Tutkijan keski-iän kriisi

Vaihdoin yliopistoa ja siirryin Miskatonicin 
henkilökuntaan.

H. P. Lovecraftin syntymästä tulee tänään kuluneeksi 130 vuotta. Omasta syntymästäni tulee kuluneeksi jokusen vuoden vähemmän, mutta kuitenkin sen verran, että tajusin potevani keski-iän kriisiä. 

Kriisi on ollut muhimassa pinnan alla jo jonkin aikaa, mistä kertoo tarve uusiin, kehonhallintaa vaativiin harrastuksiin. Jos ihminen, joka on pienestä asti vihannut telinevoimistelua, haluaa yllättäen killua ylösalaisin yhden jalan varassa renkaalla, on siinä selkeästi tarve esittää itselleen, että vielä minä kykenen tällaiseen. Hienoa, että kykenen.

Mutta se oikea, konkreettinen kriisi iski heti tuossa kuun alussa, kun aloin selvitellä säätiöiden apuhahakujen aikatauluja. Alfred Kordelinin säätiön sivuilla todettiin, että voit hakea apurahaa post doc -tutkimukseen, jos väitöksestäsi on kulunut enintään kolme vuotta.

Kolme vuotta.

Suomen Akatemian tutkijatohtorin rahoitusta voit hakea, kun väitöksestäsi on kulunut enintään viisi vuotta. Seuraava vaihe olisikin sitten Akatemiatutkija, jonka vaatimuksena on tutkijan hyvät verkostot ja kattava julkaisuluettelo.

Tässä vaiheessa se iski tajuntaan. Olen tutkijanurallani väliinputoaja.

Olen liian vanha hakemaan tutkijatohtorin rahoitusta, sillä väitöksestäni tulee tänä vuonna kuluneeksi kuusi vuotta. Olen tutkijana liian kokematon hakemaan Akatemiatutkijan rahoitusta.

Väitökseni jälkeen olen ollut töissä kolmivuotisessa hankkeessa, joka ei ollut tutkimushanke. Olen myös toiminut käytännössä koko sen ajan opettajana niin yliopistossa kuin taiteen perusopetuksen puolella. Lisäksi olen hankkinut opettajan pätevyyden.

Kaikki tämä tarkoittaa sitä, ettei minulla ole ollut aikaa keskittyä tutkimukseen eli tuottaa niitä vaadittavia julkaisuja.

Tutkijanura on absurdi alana. Toistaiseksi voimassa olevat työsopimukset ovat yksisarvisen kaltaisia myyttisiä olentoja. Tutkijanura koostuukin nykyisin projektiluontoisista pätkätöistä, jotka parhaimmillaan muodostavat katkeamattoman ketjun. Pahimmillaan sinulla on kolmen kuukauden rahoitus eikä mitään seuraavaan vuoteen. Jos saat kolmen vuoden työsuhteen tai rahoituksen, se on juhlan paikka.

Tutkija joutuu perustelemaan koko ajan työnsä merkittävyyden eli syyn, miksi hänen pitäisi saada palkkaa työstään. Tämä tapahtuu tietenkin apurahaa hakemalla. Jotta saat tehtyä mahdollisimman hyvän hakemuksen, siihen on käytettävä aikaa. Ja jotta sinulla voisi olla aikaa tehdä laadukas hakemus, sinulla pitäisi olla varaa antaa hakemukselle aikaa ilman että mahdollinen muu työ kärsii. Tämän takia yliopistolla on tarjolla strategista rahoitusta, jota voit hakea, että voit keskittyä apurahahakemuksen tekemiseen.

Luit oikein. Voit hakea apurahaa siihen, että voit hakea apurahaa.

Alkaako kuulostaa turhauttavalta? En ihmettele. Koska näitä pohdiskellessani uuden rahoitushakurupeaman kynnyksellä, aloin pohtia, onko tässä oikeasti mitään järkeä. Haluanko tuhlata kallista aikaani (ja henkistä jaksamistani) epävarman tutkijanuran edistämiseen vai keskittyisinkö vaan opettamaan?

Mutta kun se opettajantyökin koostuu palasista, määräaikaisista sopimuksista; siitä, miten taistelet liiton kanssa kesäisin oikeuksistasi tukiin. Vähemmästäkin iskee keski-iän kriisi.

Olen milleniaali eli kuulun sukupolveen, jolla projektit ja pätkätyöt ja jatkuva epävarmuus on normi. Nyt olen siihen lopen kyllästynyt. Neljäkymmentä lähenee kovaa vauhtia ja mitä minä haluan? 

Jos kaikki olisi mahdollista, haluaisin matkustaa ties sun missä, kirjoittaa matkaoppaita ja spekulatiivista fiktiota. Mutta koska se ei ole realistista, haluaisin vain minua kiinnostavalta alalta varman työpaikan, jossa olisi se palkallinen kesäloma. Palkkakin voisi olla sellainen, että jäisi lainojen jälkeen käteen niin paljon, että voisi ostaa jokusen kirjan ja matkustaa - kun maailman tilanne sen taas mahdollistaa.

Ja sitten, kun siltä tuntuu, voisi hakea tutkimusvapaata.

Olisikohan tämä liikaa vaadittu?

(Laitan kuitenkin vielä muutaman hakemuksen tänä lukuvuonna. Jos vaikka kävisi tuuri.)

Prinsessa, senaattori, kenraali - teinitytön sankari

Carrie Fisher 1956-2016
(Kuva: Riccardo Ghilardi, 2013)

Minun piti kirjoittaa näin välipäivinä ajatuksiani Rogue Onesta (kävin sen katsomassa kahdesti), mutta sitten menetimme Carrie Fisherin. Sanon "menetimme" tarkoituksella, sillä Carrie oli meidän kaikkien Tähtien sota -fanien ainainen prinsessa - vaikka hän oli paljon muutakin.

Vaikka Jedin paluu ilmestyikin jo samana vuonna kuin synnyin, näin ensimmäisen Tähtien sotani vasta 14-vuotiaana. Faniuteni alkuaskeleista olen blogannut jo viitisen vuotta sitten. Mutta siitä en kirjoittanut, mitä Carrie Fisherin näyttelemä Leia minulle merkitsi.

