Tuomas Kyrö: Miniä

Tuomas Kyrö: Miniä 

Kansi: Eevaliina Rusanen & Pekka Niittyvirta 

Kirjakauppaliitto 2012, 122 sivua 

ISBN: 978-952-67705-0-5 

Tämä kirja ei totisesti enää esittelyjä kaipaa, ja oikeastaan koko arvostelun voisi kuitata kaikessa lyhykäisyydessään "minäkin luin tämän." Yritetään nyt kuitenkin.

Tällä kertaa mielensäpahoittajaa tarkastellaan siltä kantilta, millaista on yrittää tulla toimeen hänen kanssaan tyystin erilaisista lähtökohdista edes parin päivän ajan. Mielensäpahoittajan miniä Liisa on nykyaikainen uranainen, joka on perheessä se joka tienaa rahaa ja hankkii autot. Kohtalo heittää mielensäpahoittajan Liisan luoksi pariksi päiväksi. Hauskuus syntyy siitä, että nyt mielensäpahoittaja on vieraana toisen ihmisen katon alla ja istuu hänen pöydässään, mutta ei silti ole valmis antamaan periksi luutuneista asenteistaan ja käsityksistään.

Kirja on pituudeltaan samaa luokkaa muiden mielensäpahoittajien kanssa, mikä on jälleen kohdallaan, sillä pieninä annoksina nämä toimivat hyvin. Kirjan juoni on kovin yksinkertainen eikä pääse yllättämään omaperäisyydellään, mutta eipä tässä sen varassa liikutakaan.

Minulle tuli tunne, että mielensäpahoittamiset on nyt nähty. Kaikki kolme kirjaa ovat olleet hauskoja ja erinomaisen viihdyttäviä, mutta missään nimessä en haluaisi lukea niitä yhteen putkeen, vaan nimenomaan sopivan väliajan kera. Kokisin kuitenkin jo yllättäväksi sen, jos tästä aiheesta vielä saisi puristettua jotain irti siten, että sitäkin voisi pitää onnistuneena eikä vain lypsylehmänä. Aikansa kutakin.

Muita näkemyksiä Miniästä voi etsiä vaikkapa täältä.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike 

Kansi: Laura Arvela & Mika Tuominen 

WSOY 2012, 130 sivua 

ISBN: 978-951-0-39079-5 

Kas tässäpä kirja, joka ei enää esittelyjä kaipaa, siksi monessa blogissa se on jo ollut.

Sama kärttyinen mielensäpahoittaja jatkaa valitustaan, mutta tällä kertaa huomion kohteena on ruoka. Vaimo on edelleen sairaalassa, eikä ruokapalvelun eväät maistu. Niinpä kirvesmies joutuu ottamaan lusikaan känsäiseen kouraansa ja opettelemaan itse, miten perunat keitetään.

Ruoka on erinomainen aihe, jos valitukselle täytyy keksiä yksittäinen teema, sillä siitähän riittää puhetta. Maailmasta löytyy lukemattomia ruokia joita voi paheksua ja toisaalta vähälukuinen joukko niitä, jotka voidaan laskea kelvolliseksi ravinnoksi Suomenmaalla. Yllättävää avarakatseisuutta mielensäpahoittaja esittää siinä, miten hän hyväksyy ulkomaanelävien ruoat täysin silloin, kun niitä syödään ja tarjotaan kunkin ruoan kotipaikassa.

Tämä oli oikein hauskaa luettavaa ja sopivan lyhyt, ettei alkanut tuntua siltä että jutut toistaisivat itseään. Muistaakseni ensimmäisen mielensäpahoittajan kohdalla se ajatus alkoi jo hiipiä mieleen, mutta tässä ei. Sen sijaan siitä on huomautettava, että varsinaisesti tässä ei pahoiteta mieltä monestikaan, vaikka jokainen kappale sillä huomautuksella alkaakin.

Kyllähän tämä kuuluu kunkin lukea!

Blogistanian Finlandia-ehdokkaat

Kaiken voi lukea! asettaa Blogistanian Finlandia-ehdokkaiksi seuraavat kirjat:

1. Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet. Tätä en ole itse lukenut, mutta blogimerkintä löytyy ainakin seuraavilta: Salla, Booksy, Jenni S., Linnea ja  Janne. Minusta on jo tullut kirjan onnellinen omistaja, ja olen vakuuttunut sen ansaitsevan paikkansa tässä kilpailussa, kun varsinaiseen Finlandiaan on tiet sarjakuvamuotoisilta romaaneilta ahdaskatseisesti suljettu.

2. Jari Tervo: Layla. Povasin tälle kovan luokan menestystä varsinaisessa kilpailussa, joten ehdokkuus tällä listalla on itsestään selvä.

3. Miika Nousiainen: Metsäjätti.

4. Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis.

5. Kari Hotakainen: Jumalan sana.

6. Juri Nummelin (toim.): Verenhimo. Laylan ohella tämä oli ainoa kirja, jonka nostin 2011 lukemieni top kymppiin. En ole aivan varma täyttääkö tämä edes sääntöjä, koska osa novelleista on ilmiselvästi kirjoitettu jo kauan sitten.

