Sari Näre & Jenni Kirves (toim.): Luvattu maa

Sari Näre & Jenni Kirves (toim.): Luvattu maa - Suur-Suomen unelma ja unohdus
Johnny Kniga 2014
Sivuja: 407

Suur-Suomi. Sellaistakin tosiaan oltiin jossain vaiheessa tekemässä, ja vielä ilmeisen kovalla innostuksella. Minulle tuo asia on historiantunneilta jäänyt melkoisen etäiseksi, ja siksi tämä kirja kuulostikin kovin kiinnostavalta. Erityisen kiinnostavaa on se, miten koko aihe on päässyt painumaan unholaan, tai ainakin muistin sivuraiteille.

Suomi lähti jatkosotaan tarmoa puhkuen. Talvisodassa menetetyt alueet saataisiin takaisin tuosta vain, ja kun kerran liikkeellä oltiin, niin saman tienhän ryssän voisi ajaa Uralin taakse, pois koko Euroopasta. Kaikesta uhmakkuudesta huolimatta oli sen verran sentään realismia mukana, ettei Suomi tuohon tavoitteeseen sentään ihan yksinään uskonut pääsevänsä, mutta upean ja mahtavan Saksan rinnalla kelpasi kyllä taistella ja heidän menestyksensä myötä porskuttaisi suomalainenkin hyökkääjä.

Tästä herääkin yksi kaikkein kiinnostavimmista kysymyksistä: mitä jos Saksa olisikin pärjännyt Neuvostoliitolle? Mihin asti Suomi olisi silloin valloitustaan jatkanut ja erityisesti: mitä Suomi olisi tehnyt valloittamalleen alueelle ja sen väestölle? Saksan antama esimerkki olisi silloin ollutkin voittajan malli, jonka seuraaminen olisi saattanut olla luontevaa. Keskitysleirejähän Suomella jo oli, ja Saksa olisi varmaankin toimittanut tarvittavan määrän Zyklon B:tä asevelihintaan. Tämä ajatus kuulostaa hurjalta, mutta samalla kertaa niin luontevalta, että aktiivinen kollektiivinen unohtaminen on ihan varteenotettava vaihtoehto.

Kirjan kuudessa artikkelissa käsitellään Suur-Suomea mukavan erilaisista lähtökohdista. Oula Silvennoinen on kirjoittanut historiallisen muistin vääristymisestä, Tuomas Tepora valkoisen ja punaisen Suur-Suomen aate- ja tunnehistoriasta ennen toista maailmansotaa, Jenni kirves naisista suurta Suomea synnyttämässä sekä Suur-Suomi-aatteen uhosta ja tuhosta aikalaisten kokemana, Sari Näre Suur-Suomi-hengen nostatuksesta, hengellä pelaamisesta ja vastarinnasta ja Ville Kivimäki rintamamiesten kokemasta Suur-Suomesta. Itse pidin kiinnostavimpina Silvennoisen, Kivimäen ja Kirveen jälkimmäistä artikkelia.

Kirveen artikkelin pari viimeistä sivua ovat erityisen sopiva lopetus koko kirjalle. Siinä hän kertoo, miten entiset Suur-Suomi-kiihkoilijat saivat sodan jälkeenkin jatkaa entisissä toimissaan. Monille jaettiin korkeimpia arvonimiä ja he saivat erilaisia luottamustehtäviä siten, että toiminta sodassa näyttää olleen ennemminkin meriitti kuin taakka.

"Mutta Suomen kansa tahtoi sodan jälkeen kollektiivisesti unohtaa 'pyhän ristiretkensä luvattuun maahan', joitakin kommunisteiksi katsottuja ilmiantajia lukuun ottamatta. Kansa ymmärsi aatteen levinneen sodan aikana niin laajalle, että jos kaikki siihen uskoneet olisi pantu tilille, olisi silloin menetetty aivan liian monta vilpittömän uskon vallassa toiminutta nuorta miestä ja naista, eikä kansakunnan kestokyky olisi sitä iskua kestänyt. Siitä mistä ei voitu puhua, oli parempi vaieta."

Vilkaise myös Savannilla-blogin näkemys kirjasta!

Sari Näre & Jenni Kirves (toim.): Ruma sota

Sari Näre & Jenni Kirves (toim.): Ruma sota - Talvi- ja jatkosodan vaiettu historia

Johnny Kniga 2008, 425 sivua.

