Irlanti, osa 3: Game of Thrones -näyttely

Olemme saavuttaneet sen hetken, jolloin seuraa Irlanti-reissun viimeinen päivitys. Suunnitellessamme reissua olimme pohtineet Game of Thrones -bussikiertuetta, joista yksi lähtee Dublinista ja kiertää Pohjois-Irlannin itäosien kuvauspaikkoja. Kun minulle selvisi, että Belfastissa on esillä myös Game of Thrones -näyttely asuineen ja proppeineen, päädyimme valitsemaan näyttelyn bussikiertueen sijaan. Osasyynä oli se, että yksi meistä kuuluu niihin harvoihin, jotka eivät ole sarjaa katsoneet, joten pukujen ihailu voisi olla hänestä kiinnostavampaa. Toisena syynä oli näyttelyn kesto: kyseessä on kiertävä näyttely, joten se ei ole pysyvänä Belfastissa. Kuvauspaikkoihin pääsisi tutustumaan milloin vain. Näin ollen käytimme viimeisen kokonaisen päivämme Irlannissa matkustamalla - Englantiin.

Dublinista menee suora junayhteys Belfastiin. Se kestää parisen tuntia ja menopaluu maksoi 40 euroa. En tiedä, onko lipuissa hintaeroa, jos ottaa menopaluun eri päiville, mutta saman päivän sisällä millä tahansa junalla mennessä hinta oli tuon verran. Mahdollisen Brexitin vaikutuksia on turha arvailla, mutta turisteina meillä ei ollut tuolloin ongelmaa liikkua maiden rajojen yli.

Näyttely oli Titanic Quarterissa, jonne pääsi vaihtamalla (samaan hintaan) paikallisjunaan ja kävelemällä reilun parisenkymmentä minuuttia. Lähes vieressä oli Titanic-museo, jonka kuitenkin jätimme väliin. Näyttely maksoi 17,50 puntaa ja liput sai ostettua jo ennakkoon verkkosivuilta. Niitä sai myös paikan päältä ja meidän visiittimme aikana ruuhkaa ei ollut lainkaan. Lippuja valitessa piti ottaa tietty kellonaika, jolloin halusi sisään.  Otimme samaan pakettiin viiden euron lisähinnasta myös audio-oppaan, jonka avulla saimme halutessamme lisätietoja pukujen proppien taustoista. Opas oli helppokäyttöinen ja kätevä - samankaltainen kuin Lontoon Harry Potter Studioilla.

Margaery Tyrellin upea häämekko, jonka ruusuissa oli paljon symboliikkaa.

Halli oli todella tuskaisen kuuma ja hiostava, joten vesipullo oli hyvä olla mukana. Syödä tai juoda ei näyttelyssä saanut, mutta vesipullosta naukkailu oli vähän ehdoton, jos halusi selvitä loppuun asti ilman pahoinvointia.

Cercei ja Jaime Lannisterin asut purppurahäissä.

Näyttelyn pääpaino oli asuissa, aseissa ja pienissä propeissa. Suurimpia esillä olleita lavasteita olivat Talvivaaran kryptan patsaat ja House of Black and Whiten "kasvoseinät". Olisinkin kaivannut enemmän selkeitä lavasteita, sillä nyt kokonaisuus jäi harmillisen vajaaksi - eikä pelkästään lavasteiden, mutta myös pukujen osalta. Niitäkin on ollut sarjan aikana niin paljon enemmän.

When you play the game of thrones you either win or you die.

Arya ja Hurtta

Belfastin näyttelyn erikoisuus: Starkien krypta ja Lyanna Stark.

Suurimmat olivat isoja kuin vankkurit, pienimmät kuin kissan kalloja...

Dovoghedhi - Tahrattomat

Daenerysin talvipuku

Näyttelyssä oli myös paljon interaktiivista toimintaa. Pääsit paijaamaan lohikäärmettä green screeniä vasten. Pystyit kuvaamaan itsesi pitelemässä Aryan Neulaa tai Nedin Jäätä. Sait leikkiä olevasi kiipeässä kohti Muurin huippua tai kuvata kasvosi Mustan ja Valkoisen talon seinälle.

Annoin kasvoni monikasvoiselle jumalalle.

Tarlyn suvun miekka ja Mormontin suvun miekka, joka siirtyi Jon Snowlle.

King's Landing ja valtaistuinsali

Cercein kruunajaisasu, jonka joskus vielä haluan ommella itselleni.

Näyttelyn loppuun oli säästetty suuri finaali eli rautavaltaistuin. Niitä oli oikeastaan kolme: Ensimmäinen oli sarjassa käytetty, johon ei saanut koskea. Toinen oli virallisia kuvauksia varten, jossa sinusta otettiin maksullinen valokuva. Kolmas oli se, johon sait mennä vapaasti hengaamaan niin, että kaverit saivat otettua posekuvia. 

I will rule with fire and blood!

Yllä olevasta kuvasta ei oikein näy, mutta minulla oli ihan oikea tiara mukanani, jonka iskin päähäni istuessani rautavaltaistuimella: olihan sentään syntymäpäiväni! Testien mukaan olen muuten Stargaryen eli yhdistelmä Starkien lojaaliutta ja Targaryenien kunnianhimoa. 

Näyttelyn isoimpia pettymyksiä oli kuitenkin oheistuotekauppa. Kun kyseessä on niinkin iso sarja kuin Game of Thrones, joka on saanut muutkin kuin fantasiaharrastajat innostumaan, olisin odottanut, että oheistuotekauppa hyödyntäisi kaiken sen mahdollisen hypen tarjoamalla muun muassa replikoita sarjan propeista. Olihan siellä upeita Daeneryksen kaulakoruja muutaman tonnin hintaan, mutta sellaisia vähän enemmän larppisälän kaltaisia esineitä olisi voinut olla enemmän tarjolla. Eri sukujen fanisälää oli lähinnä muistikirjoista kyniin, kirjanmerkkeihin ja perus-t-paitoihin - ja niistäkin saa tilattua parempia ja erimallisia versioita EMPiltä!

