Timo Hännikäinen: Taantumuksellisen uskontunnustus

Timo Hännikäinen: Taantumuksellisen uskontunnustus
Savukeidas 2007
Sivuja: 164

Taantumuksellisen uskontunnustus on esseekokoelma. Tällaisessa tekstissä haluaisi kernaasti lisätä tarkempia määreitä, mutta se ei tässä tapauksessa oikein onnistu. Kirja on lyhyt ja esseitä on yhteensä kymmenen, enkä osannut löytää niistä minkäänlaista yhdistävää tekijää. Luonnon ja ihmisen välinen suhde sentään tulee vastaan useammassakin kuin yhdessä esseessä, mutta sitä ei silti voi pitää kokoelman teemana, vaan kyse on ainoastaan kirjoittajan näkemyksestä, tosin oikeutetusta sellaisesta.

Hännikäisen mielestä ihmiskunta on ekologisessa umpikujassa. Meitä on yksinkertaisesti aivan liian paljon, ja me kulutamme tolkuttoman paljon luonnonvaroja. Mitään hyvää tai kivaa ratkaisua ei ole olemassa, vaan ainoastaan linkolamaisia radikaaleja toimenpiteitä, joista tykkää ainoastaan luonto. Siitä samasta syystä kukaan ei ole valmis tekemään päätöksiäkään. Asia on hieman samanlainen kuin rokotustenkin kohdalla: riittää, kunhan kaikki muut ottavat sen, niin minun ei tarvitse. Haluan tässä yhteydessä huomauttaa, että mainitussa valossa teknologiauskovaisuus saattaakin olla varteenotettava vaihtoehto: viime kädessä teknologian edelleen kehittyminen on ainoa mahdollisuus, joka voi edes teoriassa välttää katastrofaalisen romahduksen.

Puolet esseistä käsittelee taidetta ja erilaisia taideteoksia: elokuvia, runoutta, kirjailijoita. Tällaisten esseiden kohdalla pidän ansiokkaana sitä, jos pysyn tekstissä kiinnostuneena mukana silloinkin, kun en käsiteltävään teokseen tai taidemuotoon ole tutustunut. Jokainen Hännikäisen esseistä ei tässä onnistu, mutta esim. kolmea Michael Haneken elokuvaa käsittelevä Lääkäri ilman reseptiä sen tekee.

Esseiden kuuluu patistaa ajattelemaan, ja kernaasti myös innostaa lukemaan aiheistaan lisää. Siinä tämä kokoelma kyllä onnistuu. Siinä missä jätän Eurooppa vastaan maapallo -esseen käsittelemän EU:n perustuslakiehdotuksen suosiolla väliin, voisin hyvinkin ottaa luettavakseni Theodore Kaczynskin eli Unabomberin manifestin, jonka Hännikäinen on suomentanut. Tavallaan kirja siis mainostaa toista kirjaa, mutta kiinnostavalla tavalla, ja ottaahan Hännikäinen siinä kantaa itse asiaankin.

Vuoden 2013 top 10

Edellisten vuosien tapaan valitsen viime vuoden aikana lukemistani kirjoista kärkikymmenikön. Kirjat on siis voitu julkaista milloin hyvänsä; ainoa niitä yhdistävä ominaisuus on, että olen lukenut ne loppuun vuoden 2013 kuluessa. 

En ole yrittänyt arvioida kirjojen paremmuutta sinänsä, vaan mielikuvaani lukukokemuksen hyvyydestä. 2013 lukemistooni kuului suurempi osuus asiatekstejä kuin aiemmin, ja se näkyy myös tällä listalla. Se on toki luontevaa: koska asiatekstit ovat kiinnostaneet aiempaa enemmän, ovat myös kokemukset niistä olleet hyviä - ja toisin päin. 

Kirjat ovat paremmuusjärjestyksessä ainoastaan kahden parhaan osalta.

1. Cormac McCarthy:  Tie. Musertavan vahva kuvaus katastrofin jälkeisestä maailmasta pakottaa ajattelemaan elämää yleensäkin samoin kuin sitä, miten pienistä asioista onkaan mahdollista olla onnellinen.

2. Antti Nylén: Halun ja epäluulon esseet. Ryhdyin lukemaan tätä epäluuloisena tai jopa vihamielisenä, mutta teksti oli niin hyvää, etten voinut muuta kuin pyörtää pääni ja ihastua. Esseitä parhaimmillaan!