Vaikka Leia Organasta muodostui monien teinipoikien (ja miksei -tyttöjenkin) seksisymboli, jonka kultaisia bikineitä on parodioitu, kopioitu ja cossailtu tuhansia kertoja, Leia oli kuitenkin muutakin kuin bikiniasunsa. Kun tänä vuonna nousi huhu, että Disney aikoi kieltää bikiniasuisen Leia-figun myynnin, Carrie Fisher kommentoi näin:

The father who flipped out about it, ‘What am I going to tell my kid about why she’s in that outfit?’ Tell them that a giant slug captured me and forced me to wear that stupid outfit, and then I killed him because I didn’t like it. And then I took it off. Backstage. (Linkki.)

Se kertoo jotain sekä Leiasta että hänen esittäjästään. 

Olen tehnyt listan vahvoista, kauniista naisista päiväkirjaani joskus kymmenen vuotta sitten. Se alkaa Leialla: 

Prinsessa Leia oli ensimmäinen fiktiivinen vahva naishahmo, jota ihailin. [--] Leia on diplomaatti, joka osaa käyttää asetta. Hän on kaunis, mutta omistaa myös aivot. Hän komentaa kokonaista vastarintaliikettä,vastustaa kidutusta ja näyttää hyvältä kultaisissa bikineissä. Leia on särmikäs, vahva, mutta kuitenkin tuntellinen. Hän saa koko saagan komeimman miehen, sen salakuljettajalurjuksen ja tappaa omin käsin ison luokan gangsterin. [--]

Ujolle ja aralle teinitytölle Leia edusti uudenlaista, aktiivista naiskuvaa, toisin kuin esimerkiksi Kadonneen aarteen metsästäjien tai Indiana Jones ja tuomion temppelin naishahmot. Leia on kaikkien aikojen lempiprinsessani ja tärkein siksi, ettei hän ole pelkkä prinsessa. Hän on myös senaattori ja Kapinaliiton kenraali - aivan kuten Carrie Fisher, joka ei ollut pelkkä näyttelijä, vaan kirjailija, käsikirjoittaja ja koomikko sekä aktiivinen mielenterveysongelmista kärsivien puolestapuhuja. Huolimatta kaikista nuoruusiän ongelmistaan päihteiden ja bipolarismin varjossa Carrie Fisher onnistui nousemaan esille omana itsenään.

Kun luin uutisen Carrie Fisherin kuolemasta, yllätyin suruni voimakkuudesta. Kyseessä on kuitenkin julkisuuden henkilö, jota en tuntenut henkilökohtaisesti. Mutta toisaalta kuka tahansa, joka on vaikuttanut elämäämme niin voimakkaasti, ansaitsee tulla muistetuksi ja surruksi, kuten Fangirl Questin bloggaaja Tiia kommentoi. Minulle Carrie Fisherin Leia edusti niin paljon, että sitä on hankalaa pukea sanoiksi tämän enempää. Joten annan sille aikaa.

Fisherin kuolema on saanut valtavasti huomiota ja faktoja sisältäviä nekrologeja, esimerkiksi Helsingin Sanomissa ja Tähtien jatkosota -blogissa. Näihin minulla ei ole enää muuta lisättävää kuin Fisherin oma toive, kuinka hänen kuolemansa tulisi julkistaa:

“I drowned in moonlight, strangled by my own bra.”

 May the Force be with you, Carrie Fisher, you know we loved you.

 

Ankka vailla menneisyyttä

Otsikkoni on tänään monimerkityksellinen: aion päätyä konkretian kautta symboliikkaan ja purkaa vähän viime viikolla kertynyttä angstia. Angsti liittyy hyvin voimakkaasti Ankka vailla menneisyyttä -albumin julkistamistilaisuuteen, jonne sain kutsun viime kuussa. Julkkarit järjestettiin Helsingin elokuvateatteri Orionissa viime torstaina 13.10. Tein siis päivän mittaisen visiitin Helsinkiin ja toivoin saavani Giorgio Cavazzanon nimikirjoituksen Roope-sedän platinanumeroon, jossa on taiteilijan kuvittama "Destino". 

Tilaisuus alkoi varttia vaille yksi kahvitarjoilulla, jota seurasi lehdistötilaisuus. Paikalla olivat siis Aki Kaurismäen Mies vailla menneisyyttä -elokuvan ankka-adaptaation tekijät: käsikirjoittaja Kari Korhonen ja taiteilija Giorgio Cavazzano sekä ohjaaja itse. Aku Ankan päätoimittaja Aki Hyyppä avasi tilaisuuden kertomalla, mistä kaikki alkoi: kahvipöydän yli käydystä keskustelusta. Hyyppä haastatteli aluksi kaikkia tekijöitä projektin eri vaiheista ja sitten yleisöllä (eli pääasiassa lehdistöllä) oli mahdollisuus kysyä kysymyksiä sekä taiteilijoilta että ohjaajalta. Kaurismäki saikin paljon kysymyksiä liittyen siihen, miten hän otti idean vastaan ja mitä mieltä oli lopputuloksesta.

Ujona ja paljon jännittävänä ihmisenä en saanut tietenkään suutani auki. Yritin kovasti pähkäillä, mitä voisin Cavazzanolta kysyä, kun hän on kerran Suomessa ja olin juuri hänen "Destino"-sarjakuvaa käsittelevää artikkeliaan viimeistelemässä. Mutta mitään fiksua ei tullut mieleen. Ei tietenkään.

(Näin jälkikäten ajateltuna minun olisi pitänyt kysyä, osaako Cavazzano selittää syytä siihen, miksi italialaiset ankkataiteilijat rakastavat adaptaatioiden tekoa, intertekstuaalisia viittauksia ja metatason kerrontaa ja mainita esimerkinä juuri "Destino".)

Kutsutut saivat mukaansa Ankka vailla menneisyyttä -teoksen.

Mutta tämä ei ollut angstini aiheuttaja.

Angstin aloitti Kaurismäki toteamalla, että oli tyytyväinen piirtäjävalintaan ja siihen, että tarina tehtiin perinteisesti. Kun hän ei esimerkiksi voi sietää Don Rosan viivaa; se on sellainen "tuhertaja".

Korhonen riemastui ilmoituksesta silmin nähden ja yhtyi Kaurismäen kommenttiin toteamalla, ettei pidä Rosan ankoista.

Cavazzano kruunasi paneelin innostumalla, että oli pelännyt, että täällä kaikki ovat niitä Rosa-faneja, ja että nyt hänkin voi myöntää, ettei pidä Rosan tyylistä.

Minä istun penkilläni. Mieli pomppii salamannopeasti hämmentyneen ja ärtyneen välillä. Aki Hyyppä tietää, missä olen, mutta ei uskalla katsoa minuun. Fani minussa huutaa, että mitä helvettiä. Tutkija rauhoittelee toteamalla, että kyseessä on mielipideasia, josta ei voi kiistellä. Eihän Rosa itsekään pidä piirustustaitojaan kovin kummoisena. 

