Vuoden 2014 top 10

Vuodenvaihde. On siis aika muistella kulunutta vuotta ja kirjata muistiin kärkikymmenikkö. Valittuja kirjoja yhdistää siis vain se, että olen lukenut ne loppuun vuoden 2014 aikana. Kirjojen julkaisuajankohdalla ei ole asian kanssa mitään tekemistä.

Kyse ei myöskään ole objektiivisesta hyvyydestä, vaan mielikuvastani lukukokemuksen hyvyydestä. Mieleenpainuvuus lasketaan tässä yhteydessä myös eduksi, sillä se on väistämättä vaikuttanut siihen, miten hyvin lukukokemus on jäänyt muistiin ja on edes arvioitavissa.

Näköjään vuosi oli hyvä, sillä luin vähemmän kuin muutamana aiempana vuotena, mutta silti mieleen jäi monta kirjaa, jotka olisin halunnut mainita top-listalla, mutta kymmenen joukossa ei vain ollut tilaa. Voisihan se määrä toki olla muutakin kuin kymmenen, kenties harkitsen sitä sitten seuraavalla kerralla. 

Varsinaista paremmuusjärjestystä en ole laatinut, mutta kolme ensimmäistä ovat yli muiden.

Kari Enqvist: Ensimmäinen sekunti. Enqvist on ollut mukana jokaisella top-listallani, mutta ensimmäistä kertaa aivan kärkipaikalla. Kirja onnistui lunastamaan kaikki siihen lataamani odotukset, joita oli kertynyt varsin paljon. Katsaus tuoreeseen tietoon kosmologian saralta. Hurjan vaikeita asioita ymmärrettävästi selitettynä.

Elina Lappalainen: Syötäväksi kasvatetut. Vahva kirja siitä, miten ruokamme on elänyt elämänsä. Itseoikeutetusti listan kärkipäässä. Tämä pitäisi lukea joka vuosi uudestaan, ihan muistutuksen vuoksi.

Erik Axl Sund: Varistyttö-trilogia. Pidän näitä kolmea kirjaa yhteensä yhtenä teoksena. Koukuttavuudessaan vertaansa vailla. Jos kaikki kirjat tempaisisivat mukaansa yhtä tiukasti, olisivat muut harrastukset tarpeettomia.

Heikki Aittokoski: Narrien laiva. Toinen vahva kirja, joka kertoo muutaman asian, jotka maailmassa ovat menneet pieleen. Muistuttaa hyvin ns. ensimmäisen maailman ongelmista.

Tommi Liimatta: Rautanaula. Liimattaa parhaimmillaan! Tommi hoi, tässä lukijan toive: jätä Jeppis yksittäiseksi kokeiluksi ja jatka Rautanaulan osoittamalla tiellä. 

Hanna Nikkanen & Antti Järvi: Karanteeni. Kertoo AIDSin saapumisesta suomeen. Jäi mieleeni erityisen hyvin onnistuneena tietokirjana.

Antti Nylén: Vihan ja katkeruuden esseet. Nylén on niitä kirjoittajia, jotka osaavat kirjoittaa kiinnostavasti sellaisistakin aiheista, joita lukija ei tunne eikä ole edes kiinnostunut. 

Anna-Leena Härkönen: Kaikki oikein. Tarina siitä, miten kaikki haluavat voittaa lotossa, mutta kukaan ei halua olla lottovoittaja.

Rosa Liksom: Väliaikainen. Aivan loistavaa lyhytproosaa elämän rosoiselta puolelta.

Turo Kuningas: Työkalupakki. Esseitä, tai mieluummin lyhytproosaa tämäkin. Hetken mielijohdelöytö kirjastosta. Kuningas on nimensä veroinen luonnehtiessaan asioita.

Kari Enqvist: Ensimmäinen sekunti

Kari Enqvist: Ensimmäinen sekunti - silminnäkijän kertomus
WSOY 2014
Sivuja: 209

Tämän blogin lukijoille ei pitäisi olla tarvetta esitellä Kari Enqvistiä, siksi monta kertaa miehen nimi on tullut täällä mainituksi. Hänet tunnetaan mm. kosmologian ja teoreettisen fysiikan professuureista, mutta lukevan yleisön kannalta tärkeimmät ansiot liittyvät tieteen popularisointiin. Hän ei ole aiemminkaan kaihtanut haastetta tarttua vaikeasti ymmärrettäviin ja vielä vaikeammin selitettäviin aiheisiin, mutta Ensimmäinen sekunti nostaa riman vieläkin korkeammalle.

Kirjan nimi viittaa tietysti maailmankaikkeuden ensimmäiseen sekuntiin. Aivan puhtaasti siihen ei keskitytä, sillä esimerkiksi kosminen mikroaaltotausta syntyi vasta noin 380000 vuotta vanhassa universumissa, mutta siihen liittyvät pikkuruiset vaihtelut ovat peräisin ensimmäisen sekunnin ajalta. (Tässä yhteydessä täytyy sivuhuomautuksena sanoa, että ne vaihtelut eivät ole aivan merkityksettömiä, sillä ilman niitä niin tätä blogia kuin sen lukijoitakaan ei olisi olemassa.)

Ennen kuumaa alkuräjähdysvaihetta maailmankaikkeus laajeni eksponentiaalisesti, nopeudella joka ylittää valonnopeuden dramaattisesti. (Tässäkään kohdassa ei ole tarvetta älähtää, sillä Enqvist on myös kuullut siitä, ettei minkään pitänyt voida liikkua valoa nopeammin, ja käsittelee kyllä senkin seikan.) Tätä vaihetta kutsutaan inflaatioksi, ja se on hyvin keskeinen käsite tässä kirjassa. Se on toki tullut vastaan useassa kirjassa aiemminkin, mutta ennen Enqvistiä selitykset ja kuvailut ovat jääneet ohuenpuoleiseksi. Pelkkä maininta valoa nopeammasta laajenemisesta ei lopulta kerro vielä paljoakaan, ja minusta pelkkä inflaation selittäminen arkijärkeenkäyvin vertauskuvin olisi jo riittävä syy kirjan lukemiselle.