Jari Tervo: Esikoinen. Tämän valinnan selittää pitkälti Tervo-faniuteni. Ei ole niinkään sitä tyyliä, johon aikanaan ihastuin, mutta toisaalta kertoo mukavasti myös kirjailijan kyvystä uusiutua.

Timo Hännikäinen: Ilman. Esseitä arasta aiheesta. Jokaisella ei ole munaa kirjoittaa kirjaa siitä, että on runkkari. Hännikäinen pistää itsensä reilusti likoon ja antaa äänen niille, joita kukaan ei viitsi edes sääliä.

Ulla-Lena Lundberg: Jää. Olen itsekin yllättynyt siitä, miten paljon tähän kirjaan tykästyinkään. Omalta kohdaltani pidän tätä osoituksena siitä, miten hyvin tehty kuvaus voi itsessään riittää tekemään kirjasta hyvän.

Teemu Keskisarja: Kyynelten kallio. Erinomaisella tyylillä kirjoitettu kirja historiasta. Aihetta ei liiemmin ole tältä kantilta käsitelty, ja se onkin omiaan inhimillistämään entisaikojen ihmisiä korostamalla sitä, että samanlaiset halut heilläkin ovat olleet, vaikkei siitä koulussa olekaan kerrottu.

Tommi Uschanov: Miksi Suomi on Suomi. Suomalaisilla - kuten varmasti muillakin kansakunnilla - on itsestään sellainen käsitys, että he ovat jollain tapaa aivan erityisiä. Uschanov ruotii aihetta eri kanteilta kumoten harhaluuloja ja löytäen todellisia erityispiirteitä.

Kari Enqvist: Olemisen porteilla. Ei top10-listaa minulta ilman Enqvistiä, siltä alkaa hiljalleen tuntua. Mutta minkäs teet, kun mies kirjoittaa niin kiinnostavista aiheista ja niin hyvin, että sai tästäkin aikanaan Tieto-Finlandian.

Antti Tuomainen: Tappaja, toivoakseni. Olen näköjään tykännyt Tuomaisen alkupään tuotannosta enemmän kuin myöhemmistä, sillä myös Veljeni vartijan valitsin aikanaan top kymppiin, mutta sen jälkeen tulleista en ole niinkään syttynyt. Tämän kirjan aiheena on kosto ja sen mielekkyys - tai mielettömyys, miten vain.

Mikael Niemi: Veden viemää. Luonnonkatastrofi Ruotsissa. Mikä heitä muka uhkaisi? Ei ehkä tsunamit tai maanjäristykset, mutta pato voisi sortua samankaltaisin seurauksin. Niemen tarinat veden armoille joutuvista ihmisistä toimii armottoman hienosti.

Timo Hännikäinen: Ihmisen viheliäisyydestä

Timo Hännikäinen: Ihmisen viheliäisyydestä ja muita esseitä 

Savukeidas 2011 

Sivuja: 271 

Tämä on toinen lukemani esseekokoelma Timo Hännikäiseltä. Ensimmäinen oli Ilman, joka keskittyi pelkästään seksuaaliseen syrjäytymiseen. Tämä kokoelma on aihepiiriltään selvästi hajanaisempi, vaikka takakannessa mainitaankin sen keskittyvän "typeryyden lajiin, johon kykenee vain korkeasti koulutettu ja älykäs ihminen".

Ensimmäinen essee on nimeltään Tiedostajat, jossa Hännikäinen ruotii armottomaan tapaan ihmisiä, jotka tiedostavat moninaisia asioita ja paheksuvat niitä, mutteivät kuitenkaan tee niiden korjaamiseksi mitään. Riittää, kunhan saa päteä ja tuntea ylemmyydentunnetta niitä muita kohtaan, jotka ovat liian typeriä ja sivistymättömiä edes tiedostaakseen. Itsensä hän lukee tiedostajiin, ja panee siten heti alusta pitäen itsensä peliin. Todennäköisesti hän samalla kertaa vetää myös lukijansa mukaan, sillä oletan esseekirjallisuuden kiinnostavan juuri tämän ryhmän ihmisiä. Itseni luen samaan ryhmään, ja korvat kuumottaen jäin kiinni juuri niistä seikoista, jotka Hännikäinen tähän ryhmään yleistää.

Impivaaralaisuuden kunnianpalautuksessa Hännikäinen vastustaa monikulttuurisuutta, ja kieltämättä tekee sen hyvin järkeenkäyvästi. Siinä sivussa nostetaan esiin myös maahanmuuttokriittisyyttä, tai -vastaisuutta, ihan miten vain, samalla kun yritetään kohottaa kansallista identiteettiäkin.