Mutta silti. Vasta myöhemmin tajuan, mikä tilanteesta teki niin epämukavan.

Se, että kolme taiteilijaa yhdessä hyökkää kollegansa kimppuun, joka ei ole paikalla kommentoimassa omaa näkemystään. Se teki tilanteesta jostain syystä todellla epäreilun.

Pidin suuni kiinni.

Pidin sen kiinni, vaikka vertasin mielessäni Rosaa koko ajan Korhoseen.

Rosaa, jonka tarinoissa on tunteita, huumoria ja vanhan ajan seikkailuja.

Rosaa, jonka ankat ovat moniulotteisia persoonia.

Rosaa, jonka viivassa on kolmiulotteisuutta, varjostuksia ja taustoja, joihin voi upota.

Vertasin Rosaa karikatyyrejä raapustelevaan Korhoseen, jonka ankat ovat kirjaimellisesti vailla menneisyyttä. Niillä ei ole historiaa, joka syventäisi niiden persoonia ja toisi tarinoihin laajempaa ulottuvuutta. Sellaista, joka keskustelisi koko ankkauniversumin kanssa.

Ja sekin vähä arvostus, mikä minulla oli Korhosta kohtaan, putosi pari pykälää alaspäin.

En hakenut nimmareita. Cavazzanolta olisin vielä voinut pyytääkin, hänen piirrostyylinsä varsinkin "Destinossa" on erittäin toimiva. Jäin kuitenkin katsomaan tilaisuuden päättäneen Mies vailla menneisyyttä -elokuvan, koska sen kohdalla minulla oli aukko sivistyksessäni. Nyt voin verrata teoksia keskenään.

Kaurismäki, Korhonen, Cavazzano sekä tämän tulkki ja sarjakuvien kääntäjä.

Tutkijana en voi objektiivisesti väittää jotain toista paremmaksi kuin toista, koska se (valitettavan usein) on ainoastaan mielipidekysymys.

Mutta se konkreettinen fakta, minkä olisin voinut yleisöstä kommentoida, tuli mieleeni vasta eilen.

Että kuka ankkataiteilija se muuten olikaan saanut peräti kaksi Eisner-palkintoa - toisen vielä parhaana huumorisarjakuvan piirtäjänä?

Ei ollut se henkilö sillä hetkellä lavalla. 

Kirjallisuuden puolesta!

En yleensä puutu politiikkaan, koska se ei ole alaani. Nyt on pakko.

Monet teistä varmaan jo tietävät, että Jyväskylän yliopiston hallitus on tehnyt esityksen, jonka mukaan kirjallisuuden oppiaineen koulutusvastuu lakkautettaisiin. Tämä muotoilu pitää sisällään faktan, että kirjallisuuden pääainestatus poistettaisiin eikä oppiaineeseen otettaisi enää uusia opiskelijoita vuonna 2017. Näin Jyväskylän yliopisto olisi ainut yliopisto Suomessa, jossa äidinkielen ja kirjallisuuden opettajaksi voisi valmistua ainoastaan suomen kielen oppiaineesta.

Asiaa perustellaan säästöillä ja yliopiston strategisella kehittämisellä. Käytännössä kyse on kuitenkin Jyväskylän yliopiston ja Oulun yliopistojen rehtoreiden keskinäisestä, suljettujen ovien takana käydystä sopimuksesta: jos Oulun yliopiston lakkauttaa musiikkikasvatuksen, Jyväskylä luopuisi kirjallisuudesta.

Tieto esityksestä ja sihen liittyvästä infotilaisuudesta lähetettiin tiistai-iltana, juuri sopivasti vähän ennen virka-ajan päättymistä. Infotilaisuus oli päätetty pitää heti torstaina, joten kirjallisuuden oppiaineen henkilökunnalle, opiskelijoille ja koko Taiteen ja kulttuurin tutkimuksen laitoksen väelle jäi todella vähän aikaa reagoida. Käytännössä yliopiston hallitus oli jo tehnyt asiasta päätöksen, joka vahvistettaisiin ensi viikon kokouksessa. Hallituksesta ainoastaan humanistisia tieteitä edustava Auli Poutanen oli äänestänyt vastaan.

En leiriohjaajan töiden takia päässyt infotilaisuuteen, mutta siellä olleet jakoivat seuraavaa tietoa: koko esitys oli valmisteltu puutteellisesti ja ilman selkeitä perusteluja. Siihen liittyviä taloudellisia seurauksia ei ollut analysoitu valtakunnallisella tasolla, vaan päätös oli tehty liian nopeasti - kuin näytettäisiin ministeriölle, että kyllä me täällä osataan tehdä näitä rakenteellisia muutoksia. Oppiaineen pääainestatuksen lakkauttamisesta syntyvien säästöjen suhdetta koko laitoksen tulevaan talouteen (eli mistä laitos saa rahansa, jos niin moni kirjallisuudesta valmistuva maisteri katoaa) ei pystytty määrittelemään. Kaiken kaikkiaan näillä lyhytnäköisillä perusteilla, jotka oli valmisteltu niin salassa, että jopa kirjallisuuden professorimmekin kuulivat niistä tuolloin tiistaina, ei voida millään päättää koko laitoksemme isoimman ja tuloksellisimman oppiaineen kohtalosta.

Monet tahot ovat jo ilmaisseet tukensa asiamme puolesta. Entinen kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki otti suoraan yhteyttä rehtori Matti Manniseen. Sofi Oksanen kirjoitti puolustuspuheen Facebook-sivuilleen. Atena-kustannus, Tieteentekijöiden liitto, Kielten laitoksemme (jonka muka pitäisi hyötyä tästä päätöksestä), Keski-Suomen Kirjailijat ja useat muut ovat vedonneet kirjallisuuden oppiaineen säilyttämisen puolesta. Tampereen kirjallisuustieteen opiskelijat, TAKU ja oma tutkijayhdistyksemme ovat ottaneet kantaa asiaan. Ainejärjestömme Corpus vietti pitkän torstai-illan puuhaten adressia kirjallisuuden puolesta. Heidän mielipiteensä löytyy myös Keskisuomalaisen sivuilta.

En aio luetella niitä lukuisia syitä, miksi tämä päätös on älytön, lyhytnäköinen ja kustannustehoton. Nämä seikat on perusteltu jo loistavasti kaikissa puheenvuoroissa ja kahdessa ahdressissa, jotka kiertävät kantaamme tukemassa. (Linkit adresseihin löytyvät alta.)

