Vuoden 2019 odotukset ja suunnitelmat

Harkitsin jo hetken, että laitan blogin virallisesti tauolle. On tuntunut siltä, ettei ole oikein ollut mitään sanottavaa eikä aikaa sanoa sitä. Olen yrittänyt levätä ja hengittää, mutta sekään ei ole auttanut. Nyt olen kuitenkin viikon talvilomalla ja päätin kasata yhteen päivitykseen tämän vuoden odotukset ja suunnitelmat - ikään kuin ponttooniksi. Kaverini ja kollegani yliopistolta kertoi kuulleensa termin "ponttoonimatka", joka tarkoittaa seuraavaa matkaa, joka pitää sinut henkisesti pinnalla. Näistä asioista tulen ainakin huutelemaan blogiin. Ja ehkä jo ennen sitä ehdin suorittaa viime vuoden lukuhaasteen ja katsoa lopultakin The Scrooge Mystery -dokumentin...

Kuvituksena toimii Instagramin #februarysbooks19 kuvahaaste eli paljon kirjoja.

Burton on Burton. Ja kirjanmerkit.

Odotukset

1. Avi Heikkisen sarjakuvaromaani Valotusaika on juuri ilmestynyt ja saapunut somen perusteella ainakin lempikauppaani Antikvariaatti Lukuhetkeen. Odottelen innolla, milloin saan teoksen omiin käsiini. Olen siinä Goon #2!
2. Valmistuminen. Minulla on aika sovittuna arviointikeskusteluun kouluttajan kanssa. Sen jälkeen minusta tulee ihan oikea, virallinen ja pätevä opettaja, joten voin nakata huijarisyndroomallani vesilintua. (Ei se ihan oikeasti niin mene, mutta parempaan suuntaan mennään.)
3. Kesäloma. Pitkä ja levontäytteinen. Kirjoja. Pelaamista. Joogaa. Tanssia. Ehkä jokin rokkifestari, jos saadaan aikataulut sovittua ystävän kanssa kohdilleen.
4. Rahoitus. Toivon, että se tulisi. Kaipaan tutkimuksen tekoa aivan valtavasti. Olen joka tapauksessa tekemässä uusia suunnitelmia syksyni varalle, joten tämä vuosi ei tule toistumaan töiden osalta ensi vuonna samanlaisena.

Lainaus Terry Pratchettin teoksesta Mahtava Morris ja sivistyneet siimahännät.

Suunnitelmat

1. Pyörähdän Tampere Kupliissa täydentämässä sarjakuvahyllyäni. Tarkoituksena on olla paikalla lauantaina 23.3., jos joku haluaa moikata.
2. PARIISI. Lähdemme noin kuukauden kuluttua äidin ja siskojen kanssa juhlistamaan äidin pyöreitä pidennetylle viikonloppumatkalle Pariisiin. Suunnitelmissa on ainakin piknik Versaillesin puistossa ja Disneylandin liput on jo ostettu. En malta odottaa.
3. Dara Ó Briainin stand-up-keikka Helsingissä! Sitä odotellessa voisi katsoa ainakin videopeliklipin.
4. Popcult 11. - 12.4. Olemme tänäkin vuonna puuhaamassa Populaarikulttuurin Tutkimuksen Seuran kanssa tapahtumaan paneelikeskustelua tutkimusnäkökulmasta. Joten sinne siis.
5. Finncon Jyväskylässä 5. - 7.7. Olen paikalla vähintään hengaamassa. Tarkoitukseni on olla silloin lomalla, joten en tiedä, onko minulla mitään tutkimuksellista ankka-asiaa ohjelmistoon.
6. Rammsteinin keikka Tampereella. ICH WILL.
7. Irlanti ja Worldcon elokuussa. Jäsenyys, lennot ja majoitukset on hoidettu. Luvassa Nörtteilyä ja Turisteilua isoilla alkukirjaimilla. Tavoitteena Skellig Michael ja Dublinista lähtevä Game of Thrones -kierros. En malta odottaa, osa 2.

Porgini nimi on Poppana. Se lähtee mukaan Irlantiin.

Ilosaarirock 2018

Silloin teinivuosien loppupuolella, 2000-luvun alussa kävimme ystäväni Tupun kanssa säännöllisesti rokkifestareilla. Ilosaarirock oli sijaintinsa takia luonnollisesti vakiopaikkamme, vaikka piipahdimmekin kerran Provinssissa (ilmaisliput) ja pari kertaa Kuopiorockissa (paremmat bändivalikoimat). Tämä oli siis aikaa, jolloin Kuopiorockin liput maksoivat 55 €. Muistan maksaneeni saman verran aikoinaan myös Ilosaarirockin kahden päivän lipusta...

Nyt, ainakin kahden-kolmentoista vuoden tauon jälkeen, palasimme takaisin festivaalitunnelmaan ja -kuumuuteen. Muistan yhä, miten rokkivuosinani Ilosaarirockissa satoi ehkä kerran. Ja nyt heinäkuun helleputki tuntui alkaneen rokkiviikonlopusta. Ilosaarirock oli perinteisesti paikka, jossa iho kärähti ensimmäisen kerran. Nyt varustauduin kolmipäiväiseksi paisuneeseen tapahtumaan 50-suojakertoimen aurinkovoiteella, hatulla, aurinkolaseilla ja vesipullolla. Sekä tietenkin rokkirepulla, jonka Tupu oli pongannut Tori.fistä. 

Rokkireppuun mahtuu kaikki olennainen eväspatukasta vesipulloon
ja (tarpeettomaan) pitkähihaiseen.

Rokin haastavin päivä oli perjantai, koska silloin oli ehdottomasti viikonlopun kovin kattaus bändien osalta. Aloitimme Beast in Blackillä, joka veti huikean keikan huolimatta siitä, että solisti oli kipeä. Esikoisalbumin helmet käytiin läpi kokonaisuudessaan ja eniten tanssittivat tietenkin Born Again; Crazy, Mad, Insane ja tietenkin sinkkuhitti Blind and Frozen. Tätä seurasi jammailu Ismo Alangon parhaiden hittien tahtiin päälavan lähistöllä.

Beast in Black Tähtiteltassa

Aurinko ja Ismo ja Taiteilijanelämää

Piipahdimme katsomassa myös Mokomaa, mutta tulimme siihen tulokseen, että Jenni Vartiainen olisi kivempi päälavalla. Ehdimmekin kuulemaan parhaat palat, kuten ihanan En haluu kuolla tänä yönä, sekä Vain elämää -sarjassa coveroidun Cheekin Keinun, mikä toimi todella kivasti. (Cheekhän on poiminut inspiraationsa selvästi Eino Leinon runosta Jumalten keinu.) Myös Apulannan Madon cover-versio oli ihan parasta Jennin tyylillä.

Illan odotetuimmat ja perussyyt rokkilipun ostoon olivat kuitenkin vielä tulossa. CMX ja Joensuun kaupunginorkesteri vetivät yleisön tähtitelttaan iltakymmeneltä. Itkuhan siinä meinasi päästä, kun sieltä tuli se Kultanaamio. Myös Nainen tanssii tangoa ja Fysiikka ei kestä toimivat erinomaisesti orkesterin kanssa - pääosin siitä syystä, että jo alkuperäisissä biiseissä kuullaan orkesteria. Keikan isoin ongelma olikin miksaus, joka ei toiminut orkesterin eduksi. Bändin basso ja rummut olivat aivan liian kovalla ja peittivät erityisesti jousisoittimet alleen. Sääli. Mutta olihan se ihanaa katsoa, miten orkesteri nautti yleisön innosta: erityisesti ykkösviulistilla näytti olevan hauskaa. Kapellimestari tuskin on aiemmin päässytkään huudattamaan yleisöä lavalla.