Tarkempia perusteluja en ryhdy tässä enää esittelemään, kunkin kirjan arvostelu puhukoon puolestaan.

Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis

Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis

Siltala 2011, 328 sivua.

Kovin raskaan Ihmisyyden jälkeen kaipasin leppoisampaa luettavaa, ja Kerjäläinen ja jänis oli arvattavasti juuri sellainen. Ennalta tiesin sillä olevan jotain yhteyttä Arto Paasilinnan Jäniksen vuoteen, mikä edelleen vahvisti leppoisaa ennakko-odotusta.

Tuntuu hieman turhalta ryhtyä kuvailemaan sellaisten kirjojen juonta, jotka ovat olleet yhtä paljon esillä blogistaniassa kuin tämä, mutta ehkä nyt lyhykäisesti kuitenkin. Romanialainen mies lähtee ihmiskauppiaan matkaan päätyen tämän leivissä Suomeen kerjäläiseksi. Sattumalta hän kohtaa jäniksen, he lyöttäytyvät yhteen ja kohtalo alkaa johdattaa heitä ympäri maata.

Joudun häpeäkseni tunnustamaan, etten enää muista riittävän tarkasti, mitä kaikkea Jäniksen vuodessa tapahtuikaan, mutta joka tapauksessa suuren mittakaavan yhtäläisyydet Kerjäläisen ja jäniksen kanssa ovat niin suuria, että tässä on kyseessä pastissi. Myös yhdistäviä yksityiskohtia on, esimerkiksi päähenkilöiden nimet Vatanen ja Vatanescu.

Siinä missä yksityiskohdat ovat olemassa vain tehdäkseen pastissista ilmiselvästi tunnistettavan, on Kyrö onnistunut mainiosti myös mukailun kaikkein vaikeimmassa osuudessa, eli saanut tekstinsä vaikuttamaan tyyliltäänkin Paasilinnamaiselta. Muistaakseni Jäniksen vuodessa ei Vatanen edennyt ryysyistä rikkauksiin, toisin kuin vastineensa Vatanescu. Tämä henkilön menestystarina onkin tyypillisempää Paasilinnan muulle tuotannolle ja vahvistaa osaltaan vaikutelmaa hänen kirjoistaan.

Toki mukana on Kyrön omaakin kädenjälkeä. Koko tarina on tuotu nykypäivään, jossa se on kiinni varsin tiukasti. Parinkymmenen vuoden kuluttua tämän lukeminen voi jo vaatia lähihistorian tuntemusta, mutta toisaalta tätä ei mielestäni ole tarkoitettukaan pelkästään itsenäisenä kirjana luettavaksi, joten joka tapauksessa lukijalta vaaditaan hieman enemmän. Kyrön kädenjälki erottuu selvästi mm. siinä, että hän tuntee urheilun perinpohjaisesti, enkä muista mitään sen kaltaisia elementtejä Paasilinnan kirjoista, joita aikanaan olen lukenut koko joukon.

Miten sitten tähän pitäisi suhtautua niiden, joiden Paasilinnat ovat jääneet lukematta? Kyllä Kyrö sen verran hyvin kirjoittaa, että tämän silloinkin jaksaa lukea, mutta se ei voi olla vaikuttamatta kokemukseen. Jos antaisin tähtiä, niin yhden joutuisin nipistämään pois niiltä lukijoilta, joiden esitiedot eivät ole kunnossa. Paasilinnan lukijoille puolestaan tämä on pakollinen kirja sekä siksi, että se varmasti osuu heidän lukuhermoonsa että sinä kunnianosoituksena, joka se eittämättä on.

Blogistaniassa Kerjäläinen ja jänis löytyy ainakin Susan, anni.M:n, Amman, Morren, ja Nooran kartoilta.

Tuomas Kyrö: Urheilukirja

Tuomas Kyrö: Urheilukirja

Teos 2011, 280 sivua.

Luettuani Mielensäpahoittajan ei tarvinnut kauheasti pohtia, lukisinko Urheilukirjan heti tuoreeltaan vai en. Tuomas Kyrö osaa olla hauska ja suhtautua juuri sopivan ivallisesti vanhaan mieheen, joka pahoittaa mielensä milloin mistäkin. Urheilufanien käytöksestä ja urheilun mielekkyydestä on mahdollista saada irti vieläkin enemmän ivattavaa, joten miten tällainen kirja voisi olla mitään muuta kuin hulvattoman hauska?

Urheilukirja ei ole hauska. Tietysti siinä on omat pilkahduksensa, mutta sitä ei ole kirjoitettu samassa tarkoituksessa kuin Mielensäpahoittaja. Siinä ei ole juonta, eikä se silti ole tietokirjakaan. Minun on vaikea luokitella sitä mihinkään, sillä ei se oikein ole kokoelma lyhytproosaa eikä esseitäkään. Eniten siitä tulee mieleen sarja kolumneja vaikkapa Urheilulehdessä, jotka liittyvät toisiinsa yhtenäisin teemoin. Sarja olisi kylläkin varsin pitkä, ja osa teksteistä liittyy toisiinsa niin läheisesti, ettei niitä olisi tarvinnut pilkkoa muun kuin rytmityksen vuoksi.