Kosmologia on varsin nuori tieteenala, ja viimeisen 20 vuoden aikanakin on tapahtunut varsin paljon edistystä. Esim. Stephen Hawkingin Ajan lyhyt historia on kirjoitettu jo vuonna 1988, minkä jälkeen on paljon ehtinyt muuttua. Vaikkapa Higgsin hiukkanen on ehtinyt löytyä, ja inflaation tapahtuminen varmistua, molemmat asioita, jotka Hawkingin kirjassa ovat olleet vasta mahdollisuuksia. Kosmologian nopea edistyminen vaatii tällaisen kirjan kirjoittamista kohtalaisen usein, muuten turhan paljon tuoretta tietoa jää hyödyntämättä.

Ensimmäinen sekunti ei ole pelkkä tapahtumien ja fysiikan kuvaus. Sellaisellakin kirjalla voisi olla ansioita, mutta se olisi väistämättä kovin raskasta luettavaa jatkuvan keskittymistarpeen vuoksi. Silminnäkijän kertomus on tarinan toinen puoli, missä Enqvist kertoo siitä, miten tutkimus on nykyiseen käsitykseen päätynyt. Sen lisäksi, että tämä rytmittää kertomista hyvin, on se varsin kiinnostavaa muutenkin.

Minä odotin kovasti tätä kirjaa heti ensimmäisestä hetkestä alkaen, kun kuulin sen olevan tulossa. Odotuksiini vastattiin täysin, ja erityismaininnan ansaitsee se, että Enqvist on jättänyt suosiolla väliin monet sellaiset asiat, joita voisi pitää esitietovaatimuksina, mutta jotka ovat erinomaisesti käsitelty mm. hänen omissa aiemmissa kirjoissaan. Takakannessa onkin kärjistetty heitto "Ensimmäisen sekunnin jäkeen ei ole tapahtunut mitän mielenkiintoista." Ehkei se aivan täysin pidä paikkaansa, mutta niitä myöhempiä tapahtumia on tosiaan käsitelty lukemattomia kertoja ennenkin. Niiden osalta ei ole mitään uutta kerrottavaa, eikä pelkkään kertaukseen ole tarvetta.

Helsingin kirjamessuilla oli tämän kirjan tiimoilta järjestetty lukupiiri. Kirjailijan lisäksi lavalla oli neljä humanistia ja yksi luonnontieteilijä, jotka olivat "esikeskustelijoina". Ilmeisesti kukaan heistä ei ollut lukenut Enqvistin aiempia kirjoja, mitä pidin pikkuisen pettymyksenä. Heidän kokemuksensa painottui pitkälti juuri esitietojen puuttumiseen, mikä vahvisti omaakin käsitystäni siitä, ettei tätä ole syytä rynnätä lukemaan aivan kylmiltään. Jos vaikkapa edellä mainittu kosminen mikroaaltotausta on tyystin tuntematon ja inflaation käsitekin tullut vastaan vain taloustieteessä, niin suosittelen aloittamaan Enqvistin aiemmista kirjoista. Uuta tietoa voi olla kiva lukea, mutta takuulla tästä saa paljon enemmän irti, jos voi edes kuvitella ymmärtävänsä suurimman osan. Tehdään pieni testi. Sivulla 192 lukee seuraavasti: "[Vapaa] Neutroni on nimittäin epästabiili: se hajoaa keskimäärin 890 sekunnissa protoniksi, positroniksi ja neutriinoksi." Onko tuossa väitteessä jotain vikaa?

En voi olla ihailematta sitä, miten hyvin Enqvist onnistuu hyvin vaikeiden asioiden kuvaamisessa pelkkien analogioiden kautta, ilman ainuttakaan kaavaa. Tai no, taitaa sieltä yhden kerran löytyä E=mc^2, mutta sekin vain mainintana siitä, että kyse on fysiikan tunnetuimmasta kaavasta. Voisin kuvitella, että kiusaus käyttää kaavoja on paikoitellen ollut suuri, mutta niitä ilman selviäminen on hyvä asia, sillä kaavoihin liittyvä matematiikka olisi joka tapauksessa luotaantyöntävän vaikeaa.

Lopuksi vielä tässä blogissa harvoin nähty tapaus, eli kuva jostain muustakin kuin vain kirjan kannesta. Ilmeeni kuvastakoon sitä, miten paljon tästä kirjasta pidin.

Jori ja Kari

Kari Enqvist: Vien rucolan takaisin

Kari Enqvist: Vien rucolan takaisin
WSOY 2004
Sivuja: 153 

Kari Enqvistin kirjat ovat olleet minulle mieluisaa luettavaa, ja nyt ne alkavat olla hiljalleen olla lopussa. Tämänkertainen kirja on kokoelma esseitä vailla sen kummempaa yhdistävää teemaa, eli tässä ei pysyttäydytä edes pelkästään luonnontieteissä.

Mukana on mm. Epäintellektuaalisen elämäkerran sirpaleita, joka nimensä mukaisesti on jonkinlainen elämäkerta; Pariisilaismietteitä, jota myöskin nimi kuvaa hyvin sekä nimiessee Vien rucolan takaisin, jossa Enqvist kulkee mielikuvissaan Suomesta aina Välimeren rannalle saakka. Nämä kaikki ovat omiaan kertomaan jotain kirjoittajastaan, mutta muutoin en niistä kauheasti innostunut. Tämänkin
kokoelman kohdalla vahvinta antia ovat jälleen kerran ne esseet, joissa kirjoittaja on omimmalla alueellaan, eli fysiikan parissa. Kun Einstein ei keksinyt suhteellisuusteoriaa on hauska skenaario siitä, miten historia olisi saattanut muuttua, jos suhteellisuusteoria olisikin jäänyt aikanaan keksimättä.

