Allan Asplund: Kokemuksia suomalaisilta keskitysleireiltä

Allan Asplund: Kokemuksia suomalaisilta keskitysleireiltä

Suomennos: Bubi Asplund

Like 2011 (alkup. 1949), 151 sivua.

Minulle tuli yllätyksenä, että Suomessakin oli keskitysleirejä. Yllättävää sen sijaan ei ole se, ettei niistä ole koulun historian tunneilla kerrottu, sillä kyseessä ei varsinaisesti ole osuus maamme historian ylevimmästä päästä. Tosiasia kuitenkin on, että Suomi taisteli natsien rinnalla, ja heidän mallinsa mukaisesti myös keskitysleirejä Mannerheimin itsensä käskystä perustettiin. Myöhemmässä vaiheessa niitä ryhdyttiin kutsumaan toisella nimellä, mutta kukin voi vetää tästä omat johtopäätöksensä. Varsinkin Asplundin kokemuksia luettuani on ilmeistä, että nimityksen vaihto on ainoastaan kalpea yritys saada käännettyä katse toisaalle. Se on kuitenkin huomattava, että varsinaisia tuhoamisleirejä Suomella ei ollut, eli näiden kahden asian välille on tehtävä selvä ero.

Allan Asplund oli suomenruotsalainen toimittaja ja kommunisti. Hänet vangittiin kesäkuussa 1941 poliittisin perustein, ilman oikeudenkäyntiä tai tuomiotakaan. Seuraavat kolme ja puoli vuotta hän oli keskitysleireillä Suomessa ja vallatussa Itä-Karjalassa. Olen lukenut joitain kuvauksia saksalaisten keskitysleireiltä, ja ne lienevätkin tuttuja useimmille. Olosuhteiden puolesta en näe juurikaan eroa sen suhteen, kummassa maassa leirille joutui, jos kyseessä oli "vain" keskitysleiri.

Asplund huomauttaa kertovansa vain omista kokemuksistaan, joita ei saa yleistää kaikkien leiriläisten tasolle. Pahinta oli suoranainen nälänhätä. Hän kertoo syöneensä useaan otteeseen mm. sammakoita, rottia ja käärmeitä, sekä evakuoidusta kylästä löytyneitä lemmikkikissojen ja -koirien pilaantuneita raatoja. Sodassa kaatuneiden, haudattujen ja pilaantuneiden hevosten löytymistä ei yleensä pidä onnenpotkuna, mutta nälkään nääntyvälle nekin voivat sitä olla. Kuulostaa kuitenkin hurjalta syödä mätäkuussa hevosta, joka on kuollut edellisessä syyskuussa. Se seikka, että vangit eivät saaneet kerätä edes sieniä ja marjoja henkensä pitimiksi tai juoda koivun mahlaa kertoo synkkää kieltään siitä, että tarkoitus ei suinkaan ole ollut pitää huolta vangeista työvoimana, vaan harventaa heidän joukkoaan "luonnollisella" tavalla ja tehdä heidän elämästään helvettiä. Jälkimmäisestä kertoo niinikään se, että Koveron leirillä oli susikoira, joka oli koulutettu hyökkäämään vankien kimppuun ja vartijat pakottivat heidät provosoimaan koira käymään kimppuunsa.

Tarvitseeko mainitakaan, että sairaanhoitoa ei käytännössä ollut lainkaan ja vangit pakotettiin työhön terveydentilasta riippumatta. Leirin johtaja suhtautui vankeihin sadistisesti nauttien heidän kärsimyksestään. Eräälle venäläiselle sotavangille annettiin syötäväksi ainoastaan suolakalaa. Juomaa hänelle annettiin vain kerran vuorokaudessa, seuraavana aamuna, ja ainoastaan neljänneslitra. Nälkäänsä vangin oli pakko syödä kalaa, mutta seurauksena oli niin ankara jano, että kyse on varsin julmasta kidutuksesta. Tässäkin yksityiskohta historiastamme, jota ei koulukirjoissa pahemmin painoteta.

Kirjaa lukiessa on ilmiselvää, että Asplund on kirjoittanut sen värittyneiden lasien läpi katsellen. Silti edellä mainitsemani seikat ovat sellaisia, ettei niiden todenmukaisuutta ole syytä epäillä, ja väritys kohdistuukin lähinnä siihen, millaisin sanoin hän kuvailee silloisia vallanpitäjiä. Nykyaikana olisi ehdottomasti parempi, jos kirja olisi kirjoitettu neutraalimmin, sillä olosuhteet ja tapahtumat puhuvat kyllä puolestaan, eikä erilaisten nimien käyttö asioille hämää ketään. On eittämätön tosiasia, että vankien kohtelu keskitysleireillä oli niin häpeällistä, ettei siitä kehdata puhua. Se on silti tosiasia, joka pitäisi muistaa aivan samasta syystä kuin holokaustiakaan ei saa unohtaa: sellainen ei saa enää toistua.

Jos kuka kaipaa rankkaa luettavaa, niin tässä sellaista olisi tarjolla.

Kirjan on lukenut myös Juha.