Veikko Huovinen: Lemmikkieläin

Veikko Huovinen: Lemmikkieläin
WSOY 1966
Lukija: Esa Saario
Kesto: 2h 9min

A. Johnson on rikas tehtailija. Hänen yrityksensä työllistää yli 100000 henkeä, joten pikkurahasta ei totisesti ole puutetta. Hän haluaa palkata Fr. Jacobin vuodeksi palvelukseensa. Jacobin tehtävänä on asua Johnsonin olohuoneen nurkkaan rakennettavassa lasiseinäisessä kopissa. Tehtävänä ei ole mitään muuta kuin olla ja asua kyseisessä kopissa Johnsonin huviksi. Tähän ei edes liity mitään koetta tai tutkimusta, vaan kyseinen järjestely vain sattuu huvittamaan rikasta miestä. Tehtävästä tarjolla oleva palkkio on ylenpalttinen Jacobin tilanteeseen ja tehtävän ainakin näennäiseen vaativuuteen nähden.

Vaikka Johnson ikään kuin omistaa koko kaupungin, herättää hänen hankkeensa laajaa ja voimakasta vastustusta tavallisten ihmisten keskuudessa. He ilmeisesti vastustavat sitä, että ihmisen voisi tällä tavalla ostaa - tai pikemminkin vuokrata - ja alistaa ikään kuin lemmikkieläimekseen. Eikö rikkailla ole mitään häpyä? Miten he voivat kuvitella voivansa tehdä ihmisille mitä vain tahtovat?

Tässä kohtaa on syytä tarkentaa, että Jacobista toki pidetään kaikin puolin huolta. Yksityisyydestäänkään hän ei joudu täysin luopumaan, sillä lasikoppiin kuuluu erillinen makuusoppi, jossa häntä ei voida nähdä. Ainoastaan hän on fyysisesti eristetty kaikista muista ihmisistä, ja joutuu alistumaan siihen, että Johnson katselee häntä mielensä mukaan.

Minä yllätyin siitä, miten lyhyt tarina tämä lopulta olikaan. Aivan kuin Huovinen ei olisi käyttänyt ideansa potentiaalia kokonaan hyväkseen. Olen melko varma, että tästä voisi löytyä jos jonkinlaista tulkintaa, mutta sen puolen Huovinen jättää täysin lukijansa vastuulle. Toki tällaisen järjestelyn voi nähdä erilaisten tosi-tv:iden ja erityisesti Big Brotherin edeltäjänä, mutta se on vielä turhan suoraviivaista.

Mielenkiintoinen kontrasti syntyy siitä, miten Johnson käyttää rahaansa tällaiseen varsin eriskummalliseen kikkailuun, kun Jacob taas "vapauduttuaan" tyytyy hyvin yksinkertaiseen elämään, vaikka voisi palkkiollaan ryhtyä paljon muuhunkin.

Luku- tai siis kuuntelukokemuksena tämä ei ollut kovin kummoinen, mutta ajateltavaa se silti herättää, vaikken mihinkään tyydyttävään johtopäätökseen siinä päässytkään. Kenties Huoviselle kävi samoin: asetelma on eittämättä kiinnostava, mutta ehkei hänkään saanut vietyä sitä mihinkään innostavaan lopputulokseen ja jätti sen vuoksi sen ikään kuin kesken.

Veikko Huovinen: Lyhyet erikoiset

Veikko Huovinen: Lyhyet erikoiset
WSOY 1967
Lukijat: Risto Mäkelä, Jukka Puotila ja Aapo Vilhunen
Kesto: 4h 20min

Mieleeni on jäänyt joskus aikoinaan TV:ssä esitetty sarja, jolla oli sama nimi kuin tällä kirjalla. Toki ryhdyin kuuntelemaan sillä ajatuksella, että kyse olisi samoista tarinoista, joista minulle on jäänyt mieleen vain hämäriä yksittäisiä muistikuvia. Niin paljon en usko muistini kuitenkaan heittävän, etten olisi vähintäänkin tunnistanut useampaakin pätkää. Nämä olivat kaikki minulle uusia, joten selvästikin TV:ssä esitetty sarja perustui johonkin muuhun kuin tähän.

Kirjassa on siis joukko novelleja, joissa on tietysti jotain vinksallaan. Tänä päivänä tuo ei kuulostaisi kovin kummoiselta, mutta 50 vuotta sitten tilanne on oletettavasti ollut erilainen: vinksahtaneilla novelleilla on ollut vähemmän historiallista taakkaa takanaan, ja aiheet ovat ehkä helpommin tuntuneet uusilta ja erilaisilta.

Eipä sillä, kyllähän tämä kokoelma erottuu edelleen. Itselleni jäi voimakkaimmin mieleen teksti, jossa kirjailija kertoo syömistään säilykkeistä. Kenelle tuollainen voi edes tulla mieleen? No, Huoviselle ainakin, ja hyvin se tuntuu hänelle sopivankin.

Arvelen tämän kaltaisten teosten koostuvan pitkälti lastuista - ideoista, jotka eivät ole kantaneet pidemmälle, mutta on kuitenkin kirjoitettu omalta osaltaan valmiiksi ja talteen. Luulisin useilla kirjailijoilla olevan vastaavia, mutta niitä ei ehkä viimeistellä kokoelmaksi asti. Sääli, sillä nämä ovat oivallisia välipaloja.