Upea CMX Joensuun kaupunginorkesterin vahvistamana

Illan kruunu oli kuitenkin Nightwish ja Floor Jansen. Jos Jenni Vartiainen on kaunis pop-prinsessa, niin Floor on itseoikeutetusti metallin kuningatar. Decades-maailmankiertueeseen kuuluneella konsertilla kuultiin niin aivan tuoretta materiaalia kuin sellaisia vanhoja hittejä kuin 10th Man Down. Ja yleisö huutaa kuorossa: "We were here!"
Keikan päätti tavanomainen ilotulitus Joensuun Laulurinteen yössä.

Floor ja lavakarisma

Lauantai olikin huomattavan paljon rennompi päivä bändien osalta. Hengailimme rentolavan nurkilla syömässä jäätelöä ja kuuntelemassa Värttinää, joka esiintyi yhdessä Palefacen kanssa. Tiirasimme myös naku-uinnin maailmanennätysyritystä, joka jäi puuttumaan niin monesta ihmisestä, ettei kenellekään voinut tulla syyllinen olo osallistumatta jättämisestä.

Ilta-aurinko kohti rentolavaa.

Yllätin itseni myös Sannin keikalta. Tiesin jopa yhden biisin (2080-luvulla), mikä ei ollut yllätys, koska kuuntelen radiota niin vähän - ja silloinkin lähinnä rokkikanavia. Keikka oli energinen ja täytyy sanoa, että Sanni osaa ottaa yleisönsä. Positiivinen yllätys oli mimmin soittotaito niin kitaran kuin viulunkin suhteen. Tajusin myös, että Sanni on 2010-luvun Nylon Beat: pikkutuhmia sanoituksia nenä-äänellä laulettuna. Lyriikoissa on vielä vähän sellaista tyttöjä opettavaa sävyä, että mitä niitten poikien kanssa kannattaa muistaa ja mitä ei kannata tehdä.

Olin selvästi yli-ikäinen samaistumaan Sannin lyriikoihin, mutta teini-Katjaan niillä olisi varmaan ollut erilainen vaikutus. Italian opiskelijana minua viihdyttikin eniten biisi nimeltä Jacuzzi.

Lauantain kruunasi pitkän linjan suosikkimme Apulanta, joka kertoi esiintyneensä Ilosaarirockissa ensimmäistä kertaa 1990-luvun puolivälissä. Yleisössä oli huomattavan paljon sellaisia, jotka näkivät Apiksen ensimmäistä kertaa livenä ja tämä suuri ja muinainen vanhus mietti heti, että kuinka moni näistä oli edes syntynyt silloin, kun Apulanta soitti täällä ensimmäisen kerran?

Apiksen isoin ongelma on se, että se on siirtynyt 1990-luvun punk-vuosista poppiin, mikä näkyy erityisesti 2010-luvun sinkuissa. Siksi vanhempi ja räkäisempi tuotanto on aina uponnut minuun paremmin. Apulannan sinkkuja katsoessa viimeisin oikeasti hyvä ja toimiva sinkku oli Viisaus ei asu meissä ja senkin julkaisusta on 11 vuotta. 

Ilosaarirockin keikan kiinnostavin piirre oli yhteisveto Sannin kanssa (Vain elämää kummitteli taas). Biisi oli minulle tuntematon Sanni-coveri ja hevimpi kuin yksikään Apulannan hitti sitten... Jaa. Ehkä sen 1990-luvun.

Apulannan tuplalava

Vaikka perjantain jälkeen olo oli aivan sippi ja järkyttynyt siitä, että vielä pari päivää pitäisi jaksaa, ei sunnuntain saapuminen kuitenkaan tuntunut pahalta. Aloitimme päivän sovitusti glitterillä, sillä rentolavan tuntumassa seisoi Glitternistin teltta, joka veti porukkaa kuin siimaa. Erilaisilla kivillä ja glitterillä koristeltuja meikkejä, ihoa ja partoja näkyi festareiden täydeltä, joten mekin päätimme hakea rokkiviikonlopun viimeisen päivän kunniaksi omamme. Jonottaessa oli myös kiva kuunnella Circleä rentolavalla. Todettakoon, että glitterliima oli vedenkestävää ja kuvio pysyi minulla hyvänä kokonaisen viikon. Eli se 14 € ei tuntunut mitenkään pahalta summalta siinä vaiheessa. 

Glitternistin teltta

Valikoimaa riitti.

Päälavalla esiintyvää Amorphista kuuntelimme puiden varjossa, aivan vip-kuorma-auton takana, mikä oli hyvä ratkaisu. Kuuman auringon takia oli parempi latailla akkuja varjossa - varsinkin, kun sen jälkeen päätyi tähtiteltan anniskelualueelle cokiksen kanssa vetämään 45 minuutin tanssitreenit Zeddin tahtiin. Tämä ei ollut suunniteltu juttu, vaan onnistunut sattuma. DJ:n mixaukset mm. Queenin Bohemian Rhapsodysta ja Michael Jacksonista tanssittivat mukavasti myös suoran auringonpaisteen alla.

Ja kyllä.

Kaikesta lupauksistani huolimatta näin myös Cheekin livenä. Arvostin lavakarismaa, yleisön huomioonottoa, tanssityttöjä ja Kaija Koo -coveria. Sekä lyriikoiden paikoitellen kekseliästä riimittelyä. Mutta jos on pakko räppiä kuunnella, niin enemmän se Eminem uppoaa. 

Sunnuntain pääesiintyjänä toiminut kitaravirtuoosi Jack White oli mielestäni hieman outo valinta festareiden päättäjäksi. Whitella tuntui olevan bändeineen enemmän kivaa keskenään kuin yleisön kanssa. Jopa Cheek sai yleisön paremmin mukaan menoon. Emme viipyneetkään enää kauaa festarialueella, vaan suuntasimme haikein mielin kohti arkea. 

Jäätelöä ja lettuja. Parasta festarievästä.

Ilosaarirockin kootut miinukset

• Miksi Entisten nuorten disco oli ängetty perjantai-illalle, kun kaikki entiset nuoret olivat kuitenkin kuuntelemassa CMX:n ja Nightwishin ysäribiisejä?
• Sunnuntain pääesiintyjää olisi voinut harkita hieman paremmin, vaikka osaahan Jack White soittaa.
• Mixaus kaupunginorkesterin kanssa soittaneella CMX:llä toimi vain bändin eduksi.

Ilosaarirockin kootut plussat

• Cashless-ranneke toimi erinomaisesti. Myös festarialueen latauspaikat olivat nopeita.
• Paljon vesipisteitä!
• Ruokaa oli paljon ja siinä oli riittävästi vaihtelua. Me söimme muun muassa kreikkalaisia vartaita, pitaleipää ja nyhtöhirveä.
• Iloinen meininki eikä yhtään häirikkötapausta tullut vastaan.
• Lisää näitä kaupunginorkesterin yhteiskeikkoja!
• Oli ihanaa kokea rokkifestari pitkästä aikaa!

Katja ja Tupu kiittävät. Ensi vuonna Tuskaan?

Loma pähkinänkuoressa ja syksyn menotärpit

Kesän kaksi olennaista: Ilosaarirock ja jäätelö

Heinäkuun lomailu on nyt hoidettu pois alta ja samalla olen tehnyt paluun someen. Täytyy heti kättelyssä todeta, että kyllä kannatti pitää taukoa kaikesta. Stressitaso laski enkä edes osannut ajatella töitä - saati, että olisin kirjoittanut jotain artikkelia vähän siinä sivussa vasemmalla kädellä. Somenkin poissaoloon tottui nopeasti; eniten ehkä kaipasin Twitteriä, koska sitä kautta saa uusimmat (ja kiinnostavimmat) uutiset nopeiten. Nyt pitäisi riittää energiaa hoitaa lukuvuosi 2018 - 2019 kunnialla ja ilman työuupumuksen oireita.