Selittelen jälkeenpäin näyttää niin ikään pakolliselta esseeltä Enqvistin kirjoissa, eli tässä hän jälleen yhden kerran kertoo näkemyksestään siitä, miten jumalalle ei luonnontieteessä ole sijaa. Omalta osaltani jätän kommentoinnin väliin, olen ehtinyt tehdä sen jo riittävän monta kertaa.

Kirjan voisi summata sanoen, että tämä on tuttua Enqvistiä. En suosittele ensikosketukseksi kirjailijaan, mutta niille, jotka hänen tekstejään jo ovat lukeneet, tietävät mitä saavat. Jos ei ole ehtinyt kyllästyä, niin tykkää tästäkin. Minä pidin.

Vuoden 2013 top 10

Edellisten vuosien tapaan valitsen viime vuoden aikana lukemistani kirjoista kärkikymmenikön. Kirjat on siis voitu julkaista milloin hyvänsä; ainoa niitä yhdistävä ominaisuus on, että olen lukenut ne loppuun vuoden 2013 kuluessa. 

En ole yrittänyt arvioida kirjojen paremmuutta sinänsä, vaan mielikuvaani lukukokemuksen hyvyydestä. 2013 lukemistooni kuului suurempi osuus asiatekstejä kuin aiemmin, ja se näkyy myös tällä listalla. Se on toki luontevaa: koska asiatekstit ovat kiinnostaneet aiempaa enemmän, ovat myös kokemukset niistä olleet hyviä - ja toisin päin. 

Kirjat ovat paremmuusjärjestyksessä ainoastaan kahden parhaan osalta.

1. Cormac McCarthy:  Tie. Musertavan vahva kuvaus katastrofin jälkeisestä maailmasta pakottaa ajattelemaan elämää yleensäkin samoin kuin sitä, miten pienistä asioista onkaan mahdollista olla onnellinen.

2. Antti Nylén: Halun ja epäluulon esseet. Ryhdyin lukemaan tätä epäluuloisena tai jopa vihamielisenä, mutta teksti oli niin hyvää, etten voinut muuta kuin pyörtää pääni ja ihastua. Esseitä parhaimmillaan!

Jari Tervo: Esikoinen. Tämän valinnan selittää pitkälti Tervo-faniuteni. Ei ole niinkään sitä tyyliä, johon aikanaan ihastuin, mutta toisaalta kertoo mukavasti myös kirjailijan kyvystä uusiutua.

Timo Hännikäinen: Ilman. Esseitä arasta aiheesta. Jokaisella ei ole munaa kirjoittaa kirjaa siitä, että on runkkari. Hännikäinen pistää itsensä reilusti likoon ja antaa äänen niille, joita kukaan ei viitsi edes sääliä.

Ulla-Lena Lundberg: Jää. Olen itsekin yllättynyt siitä, miten paljon tähän kirjaan tykästyinkään. Omalta kohdaltani pidän tätä osoituksena siitä, miten hyvin tehty kuvaus voi itsessään riittää tekemään kirjasta hyvän.

Teemu Keskisarja: Kyynelten kallio. Erinomaisella tyylillä kirjoitettu kirja historiasta. Aihetta ei liiemmin ole tältä kantilta käsitelty, ja se onkin omiaan inhimillistämään entisaikojen ihmisiä korostamalla sitä, että samanlaiset halut heilläkin ovat olleet, vaikkei siitä koulussa olekaan kerrottu.

Tommi Uschanov: Miksi Suomi on Suomi. Suomalaisilla - kuten varmasti muillakin kansakunnilla - on itsestään sellainen käsitys, että he ovat jollain tapaa aivan erityisiä. Uschanov ruotii aihetta eri kanteilta kumoten harhaluuloja ja löytäen todellisia erityispiirteitä.

Kari Enqvist: Olemisen porteilla. Ei top10-listaa minulta ilman Enqvistiä, siltä alkaa hiljalleen tuntua. Mutta minkäs teet, kun mies kirjoittaa niin kiinnostavista aiheista ja niin hyvin, että sai tästäkin aikanaan Tieto-Finlandian.

Antti Tuomainen: Tappaja, toivoakseni. Olen näköjään tykännyt Tuomaisen alkupään tuotannosta enemmän kuin myöhemmistä, sillä myös Veljeni vartijan valitsin aikanaan top kymppiin, mutta sen jälkeen tulleista en ole niinkään syttynyt. Tämän kirjan aiheena on kosto ja sen mielekkyys - tai mielettömyys, miten vain.

Mikael Niemi: Veden viemää. Luonnonkatastrofi Ruotsissa. Mikä heitä muka uhkaisi? Ei ehkä tsunamit tai maanjäristykset, mutta pato voisi sortua samankaltaisin seurauksin. Niemen tarinat veden armoille joutuvista ihmisistä toimii armottoman hienosti.

Kari Enqvist: Kosmoksen hahmo

Kari Enqvist: Kosmoksen hahmo
WSOY 2003
Sivuja: 278 

Olen aiemmin lukenut viisi Enqvistin kirjaa, ja pitänyt jokaisesta. Melkein saman verran on vielä lukematta tämän jälkeenkin. Pikkuhiljaa minua alkaa kiinnostaa yhä enemmän se, kykeneekö hän kirjoittamaan lainkaan, jos ehdoksi asetetaan, että uskonnosta pysytään erossa.

Kosmoksen hahmo käsittelee nimensä mukaisesti ensisijaisesti maailmankaikkeutta, tai tarkemmin sanoen tieteellistä käsitystä maailmankaikkeuden rakenteesta ja historiasta kautta aikojen. Tämän tiimoilta Enqvist tekeekin jälleen kerran ansiokasta työtä: hän saa takuuvarmasti vaikeat asiat kuulostamaan ymmärrettäviltä. Todennäköisesti lukija ei niitä oikeasti kunnolla käsitä, mutta ainakin luulee ymmärtävänsä, ja vähintäänkin uskoo, että riittävän matemaattisen ja fysikaalisen tietämyksen saatuaan voisi ymmärtää.

