Françoise Vergès: Dekoloniaalinen feminismi & Layla AlAmmar: Silence is a sense

 Kaksi kirjaa, jotka monin tavoin jätti sanattomaksi, vaikka saivat mun päässä aikaan aikamoisen ajatuspyörteen. Molemmat semmoisia, että haluan lukea ne uudelleen.

Françoise Vergès: Dekoloniaalinen feminismi 

suomentanut Anna Tuomikoski

Instagramiin kirjoitin tästä kirjasta näin: "Tämä kirja posautti mun pään. Hyvällä tavalla. Miten voikin feminismistä kirjoittaa niin hyvin ja selkeästi, että on lukiessa vaan ooh ja wau ja kylläkyllä? Opin myös uuden sanan: femonationalismi. Varmaan arvaatte, ettei se oo mitään hyvää!"

Ja siihen jää mun sanomiset tästä kirjasta. Ku ei mulla oo sanoja! Paljon asioita jäi sisuksiin muhimaan ja sielä ne muhii edelleen, kuukausien jälkeen. On vain jano oppia lisää.

Layla AlAmmar: Silence is a sense

Tämä kirja kertoo naisesta, joka on traumojen myötä menettänyt puhekykynsä. Hän on paennut Syyriasta ja päätynyt Iso-Britanniaan. Siellä hän tarkkailee kerrostaloasuntonsa ikkunasta naapureiden menoa ja pääsee ja joutuu todistamaan monenlaista. Ja kun tulee tilanne, jolloin pitäisi pystyä puhumaan hänen nähtyään sellaista, että pitäisi puhua, niin mitäs sitten.

Tässä oli kyllä kuvattu traumaoireet todella hyvin. Ja mitä se päänsisäinen maailma on vakavien traumojen kanssa. Se on sitä täysin normaalia ja se on samaan aikaan sitä vaurioitunutta. Välillä jompaa kumpaa ja välillä vain toista. Semmosta se on traumojen kanssa, tunnistan oikein hyvin.

Oon miettinyt tätä kirjaa monesti tän lukemisen jälkeen. Miten ei elämä oo niin mustavalkoista, välillä se on sinipunaista, kuten kansikin. Välillä ihanaa, välillä jumalattoman kamalaa. En tiedä.

Mary Westmacott: Yksinäinen kevät & Mirion Malle: This is how I disappear

 Kirja ja sarjakuva, joissa molemmissa on vahvasti teemana yksinäisyys ja näkymättömyyden kokemus.

Mary Westmacott: Yksinäinen kevät

kääntänyt Eva Siikarla

Ensimmäinen Christieni muuten!

Christie anto paljon ajattelemisen aihetta tässä kirjassa. Miten helppoa ihmisen onkaan huijata itseään, valehdella itselleen suut silmät täyteen? Hurjaa! Sen lisäksi myös se, että mitä kaikkea yksinäisyys tekee ihmiselle. Niin hyvässä kuin pahassakin. Niinkuin tässä kirjassa Joan kesken kotimatkansa joutuu olemaan pari päivää aavikkokylässä ja sen myötä kaikenlaiset ajatukset alkavat nousta loukoistaan ja väläytellä totuutta, jota itsepetos on peittänyt kaiken aikaa suojatakseen Joania. Mielenkiintoinen tarina! Mielen voima on ihan uskomaton!

Mirion Malle: This is how I disappear

kääntänyt Aleshia Jensen & Bronwyn Haslam

Koskettava sarjakuva traumoista ja siitä, kun ei saa tai hae apua ja mitä siitä seuraa. 

Clara ajattelee olevansa täysin yksin kokemansa kanssa ja kääriytyy yksinäisyyteen, jonka läpi kukaan ei pääse. Sitten tulee viimein seinä vastaan. Tämä on myös tarina mielen voimasta ja ihmisen sitkeydestä ja selviytymiskyvystä.

Jessikka Aro: Putinin maailmansota - Venäjän salaiset operaatiot lännen tuhoamiseksi

Koska olin eilen kuuntelemassa Oulun muusajuhlilla esiintynyttä Jessikka Aroa ni päätin sen kunniaksi viimein naputella myös tämän kirjabloggauksen loppuun. Kiitos Jessikka Aro näistä kirjoista! Fanitan sinua niin paljon!💖

Tämä kirja oli yhtä silmiäavaava kuin edeltäjänsä Putinin trollit. Minusta on pelottavaa, että mitä kaikkea ihmiset ovat valmiita tekemään vallan, rahan, koston jne takia. Niinkuin Putinkin tekee nyt kaiken aikaa. Ja niin moni ihminen lähtee siihen touhuun mukaan. Samaan aikaan se ei ole ollenkaan yllättävää, inhimilliset arvot ovat niin vähän arvostettuja tässä kapitalistisessa ja patriarkaalisessa maailmassa.

Kirjan alkuosa käsittelee Smolenskin lentoturmaa, jossa kuoli Puolan poliittinen eliitti: presidentti, puolustusvoimien korkeita jehuja, ministereitä yms. Mulla ei ollut mitään mielikuvaa koko lentoturmasta muuten, kuin että olen tainnut kattoa Lentoturmatutkinnan jakson siitä ja siitäkään en muista oikein mitään. Aro avaa turman tapahtumat, turmassa kuolleiden elämiä ja läheisten kokemuksia sen jälkeen, Venäjän paskamaista toimintaa ja Puolan johdon paskamaista toimintaa. Kirjan loppupuolella Aro jatkokertoo edellisessä kirjassaan kuvaamiaan kokemuksiaan vainoamisesta ja mitä oikeudenkäyntien jälkeen on tapahtunut. Lisäksi kirjassa tuodaan esiin myös Ghanassa ollut trollitoimisto ja kuvataan Venäjän Viroon tekemää karseaa totaalikyberhyökkäystä vuosien takaa. 