Ilosaarirockista teen myöhemmin oman päivityksen, joten ei siitä sen enempää. Kesän toinen olennainen tapahtuma oli heinäkuulle siirretyt yo-juhlat, joissa juhlittiin tuplatutkinnon tehnyttä ylioppilasmerkonomi-siskoani, joka selvitti aikuislukion ja liiketalouden perustutkinnon töiden ohessa. 

Kakku ei ole valhe.

Heinäkuu on ollut sään puolesta aivan järkyttävä, sillä tällainen helleputki ei sovi minulle lainkaan. Siksi olenkin viettänyt aikaa ilmastoidulla tanssistudiolla ilmajoogan ja tankotanssin parissa sekä peittänyt kaikki räppänät verhoilla ja maannut sohvalla tv-sarjojen pauloissa. Loman aikana onnistuin tahkoamaan* The Fallin ja Manhunt: Unabomberin (kokonaan), The Handmaid's Talen toisen tuotantokauden, Orange is the New Blackin kuudennen tuotantokauden, Death Noten ja Altered Carbonin. Sen lisäksi aloitin Supernaturalin 12:nnen tuotantokauden. Luin myös Kuolemanportti-sarjan läpi ja aloitin pelaaman Half-Life 2 EP2:sta, kasasin kolme kirjahyllyä jatkopaloineen ja kävin katsomassa Ant-man and the Waspin. Näiden ohessa olen opiskellut Duolingon suosiollisella avustuksella italiaa.

En tainnutkaan mainita, että voitin Popcultissa Sarjakuvaseuran arpajaisista sarjiskassin?

Mutta kohta on siis syksy eli paras vuodenaika ikinä, mikä toivottavasti tarkoittaa sitä, että lämpötilat putoavat inhimillisiin asteisiin. 

Lopuksi vielä muutama olennainen syksyn menotärppi:

Helsingin sarjisfestarit 1. - 2.9.

Sarjisfestareiden teemana on tänä vuonna strippisarjakuva, italialainen sarjakuva ja metalli, eli kolme kertaa kaikkea kiinnostavaa. Festareille ei vedä pelkästään se, että festivaalitaiteilijana on JP Ahonen tai että sieltä saa kenties hankittua uuden Belzebubs-albumin ja fanisälää, vaan erityisesti se, että siellä on vieraana Nemin piirtäjä Lise Myhre! Saan ehkä fanityttökohtauksia.

Star Wars A New Hope -konsertti 8.9.

Pääsen Hartwall Arenalle faneilemaan klassikon pariin!

Viikko 42 (= elämän tarkoitus)

Syysloman olen varannut reissaamiseen Turku - Helsinki-akselille. Käyn katsomassa Turun kaupunginteatterissa Taru sormusten herrasta -musikaalin ja osallistun Helsingissä Mission in Jedha -nimiseen Star Wars -tapahtumaan. Jos immersiivinen, larpin kaltainen tapahtuma kiinnostaa, lippuja on taatusti jäljellä. Tapahtumaa järjestetään 19. - 20.10.: perjantaina koko perheelle sopivana, lauantaina K18-tapahtumana.

Näitä odotellessa on ihan kivaa palailla töihin.

*Edit: Lisätty kaksi unohtunutta tv-sarjaa.

Mitä tapahtuu keväällä 2018? Katso kuvat!

Aloitin viime viikolla kirjoitusviestinnän oppiaineeseen kuuluvan Tutki(ja) bloggaa -kurssin opettamisen ja yksi vältettävistä otsikoista oli keltaisen journalismin suosiossa oleva klikkiotsikko. Joten mikä olisikaan oivallisempi tapa tehdä siitä pilkkaa kuin käyttää sitä itse? Varsinkin, kun tekstissäni on tällä kertaa huikea yksi (1) kuva!

Ennen kuin jaan hieman Tampere Kupliin kuulumisia, ajattelin tehdä koosteen tämän kevään olennaisista tapahtumista ja tutkijanuraani koskevista asioista. Ja ei, odottelen edelleen apurahapäätöksiä, mutta jotain kivaa kuitenkin luvassa.

Tapahtumia:

Näkymättömät-hanke päättyy toukokuussa, joten on aika pistää kokemukset ja tulokset kasaan. Järjestämme Jyväskylän yliopistolla perjantaina 13.4. seminaarin, jossa me Jyväskylän yliopiston osatoteuttajat kerromme omista osaamisalueistamme (terapeuttinen kirjoittaminen, sarjakuva, räp). Lisäksi järjestämme aiheistamme työpajat. Tapahtumalle on Facebook-sivut, josta löytyy tarkempi ohjelma sekä ilmoittautumisohjeet. Seminaari on ilmainen ja avoin kaikille aiheesta kiinnostuneille.

Suomen Populaarikulttuurin Tutkimuksen Seura järjestää Turun yliopistolla Sirkkalan Janus-salissa (Kaivokatu 12) lauantaina 28.4. seminaarin nimeltä Valtavirrasta marginaaliin – Ulkopuolisuus populaarikulttuurissa. Tapahtuma on toinen osa Tiede sanoo pop -teemaista seminaariohjelmaa, jonka tavoitteena on tuoda populaarikulttuurin tutkimusta tunnetuksi. Minut kutsuttiin tapahtuman keynoteksi (!), ja annoin puheeni otsikoksi blogiani seuraten "Akateemisen ja populaarin välimaastossa. Kun tyttö Aku Ankkaa halusi tutkia." Ohjelmassa koko päivän edestä kiinnostavia esitelmiä toiseudesta, ulkopuolisuudesta ja marginaaleista populaarikulttuurissa.

Samaa aihetta sivuten Popcult Day tulee taas, tällä kertaa lauantaina 12.5. Helsingin Kulttuuritalolla. Olin jo menossa tapahtumaan ihan vain hengaamaan (harkitsin jo Olivia Moore -cossia iZombiesta), kun vielä voitin FB-kisasta ilmaislipunkin, mutta sitten yllä mainittu seura kutsui minut tiimiinsä keskustelemaan aiheesta "Poptutkija fanina, fani poptutkijana – Paneeli popkulttuurin tutkimuksesta". Paneelikeskustelumme järjestetään tapahtumassa klo 16.30 - 17.15 Henrik-salissa. Meitä tutkijoita paikalla on itseni lisäksi adaptaatiotutkija Anna-Leena Harinen, Noora Kallioniemi, Elina Karvo, Pokémon-tutkija Johannes Koski ja vetäjänä toimii seuran puheenjohtaja Pekka Kolehmainen. Kiinnostavaa keskustelua fandomista siis luvassa.

Meriittejä ja julkaisuja:

Minut valittiin toiseksi Suomen edustajaksi pohjoismaisen sarjakuvatutkijaverkosto NNCORE:n johtoryhmään. Seuraava konferenssi vaikuttaisi olevan syyskuussa Tukholmassa manga- ja Japani-aiheisella teemalla. (Abstrakteja voi lähettää 15.4. saakka.) Uusi johtoryhmä kohdannee konferenssissa ensimmäisen kerran.

Äidinkielen opettajain liiton vuosikirja on ilmestynyt. Siinä on yhteisartikkeli kollegani Elisa Auvisen kanssa. Otsikkomme on "Monialaiset taiteet identiteettityön välineinä yläkoulussa ja lukiossa - esimerkkinä kirjallisuusterapiasta inspiroituva sarjakuva". Artikkeli nojaa pitkälti Näkymättömät-hankkeessa järjestettyjen sarjakuvapajojen kokemuksiin, joiden pohjalta pidimme Elisan kanssa esitelmän viime kevään Kirjoittamisen tutkimuksen seminaarissa. Siitä tämäkin artikkeli sai alkunsa.

Vuosikirjaa voi tilata sekä painettuna että sähköisena Äidinkielen opettajain liiton verkkokaupasta. 