Veikko Huovinen: Lampaansyöjät

Veikko Huovinen: Lampaansyöjät

WSOY 1970

Sivuja: 155

On mukavaa huomata, että Helmetin e-kirjavalikoimiin tulee myös tällaisia Lampaansyöjien kaltaisia kirjoja, joilla ei ole mitään tekemistä ajankohtaisuuden kanssa, enkä nyt aivan klassikostakaan puhuisi.

Kaksi kaverusta, Valtteri ja Sepe, ovat haaveilleet ja suunnitelleet hyvän aikaa lampaanlihan syömisestä. Suunnitelma on laadittu ja siirrytään toteutusvaiheeseen: he pakkaavat auton retkivarustukseen, matkustavat kohti pohjoista ja suuntaavat sattumalta valitun, mutta ennalta tiedustellun lammastilan luo, ampuvat yhden lampaan yön pimeydessä ja säntäävät karkuun nautiskelemaan saaliistaan. Lammas valmistetaan leiriolosuhteissa, ulkopuolisilta silmiltä piilossa, sillä kiinnijäämisen pelko kolkuttelee armotta mielessä.

Sitten syödään lammasta ja juodaan viinaa. Retkellä kyllä juodaan ahkerasti muutenkin, ja viime kädessä juuri se taitaakin olla koko reissun perimmäinen tarkoitus. Kaverukset ryöstävät toisenkin lampaan, mutta sen jälkeen se alkaa heitä kyllästyttää, ja lukijalle muistuu kirkkaana mieleen se tapa, jolla he alussa lampaanlihan syömisestä hekumoivat. Retki ei ole vielä lopussa, vaan miesten alkaakin tehdä mieli kalaa. Ja niin tarina muuttuukin lampaansyöjistä kalansyöjiksi.

En tiedä oliko se ollut Huovisen tarkoituksena, mutta minulle jäi sellainen vaikutelma, että tämä olikin kaupunkilaiselämän ylistyslaulu. Lampaan syömisestä maalaillaan alussa niin romantisoitu kuva, että Eedenin puutarhakin kalpenee. Kuitenkin jo parin päivän jälkeen lammas on muuttunut vihonviimeiseksi evääksi, ja erityisesti tunturipurosta saalistettu kala olisikin se autuuden huipentuma. Nämä kaverukset eivät selvästikään haaveile siitä, että saisivat pysyvästi nauttia vaikkapa lammastilallisen tai kalastajan elämästä, vaan heille on tärkeätä saada haaveilla ja myös toteuttaa noita haaveita, muttei paria päivää pidempänä jaksona. Juuri kaupunkilainenhan haaveilee maalaiselämästä ja saa siitä tarpeekseen nopeasti ja siirtyy seuraavaan kohteeseen. Kaverukset ovat selvästikin kaupunkilaisia, ja Huovinen kuvaa heidän retkeään onnellisten ihmisten onnistuneeksi reissuksi.

En tiedä, oliko Huovisella tällaista ajatusta mukana, mutta minulle se välittyi juuri näin. Maalais/eräelämä on mukavaa, mutta vain silloin kun sitä ei tarvitse tehdä yhtään pidempään kuin sattuu huvittamaan.

Veikko Huovinen: Rasvamaksa

Veikko Huovinen: Rasvamaksa

WSOY 1973

Sivuja: 141

En ollut aiemmin tutustunut Huovisen novelleihin, ainoastaan Havukka-ahon ajattelijan olen lukenut. Rasvamaksassa on 19 lyhyttä tarinaa, ja oli ilo huomata, miten leppoisan helppoa luettavaa ne ovat. Jokaisessa on selvä suoraviivainen idea, eikä juuri lisäkikkailuja. Joidenkin kertomusten kohdalla huomasin odottavani lisämausteita, mutta ne olisivat vain harhauttaneet pois varsinaisesta fokuksesta.

Yhdistävänä tekijänä valtaosassa on se, että niissä on jokin yksittäinen asia vinksallaan. Yleensä joku tekee jotain odottamatonta, kuten syö tyttöystävänsä tai huutelee sängyn alta rivoja sanoja, mutta kyse voi olla pelkästä näkökulmastakin, kuten siitä, miten vallasta syösty monarkki elelee arkeaan.

Käsitykseni mukaan tarinoihin liittyy myös toinen ulottuvuus, eli hän piikittelee aikansa ilmiöitä. Minä olen syntynyt auttamattoman myöhään tunnistaakseni kohteista enempää kuin pienen osan, joten selvästikin kirja on ehtinyt menettää osan alkuperäisestä viehätyksestään.

Toisaalta aika on tuonut mukaan toisen: nykypäivänä juuri tätä kokoelmaa ei julkaistaisi sellaisenaan, ja moni tarina olisi vähintäänkin ajantasaistettu, ellei kokonaan jätetty väliin. Vilkaiskaapa vain tuota kansikuvaakin: jos lakupötkössä ollut tyylitelty tummaihoisen pojan naama piti poistaa, niin tuskin tämän kohtalo on ainakaan yhtään sen parempi, etenkään kun on syytä olettaa lautasella olevan ihmisen lihaa tai maksaa. Minun lukemani kirja on peräisin kirjastosta, eikä siinä ole kansipapereita mukana. En yllättyisi, jos niiden puuttumisen syy olisi tuo edellä mainittu.

Ihan ok tämä kirja oli, mutta ei se minusta huovisfania saanut tehtyä. Pidän kyllä hyvistä ideoista, joita tässä oli kosolti, mutta silti kokonaisuus jäi vähän laimeaksi. Saatan kyllä antaa Huoviselle vielä tilaisuuden, mutta valmiiksi ei ole kirjaa vielä katsottuna.