Olen lukenut useita vastaavaa aihetta sivuavia ja käsitteleviäkin populaareja tiedekirjoja, mutta silti tässä tuli paljon uutta tietoa; sekä kokonaan uutta että sellaista, jonka Enqvist onnistui selittämään aiempaa paremmin. Myös tämän kohdalla pätee sama, minkä olen maininnut aiemminkin: tämä kirja vaatii pohjatietoja. Lukion laaja fysiikka ainakin riittää helposti, mutta jos et erota positronia neutronista, et osaa suoralta kädeltä sanoa onko gravitaatio sähkömagneettista vuorovaikutusta voimakkaampi vai heikompi ja tähtien elinkaarten vaiheetkin ovat hämärän peitossa, niin kannattaa aloittaa jostain toisesta kirjasta. Tämä ei johdu pelkästään siitä, että pohjatietojen avulla tästä saa enemmän irti, vaan myöskin siitä, että tarjolla on rutkasti kiinnostavaa luettavaa, joka joka tapauksessa kannattaa lukea ensin.

Sitä ei käy kieltäminen, etteikö tällainen kosmologista maailmankuvaa kokonaisvaltaisesti käsittelevä kirja liittyisi myös uskontoihin. Sikäli uskonto-osuudet ovat perusteltuja, etenkin kun aihetta on kevyesti hipaistu myös filosofiselta kannalta. Siitä huolimatta en voi välttyä ajatukselta, että olen lukenut tämän saman vuodatuksen ennenkin, enkä pelkästään yhtä kertaa vaan useamminkin. Jaan edelleen Enqvistin näkemyksen siitä, että tieteellisessä maailmankuvassa ei ole jumalille tilaa, mutta onko sitä pakko toitottaa jokaisessa kirjassa? Selvästikin olen lukenut hänen teoksiaan väärässä järjestyksessä, sillä tämä kritisointi ei varsinaisesti kuulu tämän kirjan yhteyteen, vaan koskee Enqvistin tuotantoa laajemmin. Joka tapauksessa hänen kriittisyytensä uskontoja kohtaan on tässäkin kirjassa niin laajaa, että sen voi sanoa eksyvän itse aiheesta.

Viimeisimmässä kirjassaan Uskomaton matka uskovien maailmaan hän keskittyy pelkästään uskontoihin. Nyt kun olen nähnyt, miten paljon hän onkaan ehtinyt kirjoittaa uskontoja vastaan, ei väite siitä, että hänen mielestään uskonnot olisivat mielenkiinnoton kysymys, enää ole millään muotoa uskottava. Yhden kirjan voisi ymmärtääkin, mutta sen jälkeen kirjoittaja toteaisi vain tuoneensa oman kantansa julki ja aiheen olevan hänen osaltaan käsitelty. Enqvist sen sijaan näyttää palaavan uskontoihin yhä uudestaan ja uudestaan. Sinänsä en näe siinä mitään pahaa, mutta mielestäni olisi johdonmukaista tehdä se asianmukaisen otsikon alla ja myöskin tunnustaa itselleen, että aihe on hänelle merkityksellinen. Jos ei muuten, niin ainakin mieltä kiinnostavana vastustajana.

Niille, jotka ovat Enqvistiä ennenkin lukeneet, voin kirjaa lämpimästi suositella. Ensikosketuksena se tuskin on otollisin. Jos saisin itse aloittaa alusta, niin etenisin kronologisessa järjestyksessä.

Kari Enqvist: Valo ja varjo

Kari Enqvist: Valo ja varjo 

Kansi: Sanna Sorsa 

WSOY 2000 

Sivuja: 135 

Tietääkseni ja muistaakseni en ole ikinä lukenut kirjaa, joka koostuisi pelkistä esseistä. Vastikään lukemassani kirjassa Miksi Suomi on Suomi Tommi Uschanov onnistui kuitenkin puhumaan esseekirjoista niin innostavaan sävyyn, että marssin oikopäätä kirjastoon kyseisen hyllyn kohdalle. Tietenkään juuri niitä samoja kirjoja ei ollut saatavilla, joten päädyin valitsemaan pehmeän laskun: Enqvistiä olen lukenut useamman kirjan ennenkin, ja kenties osaisin jopa nähdä eron hänen esseidensä ja muiden kirjojensa välillä.

Valo ja varjo koostuu 13 kirjoituksesta, joita ei esipuheen mukaan ole muualla julkaistu. Samoja aiheita Enqvist on kylläkin käsitellyt, eikä selvästikään saanut niistä tarpeekseen vielä tässä kirjassa, sillä tunnistin valtaosan muista kirjoistaan. Hänellä on ollut tapana rönsyillä tekstissään, paikoitellen harhapolut ovat eksyneet melkoisen kauaskin käsiteltävästä aiheesta. Sama mielikuva pysyy yllä esseissä, mutta näissä harhailu on ymmärrettävämpää ja anteeksiannettavampaa, koska aihetta ei ajattele niin tiukasti määritellyksi.

Minulle tämä kirja oli selkeästi välipala. Ilman muuta siinä tuli paljon uuttakin, mutta aiheet tuntuivat jo käsitellyiltä. Myöhemminhän hän on käsitellyt niistä useita paljon perinpohjaisemmin, kun tässä on ollut kyse enemmänkin ajatuksen avauksesta. Toisaalta saan jälleen syyttää vain itseäni: jos lukisin kirjat kronologisessa järjestyksessä, olisi kokemus aivan toisenlainen.

Ensikosketuksena esseisiin tämä oli aivan mukiinmenevä, ja seuraava kokoelma onkin jo vauhdissa.

Kari Enqvist: Olemisen porteilla

Kari Enqvist: Olemisen porteilla 

Kansi: Sanna Eiro 

WSOY 1998 

Sivuja: 230

Unohtumattomimpien kirjojen bloggaukseni jälkeen alkoi tehdä mieli lukea lisää Enqvistin kirjoja, ja hänen Tieto-Finlandialla palkittu Olemisen porteilla kuulosti houkuttelevalta. Tämä on aiempaa tuotantoa kuin muut lukemani kirjansa, ja oli kiinnostavaa näkyisikö ajan kuluminen ja jos, niin kuinka selvästi.