 Maailma ryskyy kaiken aikaa. Luin yllättyneenä Ylen jutun siitä, kun Puola valmistautuu sotaan Venäjän kanssa. Olin vaan, että hä. Venäjä pommittaa Ukrainaa. Israel pommittaa Gazaa, Libanonia ja Irania. Malissa ja Nigeriassa paukkuu, Kongossa todella rauhatonta, Itä-Afrikan maissa on nälänhätä. Afganistanissa naisilla ei ole enää oikein mitään ihmisoikeuksia. Huokaus. Tää tulipalo senkus leviää, varsinkin kun ilmastonmuutos aiheuttaa jo nyt valtavia ongelmia eripuolella maailmaa. Silläkin tämä kirja avas silmiä lisää. Kuinka kätevästi jotkut toimii kaiken takana ja ottaa ilon irti tilanteista. Venäjällä on näppinsä pelissä vaikka ja missä iloisesti hybridisodankäyntiä hyödyntäen.

Kaksi sarjakuva-Finlandian saanutta sarjakuvaa

Luinpa Finlandia-haasteeseen kaks sarjakuvaakin.

 Suvi Ermilä: Vastaanottokeskus

Tää oli vähän synkkä kuvaus vastaanottokeskuksen arjesta ja työntekijöiden hommista.

Risto Isomäki, Petri Tolppanen & Jussi Kaakinen: Sarasvatin hiekkaa

Mielenkiintoinen tarina siitä, ku jäätiköt sulaa ja maailma jää veden alle. Tän vois kyllä lukea ihan kirjanakin! Sen verran kutkutti tää.

E-sarjakuvia osa 2

 Kolme sarjakuvaa, jotka kaikki näköjään liittyvät jotenkin mielenterveyteen ja/tai traumoihin. Miten oonkin tällaisia nyt lukenut? No, aihe on ikuisesti kiinnostava.

Margaret Kimball: And now I spill the family secrets

Tämä oli yhtäaikaa kiinnostava ja paikoin tylsähkö kirja perhesalaisuuksista ja niiden vaikutuksista kaikkiin perheen jäseniin. Miten se kaikki piiloteltu tuntuu ja näkyy silti, vaikka sitä yritetään peitellä ja ei puhuta mitään tapahtuneista. Ja kun Margaret alkoi kaivella salaisuuksia esiin saatuaan yhtäkkiä tietää jotain ihan uutta, niin kaiveltavaa riittää. Tää oli kyllä todella samaistuttava sarjakuva!

Étienne Davodeau: Lulu Anew

kääntänyt englanniksi Joe Johnson

Tämä on tarina Lulusta, perheenäidistä, joka yhtäkkiä katoaa. Häntä yritetään etsiä ja tarina alkaa keriytyä pikkuhiljaa auki perheenjäsenille ja ystäville. Tämä se oli kyllä mielenkiintoinen! Ai että! Suurella mielenkiinnolla seurasin Lulun tarinan mutkia. Ja loppu oli vielä odottamaton niin a vot!

Debbie Tung: Everything is ok

Debbie Tungilta luin aiemmin Quiet girl in a noisy world ja pidin siitä. Kun törmäsin tähän e-kirjastossa niin pitihän se lainata ja lukea. Tän lukeminen alkuun ahdisti aika iloisesti. Tässä on niin hirveän paljon samanlaisia asioita, mitä itse oon kokenut masentuneena, että tuntu kertakaikkisen inhottavalta kohdata niitä tässä. Tasasin hengitystä ja luin loppuun. Pidin tästä paljon kaikesta huolimatta. Tung on kuvannut kyllä todella hyvin masennusta! Siitä isot pojot hälle!

Åsne Seierstad: Yksi meistä - kertomus Norjasta

Tää oli ihan hitsin vaikuttava kirja! Ahmaisin parissa päivässä, ku ei tätä voinu laskea käsistään, vaikka suunnilleen tiesin, että mitä tulee tapahtumaan, mutta yksityiskohtia ei tiennyt.

Seierstad on tehnyt hyvää työtä haastatellessaan Norjan terrori-iskujen uhreja ja ottaessaan selvää Breivikin taustoista. Itse Breivikiä hän ei ole haastatellut kirjaa varten. Kaiken tuon keräämänsä aineiston hän on muuttanut ahmittavaksi kirjaksi, joka piti otteessaan. Tunteet vaihteli kyllä laidasta laitaan tätä lukiessa. Breivikin lapsuus on ollut kauhea, tunsin myötätuntoa häntä kohtaan sen takia. Kuitenkin oli mahdotonta ymmärtää sitä, että hän päätti rueta tappamaan ihmisiä jonkun ideologian takia ja miten hän suhtautui tekoihinsa. Lapsuus ei selitä tekoa mitenkään kokonaan, koska suurin osa kamalan lapsuuden kokeneista ei koskaan ala mihinkään kamaluuksiin. Mutta vaikutusta lapsuudella on ollut Breivikiin. Sitten taas uhrien tarinat oli koskettavia ja elämää täynnä ja tunsin menetystä uhrien läheisten kanssa. Voin vaan kuvitella, että millaista olis kokea jotain tuollaista.

Tätä kirjaa voin suositella lämpimästi! Tarina on kerrottu hyvällä tyylillä.

Laura Benyik & Shamuel B. Kohen: Nuoret tappajat kouluissamme

Tän kirjan aihe on kiinnostava. Miksi ihmeessä lapset ja nuoret tarttuvat aseisiin ja menevät kouluihinsa tappamaan toisia ihmisiä?