Mutta aion kertoa, miksi tämä asia on minulle henkilökohtaisesti tärkeä.

Aloitin kirjallisuuden opinnot Jyväskylän yliopistossa syksyllä 2003. Olin jo tuolloin suorittanut kirjallisuuden perusopinnot avoimessa yliopistossa viettäessäni "välivuotta" Joutsenon opistossa kirjallisuus- ja kirjoittajalinjalla. Olin aina ollut kirjoittamiseen suuntautunut ja kuluttanut pienen ikäni kirjojen parissa siitä lähtien, kun viisivuotiaana opin lukemaan. Tietämättäni olen aina noudattanut Stephen Kingin kanssa samaa metodia: jos sinulla on kirja, et koskaan ole yksin. (Kirjoitan tätä merkintää bussissa matkalla Helsinkiin. Minulla on nytkin kirja mukani.)

Halusin Jyväskylän yliopistoon nimenomaan siksi, että se oli Suomen ainut yliopisto, jossa pystyi opiskelemaan kirjallisuuden ohessa kirjoittamista. Silloisen yleisen kirjallisuuden maisteritutkinnon lisäksi suoritin myös kirjoittamisen maisteriohjelman. Tein siis käytännössä kaksi gradua; lisäksi olin työharjoittelussa Oriveden Opistossa.

Minusta ei koskaan pitänyt tulla opettajaa. Halusin opiskella kirjallisuutta, koska se oli intohimoni. Haaveilen myös edelleen kirjailijan ammatista. Oriveden Opisto kuitenkin muutti suunnitelmiani, kun tajusin, että kykenisin opettamaan. Ja olihan se oikeastaan aika kivaakin.

Äidinkielen opettajaa minusta ei kuitenkaan koskaan tullut. Jyväskylän yliopiston kirjallisuuden oppiaine mahdollisti minulle jo perustutkintovaiheessa erikoistumisen sarjakuviin, vaikka silloiset professorit sitä eivät oikein ymmärtäneetkään. Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitoksen kiinnitys nykypäivän ilmiöihin, kuten pelitutkimukseen, nykykirjallisuuteen ja sarjakuviin, nousi merkitykselliseksi erityisesti väitöskirjavaiheessa, vaikka olinkin ehtinyt vaihtaa pääaineeni nykykulttuurin tutkimukseen. 

Minusta tuli sarjakuvatutkija ja sanataiteen opettaja, minkä puolestaan mahdollisti kirjoittamisen opintoni, harrastuneisuuteni ja intohimoni kirjallisuutta ja sanoja kohtaan. Ja juuri täällä Jyväskylässä, joka on Suomen ainut kaupunki, jossa sanataidetta ja kirjoittamista voi opiskella esikoulusta tohtoriksi saakka.

Vaikka pääaineeni ei olekaan enää kirjallisuus, kirjallisuudentutkimus ja siihen liittyvät teoriat ovat osa elämääni. Tieteenalaltaan nuori sarjakuvatutkimus ammentaa voimakkaasti metodeja ja teorioita nimenomaan kirjallisuudesta. Yliopistolla opettamani sarjakuvan historia, teoria, analyysi ja tulkinta -kurssi kuuluu kirjallisuuden aineopintoihin. Erityisesti tulevat äidinkielen opettajat ovat kokeneet kurssin tärkeäksi osaksi opintojaan.

Kaikista kirjallisuuden opiskelijoista ei tule niitä äikänopeja. Meistä tulee kulttuurin asiantuntijoita, tutkijoita, kirjailijoita, kustannustoimittajia, kirjaston työntekijöitä ja vaikka sanataiteen opettajia. Kirjallisuus on humanismin perusta. Se heijastelee yhteiskunnallisia tilanteita ja arvomaailmoja. Se on osa henkistä hyvinvointia. Se tukee empatian kyvyn kehittymistä. Sen opiskelu antaa valmiudet kriittiseen lukemiseen ja tekstin sisällä olevien diskurssien tunnistamiseen.

Ja te, yliopiston päättäjät, aiotte viedä sen meiltä pois? Minne luulette tulevien asiantuntijoiden suuntautuvan, kun Jyväskylässä ei enää voikaan valita kirjallisuutta pääaineeksi? Koko Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitos kärsii ja kuihtuu pois tämän päätöksen seurauksena ja koko humanismi saa järkyttävän kolauksen.

Taiteen ja kulttuurin tutkimus on ihmisyyden ja henkisen pääomamme tutkimusta. Keitä me olemme ilman niitä?

Olen ollut koko viikon äärettömän vihainen. Ja nyt nousen barrikadeille entisen pääaineeni puolesta. Vaikka kirjaimellisesti.

*****

Voit tukea meitä allekirjoittamalla alla olevat adressit viimeistään sunnuntaina 12.6. klo 23.59 mennessä. Maanantaina asia menee jatkokäsittelyyn.

Allekirjoita virallinen adressimme osoitteessa:

http://www.adressit.com/kirjallisuuden_oppiaineen_sailyttamisen_puolesta

Tukiadressi löytyy osoitteesta: 

http://www.adressit.com/kirjallisuuden_oppiaineen_paaainestatus_sailytettava

Lisäksi voit osallistua mielenilmaustilaisuuteen sunnuntaina 12.6. klo 14 taidegalleria Ti-Lassa (Kauppakatu 19, Jyväskylä).

"Tilaisuuden alussa kuullaan ainejärjestö Corpuksen edustajan selvitys viime päivien tapahtumista. Tämän jälkeen tarjoutuu mahdollisuus esittää kysymyksiä sekä keskustella yhteisesti yliopiston Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitoksen henkilökunnan edustajien kanssa.
Tilaisuuden päätteeksi toteutetaan mielenilmaus lukemalla kirjoja taidegallerian ikkunan edessä – nappaa siis kirja mukaan!"

R. I. P. Alan Rickman

Tekijä: Kimberly Blanco (http://quotesgram.com/alan-rickman-quotes/#LT06LzbAYe)

Halusin vain kiittää sinua seuraavista elokuvista, joiden kanssa olen elänyt, kasvanut, itkenyt ja nauranut. Elokuvista, joista olen tunnistanut sinut jo pelkästä äänestäsi tai voimakkaasta läsnäolostasi. 

Kiitos.