Näkymättömät-hankkeen hieno Topit-käsikirja on julkaistu verkossa! Se löytyy osoitteesta www.kerrotarina.fi ja täydentyy vielä varmaan toukokuun puolelle linkkien ja videoiden osalta. Sisällöt ovat muuten jo aika pitkälti olemassa ja tutustuttavissa. Käsikirja esittelee luovia taide- ja medialähtöisiä menetelmiä ja tarjoaa konkreettisia ohjeita erilaisten työpajojen järjestämiseen. Lisäksi sieltä voit lainata, kopioida ja varastaa vinkkejä erilaisiin tehtävänantoihin omaa työtäsi ajatellen. Mukana on myös linkkejä tutkittuun tietoon, esimerkiksi Simo Niemisen räpterapiaa käsittelevän gradun voit löytää tätä kautta.

Muuta pientä kivaa:

Kivaa ei ole se, että minulta jää ensimmäistä kertaa vuosiin Finncon väliin. Sen sijaan kivaa on se, että lähden parhaan ystäväni kanssa nostalgisoimaan Ilosaarirockiin, jossa olen viimeksi ollut... hetkinen... No, ainakin 12 vuotta siitä on. Katsotaan, miten vanha jaksaa. Odotan innolla Nightwishiä ja CMX:n yhteiskeikkaa Joensuun kaupunginorkesterin kanssa.

Lisäksi ostin juuri lipun ensi vuoden Worldconiin. Nähdään Dublinissa!

* * * * *

Kevät menee muutoin aika pitkälti opettaessa yliopistolla ja sanataidekoulussa sekä opeopintoja tehdessä. Lisäksi minulla on kesäopetusta yliopistossa. Heinäkuun kohdalle kirjoitin isolla, pinkillä tussilla LOMA ja nautin ajatuksesta. Joskin tulipa siihenkin yksi artikkelipyyntö, jota saatan hieman lomalla työstää. Eihän tässä nyt ihan ranttaliksi tätä loma-asiaa vedetä...

"This is your grand ball!"

Koska vietin syntymäpäiväni Nightwishin seurassa, piti nimipäivänä pistää vielä paremmaksi. Kaikkien aikojen lempibändini Turmion Kätilöt teki vuosittaisen vakiovierailunsa Lutakkoon eikä siinä auttanut muu kuin lähteä stressinpoistoon ja moshaamaan industrialin tahtiin. Intoa lisäsi ruotsalainen Pain, jota olen myös kuunnellut jo useamman vuoden - Kätilöitähän olen fanittanut siitä asti, kun kuulin ensimmäistä kertaa "Teurastajan" radiosta. Taisi olla jopa muinaisen Radio Mafian aikoihin.

Kätilöissä parasta on keikkojen hilpeät välispiikit, biisien rujot, mutta osin myös kantaaottavat lyriikat, itseironia ja tietenkin se raskas metallimusiikki, jonka tahtiin pystyy tanssimaan konebiittien takia.

 

Painin piti alun perin olla se pääesiintyjä, mutta niinhän se tuppaa menemään, että kun nämä kaksi esiintyjää isketään Lutakon lauteille, Kätilöt lipsahtavat lämppäristä pääesiintyjäksi. Ja Lutakko myydään loppuun. Näin kävi nytkin. Ja ensimmäistä kertaa jouduimme rehellisesti sanottuna jonottamaan. 

Koska ihmisiä ei saatu sisälle ajoissa, Painin keikan alku viivästyi miltei puoli tuntia. Mutta keikka itsessään oli pienoinen pettymys. Missään vaiheessa meno ei oikein alkanut. En tiedä, oliko Peter Tägtgrenillä flunssaa vai onnistuiko miksaaja jotenkin häivyttämään mikrofonin äänet efekteillään, mutta laulu tuntui tukkoiselta, eivätkä biisitkään oikein tärähtäneet sieluun hyvästä bassosta huolimatta. Sellaisetkin klassikot kuten "It's Only Them" ja "End of the Line" jäivät vajaiksi.

Ja oma angstibiisini, jota kuuntelin iskän kuoleman jälkeen jatkosyötöllä, "The Great Pretender" soitettiin aivan liian aikaisin, jotta siihen olisi saanut minkäänlaista ytyä. Toinen paikalla olleista kavereistani päätti siirtyä loppukeikan ajaksi baarin puolelle, kun mitään ihmeitä ei näyttänyt menossa tapahtuvan. Olin ehtinyt kuunnella uuden Coming Home -albumin Spotifysta pari kertaa, mutta se ei oikein vakuuttanut. Pain on mennyt vähän liian popiksi viime aikoina.

(Huom. Älkää ihmeessä klikatko kuvia isommaksi. Testasin puhelimen kameraa ja totesin, että pienenä kuvat näyttävät ihan mukiinmeneviltä. Iso koko paljastaa totuuden ja rakeisuuden.)

Alku vaikutti ihan lupaavalta, mutta ei se sitten lähtenytkään.

Peter Tägtgren oli pukeutunut pakkopaitaan.

Mutta Kätilöt. 

Kätilöt vakuuttaa joka kerta.

Olen koko syksyn ollut kamalan kiireinen ja stressaantunut, ja stressini on mennyt siihen pisteeseen, että leukaperäni jumittavat öisestä hampaiden narskuttelusta ja säädän asioita unissani. Tätä keikkaa olin odottanut koko syksyn, jotta pääsen tanssimaan ja purkamaan ne mieleen kasautuneet jumit ja solmut. Ja se purku alkoi jo stressibiisilläni "Pirun nyrkki", eteni ehkä tämänhetkisen lempibiisini "Grand Ballin" kautta "Teurastajaan", jossa olin jo aivan flowtilassa. Sijoitumme keikoilla aina suurin piirtein salin puoliväliin, mutta reunaan, missä ei ole vaaraa jäädä jumiin moshpitin tai ihmismassan keskelle. Tällä kertaa parkkeerasimme itsemme pöytien viereen ja löysin pöytien välistä loistavasti tilaa tanssia, hyppiä, pomppia ja moshata niin, että - Vesa-Matti Loirin Henkeä lainatakseni - "se tuntuu siis ehkä lievästi niskassa".

Tuli hiki, tuli väsy, mutta stressi katosi johonkin. Kiitos poijjat. Seuraavaan kertaan!

 

MC Raaka-Peen vakiokeikkalook.

Spekkeli oli lähtenyt foliohattulinjalle.

Yleisö otti Kuopion poijjat ilolla vastaan.

Syntymäpäivä Nightwishin kanssa

Syyskuu ja urakalla alkaneet työt ovat pitäneet open kiireisenä. Käytän nyt tarkoituksella nimikettä "ope", koska tutkimuspuoli jää tänä vuonna huomattavan vähemmälle ajanpuutteen vuoksi. (Lisäksi aloitin tiistaina yliopistopedagogiset opinnot, jotka päivittävät minut yliopisto-opettajaksi. Jei!)

Yritän kuitenkin siirtyä takaisin viikonloppupäivityksiin ja vaikka ankka- tai muusta sarjakuvatutkimuksesta ei olisikaan mitään uutta, kirjoittelen joitain rästipäivityksiä eräästä päättyneestä scifisarjasta, tämän vuoden (kauheasta) melkoisesta Bond-urakasta, cosplaystä ja palaan takaisin tutkijablogihaasteen pariin. Lisäksi Lempitaiteilijani-sarja ansaitsee kunnon lopetuksen.

Mutta tässä hieman kuvaspämmiä syntymäpäivästäni, jonka vietin Tainan kanssa Himoksella Nightwishin keikalla. Olen fanittanut bändiä teinistä asti - altistuin sille parhaan ystäväni isoveljen takia. Hän kuskasi meitä näytelmäharjoituksin ja luukutti auton cd-soittimessa muun muassa Oceanbornia ja vasta ilmestynyttä Wishmasteria. Olin juuri siirtymässä suomirockista musiikin rankemmille vesille, joten Tuomas Holopaisen mahtipontiset soundit ja Tarja Turusen klassinen sopraano osuivat ja upposivat.

