa mielessä täytetään jotain epämääräistä pahaa. Sen nimenomaan täytyy pysyä määrittelemättömänä ja tuntemattomana, sillä vain sillä tavalla mielikuvitus voi ajatella mitä tahansa, ja silti pelätä tapahtuvaksi jotain vieläkin pahempaa. Voi siis ajatella niin, että se pelon aihe on lähtöisin omasta mielestämme. Tässä kirjassa tämä ajatus viedään astetta pidemmälle ja konkreettisemmalle tasolle. Koska kuolleilla ei ole omia tunteita, he lainaavat niitä eläviltä. Elävät tuntevat pelkoa, joka heijastuu heihin kuolleilta takaisin voimistuneena, ja niin noidankehä on valmis.

"Pelko lisäsi pelkoa, viha vihaa ja lopulta jäljellä oli vain kasa palaneita ruumiita. Niin kuin aina, kaikkialla."

Yllä oleva lainaus on sattuvasti sanottu juuri tämän kirjan tapahtumista, mutta toimii hienosti paljon laajemmassakin mittakaavassa. Tarvitseeko edes muistuttaa vaikkapa islamista ja maahanmuuttajista? Olisi hauskaa lukea kirjan tapahtumia vertauskuvina, mutta valitettavasti en usko kirjailijan ajatelleen niin pitkälle.

Tämä lukukokemus oli sen verran hyvä, että aion antaa mahdollisuuden kirjoittajan toisellekin kirjalle, Ystävät hämärän jälkeen. Vähältä piti, etten katsonut sitä jo elokuvana, mutta eritoten nyt en edes halua nähdä sitä, sillä uskon, että jos kirjan pohjalta tehdään elokuva, niin kirja on aina parempi. Elokuva voi voittaa ainoastaan mestarillisen ohjaajan käsissä kirjan ollessa heikko, ja ilmaan jää kysymys, miksi mestarilliset ohjaajat tekisivät elokuvia huonoista kirjoista?