Siistein vastaantullut asia olikin sitten Game of Thrones -tarotkortit, jotka minä ja Taina päädyimme ostamaan - syynä myös osittain roolipelikampanjamme, jossa käytämme noppien sijaan tarotkortteja.

Tyylikäs pakkaus, kerrassaan upeat ja osuvat kortit!

Game of Thrones -näyttely siirtyy seuraavaksi Madridiin, jossa se avautuu 26.10. Sielläkin lienee jokin uusi näyttelyn osa, jota ei aiemmissa sijainneissa ollut.

Toivoisin, että kiertueen jälkeen näyttely voisi asettautua pysyvästi Belfastiin ja rakentua niin laajaksi kuin mahdollista - samankaltaiseksi kuin Lontoon Harry Potter -studiot. Siellä olisi taatusti kävijöitä ja pysyvä näyttely mahdollistaisi paremmin myös lavasteiden esittelyn ja sijoittelun tilaan. Kyllä minäkin voisin kurkotella alas Muurilta - korkeanpaikankammostani huolimatta...

Irlanti, osa 2: Worldcon 2019

Dublinin Worldcon alkoi torstaina 15.8. Kuten edellisessä postauksessani kerroin, päivämme meni aika pitkälti matkustamiseen Killarneysta pienten välietappien kautta Dubliniin ja Howthiin, jossa majoituksemme oli, joten conipäivä jäi meiltä minimiin. Osasyynä oli myös flunssani, joka oli torstaina pahimmillaan: ääneni oli lähes kadonnut, mikä oli melkoinen ongelma, sillä akateeminen esitelmäni oli perjantaiaamuna. Löysimme kuitenkin conipaikan läheltä apteekin ja sain sieltä kunnon lääkkeet: sekä paikallisia Bafucineja kurkulle että flunssaoireita ehkäiseviä tabletteja, jotka olivat todella tehokkaita. 

Howthin rannikkoa

Majoituspaikkaa valitessamme törmäsimme jatkuvasti Howthissa sijaitsevaan Bed & Breakfastiin. Howth (iiriksi Beann Éadair) on Dublinin alueella, ydinkeskustan koillispuolella sijaitseva niemi ja pikkukylä, osin sitä "paremman väen" seutua, jossa on oma kalastuskulttuurinsa. Sieltä menee paikallisjuna DART keskustaan parissakymmenessä minuutissa. Me hankimme vielä turisteille sopivan Leap Visitor -matkakortin, jonka sai viikoksi neljälläkymmenellä eurolla. Sillä ajelimme sekä busseilla, ratikoilla että paikallisjunilla niin paljon kuin sielu sieti. 

Gleann-Na-Smol

Majoituspaikkamme oli persoonallinen kolmen tähden Bed & Breakfast Gleann-Na-Smol, pieni perheyritys, jossa asuimme kuin jonkun kotona. Irlantilainen aamiainen, nopea wifi ja avulias isäntä Sean tekivät kuudesta yöstämme varsin miellyttäviä. Kolmen hengen huoneemme oli 100 euroa/yö, eli reilu 30 euroa per naama. Ei paha hinta. Irlantilaisen majoituksen kokonaisongelma oli kuitenkin kosteus, joka tunki sisään ohuista ikkunoista, ja tuntui siltä, ettei mikään vaate ollut koskaan täysin kuiva - oli sitä käytetty tai ei.

Torstai Worldconissa: oman badgen ja sälän hakeminen. Monstress-sarjakuva odottaa nimmariaan.

Perjantaina oloni oli onneksi huomattavasti parempi ja pystyin jopa puhumaan. Esitelmäni oli klo 11.30 Point Squarella. Vaikka conin pääpaikka oli Dublinin Convention Center, osa ohjelmasta oli pienen kävelymatkan päässä sijaitsevassa Point Squaren ostoskeskuksessa, jossa coniväki oli vallannut yläkerran Odeon-elokuvateatterin. En ollutkaan koskaan pitänyt esitelmääni elokuvateatterin salissa ja voin todeta, että konsepti oli todella hyvä! Nouseva katsomo, iso valkokangas ja hyvät äänentoistolaitteet tekivät esitelmän pitämisestä varsin sujuvaa, vaikkakin ääneni oli edelleen paineessa. "Countries"-paneelissa meitä oli vain kaksi puhujaa, joten saimme hieman lisäaikaa esitelmillemme ja mahdollisille kysymyksille.

Onnellinen akateemikko sai äänensä takaisin.

Oma esitelmäni käsitteli Lewis Trondheimin ja Nicolas Keramidaksen mainiota Mickey's Craziest Adventures -sarjakuva-albumia, sen postmoderneja piirteitä ja fantasiaa. Esitelmä meni kaikin puolin kivasti olostani huolimatta ja meillä oli jopa jonkin verran yleisöäkin. Saimme aikaan myös kiinnostavaa keskustelua siitä, miten eurooppalaisilla taiteilijoilla ja käsikirjoittajilla tuntuu nykyisin olevan paljon enemmän vapauksia Disney-sarjakuvien tekemiseen.

Sana Takeda tulkkinsa kanssa esittelemässä Monstressin syntyä.

Siirryimme esitelmäni jälkeen elokuvateatterin toiseen saliin kuuntelemaan sarjakuvataiteilija Sana Takedan esitelmää Monstress-sarjakuvansa synnystä ja kuinka yhteistyö Marjorie Liun kanssa alkoi. Takeda oli conin virallinen taiteilija ja kunniavieras. Hänen upea taiteensa koristi myös jokaisen membership-badgea. Vaatimaton Takeda innosti minua vielä entisestään lukemaan lisää Monstressia ja hankkimaan myös printin taidenäyttelyn kaupasta. (Ainut asia, mikä jäi harmittamaan, oli se, että olisin voinut samoin tein ostaa kolme printtiä ja kehystää ne makuuhuoneeseen.)