Kirjan aiheena on tietoisuus modernin fysiikan näkökulmasta. Tietoisuuden ongelma on askarruttanut filosofeja ties kuinka pitkään, ja epäilemättä se on fyysikoidenkin päitä vaivannut. Fysiikan maailmankuva on muuttunut viimeisten parinsadan vuoden aikana huimasti, ja etenkin kvantti-ilmiöt ovat tehneet todellisuudesta jotain tavallisella arkijärjellä käsittämätöntä. Enqvist pyrkii vastaamaan siihen, onko kvanttifysiikka tuonut mukanaan jotain sellaista, mikä voisi selittää tietoisuuden olemassaolon. Luontevana jatkona seuraa kysymys vapaan tahdon olemassaolosta. Klassinen, deterministinen maailmankuvahan ei juuri suo sille sijaa.

Enqvist lähestyy ongelmaa hyvin pitkälti fysiikkalähtöisesti. Laskin pikaisesti, että kirjan 18 luvusta 12 käsittelee oikeastaan ihan pelkkää fysiikkaa ilman, että sillä olisi suoranaisesti kosketuspintaa kirjan varsinaisen aiheen, eli tietoisuuden kanssa. Sikäli tämä tapa on ymmärrettävä, että fysiikanhan oli määrä olla tarkastelun keskiössä, mutta toisaalta lukija voisi myös tuntea tuleensa harhaanjohdetuksi, jos yli puolet kirjasta on oikeastaan jotain muuta kuin piti. Fysiikan kuvaajana Enqvist on kieltämättä kaikkein omimmalla alueellaan, ja tekee todella ansiokasta työtä tieteen popularisoijana.

Olen aiemmin lukenut Enqvistin kirjan Monimutkaisuus, jonka sisältö mielestäni osuu monin osin yhteen tämän kirjan kanssa, mutta ei kuitenkaan täysin. Kyse ei ole kaikkein yksinkertaisimmista ilmiöistä, joten en pannut kertausta lainkaan pahakseni, ja tunsin ymmärtäväni tällä kerralla taas vähän enemmän kuin viimeksi. Sellainen varoituksen sana on paikallaan, että kokonaan pystymetsästä tätä ei ehkä kannata lähteä lukemaan, vaan joitain fysiikan perustietoja kaivataan. Jos esimerkiksi protonit, elektronit, atomit ja molekyylit ovat vain "jotain pirun pieniin asioihin liittyviä sanoja", niin en povaa tästä kirjasta valtavan antoisaa lukukokemusta. Tai sitten täytyy ainakin olla valmis tutustumaan niihin aiheisiin sitä mukaa kuin niitä vastaan tulee. Kirjan lopussa on kylläkin lyhyt sanasto, mutta siitä on lähinnä apua kertauksessa. Esimerkiksi näin: "Protoni: kevein ja siksi stabiili kolmen kvarkin muodostama hadroni. Atomin ytimen rakenneosanen." 

Tämä oli hyvin myönteinen lukukokemus, enkä ole hämmästynyt kirjan saamasta Tieto-Finlandiastakaan. Fysiikalle suotu suuri sivumääräkin kytketään lopussa itse aiheeseen, ja epäsuorasti on myös nähtävissä syy sille, miksi jako oli tällainen. Enqvistin kanta asiaan on selvä ja varsin suoraviivainen, eikä siitä näytä riittävän tekstiä tämän enempää. Siitä myönnettäköön pisteet, ettei tyhjästä ole ryhdytty jaarittelemaan, mutta toisaalta ei voi välttää ajatusta siitä, että mikä viime kädessä onkaan kirjan varsinainen aihe?

"Loppuratkaisua" eli sitä, saako tietoisuus fysiikasta selittäjänsä ja onko vapaa tahto olemassa, en aio tässä paljastaa, vaan ilman muuta kannustan kaikkia ottamaan siitä itse selvää. Kantansa Enqvist on kyllä tuonut esiin myös myöhemmissä kirjoissaan. En malta myöskään olla mainitsematta, että Schrödingerin kissakin saa kirjassa selityksensä, eli se, miksi katti ei kvanttimekaniikankaan mielestä ole samanaikaisesti elävä ja kuollut.

Vuoden 2012 top 10

Kuten aiempinakin vuosina valitsen viime vuoden aikana lukemistani kirjoista kärkikymmenikön. Kirjat on siis voitu julkaista milloin hyvänsä; ainoa niitä yhdistävä ominaisuus on, että olen lukenut ne loppuun vuoden 2012 kuluessa. Yhteensä kilpailijoita on mukana 75; romaaneja, novellikokoelmia ja tietokirjoja. Sarjakuvia en ole vieläkään laskenut mukaan, koska en ole niitä oppinut arvostelemaan.

Kirjat eivät ole paremmuusjärjestyksessä kahta ensimmäistä lukuunottamatta.

1. Katja Kettu: Kätilö. Tämä tuntuu vähän tylsältä valinnalta, kun kirja oli jo aiemmin muiden bloggaajien niin suuressa suosiossa, että se voitti Blogistanian Finlandiankin. Mutta totuuden nimissä minun on todettava, että valinta oli erinomainen, ja olisi todennäköisesti saanut minultakin äänen (ääniä), jos olisin sen ajoissa lukenut.

2. Aki Ollikainen: Nälkävuosi. Tässä vaiheessa en vielä tiedä tämän vuoden Blogistanian Finlandian lopullista kohtaloa, mutta tylsien valintojen linja näyttää jatkuvan, sillä ilmeisesti tässä on kyseessä Kätilön seuraaja. Lyhyt kirja, mutta täyttäkin täydempää tavaraa. 

Kari Enqvist: Uskomaton matka uskovien maailmaan. Tietokirjoista tämä oli vuoden ykkönen, vaikka haastajatkin olivat kovia. Enqvistin kolahtamisesta kielii sekin, että luin syksyn aikana kolme hänen kirjaansa, mikä on pääasiassa kaunokirjallisuuteen keskittyvässä blogissa varsin suuri määrä.