Yhdessä lyhyehkössä esseessä saamme varsinaisen aiheen lisäksi kuulla siitä, millainen vaikutus Ilman-kirjalla oli Hännikäisen menestykseen naisten keskuudessa. Se kieltämättä jäikin kiinnostamaan.

Järkiavioliitto koneiden kanssa käsittelee tekniikan kehittymistä. Sen on luvattu mullistavan maailmaa ja tekevän elämästä autuasta, mutta Hännikäisen mielestä lupaukset ovat vahvasti ylimitoitettuja. 1950-luvun lopulta hänen mukaansa tekniikka on lähinnä monimutkaistunut, esim. kännykät ja internet olivat olemassa jo 1980-luvulla, ne vain tunnettiin eri nimillä. On totta, että monien nykypäivän teknisten sovellusten perusta on keksitty jo vuosikymmeniä sitten. On kuitenkin vahvasti eri asia keksiä joku ilmiö tai muotoilla teoria sen takana, kuin päästä hyödyntämään sitä arkipäiväisessä tekniikassa. On ihmeellistä vähättelyä rinnastaa 80-luvun ARPAnettiä ja liikuteltavia puhelimia 2000-luvun webiin ja kännyköihin. Vaikka valtaosa netin liikenteestä onkin pornoa, some-höttöä ja videoita söpöistä kissoista, ei tiedonvälityksen mullistusta ole mahdollista sivuuttaa. Tämä on yksityiskohta, mutta nakertaa valtavasti koko esseen uskottavuutta.

Kolmas valtakunta ja Dorian Gray käsittelee natsismia esteettiseltä kannalta. Ihan vain esimerkkinä voi mainita vaikkapa sen, että jossain vaiheessa tulevaisuudessa hakaristejä voi painaa t-paitoihin ilman, että kukaan pitää sitä millään tavalla loukkaavana tai erikoisenakaan. Miksi kukaan haluaisi tehdä niin, miksei niin voi tehdä ja milloin voisi ajatella, siinä osa tästä esseestä.

Näiden lisäksi kirjassa on vielä kolme esseetä, jotka käsittelevät mm. maanpuolustusta ja kirjan nimessäkin mainittua ihmisen pahuutta - ei kun siis viheliäisyyttä.

Pidän edelleen kovasti Hännikäisen kirjoitustavasta, sillä hän panee edelleen itsensä vahvasti likoon, vaikkei tässä keskitykään itseensä enää yhtä paljon kuin Ilman-kokoelmassa. Teksti on ymmärrettävää ja sujuvaa, takaisinpäin ei joudu palaamaan tajutakseen mistä juuri tulikaan lukeneeksi.

Enpä osaa lisätä oikein muuta kuin sen, että onneksi minulla on vielä Hännikäisen esseitä lukemattakin!

Timo Hännikäinen: Ilman

Timo Hännikäinen: Ilman 

Savukeidas 2009 

Sivuja: 201 

Tämä kirja tuli vastaan niin Antti Nylénin kuin Tommi Melenderinkin esseissä, joten tokihan minun piti sekin lukea. Kirjassa on seitsemän esseetä, jotka kaikki käsittelevät seksuaalista syrjäytymistä joltain kantilta. Kirjoittaja on pannut itsensä varsin vahvasti likoon, ja käyttää häpeilemättä itseään esimerkkinä. Tässä yhteydessä häpeän voisi äkkiseltään ajatella tarkoittavan sitä, että hän paljastaa joitain erikoisia seksuaalisia mieltymyksiään, mutta niin ei asia suinkaan ole. Hän kaipaisi ihan tavallista heterovaniljaseksiä, muttei ole saanut sitä moneen vuoteen. En muista, milloin olisin lukenut jonkun kirjoittaneen vastaavaa omalla nimellään. Se onkin kiinnostavaa, miten elämme läpierotisoituneessa yhteiskunnassa, missä voi melko huoletta puhua mistä vain seksiin liittyvästä, paitsi siitä, että on ilman.