"Kasvaako kouluissamme uusia nuoria tappajia valmiina toistamaan Jokelan ja Kauhajoen tragediat? Kirjassa paneudutaan väkivallantekijän sielunmaisemaan ja persoonallisuuden näkökulman kautta siihen, mitkä asiat johtivat karmeaan tekoon. Kirja sisältää kuvauksen kahdestatoista kouluammuskelijasta sekä ennen julkaisemattoman tositapahtumiin perustuvan nuoren tarinan. Hän oli koulunsa pihalla aseen kanssa odottamassa uhrinsa saapumista, valmiina tappamaan kaikki, jotka asettuisivat hänen tielleen. Jokelan ja Kauhajoen tragedioiden jälkeen monia asioita on syyllistetty - aseiden helppoa saatavuutta, poliiseja aseluvan antamisesta, väkivaltaisia elokuvia ja pelejä. Myös vanhemmat ovat saaneet osansa syytöksistä. Mutta kuka todellisuudessa on syyllinen? Miksi nuori tekee niin raa'an ja epätoivoisen teon ja samalla satuttaa niin monia muita? Mitä liikkuin ampujan mielessä jopa vuosia ennen tekoa? Mitä asioita vanhemmat, opettajat, koulukuraattorit ja psykologit eivät ole huomanneet ja edelleen jättävät huomiotta? Kirja antaa uuden, erilaisen ja hyvän näkökulman kaikille, jotka asian kanssa joutuvat tekemisiin. Muun muassa vanhempien, opettajien, lastentarhanopettajien, poliittisten päättäjien sekä oman elämänsä kriisissä tai muissa vaikeuksissa painivien nuorten tulisi lukea tämä kirja. Toivomme, että kirja tarjoaa lukijoille toivoa - kriisistä huolimatta on mahdollista löytää valoisa tulevaisuus. Lukijat tulevat saamaan kirjan avulla tarkemman kuvan aiheen monimutkaisesta luonteesta sekä nuorten kertomusten ja kuvausten kautta keinoja tunnistaa käyttäytymismalleja ja -tapoja ennen väkivallanpurkausta. Näiden avulla lukija voi paremmin ymmärtää, miten kohdata ongelmallinen lapsi tai nuori, ja miten väkivallan kierteen voi saada katkaistua, näin auttaen lapsia."

 

Tää oli todella valaiseva kirja. Tiivistetysti voi sanoa, että kouluammuskelut ovat lapsen ja nuoren pahan olon huipentuma. Käytännössä kaikilla kirjassa esitetyillä kouluammuskelijoilla oli traumatausta: kouluväkivaltaa, kotiväkivaltaa tai muita mielenterveydenongelmia, joita ei tunnistettu. Eli syyttävän sormen voi kääntää aikuisia kohti. Joko lapsen avuntarvetta ei huomioitu tai sitten apu loppui ihan liian aikaisin tai tiedonkulku eri tahojen välillä ei toiminut ja kaiken seurauksena on ollut lopulta kouluammuskelu. Aihe on todella kiinnostava ja haluan lukea siitä lisää. Tässä kirjassa nuorin kouluampuja oli vain 11-vuotias. 11!!! Miettikää. Ihan älytöntä ja järkyttävää. 

Jos aihe kiinnostaa, niin suosittelen lukemaan kirjan. 

Akseli Heikkilä: Veteen syntyneet

 Kauan meni, että pääsin viimein lukemaan tätä kirjaa ja tää oliki sitten aivan 5/5! Huh ja wau! Upposin veteen kirjan mukana.

Kirja lähtee siitä, kun Eeva palaa kuolemaa tekevään kotikyläänsä, aikeinaan kohdata äitinsä ja muut kyläläiset. Hän saa tietää äitinsä kuolleen viikko sitten. Ja kylän läpi menevä joki on tyhjentynyt kaloista. Siitä lähtee kerimään tarina auki. Mitä Eeva on joutunut kokemaan, mitä hän oikein meinaa nyt tehdä. Huh ja wau! Upposin tarinaan. Se toi niin vähäeleisesti kaiken esiin. Ja kirjan loppu. Mitä ihmettä? En ihan osannut odottaa tuollaista. Nautin lukea tätä vienosti kirvelevää tarinaa, jossa suru, kosto ja traumat sekoittuvat ja lopputulos on hyvinkin vetinen. Wau. Heikkilä osannu kirjoittaa niin hienosti kaiken esiin. Todellakin haluan lukea hänen toisen kirjansa Hiljainen vieras.

#naistenviikko: Kaksi minulle hyvin henkilökohtaista sarjakuvaa

 Jatketaan naistenviikkoa aiheilla, jotka koskettaa kaikkia naisia ja naiseksi luultuja tavalla tai toisella: seksuaalinen väkivalta (alkaen häirinnästä ja päättyen raiskauksiin) ja lihavuus eli keho ja minkälaisia vaatimuksia sen suhteen etenkin naiset kokee.

Mulle nää aiheet on hyvin henkilökohtaisia omien kokemusteni takia. Oon lapsena ja nuorena ja aikuisena kokenut seksuaalista väkivaltaa. Oon myös aina pitänyt itseäni lihavana eli mun ruumiinkuva on ollu todella vääristyny. Lihava musta on kylläkin tullu vasta kolmikymppisenä kolmannen vakavan masennuksen myötä.

Bryan Talbot: Tuhman rotan tarina

suomentanut Jukka Heiskanen

Tän bongasin Elegian blogista ja harvinaisesti kiinnostuin. Nykyään en jaksa lukea juuri mitään aiheeseen liittyvää ku harvon. Nyt tää sarjakuvamuoto herätti kiinnostuksen aiheeseen eli seksuaaliseen väkivaltaan ja eritoten, että miten sitä on käsitelty tässä sarjakuvassa.