Antti Tuuri: Kylmien kyytimies. Tästä pidin kovasti. Jos se olisi julkaistu tänä vuonna, olisin todennäköisesti antanut jopa yhden äänen Blogistanian Finlandiaan. Mieleen jäi erityisesti päähenkilön käytännöllinen pasifismi, hiljainen aseistakieltäytyminen. Sekin kertonee jotain, että innostuin tästä niin paljon, että luin heti perään samaisen Äitini suku -sarjan ensimmäisen osan Eerikinpojat.

Cormac McCarthy: Veren ääriin. Vaikuttavan realistinen kuvaus villistä lännestä kaikessa raakuudessaankin. Kirja on painunut mieleen, vaikka veriset, julmat kohtaukset ovatkin jo pikkuisen painuneet unholaan. Tunnelman luojana McCarthy on mestari.

Maarit Verronen: Karsintavaihe. Verrosen mainio dystopiakuvaus. Hyvin uskottava dystopia, joka nimenomaan kritisoi sitä, mitä voisi tapahtua jos ei kelkkaa riittävän aikaisin käännetä. Ei luonnonkatastrofeja tai mitään, vaan ainoastaan yhteiskunnan kehittymistä huonoon suuntaan.

Hilkka Ravilo: Nimeltään Eerika. Raviloa voisi pitää suorastaan pakollisena tällä listalla. Hänen kirjansa jäivät vuoden mittaan turhankin vähälle huomiolle, mutta osittain tämä selittyy säästelyllä: ei ahmita kaikkia herkkuja heti! 

Antti Tuomainen: Veljeni vartija. Mainio kirja, joka edustaa juuri sellaista kerrontatapaa joka kolahtaa minuun: useampi kuin yksi kertoja ja aikataso, ja langat punotaan lopussa yhteen. Näitä jaksaisi lukea vaikka kuinka.

Päivi Alasalmi: Tuo tumma nainen. Tämä on mukana pitkälti vetovoimansa vuoksi. Minä luen kirjani pätkissä, mutta tähän en malttanut olla palaamatta miltei koko ajan, kunnes huomasin kirjan jo loppuneen. Jospa vain voisikin tietää jo etukäteen, että on tällainen kirja kyseessä...

John Ajvide Lindqvist: Ystävät hämärän jälkeen. Ei-pakollinen kauhun ja tiiliskivien edustaja. Tämä veti puoleensa samaan tapaan kuin edellinen Alasalmikin (ja sattumalta luin ne peräjälkeen), mutta luettavaa riitti paljon pidemmäksi aikaa. Ei aivan perinteinen vampyyritarina, mutta toimi mainiosti. Lindqvist on vahvasti mukana TBR-listallani.

Jälkihuomioita:
Jos arvioisin jokaista kirjaa erikseen, nostaisin mahdollisesti Enqvistiltä esiin myös Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat ja toisaalta ottaisin mukaan Arto Salmisen Kalavaleen. Ajattelen kuitenkin tällä listalla enemmänkin kirjailijan kaikkia lukemiani kirjoja, ja Salmisen nostin ansaitsemalleen paikalle jo viime kerralla. En halunnut tehdä tästä top15:ttä, mutten malta olla antamatta vielä "kunniamainintoja" Kafkan Oikeusjutulle ja Marja Björkin Prolelle. Molemmat olivat hyviä ja painuivat mieleen, mutta jäivät tällä kertaa varsinaisen listan ulkopuolelle. Asko Jaakonahon Onnemme tiellä tulikin jo mainittua Blogistanian Finlandia -äänestyksessä.

Kari Enqvist: Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat

Kari Enqvist: Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat 

WSOY 2009 

Sivuja: 205 

Enqvstin tuoreimmasta kirjasta Uskomaton matka uskovien maailmaan kertovan bloggaukseni kommenteissa viitattiin pariin kertaan tähän kirjaan, joten oli vain ajan kysymys milloin lukisin tämänkin. Kiitos mm. sille anonyymille, joka luonnehti tätä näillä sanoilla: "Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat aiheutti lähinnä myötähäpeää." Tokihan tuollainen kommentti on omiaan ainoastaan lisäämään mielenkiintoa, jos on pitänyt tekijän toisesta kirjasta yhtä paljon kuin minä.

Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat on kokoelma esseitä, jotka liikkuvat melko löyhästi nimiaiheensa ympärillä. Ensimmäinen osa on nimeltään "Jumalan teot", ja siinä etsitään syvempää merkitystä ihmiskuntaa kohdanneille traagisille tapahtumille kuten Tapaninäivän 2004 tsunami tai Nagasakin pommitus. Jälkimmäinen oli toki ihmisten tekosia, mutta lopullisen kohteen valikoitumisessa oli sattuma voimakkaasti mukana. Joidenkin mielestä sattumaa ei ole olemassakaan, vaan syynä on esim. aktiivisesti tai passiivisesti toimiva Jumala, joka rankaisee pientä ihmisryhmää ja tappaa siinä sivussa moninkertaisen määrän sivullisia. (Toimitukselle huomautus siltä varalta että kirjasta otetaan lisää painoksia, että Fat Man ei leimahtanut 9600 metrin korkeudessa vaan arvatenkin pudotettiin sieltä. Räjähdyskorkeus oli vain reilu puoli kilometriä.)

Toinen osa menee varsin henkilökohtaiselle tasolle. Siinä käsitellään ihmistä molekyylien muodostamana täysin deterministisenä koneena, ja esimerkkitapauksina ovat Enqvistin omat vanhemmat. Heidän elämäänsä ruoditaan kovin tarkkaan, mikä osaltaan vahvistaa sitä tunnetta, että aiheissa ei pysytä kovin tiukasti. Pääsanoma kun kuitenkin on mm. se, että vapaa tahto on vain illuusio. Siitä olenkin hänen kanssaan samaa mieltä.