Taidenäyttelyn ohesta löytyy aina nörteille niin tärkeitä Lego-diaraamoja. Tässä niistä paras.

Delorean ei ainakaan vielä lähtenyt liikkeelle.

Perjantain iltapäiväohjelmassa oli myös ensimmäiset shoppailukierrokset eli pohdinnat siitä, mitä ehkä haluan ja mihin minulla on varaa ja mikä mahtuu laukussa takaisin Suomeen, sekä loistava paneelikeskustelu "Kick-ass Women on SF TV". Ilta päättyi upeaan konserttiin, jossa Dublin's Worldcon Orchestra esitti sekä irlantilaisia lauluja että fantasia- ja science fiction -klassikkotunnusmusiikkia. Leia's Theme yhdessä kuvamateriaalin kanssa herkistytti, Star Warsin Throne Room ja Game of Thronesin tunnari sykähdyttivät. Konserttiin, kuten myös lauantain naamiaisiin ja sunnuntain Hugo Awardseihin, piti käydä hakemassa ranneke erillisestä pisteestä. Tilaisuudet eivät siis maksaneet mitään, mutta koska tila oli rajallinen ja järjestäjät halusivat välttää ylenmääräistä jonotusta, he olivat ottaneet käyttöön rannekesysteemin. Sama oli tuttua muun muassa Animeconista, joten se ei aiheuttanut ihmetystä. Conin järjestäjät olivat muutenkin ottaneet jonotuskäytänteet haltuun ensimmäisen päivän jälkeen, joten kaikki sujui erittäin mallikkaasti.

Throne Room ja End Credits

Sain Phil ja Kaja Foglion nimmarit Girl Geniusin ensimmäiseen osaan!

Lauantaina 17.8. oli ensimmäinen virallinen cosplay-päivämme ja pukeutumisemme teema oli Marvel. Kävin hakemassa Monstressiini Sana Takedan nimikirjoituksen ja onnistuin kaikesta jännityksestä huolimatta puhumaan hänelle hieman ruosteessa olevaa japania. Hän tuntui olevan siitä kovin ilahtunut. Conin toinen innostava paneeli oli "Female Superheroes in TV and Film", jota olisi voinut hyvin kuunnella toiset 45 minuuttia. Paneelien minimimitta voisi ihan hyvin olla 90 minuuttia, koska panelistit eivät kuitenkaan koskaan ehdi sanoa kaikkea kiinnostavaa, saati sitten ottaa vastaan tarpeeksi yleisökysymyksiä. Nyt odotan Ms. Marvel -sarjaa ihan hirvittävällä innolla. 

Palatessamme takaisin messukeskukseen törmäsimme Doctor Strangeen. Koska olin pukeutunut Tony Starkiksi, tämä aiheutti tietenkin hauskan kohtaamisen liikennevaloissa:

"Doctor."

"Stark."

Kyseessä oli ihan virallinen cosplay-harrastaja, jonka kanssa juttelimme pitkän tovin ja otimme myös hieman valokuvia. Valitettavasti asu ei ollut itse tehty vaan ostettu.

Corbo Cosplay Doctor Strangena.

Tony got his cheeseburger!

Conin toinen velvollisuuteni oli lauantaina neljältä. Minut oli yllättäen laitettu meemejä ja niiden historiavaikutusta pohtivaan paneelikeskusteluun "Problems for future historians", josta olin aluksi aivan ahdistunut. Tunsin, ettei minulla ole hirvittävästi sanomista asiaan ja tuumin, miten mieluummin olisin ollut jossain sarjisaiheisessa paneelissa, mutta onneksi paneelin vetäjä oli huippu ja muutkin osallistujat supliikkeja aiheidensa osalta, joten minun ei tarvinnut vaikuttaa tuppisuulta. Vaikka sainkin omia, räätälöityjä kysymyksiäni, toin myös kulttuurintutkijan kommentaarin tilaisuuteen: meemit ovat oman kulttuurinsa ilmiöitä ja ilman kontekstin tuntemusta ei ole kompetenssia niitä ymmärtää. En siis nolannut itseäni aivan täysin, kun salikin oli tupaten täynnä...

Marvel-tiimi kävi Star Trek -aluksessa. Captain Marvel oli luonnollisesti kapteenimme, Tony ei näytä kovin tyytyväiseltä, mutta syynä lienee Lokin mairea hymy.

Ehdimme pyörähtää kesken conin Dublinin keskustassakin ostoksilla, ja hullaannuimme Penniesin Harry Potter -osastosta. Palasimme kuitenkin kiltisti takaisin, koska kauppa meni kiinni. (Toisaalta ihan hyvä, sillä Pennies on Irlannin Primark ja hups, sieltä ostaa vahingossa miljoona paria sukkia.) Lauantai-ilta päättyi Worldconille tuttuun tapaan Masqueradeen, jossa nähtiin upeita, alkuperäisiä asuja (muun muassa huikea, valaistu Kelpie) sekä paljon tuttuja hahmoja, kuten alla oleva ihana prinsessa Mononoke, tai persoonallinen Peppi Pitkätossu, joka muistaakseni voitti myös jonkin palkinnon asullaan.

Mononoke Hime

Tony Stark ja vaihtokengät (alkuperäisistä lähti pohja irti)

Stark-asu oli tosi mukava, vaikkakin ledivalokytkimeni pyöri hansikkaassa vähän liian paljon, enkä saanut aina valoa toimimaan. Virittelen sen vähän paremmaksi ja ehkä modaan jotain asukokonaisuudesta ensi kevään Popcultia varten.

Lauantain loot: Sana Takedan nimmari, Joe Hillin romaani ja oho, voitin arvonnassa tuolloin vielä julkaisemattoman Joe Abercrombien romaanikäsikirjoituksen A Little Hatred!