Tää on aika klassinen tarina. Päähenkilö Helen on kokenut insestiä ja lopulta pakenee. Tää on kertomus pakomatkasta ja miten Helen alkaa sen aikana käsitellä asiaa ja purkaa kokemuksiaan. Pikkuhiljaa hänen toipumisensa etenee. Sarjakuvassa on myös tuotu ihan hyvin esiin muiden ihmisten reaktioita Helenin kokemuksiin. Mun mielestä paras reaktio on sanoa vain, että olen pahoillani ja jättää oma shokki ja järkytys käsiteltäväksi muiden kuin väkivallan uhrin kanssa. Jos uhri puhuu asiasta ekaa kertaa niin voi ja kannattaa ohjata avun pakeille. Jos lapsi kertoo sulle asiasta niin älä missään nimessä jätä häntä yksin vaan soita heti vaikka hätäkeskukseen tai jos arkipäivä ja virka-aika niin sossuun. Mää nimittäin lapsena kerroin asiasta eräälle aikuiselle ja hän ei tehnyt asialle yhtään mitään ja niin väkivalta pääsi jatkumaan vielä vuosia. Sun asia ei oo arvioida, että onko asia totta vai ei vaan laittaa viranomaiset ottamaan asiasta selvää.

Tää Talbotin sarjakuvat oli hyvä kokemus lukea aiheeseen liittyen. Voin suositella muillekin.

Sari Sariola: Tiedän olevani ylipainoinen

Tästä kiinnostuin, koska luin Sariolan aiemman aiheeseen liittyvän zinen. Nyt aiheesta oli koottu ihan kunnon sarjakuva-albumi. Ja tää oli todella ihana ja samaistuttava! <3 Ai että! Kyllä lihavan sydäntä lämmittää, kun tää aihe ja kokemukset tuodaan näkyväksi. Tässä albumissa nimittäin käydään läpitte sitä, miten yhteiskunta suhtautuu lihaviin ja miten monin tavoin se sitten näkyy. Klassiset lääkäri syyttää kaikesta lihavuutta ja siksi ei hoida sua ja ihmiset ällöää sua pelkästään sun kehon takia, ihan kuin se lihavuus tarttuis jos vahingossa koskee lihavaa. Kaikkea tällaista. Lihava kun ei kannata olla, jos haluaa olla ihmisarvoinen. Varsinkaan lihava nainen ei kannata olla. Sariola tehny sarjakuvan kyllä hyvällä tyylillä ja otteella. Nostan hattua hänelle! Ja toivon, että hän tekee vielä lisää aiheeseen liittyviä sarjakuvia. Nautin hänen tekeleistään. 

Sellaisia sarjakuvia! Molempia voin suositella!

#pridelukuhaaste: Alviina Alametsä & Linda-Maria Roine: Koulumustelmat - kiusaaminen on väkivaltaa

Huh, mikä kirja tää olikaan! Luin tän yheltä istumalta.

Alviina Alamestä ja Linda-Maria Roine (nykyään Raninen) kertovat kouluajoistaan. Molemmat olivat koulukiusattuja eli kouluväkivallan uhreja. Alametsä joutui myös kokemaan Jokelan koulusurman. Roine taas suunnitteli tekevänsä koulusurman, mutta ei onneksi koskaan toteuttanut sitä.

 

Kirja on koskettava. Alametsän kertomus kokemuksistaan Jokelan koulusurmassa oli kylmiä väreitä aiheuttava. Samaten Roineen kokemukset omilta kouluajoiltaan ja kun hän alkoi miettiä kostoa. Mää niin toivosin, että Suomessa saatais kouluväkivalta kitkettyä. Mutta se ei taida olla mahdollista niin kauan kuin Suomi on Euroopan kärkimaita lähisuhdeväkivallan suhteen. Väkivallan ja traumatisoitumisen kierre vaan jatkuu ja jatkuu.

Jotenkin en osaa tätä kirjaa muuten kuvailla. Tää oli aikamoinen kokemus! Kannattaa kyllä lukea!

Ps: Pride-lukuhaasteeseen kirja sopii, koska Alametsä on biseksuaali.

Iida Rauma: Hävitys

Tän kirjan tumma kansi kätkee sisälleen aikamoisen tarinan. Tylsä kansi hämää!

Miten tää kansi näyttää tässä harmaalta, ku pitäis olla tumman sininen?

 

Tää kirja tuo niin hyvin esiin aikuisten mielivallan ja vallan suhteessa lapsiin. Silmien sulkeminenkin on vallan käyttöä. Paikoin lensin omaan lapsuuteeni, niin hyvin Rauma kuvaa aikuisten vallankäyttöä sekä välinpitämättömyyttä. Oon Rauman kanssa ihan samaa mieltä siitä, että suomalainen kulttuuri on lapsivihamielinen. Mielestäni se menee niin, että omia lapsia ehkä rakastetaan ja ainakin siedetään, mutta muitten lapsia ei enää oikein edes siedetä ja heitä voi kohella miten sattuu.

Mää en osaa sanoa oikein mitään muuta tästä kirjasta ku mulla ois niin paljon sanottavaa ja kaikkea en halua tuoda julki. Tää on hyvin samaistuttava kirja ja realistinen kuvaus kouluväkivallasta ja aikuisten mielivallasta ja välinpitämättömyydestä. Suosittelen kaikkia lukemaan ja miettimään omalle kohdalle.

Tuomas Aitonurmi: Ruumiin ylittävä ääni

Tää Tuomas Aitonurmen esseekokoelma sai mut kirjottaan muistiinpanoja lukemastani. Se on aika harvinaista mulle! Jotenkin nää tekstit sai musta irtoamaan kaikenlaisia ajatuksia ja tuntemuksia ja halusin ne talteen. Otin talteen myös tekstinpätkiä, jotka jotenkin kosketti tai herätti.

Helvetillinen rakennelma - prologi

Samaistuttavaa traumojen kanssa mittelyä.

Pelko veressä

Tämä kosketti. Varsinkin, kun itse loppuvuodesta jouduin sairaalaan ja jouduin olemaan jonkin aikaa epätietoisuudessa, että mikä on.

Kirjoituksen minä

"Entä jos ei ole kokenut pääseensä näkyville omine ajatuksineen ja tunteineen?" 

Tämä kysymys pysäytti ja sain kiinni omasta kivusta eräiden ihmisten suhteen. En tule heille kohdatuksi, en kuulluksi, en nähdyksi. Se tarve jää täyttymättä. Todennäköisesti se tarve ei koskaan tule täytetyksi.