Ja kun bändi oli tulossa lähelle Jyväskylää eikä keikkailisi vähään aikaan Suomessa, lippujen hankinta oli luonnollista. Syntymäpäivätreffit Nightwishin kanssa oli sovittu.

Paikalle saavuimme pienen seurueen kanssa Sonata Arctican aikaan. Sen verran keikkaa katsastin, että napsaisin bändiä fanittavalle siskolleni pari kuvaa. Lämppäreistä ehdimme kuunnella kunnolla vain Arch Enemyn, jota en oikeastaan ole koskaan kuunnellut. Mutta huh, ei ollut Alissa huono, ei. Mikä tukka, mitkä vaatteet ja mikä örinä. Tyylissään ehdottomasti illan kovin. Keikan isoin miinus olivat mikrofonit, jotka eivät ensimmäisten biisien aikana toimineet kunnolla, joten laulua ei kuulunut lainkaan.

Uusi puhelin testissä keikkakuvien osalta.

Screeniltä vaatteet näkyvät vielä paremmin.

Setin ehdottomasti kovimpia biisejä olivat "No Gods, no masters" ja "You will know my name". Niitä olen tässä keikan jälkeen Spotifysta kuunnellut.

Tätähän sinne tultiin kuuntelemaan.

Nightwishin keikka alkoi lopulta kymmeneltä - tai vähän sen jälkeen. Sää oli hellinyt keikkayleisöä koko päivän ja vaikka ilta viileni, yleisömassassa oli mukavan lämmintä. Kun on viime vuodet viettänyt lähinnä coneissa, musiikkifestari oli aluksi ihan mukavaa vaihtelua. Sitten huomasin, etten ollut lainkaan kaivannut sitä kamalaa määrää tupakansavua ja niitä moshaajia, joiden pitti ei oikein pysynyt kasassa. Lisäksi olimme hieman liian reunassa ja kaikissa kuvissani Tuomas onkin sitten piiloutunut telineiden taakse.

Luvassa oli reipas parituntinen setti mahtipontisuutta höystettynä tuli- ja valoshowlla sekä keikan päättänyt ilotulitus. Yllätyksiäkin oli luvattu ja hetken herkesin jo toivoa Life and Times of Scrooge -levyn biisejä,vaikka ne eivät Nightwishiä olekaan. Mutta yllätyksiin kuului alkuperäinen basisti Sami Vänskä, joka kävi lavalla vetämässä "Stargazers"-biisin, sekä bändistä taukoa pitävä rumpali Jukka Nevalainen, joka paukutti menemään "Last Ride of the Dayn".

Keikka meni pitkälti uusimman Endless Forms Most Beautifulin tahtiin. Saimme kuulla onneksi Floorin laulamana myös vanhempia hittejä, kuten "Bless the Child", "Storytime", "Nemo" ja "Wishmaster" (jota on nykyisin niin vaikea laulaa mukana oikein, kun mielessä pyörii vain ne väärin kuullut lyriikat). Keikkalistaan olisin kaivannut vielä täydennyksenä "Ever Dreamiä" ja "Wish I had an Angeliä".

Minulle aivan uusi tuttavuus oli Marcon johdolla vedetty balladi "While Your Lips Are Still Red", joka piti sitten kotona selvitellä, että mikäs biisi ja millä levyllä, kun en sitä omista. Tämä kertoo myös siitä, etten pahemmin katso kotimaisia elokuvia, sillä kyseinen viisu on kuulemma Lieksa!-elokuvan tunnari...

Nainen ja ääni

Olen nyt nähnyt Nightwishin livenä kaikkien laulajien kanssa. Vaikka fanisuhteeni muodostuikin bändin uran alkuaikoina, en koskaan kokenut Tarja Turusen lähtöä kriisinä. Minulle Nightwish on aina ollut yhtä kuin Tuomas Holopainen. Pidin kuitenkin kovasti Tarjan äänestä ja hänen tyylistään lavalla. Toisaalta Turusella oli stylisti eikä hän haastattelujen perusteella oikein koskaan ollut mikään hevimimmi. Lisäksi Tarjan isoin ongelma oli englannin kielen ääntämys, mikä kulminoitui ehkä pahiten "Sleeping Sunin" uusintaversiossa. 

Anette Olson oli popahtava välivaihe ja vaikka Anetten ääntä on erityisen kiva kuunnella Imaginaerumin "Scaretalessa", ei hän oikein istunut bändiin tyylillisesti (farkkuminari ja legginsit aiheuttivat minulle henkisesti suurta tuskaa).

Mutta Floor.

FLOOR.

Karismaa, voimaa ja ääntä.

Toivon, että bändi nyt tajuaa, minkälainen paketti heillä on. Aito metallinainen, jolla on voimakas ääni, taito ääntää ja laulaa, karismaa ja tyyliä. Ehdottomasti bändin uran paras solisti.

Vaikka Nightwishin uutta levyä on kritisoitu siitä, ettei Floorin ääni pääse siinä oikeuksiinsa (mistä olin samaa mieltä), keikalla hänen laulutaitonsa ja äänialansa tuli upeasti esille erityisesti biiseissä kuten "Sahara" ja "Bless the Child". Ehkä seuraavalla levyllä Holopainen uskaltaa palata sävellyksissään teoksiin, joissa saadaan taas klassista laulua hevitaustoilla.

Ja täytyy lisäksi myöntää miehen olleen siinä oikeassa, että Kai Hahto on yksi Suomen kovimpia rumpaleita. Tuplabasari on aina lähellä sydäntäni.

Tuli ja tunnelma toivat metallin lämpöä.

Keskiyön ilotulitus ja mahtipontinen hevioopperapäätös

Keikka päättyi pitkään "The Greatest Show on Earth" -biisiin, joka on mielestäni eeppisestä pituudestaan huolimatta uusimman levyn parhaimmistoa. Fiilis oli kaikin puolin hieno tällä täysi-ikäisellä hobitilla.

We were here!

Kyllä sitä voi syntymäpäivänsä huonomminkin viettää, kuten jo Twitteriin totesin paikan päältä. Seuraavaksi vietän nimpparini pohjoismaisen industrialin parissa, kun sekä Kätilöt että Pain tulevat taas yhtä aikaa Lutakkoon.

Tutkijablogihaaste, osa 4: Biisi, joka kuvastaa minua tutkijana

Ensin luulin, että tämä on haasteen vaikein kohta, kunnes muistin teinivuosieni suosikin, Don Huonojen Tule sellaisena kuin olet. Tajusin heti, että tässä on se ainut oikea vaihtoehto.

Miten tämä sitten kuvaa minua tutkijana? 

Ensinnäkin biisin sävel on tyyliini sopiva eli varsin räimeä. Donkkarit oli yksi teinivuosieni lempibändeistä ja vieläkin innostun, kun kuulen jonkin vanhan klassikon satunnaisesti radiosta. Olen vetänyt Singstarissa Seireeniä, mikä on lievästi sanottuna melko haastavaa.

Mutta jos mennään siihen olennaisimpaan eli lyriikoihin, ne kertovat miksi biisin valitsin. "Tule sellaisena kuin olet", älä siis teeskentele. Minä en jaksanut teeskennellä kiinnostuvani Dostojevskista tai Derridasta tai mistään muusta, mikä minua ei oikeasti innostanut, kun aloittelin kirjallisuuden opintojani. Minulla on aina ollut eräänlainen paha tapa tehdä asioita omalla tavallani ja mennä vähän sieltä, mistä ei yleensä mennä. Tästä kertoo juuri se, että tein graduni Aku Ankasta kirjallisuuden oppiaineeseen aikana, jolloin sarjakuva ei kuulemma ollut kirjallisuutta.

