Susanna Alakoski: Sikalat

Susanna Alakoski: Sikalat

Suomentanut Katriina Savolainen

Schildts 2007, 282 sivua.

Olin odottanut tämän kirjan lukemista siitä saakka, kun viime syksynä luin Hyvää vangkilaa toivoo Jennan. Nyt tiedän, etten odottanut turhaan. Sikalat on hyvä kirja, sen haluaisi lukea loppuun saman tien, mutta minulle ainakaan sellainen ei käytännössä ole mahdollista.

Kirjan aihepiiri on synkkä: ruotsiin muuttaneen suomalaisperheen vanhemmat ryhtyvät alkoholisteiksi ja perheen pää samalla myös vaimonhakkaajaksi, ja kertojana toimii perheen kolmesta lapsesta keskimmäinen, Leena, jonka varttumista samalla seurataan kuusivuotiaasta 14-vuotiaaksi. Leena toimii alusta loppuun kirjan kertojana, ja kaikki havainnot tehdään hänen kauttaan. Lähinnä tästä näkökulmasta johtuen mieleen tulivat Poikakirja, Tumman veden päällä  ja Populäärimusiikkia vittulajänkältäkin, mutta Sikalat on kuitenkin kirjoitettu ennen kahta ensiksi mainittua.

Tarina on karua luettavaa, sillä perheen vanhemmat vajoavat ryyppyputkillaan niin alas kuin mahdollista on ilman, että perhettä viranomaisten toimesta (pysyvästi) hajotetaan. Lukijasta tuntuu pahalta lasten vuoksi. He eivät ole syypäitä tilanteeseensa, mutta ovat kuitenkin täysin voimattomia muuttamaan sitä mihinkään. Mitä alaikäinen pystyy tekemään, jos isä ja äiti ottavat vain lasillisen, mutta sen ottaminen kestää viikkoja kerrallaan?

Minä näen tässä samalla kritiikkiä yhteiskuntaa kohtaan: alkoholi on laillistettu tapa tehdä hidas itsemurha vahingoittaen samalla kanssaihmisiään. Jos kieltolaki koetaan hyväksi tavaksi suhtautua miedompiinkin huumeisiin, niin miksi ihmeessä viinaa saa silti luvallisesti myydä ihmisille, joille se ilmiselvästi on haitallista? Alkoholi on turvassa jalustalla, joka on korkea ja uskomattoman tukeva. Miksi?

Jos Sikaloita jostain täytyy moittia, niin etenkin loppupuolella tarina pyörii yksinomaan ryyppäämisen ympärillä. Ymmärrettävästi se rohmuaa päähenkilönkin huomion, mutta ehkä hänen elämässään sentään tapahtui jotain muutakin? Lisäksi perheen kahden muun lapsen vaiheet ja kohtalot ovat kauttaaltaan liialti pimennossa, oletan sisarten kiinnostavan enemmän kuin perheen koiran. Näiden puutteidenkin kera Sikalat on oivallinen kirja. Olisi puhdistavaa voida todeta sen sisältävän jonkinlaisen opetuksen, mutta sellaista ei vain ole. Kirja on mainio kuvaus yhdestä esimerkkiperheestä omassa yhteiskuntaluokassaan, ja viihdyttävää luettavaa. Suosittelen.

Susanna Alakoski: Hyvää vangkilaa toivoo Jenna

 

Susanna Alakoski: Hyvää vangkilaa toivoo Jenna

Schildts 2010, 349 sivua.

Aloin lukea Herman Hessen Arosutta, mutta huomasin kolmen sivun jälkeen, että siitä puuttuukin yksi lehti kokonaan välistä. Koska se oli kirjastosta lainassa, päätin lainata tilalle ehjän kappaleen ja sen sijaan lukea ensin pinossa odottelevan Hyvää vangkilaa toivoo Jennan. Kirjaa varatessani kuvittelin sen olevan ihan kotimaista alkuperää, mutta kyseessä onkin käännöskirjallisuuden edustaja. Kirjailija on syntynyt Vaasassa, mutta muuttanut perheineen Ruotsiin jo reilut 40 vuotta sitten. On selvää, että hän on perehtynyt käsittelemäänsä aiheeseen hyvin.

Sami ja Anni ovat sisarukset, joiden vanhemmat ovat alkoholisteja. Vanhemmat eivät vain juo perjantaipulloa ja tissuttele silloin tällöin, vaan juovat tyttärensä sijaiskotiin ja lopulta itsensä hengiltä. Se on silti kirjassa pelkkä sivujuonne. Päätarinassa Anni kertoo suhteestaan Samiin ja tämän urasta päihteidenkäyttäjänä. Päihteisiin kuuluu ihan kaikki, millä suinkin pään voi saada sekaisin, eli pääosassa ovat huumeet, koska niistä seuraa eniten ongelmia.

Anni itse on sosiaalityöntekijä, jolle on hieman kiusallista, että oma rakas veljensä voisi olla asiakkaana milloin tahansa. Ammatti on hänelle varsin luonteva kun ottaa huomioon, kuinka monta kertaa hän antaa veljelleen "vielä yhden mahdollisuuden".

Kirjan takaliepeessä mainitaan kirjailijan olevan aktiivinen yhteiskunnallinen keskustelija. Se on helppo uskoa, sillä koko kirjaa voi pitää yhteiskunnallisena kannanottona. Annin työn lomassa saa osansa kritiikistä niin vankeinhoito, kriminaalihuolto, päihdetyö, sosiaalityö, maahanmuuttajien kohtalo kuin ihmisten kohtalon ennustaminen perheen sosioekonomisen aseman perusteellakin.

Kirjaa lukiessa on mielestäni liian selvää se, ettei sitä ole alun perin kirjoitettu suomeksi. Ruotsintaitoni ei ole kovin häävi, mutta joidenkin ilmaisujen kohdalla tulee sellainen tunne, että ne ovat ruotsia suomeksi kirjoitettuna, suomeksi ei sanota niin. Kyse ei arvatenkaan ole sellaisista virheistä, joihin puututtaisiin ylioppilaskirjoitusten aineessa, mutta kirjaa arvostellessa ainakin yksi bloggari todistettavasti niihin tarttuu.

Kirjan alku tuntuu hieman vaikeaselkoiselta, mutta tyyli paranee pian, ja alkukin saa aikanaan selityksensä. Vaikka päähenkilöitä on vain kaksi, niin Annin elämä tuntuu olevan sivuosassa. Aivan kuin se olisi hänen elämäntarinansa: hän on se Samiin liittyvä tyttö, Samin sisko kai. Lopulta molempien henkilöt jäävät melko ohuiksi (ilmaisu, jota kirja-arvosteluissa inhoan), etenkin kun huomioi heihin käytetyn sivumäärän.

Jos kaikki edellä kertomani ei kuulosta kovin positiiviselta, niin se kutakuinkin summaa tunteeni tästä kirjasta. Aihe on hyvin synkkä, eikä tässä ole ollut tarkoituskaan siloitella huumeidenkäyttäjän kuvaa, vaan näyttää miten hänen ongelmistaan tulee myös hänen läheistensä ongelmia. Romaanina en osaa nostaa tätä jalustalle, mutta huumeriippuvaisen elämän kuvauksena ja yhteiskuntakritiikkinä sillä on kiistämättömiä ansioita. Koulujen päihdekasvatuksessakin tällä olisi paikkansa, tosin en osaa nähdä yläasteikäisten peruskoululaisten lukevan tällaista teosta, etenkään vasten tahtoaan.