Kirje maskuliiniselle varkaalle

Samaistuttavaa ja tuttua viehättyä tyypeistä, joiden tietää olevan pahaksi ja ehkä jopa vaaraksi ittelle.

Turva käsissä

Turva ja turvattomuus. Pelko. Haavoittuvuus. Miten elää näiden tunteiden kanssa? Miten kokea turvaa itsessään? Ilman toista ihmistä? Tämä essee herätti niin paljon kysymyksiä asiaan liittyen.

Katalogiraivosta korjaavaan kokemukseen

"Joskus trauma maalaa teoksen synnyttämän kokemuksen ja tunnevyyhdin alusta loppuun. Joitain teoksia pelkää etukäteen, joskus syystä, usein myös syyttä. Samalla kun välttelen kipeisiin kokemuksiin osuvaa kirjallisuutta jo esittelytekstien perusteella - säästelen sitä "parempiin päiviin" eli aikaan, jolloin olen henkisesti niin valmis, että lukeminen ei pahenna oloani liikaa." 

Niin tuttua mulleki! Kirjoja ei alota lukemaan, kirjoja jää kesken, leffoja tai sarjoja ei ala ees kattoon jne. 

"Sisäinen puhe, jossa trauma saa näkemään itsensä huonona ja haukkumaan itseään, on minulle tuttua."

Ja minulle! Ja mikä työ muuttaa se puhe!

Ruumiin ylittävä ääni

"Mitä minun ääneni tuo tähän lisää?" 

Kysymys, jota iteki mietin joskus ku kirjoitan kirjoista tai mistä ikinä. Onko mun äänellä merkitystä?

Remontoitavia tiloja, rajattuja avaruuksia

"Fyysisen todellisuuden ahdistavuus purkautui jo lapsuudessani haluna paeta toisaalle television, eloluvien, kirjojen ja musiikin kautta."

Mää pakenin kirjoihin. Ja teen sitä kyllä vieläki ajoittain. Nykyään pakenen kirjojen lisäksi myös sarjoihin ja elokuviin. Erotan onneksi jo sen, että milloin luen/katson huvin/intohimon vuoksi ja milloin pakenemisen vuoksi.

"Minulle on tärkeintä, miten elän päässäni, millaisia todellisuuksia ajatusten ja kuvitelmien kautta tavoitan."

ja

"Olen saanut käyttööni mielen, jolla tavoitella avaruuden laitoja."

Näin koen itsekin. Päänsisäinen maailma olisi hyvä olla järjestyksessä edes jollain lailla ja sitä tavoittelen kaiken aikaa. Mieleni myös kurkottelee joka suuntaan, kun niin monet asiat kiinnostaa ja haluan tietää ja oppia lisää.

Harmaa pukee häntä

"Halusin tulla näkymättömäksi."

ja

"Toivoin, että hiljaisuudessani minut jätetään rauhaan."

Tämä osui traumoihini. Tavoitin jotain kipeää. Hassusti se tuntui hyvältä.

"Saako ulkoisen olemuksen ylläpitämisessä olla yrittämättä? Kun lähtee ulos, saako todella olla välittämättä siitä, miten muut katsovat?"

Nykyään koen, etten kovinkaan paljon välitä ulkonäöstäni muiden silmissä. Välitän siitä, miten koen ja näen sen itse, miltä se tuntuu itselleni, miltä se näyttää omissa silmissä. Kun oon ruennu hahmottaan oman kehon äärirajoja, tuokin kokemusmaailma on tullut lähemmäs. Haluan näyttää itseltäni. Siksi esimerkiksi mun hiustyyli on nykyään sänki, koska sillain koen olevan eniten itteni.

"Jotkut kiusatut päättävät myöhemmin pukeutua huomiota herättävästi, koristellusti ja värikkäästi. En osaa nähdä sitä pelkästään voimaantumisen eleenä. Räiskyvyys voi olla piiloutumista; itsestä nähdään ensimmäisenä pukeutuminen, huomio kiinnittyy siihen, eikä uusia ihmisiä kohdatessa tarvitse heti tuoda esille muita puoliaan."

Tunnistan. Tätä se oli mulla nuorempana. Tietynlaista showta. Vaikka siis en varmasti muiden silmissä ollut räiskyvä pukeutumiseltani, mutta olin koko ajan osin oman mukavuusalueen ulkopuolella, koska halusin näyttää muille muulta kuin olin. Nykyään taas värikkyys on sitä ominta itseäni, ei enää näytöstä.

"Kaipasin vain toisten näkemistä ja nähdyksi tulemista."

Niin me kaikki! 💓 Koronan alussa oli itelleki kova paikka, ku ei pariin kuukauteen nähny ketään muita ku puolisoa ja kaupan ja apteekin työntekijöitä.

Myrkytettyjä miehisyyksiä

"Eräs poika on yhdeksän-kymmenenvuotias eikä osaa korjata pyöräänsä.

Hänen isänsä ei ole tyytyväinen.

Ei niin, että isä olisi itse opettanut poikaa korjaamaan. Pojan olisi pitänyt olla kiinnostunut, hankkia oppi omin päin. Jostain.

Mutta ei ole hankkinut. Ei ole kiinnostunut, ja se on pahinta."

Ihan hurjia vaatimuksia tällaiset. Mutta tunnistan. Terveisin minä, joka 8-vuotiaana osas tehdä pullataikinan, ja jonka pikkuveli osas keittää riisipuuron pohjaan polttamatta 10-vuotiaana ja sitten neuvoi sen keitossa täti-ihmistä.

"Keski-ikäinen mieskirjailija sanoo radiossa inhoavansa termiä toksinen maskuliinisuus, sillä se on feminististä jargonia, Amerikasta sellaisenaan omaksuttua, eikä ole yhtään mietitty, sopiiko se meille.