Tämä kappale kuvaa sitä, että tutkijan pitäisi tutkia sitä, mikä aidosti kiinnostaa häntä eikä välittää niinkään siitä, mitä mieltä muut tästä asiasta ovat. Totta kai tutkimuksen on oltava uutta tietoa tuovaa ja olennaisen tutkimuskysymyksen sisältävää. Ja ainahan on olemassa se tutkijan elämän isoin kysymysmerkki, eli mistä se rahoitus... Valitettavasti aihe ja näkökulma vaikuttavat myös näihin seikkoihin. 

Mutta ei pidä hylätä potentiaalista aihetta vain siksi, että joku auktoriteetti sanoo, ettei se ketään kiinnosta. Koska sitähän ei koskaan tiedä, millainen tutkimuksesta syntyy ja miten se vaikuttaa tulevaan uraan, sanon varsin painokkaasti nimimerkillä "Kokemusta on".

(Lisäksi  biisin video on loistava. Kie on ihan luokattoman nätti.)

Tuomas Holopainen ja Roope Ankan elämä musiikkina

Tällainen paketti odotti minua postilaatikossa perjantaina 11.4., kun tulin kotiin luovuusterapiakoulutuksesta. Ennakkoon tilattu Music Inspired by The Life and Times of Scrooge, cd-single A Lifetime of Adventure (molemmat Tuomas Holopaisen nimmaroimina), neljä postikorttia ja t-paita. Kuin lahja fanilta toiselle.
Olen pantannut tämän merkinnän kirjoittamista, sillä olen halunnut kuunnella levyt etu- ja takaperin. Levyt siinä mielessä, että albumista on julkaistu kaksi eri versiota: se virallinen sekä instrumentaali. Oma tapani on kuunnella aina virallinen versio ensin ennen kuin tartun instrumentaaliin, sillä on helpompi totutella musiikkiin ilman laulua kuin istuttaa lyriikoita kappaleisiin, joita on tottunut kuuntelemaan pelkkinä instrumentaaleina.

Tämä blogipostaus on arvostelu, joka perustuu henkilökohtaiseen mielipiteeseeni niin Nightwishin (ja Tuomaksen) kuin Don Rosankin tuotannon fanina. Nightwish vaikuttaa taustalla sen verran, että Holopaisen tekemät tietyt musiikilliset ratkaisut (ja maneerit) voi helposti tunnistaa levyltä. Toisaalta sellaiset hoocee-fanit, joiden musiikkimaku on rankempaan rajoittunut, eivät välttämättä fanita levyä samalla tavalla. Ja miksi oikeastaan pitäisi? Kyseessä ei ole Nightwish-albumi, vaan Disney-fanin kunnianosoitus idolilleen.

Koska pidän valtavasti Tuomas Holopaisen säveltäjäntaidoista sekä hänen teksteistään, minulla oli aika suuret odotukset levyn suhteen. Ja täytyy todeta, etten pettynyt. Jo Don Rosan piirtämät kerrassaan upeat kannet ja kansilehtisen sisältämät alkuperäiset tarinaluonnokset sitovat Disney-taiteilijan ja suomalaisen säveltäjän tuotoksen yhtenäiseksi kokonaisuudeksi, joka kertoo musiikilla Roope Ankan tarinan.

On kuitenkin huomioitava, ettei Holopainen ole seurannut The Life and Times of Scrooge McDuck -sarjakuva-albumia kokonaisuudessaan. Verrattuna 12-lukuiseen sarjakuvaromaaniin levy sisältää 10 kappaletta (sekä vaihtoehtoisen version A Lifetime of Adventuresta). Erityisesti kaksi näistä, kappaleet 5 ja 6 eli Cold Heart of the Klondike sekä The Last Sled, viittaavat The Life and Times of Scrooge McDuck Companioniin eli suomennettuna toiseen osaan. Jos siis haluaa kuunnella levyä lukemisensa taustalle, täytyy varautua hyppimään luvusta toiseen ja jopa kirjasta kirjaan.

Minulla on tapana kuunnella uudet levyni läpi jatkosyötöllä useiden viikkojen ajan. Erityisesti nyt olen istunut bussimatkoilla napit korvissa ja viettänyt aikaani Roopen seurassa Glasgow'ssa, villissä lännessä, Australiassa ja Yukonin kultakentillä. Todettakoon, että olen aika koukussa.
Saatan olla jäävi sanomaan, mutta levy on oikeasti loistava, mutta sitä on kuunneltava useampi kerta, jotta vaikeammin hahmottuvat kappaleet avautuvat kunnolla. Lukemissani arvosteluissa on puhuttu paljon siitä, miten levy saattaa olla vaikeaselkoinen ja melkoinen irrottautuminen Nightwishistä.
Tietenkin se on. Kyseessä on soundtrack-albumi sarjakuvasta.

Kuuntelen itsekin jonkin verran soundtrack-musiikkia ja pidin kovasti eri kappaleiden folk-tunnelmista, joita luotiin esimerkiksi säkkipilleillä ja didgeridoolla. Myös taustakuoro ja mahtipontiset orkesteriosuudet upposivat kuin veitsi voihin (näissä näkyi eniten Holopaisen sävellysmaneerit).

Levyn ensimmäinen kappale, Glasgow 1877 vaati useamman kuuntelukerran ja vaikka pidänkin siitä, miten siinä käytetyt sävelkuviot toistuvat levyllä myöhemmin, olen sitä mieltä, että albumin ensimmäisessä biisissä olisi voinut olla hieman enemmän ytyä. Muutenkin suurin kritiikkini kohdistuu siihen, että paikoitellen Holopainen on tehnyt levystä melko turvallisen. Jos haluaa repäistä poikkeavalla sooloprojektilla, niin kyllä niitä säkkipillejä sitten saa puhaltaa kunnolla. Didgeridoonkin ääni haipuu paikoitellen liiaksi taustalle Dreamtime-kappaleessa.

Into the Westissä kuulen hieman Rosan fanittamaa Ennio Morriconea, kuten myös The Last Sledin loppuosassa. Jälkimmäinen kappale on muuten yksi levyn parhaimmista biiseistä ja se, joka sai minut herkistymään miltei kyyneliin. Cold Heart of the Klondikessa on myös hieno tunnelma, koska se kuvaa niin tyylikkäästi sanoituksillaan Roopen ja Kultun vaikeaa suhdetta, mutta minulla on hieman antipatioita solistina toimivaa Tony Kakkoa kohtaan. Tähän lauluun olisin toivonut eri solistia. Muuten levyllä pääosin laulava Holopaisen puoliso Johanna Kurkela on kerrassaan ihana. Hänen äänensä on herkkä ja voimakas, mikä kuuluu myös singleksi valitulla A Lifetime of Adventurella. Se onkin levyn tarttuvin kappale ja radiosoittoon sopivin, vaikka en pidä lainkaan alkuperäisen version loppuun ilmestyvästä sähkökitarasoolosta. Sekä vaihtoehtoisesta versiosta että instrumentaalista kitara onneksi puuttuu.

Levyn paras kappale on mielestäni "The New Laird of the Castle McDuck" -sarjakuvaan perustuva täysin instrumentaali Duel & Cloudscapes, joka alkaa ukkosenryminällä ja voimakkaalla poljennolla muuttuen keskellä kappaletta mustavalkoisten filmien takaa-ajokohtauksista muistuttavaksi pimputukseksi. Lopussa ukkonen palaa kuvioihin ja kun samalla katsoo sarjakuvan ruutua, jossa litimärkä, vallihaudasta noussut Roope tuijottaa miekka kädessä linnan ovelta, nousee kylmiä väreitä.
Aina, kun kuuntelen tätä biisiä, minun on pakko tanssia.