Sunnuntaina otimme aamun iisisti, sillä edellisenä iltana olimme päätyneet vetämään pannupitsaa keskellä yötä Connollyn juna-asemalla, mikä oli hieman raskas kokemus. (Se tosin oli myös ihan loistavaa pitsaa, joten ei siinä mitään.) Pääsimmekin coniin vasta puoli yhdeksi ja minä hyppäsin jonottamaan Joe Hillin nimikirjoitusta uuteen romaaniini. En malttanut olla mainitsematta, miten luin teininä hänen isänsä tuotantoa ja nyt on hänen vuoronsa. Mihinkäs King-fani karvoistaan pääsisi. (Ihan oli poika isänsä näköinen, muuten.)

Sitten meidän piti mennä kuuntelemaan kahta lukutuokiota: Eoin Colferia ja Scott Lynchiä. Colfer oli yhtä hillittömän hauska kuin kirjansakin ja nauratti yleisöä vähän väliä tarinoillaan. Hän luki meille pätkän tulevasta aikuisille suunnatusta fantasiaromaanistaan, jonka pääosassa ja minäkertojana on lohikäärme. Scott Lynch jäi kuitenkin välistä, koska sössin aikataulujen kanssa. Kun samassa kerroksessa on sekä Liffey Hall 2 että Liffey Room 2, niin miten sitä huomaa niiden eron? Kun tajusimme olevamme väärässä paikassa, oli Lynchin huone jo täynnä. Kyllä harmitti.

Eoin Colfer ja tarinatuokio

Sunnuntai oli toinen cosplay-päivämme, joten vedin ylle pääcossini eli Supernaturalin Chevy Impalan eli Babyn ihmisversiona. Kun yksikin ihminen tunnisti, saattoi olla tyytyväinen. Toisaalta moni luuli, että olen vain hevari: eräskin myyjä ehdotteli meille sopivaa alternative-baaria ja jouduin tankkaamaan hänelle, että tämä on cossi (en kai muuten liikkuisi Metallica-paita päällä julkisesti).

Baby hurling-mailoista tehdyllä valtaistuimella

Family don't end with blood.

Jätimme lopulta tänä vuonna Hugo-palkintojenjaon välistä (olin nolosti unohtanut äänestääkin) ja lähdimme hengailemaan Howthin satamaan, syömään fish & chipsejä ja pongaamaan hylkeitä (yksi pongattu!)

Eoin Colfer raapusti nimmarinsa suomalaiseen Artemis Fowliin.

Sitten - aivan yllättäen - olikin maanantai ja vihoviimeinen conipäivä. Meille se oli virallinen Potter-päivä ja edustimme tupiamme ylpeinä niin itse conissa kuin kaupungilla, jossa pyörähdimme lounaalla syömässä tässä vaiheessa jo niin tarpeelliset salaatit (on se kumma, kun ei edes kurkkua saa aamiaisella). Samalla pongasimme Temple Barin aukiolle vievän ihanan ostoskujan, joka oli niin Viistokuja, että oli pakko pysähtyä räpsimään teemakuvia. Samalta kujalta löysimme myös Bubble Waffle Factoryn, joka teki täydellisiä jäätelövohveleita! 

Expelliarmus!

Palasimme coniin kuuntelemaan vielä viimeisen innostavan paneelin, jossa keskusteltiin Star Warsin 40-vuotisesta historiasta ja mikä uusissa elokuvissa toimii ja mikä ei. Tässä vaiheessa olen tietenkin unohtanut tärkeimmät pointit, mutta keskustelijat olivat niin asiantuntevia ja myös hauskoja, että tätäkin olisi mielellään kuunnellut kaksi kertaa pidempään. Se oli kieltämättä sopiva päätös conillemme.

Mommy! It's over!

Elämämme toinen Worldcon oli hieno kokemus hienossa maassa. Dublin kaupunkina jäi vähemmälle huomiolle enkä esimerkiksi ehtinytkään käydä Trinity Collegen kuuluisassa kirjastossa. Toisaalta olen varma, että palaamme vielä Irlantiin, sillä niin paljon jäi näkemättä ja kokematta. 

Coniloot. Ranne- ja kaulakoru olivat synttärilahjoja ihanalta Tupulta.

Shoppailun tulokset Penniesiltä, Gamestopista ja Disney storesta.

Seuraava Worldcon järjestetään Uudessa-Seelannissa ja suuri haaveemme oli suunnata sinnekin, mutta emme ehdi säästää rahaa niin paljon, että meillä olisi varaa lähteä. Seuraava Worldcon-visiittimme tulee todennäköisesti olemaankin vasta vuonna 2024 Skotlannin Glasgowssa, sillä Yhdysvaltojen conit eivät innosta. Glasgow on hakenut pitopaikkaa eikä sillä ole vielä kilpailijoita (ja tässä vaiheessa tuskin tuleekaan olemaan), joten mahdollisuudet päästä ajelemaan pitkin Skotlannin nummia ovat hyvät. Toisaalta vuonna 2023 olisi tarjolla niin New Orleansia, Nizzaa kuin Kiinaakin. Seurataan tilannetta...

Katja päättää coniraportin. Over and out. 

Popcult 2019

Popcult, populaarikulttuurin merkkitapahtuma ja ehdottomasti yksi Suomen parhaista koneista palasi tänä vuonna takaisin hyväksi havaittuun Marina Congress Centeriin. Samalla se myös laajeni alkuperäiseen kahden päivän mittaiseen ohjelmapakettiin, joka järjestettiin 11. - 12.5. Kasasimme tänäkin vuonna Suomen Populaarikulttuurin tutkimuksen seuran kanssa tutkimukseen keskittyvän paneelikeskustelun, joten suuntasin innoissani coniin. Tänä vuonna mikään opetusvelvollisuus ei vienyt minulta turhaa aikaa, joten saatoin haahuilla Popcultissa kaksi päivää kaikessa rauhassa.