Alan Rickman
21.2.1946 - 14.1.2016

Die Hard - Vain kuolleen ruumiini yli (1988)

Robin Hood - Varkaiden ruhtinas (1991)

Dogma (1999)

Galaxy Quest (1999)

Rakkautta vain (2003)

Linnunradan käsikirja liftareille (2005)

Sweeney Todd - Fleet Streetin paholaisparturi (2007)

Liisa Ihmemaassa (2010)

Ja tietenkin kaikki Harry Potter -elokuvat, joissa muutit Kalkaroksen kirjan sivujen kirjaimista ja sanoista fyysiseksi hahmoksi; siksi ikäväksi opettajaksi, jota me kaikki inhosimme ja rakastimme.

***

Luen taas Kuoleman varjeluksia. Itken varmaan vielä enemmän kuin tavallisesti sen lopussa.

Joulukalenteriavautuminen

Haaveilin jo viime vuonna siitä, että ostaisin Lego Star Wars -joulukalenterin, mutta silloin hinta tuntui aivan liian suurelta. Tänä vuonna ajattelin repäistä, kun näin kalenterit tarjouksessa Hong Kongissa. Nyt ainakin joulukalenterin avaaminen olisi kivaa, toisin kuin parina edellisenä vuotena, joita on varjostanut huonojen joulukalenterien valinta. 

Klassinen esimerkki: pari vuotta sitten ostin  Mars-joulukalenterin ja miehelle Dumle-joulukalenterin. Kuulen vieläkin siitä, miten mies pääsi nautiskelemaan herkullisista Dumleista ja minä söin kuppaista tukkusuklaata, kun odotin kalenterintäydeltä Mars-karkkeja. Jouluaaton mini-Mars-patukka ei paljoa lohduttanut, kun mies kaiveli kalenterin uumenista pitkän Dumle-crisp-patukan. 

Olin lievästi sanottuna katkera. Mutta ei tänä jouluna. Star Wars!

En tiedä, mistä olin kuvitellut, että kalenteri koostuisi pienistä koottavista seteistä, jotka sitten jouluaattona saisi koota isoksi Lego-alukseksi. Kannessa oli kuitenkin selkeitä vihjeitä siitä, millaisia asioita luukkujen takaa voisi paljastua. Jotain olisi voinut päätellä myös kalenterin ikähaarukasta (8-14-v, jos muistan oikein), että ehkä se ei oikein aikuisen keräilijän makuun istu. Mutta voitte vain kuvitella sitä pettymystä, kun luukku kerrallaan aloin ymmärtää, että ei näistä nyt taideta mitään TIE-fighteria kasata. Pienet hahmot kuten Jawa ja Ewok aiheuttivat sentään jonkinlaista riemunkiljahduksen tynkää, mutta muuten... 

R2-D2, Stormtrooper, Jawa ja Ewok olivat kalenterin parhaimmistoa

Katsokaa nyt tätä! Katsokaa, se on AT-AT!

Ja nämä: pitäisikö tässä nyt olla Jabban purjealus?
Ja Jawojen Sandcrawler?

Imperiumin sondi oli sentään ihan söpö.
Samoin ionikanuuna, joka pyöri.

Mutta tämä - mikä ihmeen hökötys tämä yrittää olla?
Otan ehdotuksia kommenttikentässä vastaan.

Ja sitten elättelee jotain toiveita Darth Vaderista luukun 24 takana. Mutta mikä siellä odottaa? C-3PO!

Huolisitteko lahjoja tältä pukilta?

Olin siis ehkä lievästi sanottuna pettynyt aattoaamuna. Toiste en maksa kolmeakymppiä Lego-joulukalenterista. Ehkä voisin lähettää Legolle palautetta asiasta. Koska minähän maksaisin vaikka neljäkymppiä sellaisesta aidosti hienosta Star Wars -joulukalenterista, josta kasattaisiin jokin A-Wing tai AT-ST tai jotain oikeasti siistiä. Ehkä malleja voisi olla kolme erilaista, eikä tietäisi, minkä saisi. Varmaan olisi menekkiä sellaiseen puuhailuun myös niille lapsille, jotka yleensä joulukalentereita avaavat. (Ihan kuin aikuiset eivät niitä ostaisi...)

Oli minulla toinenkin joulukalenteri. Se tuli Akkarista. Päivittäiset kuvat ja tietovisakysymykset olivat ihan mukavaa piristystä, vaikken kisaan ikinä muistanut osallistua. Ja onhan tuolla joukossa Don Rosankin taidetta. Pongaatteko kaikki kolme ruutua?

Akkarin joulukalenteri vuodelle 2015.

Ensi vuonna ostan Muumihahmo-kalenterin. Enpähän ainakaan pety.

Aku Ankka - keskivertoamerikkalainen?

Tilasin Peter Schilling Juniorin teoksen Carl Barks' Duck. Average Americanin (2014) tässä loppukeväästä Adlibriksestä. Hinta ei ollut kallis ja mikä tahansa Disneyn sarjakuvista kertova tietokirja on aina luksusta. Niitä on olemassa aivan liian vähän. Lukaisin sen nyt junassa matkalla Turkuun (nimenomaan lukaisin - sivuja on kokonaisuudessaan 122, josta 10 on lähteitä ja liitteitä) ja ajattelin sanoa siitä muutaman sanan. Ankkalinnan Pamaus jo kommentoi teosta aiemmin blogissaan ja tein itsekin samoja huomioita. Seuraavassa omia havaintojani ja mielipiteitäni sekä fanin että tutkijan näkökulmasta.

Schilling kertoo heti johdantoluvussa, että kyseessä on fanin tekemä arvostelu, johon hän on koonnut omia lempitarinoitaan. Hänen pyrkimyksensä on vakuuttaa satunnainen lukija Disney-sarjakuvien ja eritoten Carl Barksin sarjakuvien sisällöllisestä laadusta ja tarinoiden merkityksellisyydestä. Tieteellistä teosta on turha odottaa ja tässä suhteessa ainakin itse olin hieman pettynyt. En nyt välttämättä odottanut tieteelliselle tekstille ominaista lähdeviitekäytäntöä, mutta olisin toivonut hieman lähdekritiikkiä, lisää argumentointia ihan pätevien sarjakuva-analyysien pohjalta ja jonkinlaista tulkintaa tehdyistä huomioista.