Siis: sopiiko se meille. Sopiiko käsitys tunteitaan peittelevästä, lyömiseen ja päihdeongelmiin päätyvästä, puhumattomasta miehestä perinteisen suomalaisen miehisyyden kuvaan."

Naurattaa ja puistattaa yhtäaikaa. Mitä sokeutta! Mutta tunnistan tänkin. Tätähän se on, ku ei halua nähdä jotain! Kun ei oo itekään aina nähny, vaikka on eläny näitten juttujen kans aina.

"Valta ei ole merkityksellinen kategoria sille, joka ei ole koskaan ollut alistettu.

Turvallinen tila ei ole merkityksellinen kategoria sille, joka ei ole koskaan pelännyt sanoa ajatuksiaan.

Silloin niistä puhuvia voi pilkata.

Silloin niistä puhuvat voi mitätöidä."

Tässä on puettu sanoihin koko asian ydin. Aamen ja Hallelujaa!

Kiitos Tuomas Aitonurmi! 

Sain tästä niin paljon: samaistumista, lisää itseymmärrystä, lisää ymmärrystä miehiä kohtaan, hyvän ja sydämeen käyvän lukukokemuksen, ja myös halun ostaa tämä kirja omaan hyllyyn, jotta voi laputtaa sen.

Susanna Hast: Ruumis/huoneet

Tää kirja jäi mulla kesken. Haluan silti kirjoittaa tästä! 

Kirjoitin ylös joitain lauseita kirjan ekasta osasta:

"On aika ennen ja aika jälkeen, vaikka usein epäilen, että raja ei ole niin selkeä."

"Olen keskellä tapahtumia, jotka eivät näy ulospäin. Alan irtaantua ja erkaantua, muuttua lapsesta olioksi."

"Menee vain hetki ennen kuin minusta tulee pelkkää ruumista."

"Minun täytyy ennen kaikkea selvittää se, miten kirjoitan menneen niin että palautan ihmisyyteni."

"Olen kieltänyt, halunnut muistaa, halunnut unohtaa, halunnut todistajan, halunnut kertoa, halunnut olla kertomatta, mutta tässä nyt olemme."

"Hän kiinnittää huomiota siihen miten ihminen menettää luottamuksensa maailmaan silloin, kun välinpitämättömyys sattuu enemmän kuin fyysinen kipu."

Aloitin tän lukemisen Elegian kanssa ja luin vain ekan osan ja siinä kohti mun oli pakko lopettaa. Kirjan teksti meni pahasti ihon alle tavoittaessaan niin vahvasti mun kokemuksia, mun ajatuksia, mun tunteita ja siksi triggeröi mun traumoja ja sai jopa mun kropan kouristelemaan niin että oli vaan pakko olla järkevä ja lopettaa lukeminen siihen. Olisin silti halunnut jatkaa. Mutta olin viisas ja huolehdin itsestäni jättämällä kirjan kesken. Kiitos Elegia ymmärryksestä! <3

Uskon, että tuun lukemaan tämän kirjan loppuun vielä jonain päivänä. Taidan hommata tämän omaan hyllyynkin ihan.

Hastille kiitos kirjan kirjoittamisesta! Ihanaa, että on ihmisiä, jotka pystyvät kirjoittamaan seksuaalisesta väkivallasta ja tuovat niiden kokemusten eri puolia esiin.

Helmi Keränen: Hankala tyttö

 Tämä Keräsen runokirja ei ollutkaan niin rankka, kuin ajattelin sen olevan aiheensa puolesta. 

Runot olivat soljuvia, tuttuutta täynnä, samaistuttavia omien kokemusteni takia. Koin ne helppoina lukea ja ahmaisinkin tämän melkein kerralla. Kirjassa on kronologinen kaari, joka alkaa raiskauksesta, kulkee läpi raiskauksen aiheuttamien traumojen kovien oireiden kanssa kohti nykyhetkeä. Jotenkin en osaa tästä kauheasti sanoa mitään. Tämä pitää itse lukea ja kokea. Joten lukekaa! 

Akwaeke Emezi: Makeaa vettä

Vihdoin minäkin pääsin lukemaan Emeziä! Ja olipa aika vau kokemus tämä kirja. Ei Emeziä turhaan kehuta pitkin nettiä. Makeaa vettä avautui mulle laveana tienä traumatisoituneen ihmisen mielenmaisemaan ja dissosiaatioon. Tunnistin itseni paikoin. Kerrassaan upea kuvaus dissosiaatiosta, täytyy sanoa!

 

Meillä kaikilla ihmisillä on arkipäivän dissosiaatiota, tyypillinen esimerkki siitä on se, että ajaa autoa ns. automaatilla ja perillä ihmettelee, että miten oon jo täällä. Tämmönen on hyvin lievää ja ihan normaalia. Kirjassa kuvataan dissosiaation vakavempaa versiota. Esimerkiksi Asughara syntyy raiskauksen seurauksena ja Asugharan ainoa syy olemassaoloon on Adan suojeleminen. Hän astuu kehiin aina ku Ada harrastaa seksiä ja näin suojelee Adaa muistamasta raiskausta. Tämmönen on aika tyypillinen esimerkki dissosiaatiosta ja siitä miten se toimii. 

Päähenkilöllä Adalla, jonka nimi oikeasti ei ole Ada ja jonka nimeä ei kerrota edes kirjassa, on useita dissosiatiivisia osia. On nimettömiä henkiä "me", on Vincent, aiemmin mainittu Asughara. Heitä Ada tapaa mielensä marmorihuoneessa. Tämän marmorihuoneen ymmärrän Adan turvapaikkana, johon hän voi paeta aina kun asiat ovat liikaa ja silloin dissosiaatio voi astua kehiin. Adan lapsuus on aika sirpaleista ja isoja juttuja täynnä, hänen äitinsä muuttaa toiseen maahan töihin, isä on etäinen jne. Dissosiatiiviset osat ovat syntyneet sen takia, turvaamaan ja suojaamaan Adan elämää. "Meidän" synnystä ajattelin niin, että kaikilla ihmisillä on valmius dissosiaatioon. Dissosiaatio on mielen suojauskeino ja se tapahtuu, kun asiat ovat liikaa. Toki dissosiaatio on aika järeä mielensuojauskeino, mutta toisaalta taas raiskauksen kokeminen on aika iso tarve sellaiselle ja Ada kokee niitä useita. 