Haastattelussa monien äänien Antti Pääkkönen

Lauantai
Popcultin kunniavieraisiin kuuluu perinteisesti joku suomalaisista ääninäyttelijöistä, jonka eläytyminen tiettyyn (tai tiettyihin) hahmoihin on muodostanut osan lapsuuttamme. Tänä vuonna kunniavieraana oli Antti Pääkkönen, joka on muun muassa nykyisen Mikki Hiiren ja Repe Sorsan ääni, Toy Storyn Woody, Monsterit Oy:n Masi Pallopää, Notre Damen kellonsoittajan Clopin ja Disneyn Hullu hatuntekijä. Erityisen ihastuttavaa oli nähdä yleisön reaktiot Pääkkösen eri rooleihin ja se, millaisen vaikutuksen yleisön into ja omistautuminen tekivät. Pääkkönen sanoi itsekin, että yleensä ääninäyttelijä on piilossa roolinsa takana eikä kohtaa fanejaan, joten tämä tapahtuma kosketti häntä kovasti. Ja sen perusteella, millaiset nimmarijonot hän aiheutti, myös fanit saivat paljon.

Fangirl Questin Tiia ja Satu

Yksi eniten odottamiani ohjelmia oli esitelmä Supernaturalista tutun Misha Collinsin ideoimasta GISH-kilpailusta, jonka viime vuotiseen voittajaporukkaan kuuluivat tunnettua Fangirl Quest -blogia pitävät Tiia ja Satu. He ovat aina loistavia puhujia, tarjoavat paljon hyödyllisiä vinkkejä ja kertovat ihania anekdootteja kokemuksistaan. En tiennyt GISHistä aiemmin mitään, mutta esitelmä antoi erinomaisen katsauksen tähän vuonna 2011 alkaneeseen hulluttelukilpailuun, jonka tuotto menee hyväntekeväisyyteen. Käytännössä kilpailussa kootaan 9 - 15 hengen tiimit, jotka ilmoittautuvat viikon mittaiseen kilpailuun. Se järjestetään nykyisin yleensä elokuun alussa. Kilpailun ensimmäisenä päivänä julkaistaan 200+ kohdan tehtävälista kuukautissideaskartelusta kamelilla ratsastamiseen. Tehtävistä suoritetaan niin paljon kuin ehtii, kykenee ja pystyy (eli mahdollisimman paljon) ja ne dokumentoidaan joko valokuvin tai videoin. Mitä vaikeampi tehtävä, sitä enemmän pisteitä.  Parhaat pisteet saanut joukkue pääsee GISHin kustantamalle matkalle.

Esimerkki tehtävästä, jossa Tiian ja Satun tiimi ei vielä vetänyt övereitä

Täytyy sanoa, että pikkaisen alkoi juttu kutkuttaa, joten latasin GISH-sovelluksen heti puhelimeeni ja aloin tutustua ilmiöön. Siitä löytyy lisätietoa netistä osoitteesta www.gish.com sekä eri somekanavista. Kannattaa vilkaista, jos itsensä nolaaminen eri tavoin ei ahdista, tykkää lavastaa kuvia ja pitää hauskaa kavereiden kanssa. Samalla saa kansainvälisiä ystäviä.

Ralph Breaks the Internet -prinsessat! Upeat cosplayt.

Paneelikeskustelumme "Oivalluksia, sattumuksia vai eksymisiä - tie populaarikulttuurin tutkijaksi" alkoi klo 17.00 Nordia-salissa. Sali ei ollut tupaten täynnä, mutta yleisöä oli kuitenkin ihan mukavasti kuuntelemassa historiastamme populaarikulttuurin tutkijoina. Muistimme myös korostaa, miksi kulttuurintutkimus ylipäätään on tärkeää. Voit lukea varapuheenjohtajamme ja paneelia vetäneen Minja Mäkelän kirjoittaman tarkemman ohjelmakuvauksen seuramme blogista.

Haastattelussa Rosi Kämpe

Sunnuntaina kävin kuuntelemassa aamulla Marvelin Spider-Gweniä piirtävän Rosi Kämpen haastattelun ja sen jälkeen ohjelmasta yllättäen pongaamani Nanoreality-kuoron konsertin. Kun ohjelmalehtinen lupasi Ankkalinnaa, niin pakkohan sinne oli mennä. Ankkalinnaa tuli jopa kahdesti. Hyväksyn. Hyväksyin myös Monkey Island -pelin tunnarin ja tunsin itseni vanhaksi. Alla pätkä Ducktalesin tunnaria, jonka kuvasin ihan videolle. En ole koskaan liittänyt blogitekstiin videoita, joten en tiedä, millainen laatu oikein on. Anteeksi jo etukäteen.

Päivän päätteeksi kävin vielä kuuntelemassa Frida Keräsen esitelmän "Kuinka aloittaa sueprsankarisarjakuvien harrastaminen?", joka oli erittäin aloittelijaystävällinen ja informatiivinen, mutta josta tällainen alan tutkijakin sai paljon uutta. Supersankarisarjakuvat eivät koskaan ole olleet minun juttuni, joten keräsin itselleni muistilistan, mistä on hyvä lähteä liikkeelle. 

Frida Keränen aloittelemassa

Istuin vielä ihmettelemässä Star Wars -esiosista kertovan esitelmän ja sain aivan uusia näkökulmia tarinan kaareen ja hahmojen - erityisesti Palpatinen - tekoihin. Esiosien eli episodien I - III isoin ongelma on kamala dialogi, jolle edes hyvät näyttelijät eivät voi mitään.

Coniloot

Onnistuin olemaan ostamatta mitään virallisista myyntikojuista. Kirppikseltä mukaan tarttui hieno Star Wars -paita, Star-Lord-Funko Pop ja supersöpö pehmo-Stich. Graduohjattavaltani Apilalta ostin sarvivalas-rintanapin ja tarttuipa mukaan myös Supernatural-logolla varustettu hihamerkki. Muut ostokset ovat lahjoja, joten hys.