Teos koostuu kirjan pituuteen nähden yllättävän mittavasta ja kirjoittajan faniuden historiasta kertovasta johdannosta sekä seitsemästä luvusta, joissa Schilling esittelee Barksin sarjakuvien parhaimmistoa (omasta näkökulmastaan). Huomion kohteena ovat muun muassa sellaiset klassikot kuin "Lost in the Andes", "The Guilded Man" ja "The Golden Helmet". Kuten kansikuvasta voi päätellä, Schillingin lempihahmo on ehdottomasti Aku Ankka, minkä pohjalta analysoitavat sarjakuvatkin on valittu. Kuten Ankkalinnan Pamauksen blogimerkintä toteaa, Schilling näkee Akun eräänlaisena "näyttelijänä", joka sujahtaa rooleihinsa eli eri ammatteihin yhtä helposti kuin kulta-ajan Hollywood-näyttelijät. Schillingin mukaan Barksin parhaimmissa Aku-sarjakuvissa on samanlaista huumoria kuin Laurel & Hardy -komedioissa.

Schilling analysoi myös osuvasti, miksi Aku on useille niin läheinen ja tärkeä hahmo:

Donald fails constantly, to our pleasure, but he succeeds more often that you'd think. Donald does not typically succeed in financially. But he does emerge from many of these stories with his dignity intact and with a spiritual success in the face of economic ruin that is unmatched [- -]. (Schilling 2014, 9.)

Schillingin pointtina on se, että kuten Aku, myös useimmat meistä epäonnistuvat. Tämä tekee Akun lukijan kannalta helposti lähestyttäväksi.

 

Yllättävää kyllä, Schilling vertaa Akua Indiana Jonesin kaltaiseen seikkailijaan, joka kiertää maailmaa nimenomaan seikkailemisen halusta (s. 10). Tämän väitteen tekee hämmentäväksi se, että sekä Spielberg että Lucas ovat molemmat todenneet Barksin Roope Ankan olleen Indiana Jonesin inspiraationa. Tähän liittyy myös se, mikä teoksessa itseäni eniten ärsytti, eli kirjoittajan antipatiat Roope Ankan hahmoa kohtaan. Schillingin erittäin negatiivinen kuva Roopesta tulee parhaiten esille hänen kirjoittamastaan arviosta sarjakuvasta "The Magic Hourglass". Esimerkiksi Barksista huomattavasti tieteellisemmän teoksen kirjoittanut Thomas Andrae kommentoi samaa sarjakuvaa ja toteaa, ettei Roopen hahmo sarjakuvan julkaisuvuonna (1950) vielä ollut kehittynyt sellaiseksi, jona Barks sen myöhemmin näki. (Paljon varhaisen Roopen vihaisuudesta ja ikävistä luonteenpiirteistä siirtyi myöhemmin Kulta-Into Piihin, minkä esimerkiksi Timo Ronkainen on huomioinut Ankkalinnan Pamaukseen 1/2000 kirjoittamassaan Roope-artikkelissa.) Myös ajatus maagisesta tiimalasista Roopen vaurauden syynä tuntuu vieraalta Roopen hahmoa tutkittaessa, vaikkakin Barks piti sarjakuvansa toisistaan erillisinä, episodimaisina teoksina.

Schillingillä on tietenkin oikeus mielipiteeseensä ja vaikka kyseessä on nimenomaan Barksin sarjakuvia analysoiva teos, luen tekstiä vieläkin vahvasti Rosa-silmälasieni läpi, eli kuinka Rosa on tulkinnut Barksin esittämät hahmot. Ja nämä tulkinnat eivät osu ollenkaan yksiin Schillingin huomioiden kanssa, vaikkakin Akun sankaruus ja rooli suhteessa ankanpoikiin tulevatkin hyvin esille. Hyväksyisin kirjoittajan näkemykset paremmin (sekä tutkijana että fanina), mikäli hän perustelisi huomionsa ja ajatuksensa pätevästi. Nyt ne jäävät kirjan fanimaisuuden takia pelkästään mielipiteiksi.

Lähdekritiikki-viittaukseni tarkoitti teoksen johdannossa esiintyvää mainintaa niistä hyvistä Barks-teoksista, jotka Schillingin mukaan ovat enemmän tutkimuksia kuin hänen oma katsauksensa. Näihin Schilling lukee jostain syystä myös Ariel Dorfmanin ja Armand Mattelartin Kuinka Aku Ankkaa luetaan -teoksen, josta olen tässäkin blogissa aiemmin avautunut. Ongelmalliseksi tämän kommentin tekee tietenkin se, etteivät Dorfman & Mattelart tienneet Barksin olemassaolosta pamflettia kirjoittaessaan. Heille Walt Disney oli vastuussa kaikista sarjakuvien sisällöistä. Toiseksi kyseessä ei ole erityisen pätevä tieteellinen tutkimus, kuten olen aiemmin todennut. Dorfmanin ja Mattelartin teoksessa esiintyy varsin mielenkiintoisia luentoja, mutta puuttuvan lähdeviitekäytännön ja lähteinä käytettyjen, Chilessä julkaistujen käännösten perusteella sitä ei voi lukea hyviin kriittisiin julkaisuihin.

Schillingin teos on ihan viihdyttävä ja Barks-fanille sopiva nopea lukupaketti. Mitään uutta ja mullistavaa se ei kuitenkaan tarjoa. Sarjakuvia analysoivat luvut menevät pitkälti tarinoiden referoimiseen ja vaikka sarjakuva-analyysia vähän otetaankin mukaan erityisesti ruutujen kokojen ja hieman sisältöjenkin osalta, tarkempi luenta ja tulkinta puuttuvat kokonaan. Mikä teoksesta myös puuttuu, on kokoava päätäntö, jossa kirjoittaja olisi voinut tehdä hieman yhteenvetoja havainnoistaan. 

Ja jostain syystä tartuin myös sivulla 8 olleeseen lauseen alkuun, jossa puhuttiin Akusta: "Barks created such a believable character..." Barkshan ei tietenkään luonut Akua vaan kehitti Akun hahmoa monipuolisemmaksi. Olisin kustannustoimittajana vaatinut ehdottomasti tuon lauseen tarkentamista väärinkäsitysten välttämiseksi.

Tolkien, Jackson ja adaptaation taito.

Varoitus: tämä teksti sisältää juonipaljastuksia Hobitti-elokuvista ja hieman avautumista. Mutta jos olet elokuvat katsonut, suosittelen klikkaamaan postauksen lopussa olevaa linkkiä ja osallistumaan Hobitti-elokuvien vastaanottotutkimukseen.