Kolmannen osan nimi on "Meemi joka tarttuu". Kyseessä on siis uskonto, ja tämä osa on hyvinkin tunnistettavissa Uskomattoman matkan alkusoitoksi yhdessä neljännen osan "Uskomuksia" kanssa. Siihen nähden, kuinka monessa kirjassa Enqvist on jo ehtinyt vakuutella uskonnottomuuttaan, hänen väitteensä aiheen yhdentekevyydestä hänelle itselleen tuntuu yhä vaikeammalta uskoa. Uskon siis hänen itsensä olevan uskonnoton, mutta jotain väliä sillä hänelle on, mihin muut ihmiset uskovat. Oikea välinpitämättömyys saisi aikaan vain olankohautuksen ja siirtymisen mielenkiintoisempiin asioihin. Mutta onhan aihe kiinnostava, en minäkään muuten olisi tätä kirjoittamassa.

Hauskana ja mielenkiintoisena yksityiskohtana nostan vielä esiin sen, miten uskontoon liittyvän tekstin sekaan on ujutettu kuvaus siitä, mitä tapahtuu ydinaseen räjähtäessä aivan ensimmäisinä lyhyinä hetkinä ennen kuin sen vaikutukset ehtivät ulottua uhreihin saakka. Tämä on puhdasta populaaria fysiikkaa, ja siinä kirjoittaja on selvästi omimmalla alueellaan.

Uskomatonta matkaa en suositellut uskoville. Tämän kohdalla yritän toisella tapaa: suosittelen kirjaa niille, jotka uskovat kykenevänsä provosoitumatta lukemaan loppuun saakka. Vaikka lukija olisikin kirjoittajan kanssa eri mieltä, ei hänen tule tuomita tätä muiden kirjojen perusteella tai sen mukaan, mitä muut ovat kirjoittajasta sanoneet. Mutta jos tarkoitus on vain saada itsensä provosoituneeksi, niin pyydän ainakin provosoitumaan jossain muualla.

Kari Enqvist: Monimutkaisuus

Kari Enqvist: Monimutkaisuus 

Kansi: Elina Warsta 

WSOY 2005 

Sivuja: 359 

Enqvistin kirjan Uskomaton matka uskovien maailmaan yhteydessä heräsi kiinnostus lukea, mitä muuta hän onkaan kirjoittanut. Olen liittänyt hänen nimensä tieteen popularisointiin ja fysiikka on hänen ominta alaansa, joten se oli luonteva valinta. Olen opiskellessani lukenut fysiikan peruskursseja myös ei-populaareina versioina, mutta niitä en kaipaa yhtään lisää, sillä en koe yhtälöiden tuovan omalla kohdallani yhtään enempää ymmärrystä, ainakaan sillä perehtymisen määrällä johon tällä haavaa olen valmis. Lähtökohtani ei siis ole aivan sama kuin vaikkapa humanisteilla, mikä kannattaa ottaa huomioon arvostelua lukiessa.

"Mistä todellisuus on rakentunut? Miten luonnon pyörryttävä monimutkaisuus syntyy?" Siinä kaksi kirjan takakannessa esitettyä kysymystä, joihin Enqvist pyrkii antamaan vastauksensa. Kyseessä ei missään tapauksessa ole oppikirja, vaan pikemminkin läpikulkumatka fysiikan maailmaan. Matka pyrkii kulkemaan reittiä, joka jättäisi lukijalle käsityksen siitä, millaisena nykypäivän fysiikka näkee maailman. Matkan varrella kurkistetaan moneen otteeseen historiaankin siinä valossa, miten fyysikoiden maailmankuva ja todellisuuskäsitys ovat aikojen saatossa muuttuneet. Minulle tuli yllätyksenä mm. se, miten paljon matematiikka onkaan tuntunut olevan fysiikkaa edellä vaikkapa 1800-luvun alkupuolella. Selitys siihen on selvä, matematiikka ei rajoitu havaintovälineisiin, toisin kuin fysiikka.

Kirjassa on kolme osaa. Ensimmäinen on nimeltään energia, ja siinä pureudutaan vähä vähältä aineen rakennusosasiin yhä tarkemmin ja tarkemmin, päätyen aina säieteorioiden esittämiin käsittämättömän pieniin mittoihin, joissa koko avaruuden käsitekin katoaa. Kvanttifysiikka tulee kuvaan varsin vahvasti. Pidin kovasti siitä, miten kvantti-ilmiöitä onnistutaan valaisemaan, korostaen niiden eroa intuitiiviseen arkikokemukseemme nähden.

Toinen osa käsittelee entropiaa. Hyvin yksinkertaisenkin fysikaalisen systeemin täsmällinen kuvaaminen osoittautuu valtavan monimutkaiseksi, mutta tilastollinen fysiikka astuu nopeasti kuvaan, ja siihen liittyy entropian käsite tiiviisti. Miksi tilastollinen lähestymistapa voi toimia niin hyvin, vaikka se kuvaa lähestulkoon äärettömän monimutkaista järjestelmää? Tässä yksi näkökulma kirjan nimikkoaiheeseen.

Kolmas osa on nimeltään emergenssi, ja se tavallaan jatkaa edellisen osan tiellä kertomalla erilaisista yleistyksistä ja karkeistuksista, jotka toimivat jopa niin hyvin, että ne muodostavat omia tieteenalojaan. Esimerkiksi kemiallisilla ilmiöillä on selkeä fysikaalinen perustansa, mutta silti kemistit ovat kemistejä eivätkä tarvitse työssään hamiltoneja (termi, joka tulee kirjan aikana varsin tutuksi) eikä heidän tarvitse rasittaa päätään sillä, miten protonit ovat rakentuneet, vaikka ne ovatkin läsnä joka ikisessä kemiallisessa reaktiossa.

Tämä oli erittäin kiinnostava kirja, ja koin hyötyväni selvästi ennakkotiedoistani. Paikoitellen tuli mieleen, että mahtavatko kaikki asiat aueta kunnolla maallikkolukijoille, vaikka kirjassa ei taida oikeasti olla ainuttakaan kaavaa. (E=mc^2 ei lasketa kaavaksi, vaikka se taitaa tästä löytyäkin :) Toisaalta, enhän voi omma mitenkään varma siitä, että itsekään olen asioita oikein ymmärtänyt, joten yhtä hyvin maallikkotausta voi jopa auttaa asiaa, jos ei ole liian tiukkoja ennakkokäsityksiä.