Popcult on todellakin lempiconejani. Tunnelma on ihana, järjestelyt toimivat ja ohjelma on monipuolista ja laadukasta. Lisäksi olin huomattavasti ihmisystävällisemmällä tuulella kuin Tampere Kupliissa, joten ihmisten kanssa juttelu ja hengailu tuntui tosi kivalta. Nörtit, olette ihania.

20 movies challenge

Aloitetaan uusi vuosi listauksella. Twitterissä pyöri viime vuoden lopulla 20 leffan haaste eli #20MoviesChallenge. Olikohan se elokuvaohjaaja Ron Howard, joka haasteen laittoi vireille, (korjatkaa, jos olen väärässä), mutta pian haaste täytti myös minun Twitter-fiidini, joten päätin osallistua siihen joulukuussa. Haasteen ideana oli listata 20 itseen vaikuttanutta elokuvaa - ei siis välttämättä parhaita elokuvia, vaan niitä, jotka ovat vaikuttaneet elämään jollain tavalla. Lista piti toteuttaa pelkin ruutukaappauksin, nimiä tai perusteluja ei saanut kirjata. Tässä on minun listani nyt niiden perustelujen kanssa. Se on tehty aakkosjärjestyksessä niin, että animaatiot ovat lopussa erikseen.

1. Aliens (1986). Ensimmäinen Alien-sarjan elokuva, jonka näin. Olin päälle parikymppinen ja ystäväporukkani päätti, että nyt sivistetään Katjaa. Meitä oli kaksi, jotka emme leffaa olleet nähneet, olimme kenties hieman herkkiä ja pelkäsimme kauhuelokuvia. Tästä seurauksena kaverimme päätti sitten säikyttää meidät ei-pelottavassa kohdassa niin pahasti, että potkimme hänen selkänsä mustelmille. Edelleen paras Alien-elokuva, koska Ripley on niin kova muija. Tämän myötä löysin myös H. R. Gigerin, joka on yksi minun ja mieheni lempitaiteilijoista. Kävimme katsomassa Tampereellakin pyörähtäneen Giger-näyttelyn vuosia sitten ja meillä on kolme kehystettyä Giger-julistetta seinällä - Alien on tietenkin yksi niistä. Valitsin tämän kuvan siksi, että siinä on juuri sopivan ahdistava tunnelma.

2. Amélie (2001). Olin lukion jälkeen vuoden Joutsenon opistossa. Ja koska Joutsenossa ei tapahdu mitään, vietimme kämppikseni ja linjatoverini - tulevien hyvien ystävieni kanssa - viikonloput erinäisten leffojen sekä video- että roolipelien parissa. Amélie on yksi niistä elokuvista, jonka näin tuona vuonna ensimmäisen kerran. Rakastan Ranskaa, Pariisia ja ranskan kieltä. Tämä romanttinen söpöys iski minuun oikeaan aikaan ja on edelleen yksi lempielokuvistani. Tämän ruudun valitsin siksi, koska halusin itsekin pienenä olla Zorro.

3. Cats (1998). Mietin hetken, sallitaanko listassa musikaalit, mutta koska joku toinen oli jo listannut Laulavat sadepisarat omaan TOP20:eensä, annoin mennä. Catsin näin noin 15-vuotiaana parhaan ystäväni olohuoneessa VHS-kasetilta. Nimenomaan tämän version, jossa Elaine Page on Grizabella. Cats on kaikkien aikojen lempimusikaalini. Luulen, että osasyynä on se, että nimesimme ystäväni kanssa kaikki kiinnostavimmat kissat tuttujen tyyppien mukaan (minä olin Jemima). Mutta pääsyynä on se, että musikaali on pelkkää tanssia ja laulua ilman turhia löpinöitä. 15-vuotiaalle, juuri tanssiharrastuksen aloittaneelle Katjalle Cats oli unelma ja se, missä joskus olisin halunnut olla. Edelleen ihailen koreografioita, synkronisoituja hyppyjä ja piruetteja, joita en vieläkään osaa. Valitsin tämän kuvan siksi, että Mungojerrien ja Rumbleteazerin yhteiskoreografia kärrynpyörineen on yksi lemppareistani. (Lempikissani on muuten Magical Mr. Mistoffelees.)

4. The Crow (1994). Ensin tuli The 69 Eyesin Brandon Lee. Sitten pitikin selvittää, mihin biisi viittaa, joten löysin Brandon Leen tähdittämän kulttiklassikon, jonka kuvauksissa hän menehtyi tapaturmaisesti. Kosketti fantasiaa ja kauhua ahmivaa myöhäisteiniä vahvasti erityisesti goottiestetiikallaan. Mikään jatko-osa tai tv-sarja ei vedä vertoja alkuperäiselle, koska vettä pitää sataa koko ajan. Kaunis myös rakkaustarinana. Hyllystä löytyy myös O'Barrin sarjakuva. The Crowsta oli hankala löytää ruutuja, mutta tämä on visuaalinen klassikko ja sommitelmallisesti todella kaunis.

5. Die Hard (1988). Kaikkien aikojen jouluelokuva, jonka katseluun en koskaan kyllästy. Toimintaelokuvien eliittiä, jossa sekä Willis että Alan Rickman vetävät huikeat roolit. Vasta myöhemmin opin, että tämä oli Bruce Willisin ensimmäinen toimintarooli. Ei uskoisi. Leffaa katsoessa opin myös, että hän on vasenkätinen. Kuinka moni tunnustaa, ettei ole huomannut? Klassisen ilmastointihormikuvan sijaan otin tämän ruudun, koska siinä on sopivan makaaberi tunnelma. Suosittelen muuten lämpimästi Guyz Niten Die Hard -biisiä!