Kirjassa tarina etenee ajasta ennen Adan syntymää Adan aikuisuuteen, jonnekin yli kahdenkymmenen ikävuoden päälle. Oli niin jännää lukea tätä kirjaa, kun tunnistin paikoin itseni kirjan kuvauksista. Tuollaista dissosiaatio on. Osat voivat vastustaa asioiden käsittelyä, kuten Asughara, joka ei halunnut Adan menevän terapiaan. Osat voivat myös ottaa vallan ihmisestä ja kun itse on taas paikalla, ei välttämättä muista ollenkaan tekemiään asioita tai kokemuksia. Se voi olla myös pelottavaa. Sitäkin kuvattiin hyvin kirjassa.

Mielestäni Emezi on kuvannut todella hienosti ja realistisesti tässä kirjassa dissosiaatiota, sen syntyä ja sitä miten se toimii. Kannattaa lukea tää! En kokenut tätä rankkana kirjana, vaikka tässä käydään läpi myös vaikeita ja raastavia asioita.

Kolme hyvin erilaista tietokirjaa

Muutamia tietokirjoja tullut luettua lisää.

Toim. Sami Serola: Ote informaatiosta

Tän luin yliopiston pääsykokeita varten. Tää on kirjaimellisesti johdatus informaatiotutkimukseen. Jotkut osat olivat tylsempiä ja toiset mielenkiintoisia, kuten esimerkiksi arkistointi. Kyllä tän lukeminen valaisi lisää mielenkiintoani informaatiotutkimukseen, että ei ollut turhaa lukea tätä, vaikka en päässytkään yliopistoon.

 

Mari Uusivirta & Eveliina Koskiranta: Vaikuta! Maailmanparantajien käsikirja

Tässä kirjassa on tarinoita nuorista, jotka haluavat muuttaa maailmaa paremmaksi. Mielenkiintoisia tarinoita! Osa henkilöistä oli mulle tuttuja ja osa täysin uusia. Innostavia tyyppejä kaikki ja toivat itselleni toivoa paremmasta.

Alice Miller: Lahjakkaan lapsen draama ja todellisen itsen etsintä

Mua aina kiinnostaa ihmisen mieli ja miten traumat ja muut siihen vaikuttaa. Omien kokemusteni takia luen aina silloin tällöin aiheeseen liittyvää kirjallisuutta, kun eteen tulee jokin kiinnostava teos. 

Alice Milleriä en ookaan aiemmin lukenut. Suosituksesta tartuin tähän. Tää teos on hyvin selkeä ja johdonmukainen erimerkkeineen kertoessaan mitä seuraamuksia on lapsuuden kaltoinkohtelulla. Tunnistin asioita myös itsessäni.

Ku luettuani tän kirjan googletin Millerin ni sieltä tulikin yllätys. Ainakin tän iltapulun jutun mukaan Miller ei ookaan ollut ihan sellainen, ku kirjoista saa käsityksen. 

Että tällaisia muutamia tietokirjoja tullu luettua. Hyllyssä toki odottaa lisää.

Tiitu Takalo: Tuuli ja myrsky & Kati Närhi: Ei mikään

Tässäpä kaksi suomalaista sarjakuvaa, joista toinen oli vaikuttava ja toista en oikein ymmärtänyt.

 

Tuuli ja myrsky oli se vaikuttava sarjakuva. Se kertoo naisista, jotka ovat saaneet tarpeekseen miehien heihiin kohdistamasta väkivallasta. He ottavat ohjat omiin käsiinsä. Tämä on tarina siitä kun paskan lapiointi riittää. Pidin tästä ihan valtavasti. Väkisinkin hiveli mieltä, ku miehet saivat ansionsa mukaan.

Ei mikään taas oli se, jota en oikein ymmärtänyt. 

Kylän valtaa alakulo ja ihmisten käyttäytyvät sen myötä oudosti. Ajan kuluessa se alakulo poistuu kylästä. Tää oli aika sekava. Kaiken sekavuuden keskeltä olin nappaavinani tän kirjan ydinsanomaksi sen, että masennus/apatia/huono kausi ei ole ikuista, vaikka siltä saattaisikin tuntua. 

Ootko lukenu kumpaakaan näistä? Jos, niin mitä pidit?

Ordet är fritt

Kiinnostuin tästä sarjakuvasta, koska Nina Hemmingsson on yksi sen tekijöistä.

Sarjakuva käsittelee nettivihaa, nettikiusaamista, jota tytöt ja naiset joutuvat kohtaamaan netissä vain sen takia, mikä heidän sukupuolensa on. Koska tää on ruotsiksi, ni en kyllä ihan kaikkea ymmärtäny, mutta asia kuitenkin tuli selväksi. Varmaan luen tämän uudelleen, kunhan saan vielä lisää petrattua ruotsinkielen taitoani. Ois ollu hyvä, ku ois ymmärtäny enemmän. Sen takia tää jäi ehkä pikkusen ontoksi mulle ja se vähä harmittaa.

Tästä tuli mieleen Vehkoon ja Niemisen Vihan ja inhon internet. Tällaisia sarjakuvia tarvitaan, kaikilla kielillä.

Ben Furman: Ei koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus

Tää Furmanin kirja oli ajatuksia herättävä. Kirjan nimi tuntui hassulta. Että miten muka aikuisena voi saada onnellisen lapsuuden, ku se lapsuushan jo oli ja meni?