Kyrö tarjoilee monipuolisen katsauksen urheiluun, joukkoon mieleenpainuvia urheilijoita ja heidän tähtihetkiään. Tarkastelua suoritetaan niin lapsen, aikuisen, penkkiurheilijan, amatöörin kuin huippu-urheilijan itsensä näkökulmasta. Lapselle urheilu tarjoaa matkimisen kohteen. Hän on vielä vapaa kannattajuudesta ja voi iloita tasapuolisesti kaikkien suorituksista ja matkia niitä. Urheilua verrataan sotaan. Pohditaan erilaisia urheilupaikkoja, tarkastellaan yleisurheilun, moottoriurheilun, voimailun ja kamppailulajien erityispiirteitä. Nykyaikainen kirja urheilusta vailla dopingia jäisi pahasti puolitiehen, joten sekin on mukana. Katsantokanta siihenkin on mielestäni nykyaikainen. Ei suotta hurskastella puhtaalla urheilulla, vaan ollaan realisteja.

Kaikki lajit eivät suinkaan ole kirjoittajalle entuudestaan tuttuja, joten kirjan tarkoitus ei ole briljeerata tiedoilla tai hyvällä muistillakaan. Esim. voimailuosuus tarkastellaan ulkopuolisen silmin, käydään avoimin mielin katsomassa millainen on pienen paikkakunnan voimanostomestaruuskilpailu. Huolimatta kaikista tilaisuuksista olla ivallinen, pysyy tarkkailija asiallisena eikä se näytä johtuvan pelkästään siitä, että ivan kohteet voisivat halutessaan vääntää ivan lähteen solmuun.

Kyrö on syntynyt samana vuonna kuin minä. Kirjassa hän esittelee melko tarkkojakin muistoja sellaisista kisoista (MM-83, Olympialaiset -84), joista itselläni ei ole kuin hyvin hataria muistikuvia. Olisi kiinnostavaa tietää, onko hän voinut todella nojata vain muistiinsa, vai onko sitä virkistetty esim. arkistotallenteita katsomalla. On toki hyvin mahdollista, että hän on muutenkin katsonut parhaita paloja myöhemmin, vailla mitään kirjoitusaikomusta. Joka tapauksessa hän vaikuttaa minun mielestäni juuri sellaiselta penkkiurheilijalta, joka muistaa kaikista isoista kisoista niiden tärkeimmät hetket ja urheilijat eikä myöskään jätä väliin tilaisuutta muistella niitä maisteltuaan miestä väkevämpää.

Jos ei Kyrö ole toiminut urheiluaiheisena kolumnistina (en tiedä onko), niin jonkun lehden kannattaisi tarjota hänelle sellaista pestiä. Ansioluettelo löytyy edeltä.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja

WSOY 2010, 130 sivua.

En pahoittanut mieltäni saadessani Mielensäpahoittajan viimein kirjastosta käsiini. Pikkuisen petyin kyllä nähdessäni sen olevan pelkkä kirjanen eikä oikea kirja, eikä siitä riittäisi hupia kovin pitkäksi aikaa. Voin vain kuvitella mielessäni, miten Mielensäpahoittaja itse pahoittaisi mielensä nähdessään oman kirjansa. Hän valittaisi, miten oikeita kirjoja ovat perheraamattu tietosanakirjasarja. Mikä kirja sellainen on, jota lukee vaikka yhdellä kädellä kiinni pitäen? Kyllä kirja täytyy kaksin käsin kantaa pöydälle ja sitten tihrustaa tekstiä yhdeltä palstalta puoliväliin asti, eikä lukea koko opusta kerralla.

Monet ovat ehtineet blogata tästä ennen minua ja arvostelujen sanoma on ollut selvä: kirjasta on tykätty. Minäkään en tee linjaan poikkeusta, sillä tarinat ovat hauskoja. Kirjassa on siis 40 lyhyttä valitusta milloin mistäkin, mutta pääsääntöisesti siitä miten ennen oli paremmin ja nyt on huonosti. Juuri sellaista kitinää jota voisi odottaa kuulevansa kansikuvan kasvottomalta ihmiseltä. "Ei meillä ollut tuollaisia kotkotuksia, kun rakensimme tätä maata, jotta te pääsisitte rellestämään kaiken maailman ooppetaraloihinne." "Ruoka on perunoita ja ruskeaa kastiketta ja siinä kauden mukaan vaihtuen jotain." "Ennenkin on pärjätty ilman internettejä ja satelliittiuuneja. Kannaksellakin vuonna 44..." Niin, juuri tuota, mutta Kyrö osaa tehdä sen hauskasti.

Eniten huomiota herättää mainittu kirjan lyhyys. Tässä tapauksessa se on hyvä valinta, sillä ei tarvittaisi paljonkaan enää lisää, kun se valitus alkaisi pelkästään ärsyttää ja kääntyisi tarkoitustaan vastaan. Nyt aiheet vaihtelevat riittävästi, etteivät valitukset ala tuntua toistolta. Hyvä idea ja hyvin toteutettu!