Tuomas, olet säveltänyt minulle oman elämäni soundtrackin tunnusbiisin.

Suosittelen kuuntelemaan instrumentaalia lukemisen taustalla (niin minä tein) ja muuten alkuperäistä albumia. Muutamat kappaleet, joissa lyriikat ovat merkityksellisiä, nousevat muuten häiritsemään lukukokemusta. (Ja minulla ainakin tietyn tarinan lukemisessa meni kauemmin kuin biisin kuuntelussa - luin tosin sarjakuvat englanniksi, joten se saattoi vaikuttaa asiaan.)
Holopainen on poiminut lyriikoihin suoria lainauksia Rosan alkuperäisistä sarjakuvista. Glasgow 1877n kuvaukset McAnkkojen autiosta linnasta ja The Last Sledin alussa oleva Robert W. Servicen runo ovat peräisin sarjakuvista "The Last of the Clan McDuck" ja "Last Sled to Dawson", jonka Holopainen on maininnut omaksi suosikikseen.

Jos olisin levyarvostelija, antaisin Tuomas Holopaisen sooloprojektille neljä tähteä. Kritiikkiä tulee siitä pienestä rohkeudenpuutteesta repäistä kunnolla voimakkaampien folk-vaikutteiden suuntaan. Esimerkiksi levyn viimeinen kappale Go Slowly Now, Sands of Time on hieman vaisun oloinen ja toimii parhaiten täysin instrumentaalina. Mutta kun levyä kuuntelee tarpeeksi monta kertaa, sen taustalta alkaa kuulua muutakin kuin tuulet Skotlannin nummilla tai veden solina Australian aavikkotulvien jälkeen.
Ja tietyissä kappaleissa, tietyissä kohdissa, voi nähdä Don Rosan kuvaaman Roopen sarjakuvaruuduissa ratsastamassa pitkin preeriaa uhmakas ilme kasvoillaan.

Muumeja ja ankkoja Helsingissä

Tein viime viikolla suhteellisen pikaisen reissun Helsinkiin. Tarkoituksenani oli nähdä hyvää ystävääni, katsastaa Tove Janssonin näyttely Ateneumissa, käydä ostamassa hieman sarjakuvia ja - se tärkein - tavata Don Rosa.
Koska olisin perjantain ja lauantain kiinni Jyväskylässä, enkä näin pääsisi Rosan ja Tuomas Holopaisen perjantaiseen The Life and Times of Scrooge -levyn nimmarienjakotilaisuuteen, järjestelin tapaamista sähköpostitse ennakkoon. Kaiken sen sähköpostisotkun, jumittavan läppärin (touchpad sekosi junamatkalla), muinaisen kännykän nettiongelmien ja aikataulusäätöjen päätteeksi ehdin tapaamaan lopulta tapaamaan Donin torstaiaamuna varsin pikaisesti, sillä Tuomaksen levyn promoamiskiireet pitivät heidät molemmat tiukassa aikataulussa.

Sitä ennen kuitenkin hoidin keskiviikkona kaikki muut tärkeät asiat, joiden takia pääkaupunkiseudulle raahauduin. Viime kuussa Ateneumin taidemuseossa auennut Tove Jansson -tee työtä ja rakasta -näyttely on avoinna aina syyskuun alkuun (7.9.) saakka. Näyttely sisältää monipuolisen taiteilijan uran varrelta lukuisia teoksia, jotka on toteutettu eri tyyleillä aina abstrakteista tilakuvista pieniin rasterointipiirroksiin Janssonin rakastetuista Muumihahmoista. Näyttelyyn kuuluu myös valokuvia, Toven lapsuuden esineitä ja hänen elämänkumppaninsa Tuulikki Pietilän tekemiä Muumikuvaelmia, jotka ovat lainassa Tampereen Muumimuseosta. Myös sarjakuvien tekeminen on esillä alun hahmotelmista valmiisiin lopputuloksiin.
Näyttely ei siis ole pelkästään oodi Muumeille, vaan esittelee laajan taiteilijanuran tehneen Janssonin monipuolisuuden aina kirjailijasta kuvittajaan.

Olin näyttelystä aivan innoissani. Erityisesti Muumit, mutta myös muut fantastiset maalaukset kiinnittivät huomioni. Janssonin taito käyttää niin öljyvärejä kuin tussejakin on inspiroivaa ja huomasin kaipaavani taas kuvataiteiden ääreen, mitä en ole harrastanut moneen vuoteen.
Todettakoon myös, että näyttelyssä oli töitä, joista en niin kovin perustanut. En ole koskaan ymmärtänyt hedelmä- ja kukka-asetelmia ja esimerkiksi kuvat taiteilijan eri ateljeista eivät herättäneet minussa mitään erityistä reaktiota. Vaikka tietäisin teoksen taiteilijaksi Tove Janssonin, en olisi seinälleni sellaista ripustamassa.

Ostin museokaupasta itselleni noin A4-kokoa olevan mustavalkoisen pahviprintin "Muumilaakson asukkaat", minkä ajattelin kehystää työhuoneeni seinälle sitten hamassa tulevaisuudessa.

Aina Helsingissä käydessä on myös pakko piipahtaa The Good Fellows -sarjakuvaliikkeessä, joka on tietojeni mukaan ainut kauppa Suomessa, josta voi ostaa Uncle Scrooge - ja Walt Disney's Comics and Stories -lehtiä. Niitä lähdin sinne hakemaan tälläkin kertaa ja mukaan tarttui numerot #323 sekä #331, joissa on Rosan "His Majesty, McDuck" sekä "The Coin", jonka sarjakuvakerronta on varsin poikkeavaa Disney-tarinaksi. Lisäksi ostin myös Don Rosan vanhan juhlakalenterin vuodelta 2001, mikä puuttui kokoelmastani. Nyt minulta taitaa puuttua ainostaan vuoden 2003 kalenteri.

Jäin tietenkin suustani kiinni liikkeeseen suht pitkäksi aikaa ja puhuimme omistajan kanssa ankkatutkimuksestani ja sen mahdollisesta tulevaisuudesta väitöstilaisuuden jälkeen. Laajentaminen esimerkiksi Barksin suuntaan on mahdollista ja sain häneltä hyviä vinkkejä tiedonhankintaan.

Keskiviikkona ehdin myös istua elokuvissa katsomassa Hayao Miyazakin uusimman (ja näillä näkymin viimeisimmän) animaation Tuuli nousee originaaliversion. Varsin erilainen suhteessa Miyazakin aiempaan tuotantoon lähinnä fantastisen sisällön puuttumisen suhteen, mutta jälleen uskomattoman kaunis elokuva. Aamuherätys tosin painoi hieman liikaa, mikä vaikeutti elokuvasta nauttimista.

Torstaina ehdin sitten tapaamaan Don Rosan hotelli Helkan aulassa juuri ennen heidän lounastaan. Pelkäsin myöhästyväni, enkä tiennyt, olinko liittymässä seuraksi lounaalle vain en, mutta en odottanut liikoja, sillä tiesin herrojen olevan varsin kiireisiä promoamisen ja lehdistöhaastattelujen takia.
Ehdin nähdä Tuomas Holopaisen varsin pikaisesti, mutta Donilla riitti minulle aikaa vaihtaa muutama sananen koskien väitöstilaisuuttani, johon olin jo esittänyt hänelle kutsun sähköpostitse. Halusin kuitenkin ojentaa virallisen kutsun, jotta hän voi esitellä sitä todisteenaan, että joku hullu suomalainen oikeasti tekee tällaista. Don olikin kutsusta varsin otettu ja edelleen hämmentynyt siitä, että hänen sarjakuviaan oikeasti tutkitaan yliopistotasolla. Tapaamisen hauskin puoli oli se, että tällä kertaa minä kirjoitin Rosalle nimmareita. Hän halusi nimikirjoitukseni sekä kutsuun että lahjoittamaani fantasiatutkimusantologiaan, johon joskus muinoin kirjoitin ensimmäisen artikkelini "The Quest for Kalevalasta". Rosa sanoi menevänsä heiluttelemaan paperia Tuomaksen nenän eteen, ettei kukaan tee hänen musiikistaan väitöskirjaa.