6. Fifth Element (1997). Tämä taidettiin katsoa kaveriporukalla joskus ysärin loppupuolella, milloin tietenkin katsottiin suurin osa parhaista elokuvista. Bruce Willis, värikäs scifi-tunnelma, kova naispääosa ja Gary Oldman pahiksena - miten tästä leffasta ei voisi pitää? Tämä on niitä harvoja leffoja, joiden musiikit minäkin muistan (en koskaan muista soundtrack-biisejä yhden katselukerran jälkeen, ellen tunne biisiä entuudestaan) ja yksi niistä leffoista, joista on jäänyt ystäväporukallemme kuolemattomia lausahduksia käyttöön. (Mm. "Aziz, light! - - That's much better, thank you Aziz.") Ruutukaappauksessa itseoikeutettuna upea Milla Jovovich Leeloona.

7. Fight Club (1999). Tämä on toinen Joutseno-vuoden leffa. Vaikuttava ei pelkästään päähenkilökolmikon roolisuoritusten, mutta myös yllättävän loppukäänteensä ansiosta. Ja tämä oli aikana, jolloin ne yllättävät loppukäänteet eivät vielä olleet se juttu. Voimakas kokemus, jonka jälkeen istuin kämppiksen lattialla WTF-ilme naamallani. Otin tämän ruudun sen tunnelman ja henkilöiden takia.

8. Jumanji (1995). Tämän taisimme katsoa ala-asteella. Ehkä. Muistan vain sen jännityksensekaisen pelon, kun matalat rummut soivat, sarvikuonot jyrisevät ohi ja se metsästäjähahmo lähtee perään. Aika on syönyt erikoistehosteita, mutta kyseessä on edelleen lapsuuden nostalgian lämpöinen ja vaikuttava elokuva, minkä takia kävin katsomassa myös tuoreen version - ja nautin siitäkin. Ruutukaappausta oli hankala valita niin, että leffan voisi vielä tunnistaa, joten päädyin tähän päähenkilöt esittelevään kuvaan, missä näkyy myös itse lautapeli.

9. Jurassic Park (1993). Klassikko, jonka näin varmaan tv:stä ensimmäisen kerran teini-iän hujakoilla. Pelkäsin raptoreita ihan hillittömästi, mutta loppujen lopuksi elokuvan T-rex on se, joka aiheuttaa edelleen minulle satunnaisia dinosaurus-painajaisia. (Vaikkakin leffasarjassa on oikeastaan se yksi ja sama good guy - tai siis good girl - T-Rex, jonka takia päähenkilöt selvityvät ikävimmistä dinoista.) Katselen edelleen kaikkia osia mielelläni - ja vähän pelkään niitä dinoja. Yllä olevan ruudun valitsin siksi, koska kyseessä on leffan ahdistavin kohtaus.

10. Kadonneen aarteen metsästäjät (1981). Ajaton seikkailuelokuvien klassikko, Harrison Ford ja natsipahikset. Erityisesti arvostan sitä, että sekä Lucas että Spielberg kertoivat ottaneensa vaikutteita tarinaan Barksin Roope Ankka -sarjakuvista. Roope ei siis ole Ankkalinnan Indiana Jones, vaan Indiana Jones onkin Roope Ankka. Ruutu valikoitui haasteeseen tunnistettavan silhuetin ja värimaailman takia.

11. Kuka viritti ansan, Roger Rabbit? (1988). Katsoin tämän joskus kakruna ja muistan siitä vain sen pelottavan loppukohtauksen, joka aiheutti minulle jonkinlaisen leffatrauman, sillä minua pelotti mennä nukkumaan. Kun myöhemmällä iällä uskaltauduin katsomaan tätä leffaa uudestaan, hämmästelin, miten hyvin animaation ja oikeiden näyttelijöiden yhdistäminen on toiminut 1980-luvulla. Ja ahdistuin muuten edelleen loppukohtauksesta. Siksi tuo yllä oleva ruutu. Se on jättänyt lähtemättömät jäljet verkkokalvoilleni.

12. Kuolleiden runoilijoiden seura (1989). Aivan varma en ole, oliko tämäkin elokuva Joutsenon vuodelta (yksi elämäni parhaimpia vuosia muuten), mutta muistelisin niin. Opiskelin silloin avoimessa kirjallisuutta, joten tämä leffa osui ja upposi. Robin Williamsin rooli kannustavana, poikkeavia metodeja käyttävänä opettajana on ollut taatusti takaraivossani tiedostamatta, kun olen omaa opettajauraani rakentanut. Robert Sean Leonard (myöhemmin Housesta tuttu Wilson) vetää sellaisen roolin, että itken joka ikinen kerta. Tämä kyseinen ruutu kuvaa hienosti opiskelijoiden suhdetta englannin opettaja Keatingiin ja millaisen palon tämä on heissä herättänyt.

13. Mad Max 2: Asfalttisoturi (1981). En muista, milloin näin Mad Maxin kakkososan ensimmäisen kerran, mutta näin sen kuitenkin ennen ykköstä. Se teki lähtemättömän vaikutuksen raadollisella, postapokalyptisellä maailmallaan, jossa bensasta taistellaan kuolemaan saakka. Dystopia kuuluu lempigenreihini ja luulen, että tämä leffa on Terminatorin kanssa kaiken alku ja juuri. Ja miksi tämä ruutu? Nuorta Mel Gibsonia katselee ihan mielellään nahkatakissa.

14. The Matrix (1999). Tänä vuonna tulee kuluneeksi 20 vuotta ensimmäisestä Matrix-elokuvasta ja yritän nyt tajuta sen, ettei se ysäri ole enää "silloin kymmenen vuotta sitten". Kävimme katsomassa tämän kulttuurisen ilmiön aloittaneen klassikon elokuvissa parhaiden ystävieni kanssa ja se jätti meihin kaikkiin lähtemättömän vaikutuksen - kuten varmaan moniin meidän sukupolvemme nuoriin. Tämäkin leffa jätti jälkeensä joukon anekdootteja (valitsenko punaisen vai sinisen pillerin, "There is no spoon", jne.) sekä esteettisen tarpeen hankkia pitkä, musta nahkatakki. Valitsin yllä olevan ruudun, koska se näytti katsojalle jo aivan leffan alussa jotain uutta ja poikkeavaa myös erikoistehosteiden osalta. Ja Trinity on vaan niin kova mimmi.

