Olli Jalonen: Poikakirja
Otava 2010, 256 sivua.
Poikakirja on ehtinyt kerätä blogeissa hehkutusta sen verran, että odotin kovasti pääseväni siihen itsekin tutustumaan. Odottavan aika on pitkä, mutta kirjaston jono ei onneksi ole ikuinen. Minun kohdallani kirjailija ei tulisi pääsemään helpolla, sillä olin koko lukemisen ajan jonkinlaisen mahataudin kourissa. Ruoansulatuskanavan kummastakaan päästä ei onneksi syöksynyt mitään hallitsemattomasti, vaan kyse oli "pelkästä" mahakivusta. Sitä kuitenkin jatkui lähestulkoon tauotta, ainoastaan kivun voimakkuus vaihteli.
Kirja kuuluu juonettomien teosten osastoon. Kertojana on alle 10-vuotias koulupoika, joka kertoo elämästään lapsen silmin. Franzenin Tumman veden päällä -kirjassa lähtökohta oli hieman samanlainen, mutta siinä oli selkeänä teemana perheväkivalta, kun Poikakirja on silkkaa aikakauden kuvausta. Jälkimmäinen on haastavampi tapa, sillä juoni ei luo jännitystä tai kannattele tarinaa, vaan kaikki on pelkän kerronnan varassa. Minusta Jalonen onnistuu tehtävässään loistavasti, sillä huomasin kirjan loppupuolella, ettei minulle ole tullut kertaakaan mieleeni, että kertoja voisi olla mitään muuta kuin se koulupoika.
Tapahtumat sijoittuvat 60-luvun alkuun parin-kolmen vuoden ajanjaksolle. Itse olen syntynyt vasta reilut 10 vuotta myöhemmin, joten kaikki tietoni ajasta on tullut joko historiantunneilta samalla tavalla toisen käden tietona kuin tässä kirjassakin. Ainoa omakohtainen kosketuspinta rajoittuu musiikkiin ja Aku Ankka -lehtiin. Elokuviin ei kirjassa viitata, se olisi voinut olla vielä yksi mahdollisuus.
Kirjan tapahtumien valinta ansaitsee erityiskiitoksen. Ei ole sattumaa, ettei juonen puolesta päähenkilö Ollille tapahdu "mitään". Elo ei tietenkään ole pelkkää arkea, vaan hän törmää asioihin, jotka ovat tuttuja nykypäivänkin ihmiselle, mutta ne ilmenevät toisella tapaa. Juuri siinä onkin tämä ajankuvauksen rikkaus: vaikka lukija ei olisikaan elänyt tapahtumien aikaan, osaa hän silti vaivatta peilata niitä omaan arkeensa ja havaitsee sitä kautta aikojen ja tapojen muuttumisen. Esimerkkinä vaikkapa koulukiusaaminen; miten siihen on kunakin aikana suhtauduttu.
Blogeissa on ihmetelty, eikö tässä olisi ollut ainesta edes Finlandia-ehdokkuuteen. Sikäli minulla ei ole edellytyksiä ottaa kantaa, etten ole kaikkiin ehdokkaisiin tutustunut, mutta koska tämä on minun blogini, niin otanpa kuitenkin. Minun mielestäni olisi. En tiedä onko vastaavia ajankuvauksia jo tehty ennenkin, mutta jos on niin ei niitä liikaa ole. TV-sarja Mad Men on ansiokkaalla tavalla näyttänyt, miltä 60-luvun elämä näytti mainostoimistossa. Olli Jalonen tekee nyt saman suomalaisen koulupojan kohdalla, eikä jää mainosmiesten jalkoihin. Jos Mad Men on saanut palkintoja omassa sarjassaan, niin vastaavat tunnustukset kuuluisivat Poikakirjallekin.