Ruma sota on osa luontevaa jatkumoa viime marraskuussa lukemani Ihmisyyden jälkeen. Olen kaivannut sellaista luettavaa, joka riistäisi sodilta kaiken, mitä joku suinkin voi niissä ihailla. Ennen kuin kukaan ehtii älähtää muistutan, että niissä ihmisissä, jotka sodissa olivat mukana pitkälti vastoin tahtoaan, on kosolti ihailemista, mutta sodassa itsessään ei. Jenni Kirves kiteyttää ajatuksen hienosti:

"Enemmän kuin juhlapuheita veteraanit tarvitsisivat taloudellista tunnustusta tehdystä työstä. Heidän panoksensa pitäisi tunnustaa sellaisena kuin se todellisuudessa oli. Suurikaan osa heistä ei päässyt tekemään sodassa erityisiä sankaritekoja. Sen sijaan heidän sankaruutensa tiivistyy siinä, että he ylipäänsä kestivät sodan raadolliset vuodet ja palasivat sotaretkiltään inhimillisyytensä säilyttäneinä miehinä, jotka perustivat perheitä ja uskoivat tulevaisuuteen yhä vieläkin, kaiken koetun jälkeen. Todellisena torjuntavoittona voidaan pitää sitä, etteivät kaikki suomalaiset menettäneet sodassa mielenterveyttään, vaan he kykenivät suuntaamaan katseensa eteenpäin ja rakentamaan jälkipolvilleen parempaa maailmaa. Se on todellista sankaruutta, eikä sillä ole mitään tekemistä ryssien tappamisen kanssa."


Ruma sota käsittelee sodan kääntöpuolia. Tässä ei rakenneta Suur-Suomea eikä lasketa, montaako vastapuolen sotilasta kukin omalla puolella vastaa, eikä liioin maalailla jännittäviä sankaritarinoita. Sen sijaan tässä käsitellään sotapropagandaa, sodan jalkoihin lapsuutensa ja nuoruutensa uhrannutta sukupolvea ja kaatuneita, jotka sankarivainajuudellaan asettivat kansakunnalle vaatimuksen, jonka täyttämiseen oli mahdotonta yltää. Käsitellään tapaa, jolla rintamalla olleet väistämättä tulivat tutuiksi kuoleman kanssa. Kerrotaan, miten niin rivimiehille kuin päällystöllekin syötettiin vahvoja huumeita järjestelmällisesti.

Omasta mielestäni kaikkein rankin osuus koskee poliittisten vankien kohtelua, eli sanalla sanoen keskitysleirejä. Poliittiseksi vangiksi saattoi joutua jo siitä syystä, että oli pari vuotta liian aikaisin esittänyt samanlaisia näkemyksiä kuin mitä myöhemmin kutsuttiin Paasikiven-Kekkosen linjaksi. Näitä vankeja pyrittiin näännyttämään nälkään, ja useiden kohdalla siinä myös onnistuttiin. Voisi sanoa, että melkoisen ankara rangaistus "rikokseen" verrattuna.

Oman osuutensa kirjasta saavat myös metsäkaarilaiset. Arkisempaan suuntaan mennään kappaleessa, joka kertoo nälkämuistoista ja pula-ajasta erityisesti elintarvikkeiden osalta. Niinikään kiinnostava on kappale sota-ajan sukupuolikulttuurista ja seksuaalisesta väkivallasta. Viimeisenä on vielä katsaus kirjailijoihin ja sodan traumaattisuuteen.

Kullakin kappaleella on oma kirjoittajansa, joskin toimittajat Jenni Kirves ja Sari Näre ovat kumpikin kirjoittanut toisenkin kappaleen, Näre vieläpä kolmannenkin. Muita kirjoittajia ovat Tuomas Tepora, Ville Kivimäki, Atte Oksanen, Ilkka Levä ja Jussi Turtiainen. Eri kirjoittajilla on erilainen tyyli ja lähestymistapa aiheeseensa, eikä kaikkien teksti ole yhtä jouhevaa luettavaa kuin muiden.

Kaikenkaikkiaan tämä oli hyvin kiinnostava kirja, ja sopi erityisen hyvin luettavaksi osissa, eikä pelkästään sen vuoksi, että kerralla ahmaistuna kyseessä on kovin rankka paketti. Omalta osaltani oivalsin tämän ansiosta muutamia asioita, kuten esimerkiksi sen, että jos joistain asioista vaietaan, niin sille on olemassa ihan hyvä syy. Sodassa kaikki osapuolet syyllistyvät tekoihin, joista ei voi olla ylpeä ja niistä vaietaan jälkipolville tarkoituksella, sillä vain mukana olleilla on mahdollisuus ymmärtää tilanteet ja tapahtumat oikein. Myös se on syytä muistaa, että monikaan ei ollut sodassa omasta tahdostaan, vaan osallistuminen oli käytännön pakko, ja kun mukana oltiin, niin sitten homma piti hoitaa asianmukaisesti.

Voin suositella tämän lukemista kaikille historiasta kiinnostuneille ja vähän itse kullekin, sillä tarjolla on tosiaan näkökulmia jotka tahtovat jäädä pimentoon etenkin juhlapuheiden jälkimainingeissa, mutta jotka silti ansaitsevat oman huomionsa. Sodista on kulunut jo seitsemisenkymmentä vuotta, nykyään jo pitäisi voida tarkastella näitäkin puolia kiihkottomasti ja asiallisesti, kuten Ruman sodan tutkijat.

Sodan rumuuteen ovat tutustuneet myös Susa P., Réa ja Kirjavinkkien Kini.