15. Tähtien sota: Uusi toivo (1977). "Katja, sinun pitää katsoa tämä! Siinä on Harrison Ford ja se on maailman paras elokuva!" Jotenkin näin silloinen paras kaverini totesi minulle. Olin 14 ja sain VHS:llä telkkarista nauhoitetun ensimmäisen Tähtien sodan uudelleenmasteroidun version. Lienee tarpeetonta sanoa, että sinä iltana läksyt jäivät kakkoseksi. Olen vouhannut Tähtien sodasta niin paljon täällä blogissa, ettei minun enää tarvinne perustella fanitustani. Jos minun pitää nimetä lempielokuvani, sanon aina "alkuperäinen Tähtien sota -trilogia". Ruutukaappauksessa on tietenkin prinsessa Leia. Sekään ei kaipaa perusteluja.

16. Terminator 2: Tuomion päivä (1991). Muistan, miten ala-asteella kolme vuotta vanhemmat pojat hokivat eräänä vuonna koko ajan "Hasta la vista, baby", ja myöhemmin minulle selvisi, miksi. Näin varmaan tämänkin kakkososan ennen ykköstä ja hämmennyin siitä, millaisen muutoksen itsestään selvästi kovana muijana pitämäni Sarah Connor on kokenut leffojen välillä. Koska nuori tyttö tarvitsee hyviä roolimalleja, hän katsoo sellaisia elokuvia, joissa on naisenergiaa. Siksi myös Linda Hamilton ruutukaappauksessa Arskan sijaan.

17. Varjojen valtakunta (2003). Meillä kaikilla on niitä salaisia leffapaheita. Sellaisia, joiden katsomisesta nauttii, vaikka leffa ei olisi erityisen hyvä. Tämä on oma, eikä enää niin salainen, leffapaheeni. Kyseessä on itse asiassa fetissielokuva eli toinen syy, minkä takia omistan pitkän mustan nahkatakin. Aina, kun tarvitsen jotain sopivan goottisynkkää, katson Kate Beckinsalea nahkapuvussa. Ja minä en edes erityisemmin fanita vampyyreja - ihmissudet ovat siistimpiä. (Olen myös sitä mieltä, että leffasarjasta puuttuvat naispuoliset ihmissudet!) Tämä ruutukaappaus näyttää hyvin leffan tyylin.

18. Aladdin (1992). Lapsuuden tärkeitä elokuvia. Suomennos on niin loistava, etten ole sen yhden kerran jälkeen halunnut katsoa leffaa englanniksi. Mielestäni Loiri vetää Hengen roolin paremmin kuin Robin Williams, joten dubbauksen ansaitsema pysti on täysin perusteltu. Pienenä opettelin sekä Pienen merenneidon että Aladdinin ulkoa, ja kävin leffoja läpi mielessäni, kun en saanut unta. Pystyn edelleen vetämään ulkomuistista noin viiden minuutin monologin biiseineen päivineen Aladdinin ja Hengen ensikohtaamisesta. Valittu ruutu on tuo siksi, koska elokuva kertoo myös ystävyydestä ja lupausten pitämisestä.

19. Kaunotar ja hirviö (1991). Tämän katsoin ala-asteella, pienen kyläkoulumme yläkerrassa VHS:ltä. Jo siinä vaiheessa, kun hirviön linna näytettiin ensimmäistä kertaa, olin myyty. Elämäni tärkeitä leffoja. Samaistuin ja samaistun Belleen edelleen todella voimakkaasti. En ole koskaan nähnyt tätä elokuvaa englanniksi ja jännitän sitä hetkeä, jolloin uskallan sen katsoa alkuperäiskielellä. Gaston on yksi Disney-historian kamalimpia pahiksia. Valitsin tämän ruudun siksi, koska siinä Bellen kaipuu muualle näkyy.

20. Liikkuva linna (2004). Listallani on kolme 2000-luvulla julkaistua leffaa, mikä kertoo omasta iästäni. Lapsuudessa ja nuoruudessa koetut tarinat jättävät usein voimakkaimman muistijäljen. Mutta tämä tuorein teos ansaitsee ehdottomasti paikkansa listallani. Näin tämän Diana Wynne Jonesin romaaniin perustuvan Studio Ghiblin animaation ollessani Englannissa vaihto-oppilaana vuonna 2005. En edes muista, oliko se dubattu englanniksi, muistan vain sen huikean visuaalisuuden ja tarinan, joka kietoi mukaansa. Diana Wynne Jonesin romaaneissa fantastinen, taikuutta tihkuva miljöö on aina ihastuttava, mutta tarinoiden suola ovat poikkeukselliset henkilöhahmot, jotka ovat täydellisiä omassa epätäydellisyydessään. Siksi Sophie, Howl ja Calcifer ovat minulle rakkaita. Tässä ruudussa näkyy myös upea linna, jonka halusin näyttää kaikille.

*****

BONUS (jota en Twitteriin jakanut): The Descent (2005). Nostan loppuun vielä ylimääräisen elokuvan, jonka asema bonuksena liittyy siihen, miten elokuva on vaikuttanut elämääni. Tämä on se  kaikista ahdistavin kauhuelokuva, jota katsoessani säikähdin niin paljon, että sain hillittömän itkukohtauksen. Meidän piti keskeyttää elokuvan katselu, jotta sain kasattua itseni ja katsottua leffan loppuun. Ja milloin tämä tapahtui? Kun olin noin 25-vuotias. (Tämän takia en katso kauhuelokuvia elokuvateatterissa. En pääse silloin piiloon Darth Vader -vilttini alle.)