Oli kiinnostavaaa havaita, miten Enqvistin uskontokriittisyys nostaa päätään jo tässä. Hän luo tässä pohjaa sille tieteelliselle näkemykselle, joka ei kaipaa Jumalan tai muunkaan älykkään suunnittelijan olemassaololle. Siinä mielessä olisi kiinnostavaa nähdä, mitä ne lukijat pitäisivät tästä kirjasta, joiden karvat ovat nousseet pystyyn vaikkapa alussa mainitsemaani kirjaa lukiessa.

Sitten pikkuisen kritiikkiäkin: Hyvin pienten lukujen ilmaiseminen näyttää vaikealta. On totta, että kuulostaa arkipäiväisemmältä ja kansantajuisemmalta puhua vaikkapa miljoonista miljoonista tai miljardeista triljoonista sen sijaan, että merkitsisi lukunsa eksponenttimuodossa 10^12 tai 10^27, mutta en jaksa uskoa sen olevan lopulta yhtään havainnollisempaa. Lisäksi biljooniin ja triljooniin liittyy tunnettu moniselitteisyys englannin- ja suomenkielisten tekstien välillä, kun billion on ihan eri asia kuin biljoona, puhumattakaan sitten triljoonista. Erittäin hyvä argumentti eksponenttimuodon puolesta löytyy sivulta 333, missä kirjoittaja itsekin jo kompuroi lukujensa kanssa, sillä fermimetri (tai mieluummin tavallisen SI-etuliitteen mukaisesti "femtometri") ei ole metrin triljoonasosa, ei suomeksi eikä englanniksi, vaan se on 10^-15 metriä, eli metrin tuhatbiljoonasosa. Kun professoriltakin menevät luvut sekaisin, niin miten maallikko niissä pysyy mukana?

Joka tapauksessa pidin tästä paljon, ja suosittelen sitä kenelle tahansa, joka tässä kohtaa vielä tuntee aiheeseen kiinnostusta.

Kari Enqvist: Uskomaton matka uskovien maailmaan

Kari Enqvist: Uskomaton matka uskovien maailmaan 

WSOY 2012 

Sivuja: 224 

ISBN: 978-951-0-38972-0 

Kari Enqvistin nimi on tullut vastaan useaan otteeseen mm. Esko Valtaojan kirjoituksissa. Tämä ei olekaan hämmästyttävää, sillä molemmat ovat saman alan miehiä ja tekstitkin ovat käsitelleet samaa aihetta. Enqvist on siis fyysikko, kosmologi, ja kirjan aiheena on uskonto. Minusta juuri tähtitieteilijöiden näkemykset uskonnosta ovat kiinnostavia, sillä heillä jos kellä on sanottavaa maailmankaikkeuden synnystä ja historiasta samoin kuin käsitys siitä, miten pikkuriikkisellä planeetanjyväsellä oikeastaan asummekaan.

Kirjan tarkoitus ei ole hyökätä uskontoja ja uskonnollisuutta vastaan, vaan tehdä havaintoja. Monilta osin ne ovat sävyltään kritisoiva, mutta sanoisin, että syystäkin. Enqvist korostaa useaan otteeseen sitä, ettei hän ole tulisieluinen ateisti, vaan täysin päinvastoin: hänen henkilökohtainen suhtautumisensa vaikkapa jumalan olemassaoloon täysin yhdentekevä. Niinpä hän aluksi perusteleekin sitä, miksi uskonnottomuutta ei voi pitää uskontona.

Laajan käsittelyn kohteena on myös tieteen ja uskonnon vastakkainasettelu. Se aihe tuskin onkaan loppumassa aivan pian, sillä ainoa lopputulos tuntuu olevan, että uskontojen edustajat harvoin suostuvat keskustelemaan tieteen vaatimin pelisäännöin, jolloin mitään tulosta on mahdotonta syntyäkään. Tieteellisten teorioiden oleellisena vaatimuksena on, että ne on oltava falsifioitavissa, eli osoitettavissa vääriksi. Kukin voi esittää itselleen kysymyksen, että mikä olisi sellainen todiste, joka saisi heidät luopumaan uskostaan kertaheitolla ja kertakaikkisesti. Siten, ettei enää tulisi mieleen aloittaa lausetta "niin, mutta entäs jos sittenkin..."

Luonnollisesti jumalan olemassaolo ja elämän synty ovat aiheita, joita myös käsitellään tällaisessa kirjassa. Loppupuolella fokus kääntyy yhä enemmän kristinuskoa ja suomalaista yhteiskuntaa kohti. Kaapit ovat suorastaan luurankoja pullollaan, eikä ovikaan ole edes kunnolla kiinni, eli ihmeteltävää löytyy kosolti. Meidän evankelisluterilaisen kirkkomme lapsikaste on läheltä löytyvä esimerkki käytännöstä, jota on kovin vaikea pitää moraalisesti kestävänä. Etenkin, kun siihen liittyy veronkanto-oikeus.

Kirja oli alusta loppuun hyvin mielenkiintoista luettavaa, enkä kokenut siinä olleen minkäänlaisia suvantovaiheita. Enqvist ei kirjoita pelkästään mutupohjalta, vaan hän on nähnyt vaivaa ja tutustunut aiheeseensa muutenkin kuin vain kirjallisuudesta, tiedemiehen perinpohjaisuudella. Hänen oma uskonnottomuutensa auttaa asiaa ja tarjoaa mahdollisuuden suhtautua ilmiöihin ilman turhaa kiihkomielisyyttä. Sitä samaa voisi toivoa lukijoiltakin. Minä pidin tästä kovasti, ja kovasti alkoi tehdä mieli tutustua hänen muihinkin kirjoihinsa.