Mun lapsuutta ei saa onnelliseksi, vaikka sen paistais voissa ja kääris kultapaperiin. Mutta silti, vaikka mun lapsuus oli täysin paska, on sielä myös niitä onnellisia ja hyviä hetkiä ja juttuja mukana. On ne muutamat ihmiset, joiden koin välittävän musta, kuten mummu ja tädit. (Heh ja joista lopulta mummu ja yks täti oikeasti välitti.) On ne muutamat onnelliset muistot, kuten kesäpäivät Hailuodossa tai kirjojen lukeminen piilossa ja rauhassa perheenjäseniltä. Ne jutut on niitä, jotka kannatteli läpi paskan. Niitä voi myös aikuisena vaalia. Se tuntuu myös hyvältä, ettei kaikki ollu 100% paskaa, pelkästään 98%.

Kirjan sanoma on se, että vaikka sun lapsuus ois ollu kuin kauhea, niin se ei määritä sun loppuelämää. Se on vain myytti. Mun lapsuuden perusteella musta ei oo ihan mihinkään. Ja jos näin onkin jollakulla, niin sekin on täysin ok. Siinäkään ei oo mitään väärää. Me ihmiset ollaan niin erilaisia ja asiat vaikuttaa meihin erilailla. Eikä kaikki saa tarvitsemaansa apua ja jos saaki, ni seki voi olla melkosen tuskan takana niinku mulla oli. Mää oon ihminen, jolla on vakavia traumoja ja mielenterveysongelmia vaikeuttamassa elämää ja käyn terapiassa kaks kertaa viikossa. Oon älykäs ja viisas ja ihana tyyppi. Oon tyytyväinen elämääni. Tie tähän pisteeseen on ollut melkolailla täys helvetti. Eikä se eteenpäinkään oo kullalla silattu. Ei mun lapsuus silti oo este mun elämälle, se on vaan hidaste. Elämä on arvokasta ja hyvää myös traumojen kanssa.

Ja sitte yks erittäin tärkeä asia: Älkää ihmiset sanoko ikinä ääneen tai ees kirjoittamalla kommentoiko, että elämä on pilalla syystä x tai y! Sen voi kuulla tai nähdä joku, jolla on se x ja/tai y ja sun kommentin takia hän voi painua syvemmälle poteroon ja pahaan oloon. Oon ite kokenu ton ja sain aivan karsean ahdistuskohtauksen sen seurauksena ja tuo juttu on jääny rumana muistona mun päähän. Sulla ei oo mitään oikeutta määritellä toisten elämistä, että ne on pilalla. Ei mitään. Sää et voi oikeasti tietää, että onko elämä pilalla syystä x tai y. Sää voit ainoastaan omalla kohdalla määritellä ja kokea niin, mutta et millään lailla toisten. Sää et oo mikään tuomari, jolla on oikeus antaa tuomio, että sun elämä on pilalla koska xyz, koska minä luulen/ajattelen/koen niin. Painakaa tämä mieliinne nyt heti.

Tää kirja kannattaa lukea. Se oli lohdullista luettavaa ja pisti miettimään. Se antaa myös toivoa. Vaikeat kokemukset ja niistä selviäminen tarkottaa sitä, että jos oot kyenny lapsena selviämään traumakokemuksista, ni kykenet sää myös aikuisena selviämään niiden kokemusten läpikäymisestä. Se traumaattinen kokemus on lopulta ollu pahempi kokea sillon lapsena, ku käydä läpi nyt aikusena. Tai ainakin näin itse koen, voin olla myös väärässä. Ero näissä on siinä, että aikusena tajuaa sen trauman merkityksen ja vaikutukset ja se tekee kipeää.

Minä uskon vakaasti, että kaikesta selviää. Ei välttämättä kokonaan, mutta aina edes himpun verran. Jälki varmasti jää, mutta niin kuuluukin jäädä. 

Jessikka Aro: Putinin trollit

GoodReadsiin kommentoin tätä kirjaa näin: "Tää kirja järisyttää maailmaa ja aukaisee silmiä. Pelottavia juttuja."

Tää kirja oli ku lukis hyvää ja jännittävää dekkaria. Ittiä piti välillä ihan muistuttaa siitä, että ei, en oo lukemassa dekkaria vaan tää on todellista elämää ja tätä paskaa tapahtuu ihan joka hetki. Oli jotenkin rajuhko silmien aukeaminen. Jotenkin sitä on onnistunu itsensä sulkemaan johonkin kuplaan ja ei tiedä tällaisesta paskasta oikein mitään. Kun se ei oo omaa elämää koskettanut. Uutiset aiheesta ovat niin kaukaisia.

Aro kertoo selkeällä ja hyvällä tyylillä omista kokemuksistaan ja usean muun ihmisen kokemuksista heidän joutuessaan Venäjän trolliarmeijan hampaisiin ja miten se koneisto ei lopeta. Todella hyytävää luettavaa! Tekee pahaa lukea ja alkaa pelottaa. Miten muun muassa tehdään valeuutisia ihmisistä ja mustamaalataan heitä, yllytetään ihmisiä häiriköimään heitä, uhataan kaikenlaisella väkivallalla tai vihjaillaan siitä. Ja se jatkuu katkeamattomana virtana, eikä anna sen kohteeksi joutuneelle hetken rauhaa.

Oon myös seurannut Aron oikeusprosessia asian suhteen. Toivon hänen saavan oikeutta. Toivon myös, että Suomessa muutetaan lakeja, jotta netissä tapahtuva väkivalta saadaan rangaistavaksi ja ihmisten elämää turvattua. 

Tästä kirjasta ei voi muuta sanoa, kuin että tän pitäis kaikkien lukea. Tää pitäis myös antaa jokaiselle yläasteikäiselle lahjaksi ja luettavaksi. Tai miksei kaikille suomalaisille! Tää on nykyaikaa, tätä tapahtuu joka sekunti ympäri maailmaa ja se ei kieltämällä muuksi muutu.