Jan Guillou: Suuri paljastus

Jan Guillou: Suuri paljastus
Suomennos: Arvi Tamminen
Like 2004, alkup. 1974
Sivuja: 295

Guilloun Pahuus on parhaita lukemiani kirjoja, ja sen vuoksi tulin ottaneeksi Suuren paljastuksen kirjaston hyllystä hetken mielijohteesta.

Päähenkilö kirjoissa on sama. Suuri paljastus on kirjoitettu monta vuotta ennen Pahuutta, mikä selittää osaltaan sitä, miksi Pahuuden tapahtumiin viitataan kirjassa niinkin vähän, vaikka paljastukset ajallisesti tapahtuvatkin vasta myöhemmin. Myöhemmin kirjoittamassaan esipuheessa kirjailija itsekin toteaa käsitelleensä sisäoppilaitostaan kevyesti.

Erik Ponti on oikeustieteen ylioppilas ja tähtää professorin uraan. Kesällä olisi kuitenkin kiva lomailla, ja matkakassaansa lihottaakseen hän tulee tarjonneeksi erästä tarinaa lehdelle, joka julkaiseekin sen mielellään. Erik osoittautuu erinomaiseksi toimittajaksi ja jääkin lehden palvelukseen.

Kirjan nimi viittaa epämääräiseen suureen paljastukseen, josta toimittajat haaveilevat, ja tietysti myös Erik heidän joukossaan. Kirjan aikana hän ehtii sellaisia tehdäkin, mutta kaikki eivät erinäisistä syistä päädy lehteen asti. Sekä paljastukset että toimittajan työ kuulostavat uskottavilta, mikä ei ole yllättävää ottaen huomioon sen, että Guillou on itse työskennellyt toimittajana. Miten paljon kirjassa on keksittyä ja paljonko tositapahtumia, jää hämärän peittoon.

Ajallisesti kirja sijoittuu yli 40 vuoden taakse. Toimittajan työn osalta maailma näyttää muuttuneen valtavasti tiedonvälityksen mullistumisen myötä. Olisi ihan kiinnostavaa tietää, kuinka pitkälti kirjassa on vielä ajankohtaisuutta nykypäivänä. Uutistoimittajien työssä muutos on epäilemättä suurin, mutta Erik kirjoittaakin aikakauslehteen ja kuvittelen juttujen olevan sen kaltaisia, joiden eteen joutuisi nykypäivänäkin näkemään vaivaa.

Tämä oli hauskaa luettavaa, ja tarkoitettukin sellaiseksi. Huomattavasti kevyemmällä otteella tehty kuin Pahuus, eikä varmasti jääkään yhtä mieleenpainuvaksi. Arvelen palaavani Erik Pontin pariin vielä joskus, täytyyhän minun saada nähdä, mitä tämän jälkeen tapahtui.

Vuoden 2011 top 10

Viime vuoden tapaan valitsen tämän vuoden aikana lukemistani kirjoista kärkikymmenikön. Kirjat on siis voitu julkaista milloin hyvänsä; ainoa niitä yhdistävä ominaisuus on, että olen lukenut ne loppuun vuoden 2011 kuluessa. Yhteensä kilpailijoita on mukana 94; romaaneja, novellikokoelmia ja tietokirjoja. Sarjakuvia en ole laskenut mukaan, koska en ole niitä myöskään arvostellut.

Vuoden kuluessa olin merkannut 25 kirjaa potentiaalisiksi top-listalaisiksi, mutta mm. kaikki Arto Salmiset niputan yhteisen otsikon alle, jolloin jäi jäljelle 19 merkintää karsittavaksi kymmeneksi. Kaksi viimeistä mukaan päässyttä tulivat valituksi pääosin julkaisuvuotensa perusteella ohittaen tänä vuonna julkaistuja kirjoja. Asetin iän uutuuden edelle siksi, että tulossa on vielä mm. Blogistanian Finlandiaehdokasasettelu, jolta varmasti löytyy näitä pois pudonneita, kun vanhempien kohtalona on vaipua unholaan, jollei niistä muistuteta.