Yhdistäessämme kirjahyllymme ensimmäistä kertaa huomasimme puolisoni kanssa, että meillä on kolme samaa kirjaa: Mika Waltarin Sinuhe Egyptiläinen sekä Tolkienin teokset Hobitti ja Taru sormusten herrasta -trilogia. Tolkien oli asia, joka meitä yhdisti vahvasti, vaikkakin hieman eri tasolla. Kun minä olin tuskissani teinivuosien aikana tavaillut Tarua kahteen otteeseen ennen kuin vasta kolmannella kerralla sain teoksen kunnolla edes alkua pidemmälle, mies oli lukenut koko sarjan ainakin kolmesti kahdentoista vuoden ikään päästyään. Hän ei koskaan ymmärtänyt, mikä kirjassa on muka niin vaikeaa ja puuduttavaa, mutta totesi myös, ettei siitä alun piippukessuluvusta oikeasti kannata aloittaa - mihin ainakin itse muinoin jumituin. 

Kutsun miestäni tästä syystä Tolkienin old school -faniksi. Itse luin Tarun oikeastaan vasta ensimmäisen elokuvan ilmestymisen jälkeen. Selitin tätä aina sillä, etten pettyisi, jos olisin kuvitellut hahmot kirjan perusteella eri tavalla. (Ei se auttanut, koska muut osat luettuani kuvittelin esimerkiksi Samin ja Frodon matkan Minas Morgulista Lukitarin luolaan aivan erilaiseksi.) Välivuoteni viikonloput Joutsenon Opistossa kuluivat ystävien kanssa opetellessa ensimmäisen elokuvan vuorosanoja ja tutustumalla kiinnostaviin ekstroihin. Ja tietenkin pelasimme KERPiä. 

Mies on sitä mieltä, että elokuvat ovat hirveää soopaa. Kyllähän ne leffahyllyssä näyttävät näteiltä, ne extentententended-versiot, mutta mies ei enää niitä suostu katsomaan. Kun on niin paljon turhia muutoksia ja epämääräisiä juonenkäänteitä, joilla ei tee yhtään mitään (tähän kuuluu erityisesti Aragornin "kuolema" Kahdessa tornissa).

Itse olen aina nauttinut noista elokuvista, erityisesti tarkan lavastuksen, puvustuksen ja muiden proppien takia. Siksi odotinkin kovasti Hobitti-elokuvia, mistä päästäänkin tämän varsin pitkän intron jälkeen itse asiaan.

Olisin halunnut ohjaajaksi Guillermo del Toron, joka jo Pan's Labyrinth -elokuvassa (mutta myös loistavissa Hellboy-adaptaatioissa) näytti taitonsa fantasiaelokuvien ohjaajana ja visuaalisuuden taitajana. Kuten puolisoni korostaa jatkuvasti, Hobitti on seikkailukertomus. Del Toro olisi sen osannut pitää sellaisena. Mutta sitten tuli taas Peter Jackson, joka otti vähän liikaa huikkaa samasta pullosta kuin Tarua tehdessään ja muutti Bilbon kasvutarinan kolmeksi toimintaelokuvaksi.

Koska tämä postaus ei sinänsä ole enää niin ajankohtainen, en mene kaikkiin niihin syihin, mikä Hobiteissa meni pieleen. Ne on jo sanottu varsin osuvasti tässä kolumnissa. Mutta koska Hobitti-elokuvat aiheuttivat minussa valtavia tunteenpurkauksia, haluaisin sanoa muutaman sanan asiaan liittyen (ja nyt kun olen hieman rauhoittunut).

Adaptaatio yhdestä mediumista toiseen vaatii taitoa ja kompromisseja. Se, mikä toimii kirjassa, ei välttämättä toimi elokuvassa ja päinvastoin. Kun kirjasta voimme lukea loistavan kuvauksen hahmon sisäisestä monologista, ei sitä voi mitenkään saada samantasoisena elokuvaan. Tai miten kummassa kerrot elokuvan tarkkaan koreografioidun taistelukohtauksen tekstinä kuulostamatta kornilta? (Ainakaan Christopher Paolini ei siihen Eragonissa kyennyt. Nauroin vedet silmissä sille, miten hän yritti kuvata varsin visuaalisesti taistelukohtausta, jossa Eragon halkaisee miekalla pahiksen kasvot kahtia pystysuunnassa niin, että toinen puoli liukuu hitaasti alas.)

On itsestään selvää, että jostakin on luovuttava ja jotakin lisättävä, jotta adaptaatio mihin tahansa suuntaan voi toimia. On myös itsestään selvää (mikä meiltä faneilta usein unohtuu) että elokuva, kirja ja sarjakuva ovat kaikki erilaisia, ja että jokainen versio on oma, itsenäinen tarinansa ja kokonaisuutensa. V for Vendetta on loistava sarjakuva, mutta elokuva on myös erinomainen - ei vähintään Hugo Weavingin ansiosta.

Lisäys ei kuitenkaan sisällä mitä tahansa, mikä Peter Jacksoninkin olisi pitänyt muistaa. Olihan se varmaan kiva TSH:n leffafaneille katsoa ihkua Legolasta loikkimasta superkepoisia loikkiaan ja ninjailemassa taas ties sun minkä möllin päällä. Mutta se ei tuonut tarinaan mitään uutta ja taistelukohtauksetkin muistuttivat liikaa Tarua. (Sitäpaitsu Leksu-parka näytti ainakin 20 vuotta vanhemmalta kuin isukkinsa, joka puolestaan oli tylyydessään varsin onnistunut ilmestys.)

Toisekseen, miksi sitä rakkautta pitää tunkea tarinaan, jossa sitä ei alun perin ole? Ymmärrän sen, että naistenkin pitäisi saada samaistumiskohteita elokuvasta ja hyviä, voimakkaita naishahmoja nyt on vain ihan liian vähän. Mutta nyt on kyseessä adaptaatio seikkailukertomuksesta, joka julkaistiin aikana, jolloin naisia ei yksinkertaisesti nähty sankareina samalla tavalla kuin miehiä. 

Eikä ongelma ollut Taurielin hahmon tunkeminen elokuvaan, vaan se, että hän oli siellä pelkkänä rakkaudenkohteena ilman mitään muuta toimenkuvaa. Saatiinpahan yksi dramaattinen rotujenvälinen rakkauskohtaus ja lisää tragediaa nuorten ja (liian) nättien kääpiöiden kuolemasta.

Ensimmäisen elokuvan, Odottamattoman matkan jälkeen olin vielä ihan positiivisella mielellä. Kääpiöt olivat lutuisia ja The Misty Mountains Cold jäi soimaan kauniisti päähän. Mutta en ole koskaan ollut niin vihainen astuessani elokuvateatterista ulos kuin olin Smaugin autioittaman maan jälkeen. Siinä oli kaikki vain niin pielessä, erityisesti sen pahuksen väkisin mukaan tungetun rakkauskohtauksen takia, pauhasin miehelle, joka katsoi minua sohvan nurkasta ja kysyi vakavissaan, kannattaako hänen edes katsoa koko elokuvia.