Valitettavasti Rosa ei kuitenkaan ole pääsemässä väitöstilaisuuteeni, mitä hän harmitteli kovin, koska se olisi ollut hieno tilaisuus ja kokemus. En sitä tietenkään ollut odottanut (liian hyvää ollakseen totta), joten en ollut asiasta hirveän harmissani. Minua kuitenkin kismitti aivan valtavasti perjantain (maksullinen) koulutukseni, minkä takia jouduin kieltäytymään Donin henkilökohtaisesta kutsusta osallistua perjantai-illan levyjulkkaribileisiin. Jos joskus pientä ihmistä voi ketuttaa velvollisuudentuntoisuus, niin tuolloin.
Sovimme kuitenkin tapaavamme lokakuussa Helsingin kirjamessuilla, joten ehkä siellä ehdimme käydä vaikka pidemmällä illallisella.

Kaksi ankkafania

Don Rosa ja Tuomas Holopainen nimmaroivat 11.4. ravintola Kompissa

 

Levykauppa X tiedottaa, että Don Rosa ja Tuomas Holopainen jakavat nimikirjoituksia Holopaisen albumin julkaisupäivänä 

perjantaina 11.4. klo 15-18. 

Tapahtumapaikkana on ravintola Komppi osoitteessa Pohjoinen rautatienkatu 21.

Nopeimmille luvassa nimmaroitu juliste!

Paikalle suositellaan saapumaan ajoissa, koska tilaisuus saattaa kiinnostaa yhtä jos toista ankkafania.

Don Rosa Suomeen huhtikuussa!

Kuva (C) Mika Jussila. Otettu täältä.

Don Rosan virallisen Facebook-sivuston mukaan Rosa saapuu Suomeen auttamaan Tuomas Holopaista promoamaan sooloalbumiaan Life and Times of Scrooge. Rosan vierailuaikataulu ajoittuu huhtikuun alkuun 9.-12.4. ja tapahtumapaikkana on tietenkin Helsinki. Tällä hetkellä ei ole vielä tiedossa, onko luvassa nimikirjoitustilaisuuksia tai muita mahdollisuuksia faneille tavata Rosaa henkilökohtaisesti, mutta siitä tulee myöhemmin lisää tietoa. Allekirjoittanut jakaa lisäinfoa heti, kun sitä on saatavilla.

Omaan aikatauluuni kuuluu tuona viikonloppuna koulutus Jyväskylässä, mutta ehkä sitä ennen tai sen jälkeen lauantai-iltana voisi livetä pääkaupunkiseudulle, jos jotain mahtavaa on luvassa.

Holopaisen Roope-soundtrack tilattavissa ennakkoon!

CDS A Lifetime of Adventuren kansikuva osoitteessa http://www.madsupply.com/en/shop/band+merchandise/tuomas+holopainen

Tuomas Holopaisen sooloalbumi The Life and Times of Scrooge julkaistaan virallisesti vasta 11.4., mutta levyn voi tilata jo ennakkoon parin muun pienen bonussälän kanssa täältä. Tosifaneja hellitään t-paidoilla ja signeeratulla (tosin vain Holopaisen, ei itse Don Rosan nimmaroimalla) sinkulla nimeltä A Lifetime of Adventure, joka puolestaan nähdään kauppojen hyllyillä jo ensi kuussa, eli 7.2. Sinkulla artistina kuullaan Johanna Kurkelaa.

Myös levyn sisältö on julkaistu ja seuraavat kymmenen kappaletta tältä soundtrackiltä löytyvät:

01. Glasgow 1877
02. Into The West
03. Duel & Cloudscapes
04. Dreamtime
05. Cold Heart Of The Klondike
06. The Last Sled
07. Goodbye, Papa
08. To Be Rich
09. A Lifetime Of Adventure
10. Go Slowly Now, Sands Of Time

Näiden tuotteiden kanssa kannattaa muuten olla nopea, sillä ne ovat erikoistarjouksessa ja todennäköisesti hupenevat kesken. Itse pistin jo omani tilaukseen.
(Kyseessä ei ole maksettu mainos, mutta jos herra Holopaisen teos kunnioittaa suuren mestarin ja idolini sarjakuvaeeposta, saa hän virallisen kutsun väitöstilaisuuteeni.)

Roope Ankan elämä ja teot -soundtrackin kansikuva julki!

Kuva sivustolta www.tuomas-holopainen.com

Tuomas Holopaisen sooloprojekti Don Rosan kokoelmasta on nyt nauhoitettu ja Rosan tekemä kerrassaan upea kansikuva julkaistu!
Holopainen kertoo nettisivuillaan, että noin 60 minuutin mittainen albumi The Life and Times of Scrooge sisältää 10 kappaletta, jotka edustavat genreiltään soundtrack-musiikkia, klassista sekä folkia. Mukana on joitakin solistejakin, kuten esimerkiksi Johanna Kurkela ja Tony Kakko (jonka englannin kielen taidoista voidaan olla montaa mieltä, itseäni tämä ratkaisu hieman epäilyttää).

Albumista tulee sekä singlejulkaisu että musiikkivideo (!!!) alkuvuodesta 2014. Itse albumin julkaisua kaavaillaan huhtikuulle.

Pakkohankinta, eihän tässä muutakaan voi.

Roope Ankan elämä ja teot saa soundtrackin

© Disney

Jos tämäkin on joltakulta jäänyt kuulematta, niin mainostellaanpa myös tätä vuoden uutista.
Nightwishin säveltäjä-kosketinsoittaja Tuomas Holopainen tekee sooloalbumin Roope Ankan elämä ja teot -sarjan inspiroimana. Holopainen kertoo nettisivuillaan, että idea soundtrackistä on kypsynyt mielessä jo pitkään ja että hänellä on jo ideat viiteen kappaleeseen.
Levyä aletaan työstää näillä hetkillä, mutta varsinaiset nauhoitukset ajoittuvat syksylle. Albumin julkaisua kaavaillaan näillä näkymin keväälle 2014.

Itse Rosaankin herra Holopainen on ollut yhteydessä projektin tiimoilta, kuten hän kertoo MTV3:n haastattelussa. Sen voikin jo sanoa, että luvassa on taatusti upeat levynkannet, kunhan tekijänoikeuksista pidetään huolta.

Kysyin Donilta asiasta Angoulêmessa ja hän vaikutti vilpittömästi kiinnostuneelta lopputuloksesta. Lisäkommentteja voitte lukea sitten Ankkalinnan Pamauksen reportaasista - ei liikaa makeaa mahan täydeltä!

Odotan albumia valtavalla mielenkiinnolla, koska Nightwish on yksi lempibändeistäni ja mielestäni Tuomas Holopaisella, vannoutuneella Disney-fanilla, on taatusti näkemystä kuvittaa Yukonin tähtikirkkaat yöt ja Skotlannin usvaiset nummet musiikilla. (Ainakin Nightwishin keikoilla kiertänyt säkkipillimies Troy Donockley tulee tekemään säkkipilliosuudet!)
Keskustelimme asiasta taannoin mieheni kanssa, joka (toisin kuin minä) ei arvosta Holopaista säveltäjänä. Hänen mielestään työ ei kuulu hevimiehelle, vaan oikealle elokuvasäveltäjälle. Omasta mielestäni uskon kyllä, että Holopainen osaa tehdä eron Nightwishin musiikin ja Roope Ankalle sopivan musiikin välillä.

Mitä mieltä te lukijat olette?