Seuraava lista ei ole missään järjestyksessä muuten kuin ensimmäisen merkinnän kohdalla. Kymmenikkö ei välttämättä edusta kymmentä absoluuttisesti parhaaksi kokemaani kirjaa tältä vuodelta, sillä olen halunnut ottaa mukaan eri tyyppisiä kirjoja. Ehdoton kärki sitä paitsi olisi tylsää luettavaa Salmisen vallatessa kärkisijat.

1. Arto Salminen: Ei-kuori. Ei-kuori saa kunnian edustaa kaikkia Arto Salmisen kirjoja, joiden löytyminen on minulle ehdottomasti kirjavuoden merkittävin tapahtuma. Toivon hartaasti vielä löytäväni jonkun kirjailijan, jonka teokset tekisivät yhtä vahvan vaikutuksen, mutta hieman pessimistinen olen sen suhteen. Kenties maun kehittymisen myötä.

Hilkka Ravilo: Mesimarjani, pulmuni, pääskyni. Tässä toinen kirja, joka edustaa kirjailijaa yleensä. Ravilo löytyi vuoden aikana hieman ennen Salmista, ja olin jo valmistautunut hehkuttamaan häntä samaan tapaan. Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että Ravilon kirjoja olen säästänyt tarkoituksella, yksi teos on mm. odottanut puhelimessani e-kirjana lukuvuoroa jo puolen vuoden ajan.

Jan Guillou: Pahuus. Tämä teki luettuani todella vahvan vaikutuksen. Kirja on varsin väkivaltainen, mutta se kaikki esitetään pelkästään alleviivatakseen koko ilmiön mielettömyyttä. Pisteitä myös siitä, että Gandhin mallin mukainen väkivallaton vaihtoehto nostettiin esiin, mutta yhteisö ei ollut siihen valmis.

Juri Nummelin (toim.): Verenhimo. Vuoden suurin yllättäjä. Kauhu ei ole perinteisesti kuulunut lukemistooni, mutta tästä novellikokoelmasta pidin huomattavan paljon. Novellikokoelmaksi se on pitkä - yli 400 sivua - eikä mieleeni jäänyt heikkoja kohtia lainkaan. Vieläkin tahtoo ihmetyttää, miten paljon tästä tykkäsinkään!

Jonathan Glover: Ihmisyys. Tämä ei ollut niinkään nautittava lukukokemus, mutta vaikutuksen se teki. Kirjoittaja on nähnyt paljon vaivaa, ja katsaus aiheeseen on perinpohjainen. Sisältönsä puolesta tietokirjojen ykkönen tänä vuonna.

Esko Valtaoja: Kotona maailmankaikkeudessa. Jos edellinen tuli valittua sisältönsä perusteella, niin tämä edustaa sitten tietokirjoja lukunautinnon puolesta. Valtaoja osaa kirjoittaa aiheestaan kiinnostavasti. Vaikka aihe onkin kovaa tiedettä, hän pehmentää sen kaikkien luettavaan muotoon. Hänen kirjansa tuskin ovat suuressa vaarassa hautautua unholaan, sillä alallaan ne hakevat Suomessa vertaistaan.

Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras. Scifi-osaston edustaja. Olen useaan otteeseen miettinyt, tykkäsinkö tästä kirjasta lopulta ja kuinka paljon. Joka tapauksessa se on jäänyt muistiin niin hyvin, että pidän sijoitusta tällä subjektiivisella listallani oikeutettuna. Korkealentoisia tulevaisuudennäkymiä siinä maalailtiin, mutta sopivan järkeenkäyvällä tasolla. Teknologian kehitys ei vaikuttanut joiltain osin pysähtyneeltä kuten esim. joissain elokuvissa. Jos tässä kirjassa olisi räjähdys avaruudessa, niin siitä ei kuuluisi ääntä.

Jari Tervo: Layla. Tervo-fania hemmoteltiin tänä vuonna, kun kirjailijalta tuli jälleen sen tasoinen kirja jota häneltä on lupa odottaakin Koljatti-välisoiton jälkeen. Ei kaipaa enempää perusteluja.

Jussi Valtonen: Siipien kantamat. Tämä tuli mukaan aivan "kilpailun" kalkkiviivoilla. Taistelu mm. Metsäjätin kanssa oli tiukka, mutta ratkesi lopulta juuri sen johdosta, että jälkimmäinen oletettavasti saa sijansa Blogistandia-ehdokkaiden joukossa. Toisaalta lukukokemus oli myös niin tuoreessa muistissa, että sivuuttaminen olisi ollut vaikeaa.