Kausia helvetissä -esseessä Hännikäinen kertoo, miten pahalta haluissaan kärvistely on välillä tuntunut. Sen yhteydessä hän ehdottaa, että apteekeissa pitäisi reseptivapaasti myydä "jarrua", joka soisi epäsuoran helpotuksen välillä. Ajatus kuulostaa hyvältä. Miehethän tunnetusti ajattelevat seksiä 1-60 sekunnin välein, ja on olemassa tilanteita, jolloin siihen kuluvan keskittymiskapasiteetin voisi ihan mielellään käyttää johonkin tähdellisempäänkin. Tämä tosin pitää paikkansa kaikenlaisten "jarrujen" suhteen, sillä varmasti vieläkin enemmän kysyntää löytyisi valmisteille, jotka näppärästi veisivät pois himon esimerkiksi ruokaan, tupakkaan tai pelaamiseen.

Esseet käsittelevät aihetta mukavan monipuolisesti, vaikka kautta linjan lukijalla pysyykin mielessä se, että viime kädessä Hännikäinen kirjoittaa vain itsestään. Esimerkiksi kysymys siitä, eikö maksullinen seksi voisi tuoda vastausta ongelmaan, kaatuu puhtaasti hänen omiin mieltymyksiinsä: tarve ei ole pelkästään mekaaniselle suoritukselle, vaan myös läheisyydelle ja tunteille. Jollekin toiselle se sen sijaan voisi olla helppo ratkaisu, tosin silloinhan ei pitkää kuivaa kautta luultavasti ikinä pääsisi muodostumaankaan.

Pariutumisen malleja -esseessä puolestaan tulee esiin se, miten järjestetyt avioliitot näyttävät olevan luonteeltaan kestävämpiä kuin vapaasti valitut, joskin se voi johtua myös paikallisesta kulttuurista. Itselleni tuli mieleen, että vapaan parinmuodostuksen heikkoutena näyttää olevan se, että parisuhteeseen heittäydytään ihastumisen tai rakastumisen kiihkossa, mikä tunnetusti on omiaan sumentamaan harkintakykyä. Järjestetyissä liitoissa puolestaan on vahvasti järki mukana, vaikkei luultavasti aina kohdistukaan yksinomaan pariskunnan yhteiselon optimointiin.

Tähän nähden erilaiset sinkku- ja treffisivustot voivat toimia kiinnostavana välimuotona, olettaen että käyttäjillä on alusta pitäen päämääränä kestävän parisuhteen löytäminen, ja kestävällä tarkoitan sellaista, joka kestää ainakin lasten aikuisuuteen saakka. Ravintoloiden lihatiskimäisyys johtaa ulkoisten ominaisuuksien ylikorostumiseen ja sopii siten ainoastaan täydellisen pinnallisille ihmisille (joita heitäkin epäilemättä on). Treffisivustolla sen sijaan hakijoilla on mahdollisuus tehdä esikarsintaa perustuen sellaisiin kriteereihin, jotka lihatiskin kautta tulisivat esiin vasta sitten, kun on jo liian myöhäistä, tai vähintäänkin karsintaprosessi muuttuisi toivottoman hitaaksi. Yksi ainoa rasti oikeassa ruudussa voi jo kertoa, että tämä prinssi ei voi olla se oikea.

Kokonaan toinen juttu onkin sitten se, onko parisuhteen pituus tavoittelemisen arvoinen asia, eli tuottavatko ne enemmän onnellisuutta ja parempia tai onnellisempia lapsia. Tästä seikasta on helppo heittää mutuarvauksia, mutta se ei riitä tarkastelun perusteeksi.

Lasken aina positiiviseksi ominaisuudeksi sen, jos kirja herättää ajatuksia. Edelliset kolme kappaletta osoittavat, että tämän kohdalla niin ainakin kävi :) Mielestäni Hännikäinen ei ainakaan tämän kokoelman perusteella ole yhtä taitava kirjoittaja kuin Nylén tai Melender, mutta he ovatkin nostaneet riman todella korkealle, eikä hänen suinkaan tarvitse mitään hävetä. Toisaalta en ole yhtään varma, olisivatko nämä tekstit edes toimineet yhtä hyvin "hienommin" kirjoitettuina. Nyt ne olivat oikein sujuvaa luettavaa, eikä ajatusten seuraaminen vaatinut yletöntä pinnistelyä.

Jos katsoo blogini viimeaikaisia merkintöjä, voi panna merkille esseiden ilmestyneen vahvasti kuvaan. Olen aika vahvasti hurahtanut niihin, ja jatkoakin on luvassa. Seuraava Hännikäisenkin kokoelma on jo pöydän kulmalla odottamassa, mikä kertokoon oman viestinsä suhtautumisestani tähän kirjaan.