Erik Wahlström: Jumala. Mieleenpainuva, erilainen, hauska. Edellisen kanssa tämä oli suuressa vaarassa pudota pois, mutta juuri nuo kaksi ensimmäistä adjektiivia nostivat sen mukaan. Tämä myös toteuttaa sitä tärkeää kirjallisuuden tehtävää, eli uskaltaa puhua tabuistakin sellaiseen sävyyn, joka ei kaikille ehkä olisi sallittua.

Jan Guillou: Pahuus

Jan Guillou: Pahuus

WSOY 1996, 338 sivua.

Ensimmäiseksi täytyy esittää kiitokset Sonjalle siitä, että sai minut kiinnostumaan tästä kirjasta. Näköjään se löytyy Keskisuomalaisen 100 kirjan listaltakin, mutta tuskin olisi päätynyt luettavakseni ilman sopivasti julkaistua arvostelua. Verenhimon luettuani olin jo aika varma, että siinä olisi paras kirja jonka tänä vuonna luen, mutta haastaja tulikin vastaan heti ensimmäisen kulman takaa.

Erik on 14-vuotias tukholmalaispoika, jonka sadistinen isä pahoinpitelee tätä päivittäin. Poika on oppinut kestämään kipua ja koulussa tullut taitavaksi tappelijaksi. Liiankin taitavaksi, sillä taito on tuonut hänen rystysensä täyteen etuhampaiden jättämiä arpia ja koulujengin johtajuuden. Jengin sorruttua ylilyöntiin Erik erotetaan koulusta ja hänen äitinsä lähettää pojan isältä turvaan yksityiskouluun. Erik päättää jättää väkivallan taakseen, mutta eliittikoulussapa vallitsevatkin aivan omanlaisensa säännöt. Eteen tulee vaikea tilanne, kun opettajat sulkevat silmänsä jatkuvalta simputukselta, ja puolustautuminenkin on tehty mahdottomaksi. Ainakin melkein...

Pahuudessa on paljon väkivaltaa, mutta läpi koko tarinan Erik yrittää sitä välttää viimeiseen saakka. Loppujen lopuksi kirjassa on kyse paljon muustakin kuin yksityiskoulun idioottimaisesta simputusperinteestä. Koulu on helppo nähdä yhteiskuntana pienoiskoossa, jossa epäoikeudenmukaisuuden ilmiöt nousevat esiin puhtaimmillaan. Millaisia keinoja nuoremmilla oppilailla on olemassa, jos säännöt on laadittu pitämään vain vanhimpien puolta? Ei ole suuri yllätys, että Gandhin nimi tulee esiin poikien pohtiessa ratkaisujaan. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että Gandhin väkivallaton kapina olisi toiminut, mutta se vaatisi taakseen kokonaisen "kansanliikkeen", eli tuen nuorten oppilaiden enemmistöltä.

Vaikka kirja onkin omaelämänkerrallinen, mikä on ikävä kuulla, se sisältää myös yhteiskunnallista kritiikkiä. Ei liene sattumaa, että simputtajat kuuluvat siihen yhteiskuntaluokkaan, joka on tottunut saamaan kaiken valmiina. Käskemään, komentamaan, johtamaan. Olemaan vallassa. Valta turmelee, ja kun valta siirtyy isältä pojalle, niin turmeluskin juurtuu syvälle. Yksityiskoulu esitetään ilmapiiriltään niin vastenmielisenä paikkana, ettei sinne voi edes haluta muut kuin sellaiset, jotka on pienestä pitäen sellaiseen kasvatettu.


Pahuus on väkivaltainen kirja. Jos väkivallasta lukeminen tuntuu ylitsepääsemättömältä, niin tämän kirjan voi jättää väliin. Muussa tapauksessa sitä ei todellakaan tule jättää väliin vaan hankkia käsiinsä ja laittaa saman tien lukupinonsa päällimmäiseksi.  Lopussa lukija palkitaan katarsiksella, joka jo yksinään riittäisi lukemisen motiiviksi.