"Jos minulla on tällainen olo, niin sinä vihaat niitä," totesin ykskantaan.

Vaikka Viiden armeijan taistelu oli jälleen positiivisempi kokemus, olen kuitenkin sitä mieltä, etten tuhlaa vajaata kahdeksaa tuntia mieheni elämästä näyttämällä hänelle Hobitti-trilogiaa. Luulen, että se olisi liian rankkaa old school -fanille.

Nyt, kun olen saanut tämän sydämeltäni, voin rauhassa suositella teille kaikille Hobitin katsoneille osallistumista laajimpaan koskaan tehtyyn vastaanottotutkimukseen, joka koskee kyseisiä elokuvia. Olit sitten elokuvista mitä mieltä tahansa, osallistu tutkimukseen, jossa on mukana muun muassa Jyväskylän yliopiston tutkijoita. Voit osallistua sivulla http://www.worldhobbitproject.org/.

Helmikuun kuulumisia

Lienee aika tehdä jonkinlainen päivitys siitä, missä mennään ja millä valuutalla.

Vanhan Kirjan Talvi oli ja meni. Sarjakuvaosio vaikutti yleisön lukumäärän perusteella suositulta, vaikka olisinkin tutkijana kaivannut hieman tieteellisempään suuntaan pohjaavaa ohjelmaa. Toisaalta taiteilijoiden omasta ammatillisesta historiasta on kiva kuulla. Olin vain hieman väärää yleisöä Angry Birds -osiolle.

Omaan osuuteeni en ole kauhean tyytyväinen. Aikataulusäätämiseni takia en ehtinyt harjoitella esitelmääni kuin kerran, mikä näkyi esiintymisvarmuuden puuttumisena. Jännitin selvästi ja tiesin, että se näkyi ja kuului. Miten kummassa onnistuin lektiossani ja koko väitöstilaisuudessa olemaan niin rauhallinen ja tällaisen rutiiniesitelmän kanssa panikoimaan kuin yläasteelainen? Ehkä se johtui siitä, että väitöstilaisuudessa tiesin tarkkaan asiani ja olin valmistautunut siihen jo kuukausien ajan. Mitä tästä opimme? Ihan sama, millainen esitelmä ja missä tilanteessa – ennakkovalmistautuminen takaa itsevarmuuden.

Olin myös hieman pettynyt kirjatarjontaan. En tiedä, olenko nirsoontunut, vai oliko esillä olevista kiinnostavista teoksista vaan niin moni jo omassa hyllyssäni, että päädyin ostamaan vain yhden kirjan: pitkään metsästämäni Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan. Hyväkuntoinen, kovakantinen. Koska muuta en oikeastaan ostanut, ei parikymppiä hintana ollut turhan kova.

Väitökseeni viitattiin muuten tuoreimmassa Sarjainfossa:

Tarkkaavaisimmat ovat ehkä myös huomanneet tuoreimman julkaisuni. Se ilmestyi tässä aivan äskettäin, enkä ole sitä ehtinyt vielä edes tilata itselleni. (Osasyynä on se, että jostain syystä kirjoittajat eivät saa itselleen ilmaiskappaleita, ainoastaan alennusta.) Mutta tarkoituksena on hankkia se piakkoin.

Comics and Power. Representing and Questioning Culture, Subjects and Communities on sarjakuvatutkijoiden vertaisarvioiduista artikkeleista koostuva kokoelma, jonka tekoon osallistuneet ovat Pohjoismaisen sarjakuvatutkimusverkoston NNCOREn jäseniä. Oma artikkelini ”’Shades of Conan Doyle! A Lost World!’ Fantasy and Intertextuality in Don Rosa’s ’Escape from Forbidden Valley’” kertoo nimensä mukaisesti sarjakuvan intertekstuaalisista suhteista mm. King Kong -elokuvaan (1933) ja siitä, miten se jatkaa fantasian genren jo miltei sukupuuttoon kuollutta kadonneiden laaksojen tematiikkaa. Tämän artikkelin julkaisua on odoteltu jo kolmisen vuotta, joten oli jo aikakin! Teosta saa täältä.

Koulutusputkeni jatkuu myös. Aloitin viikonloppuna vajaa puolitoista vuotta kestävän sanataideohjaajakoulutuksen Kuopion Snellman-kesäyliopistossa. Ohjelmassa on siis viettää joitakin viikonloppuja Kuopiossa lisäkoulutuksen merkeissä. Olen tästä erittäin innostunut. Ainoa harmi liittyy viikonloppujen ajankohtaan. Totta kai ne sattuvat samoille päiville kuin Tampere Kuplii ja Ropecon. Voin siis jo nyt sanoa, etten ole puhumassa kummassakaan tapahtumassa. Katson, josko ehtisin piipahtaa Tampereella, sillä haluaisin niin kovasti nähdä Sarjakuva-Finlandian jaon livenä. Näin esiraatilaisena minulla ei ole lupa kommentoida valintaprosessia julkisesti, mutta olen kyllä varsin tyytyväinen kärkikymmenikköön. Siellä on muutama ehdoton suosikkini. On myös ollut ihanaa lukea parin ensikertalaisen tuntoja valinnasta.

Toisaalta voin jo kertoa, että minua pyydettiin puhumaan Archipelaconiin! Paperini valittiin myös conin akateemiseen osuuteen, joten kaksi esitelmää kesäisellä Ahvenanmaalla riittää kyllä hyvin korvaamaan kevään harmit. Iloinen uutinen on myös se, että Alfred Kordelinin säätiö myönsi minulle matka-apurahan kesän reissuihin, mikä kattaa sekä Archipelaconin että Turun Fragile Subjects -konferenssin kulut. Odotan molemmilta paljon, varsinkin Archipelaconilta, jonne olemme tekemässä kolmen ystävän kanssa roadtripin. Idyllinen mökkimajoituskin on jo varattu. Kesällä on siis luvassa melkoista roadtrip-päivitystä neljän nörtin matkasta.

Laitoin abstraktin myös NNCOREn kesän konferenssiin, joka järjestetään kesäkuun alkupuolella Oslossa. Paljon tuttuja kollegoita on hakenut sinne ja olisi ihanaa kokoontua jälleen yhteen ja verkostoitua tulevaisuutta ajatellen.

Viime viikot ovat olleet täynnä apurahahakuja, esitelmien suunnittelua ja opetusta. Olen hakenut rahaa sekä omaan henkilökohtaiseen post doc -tutkimukseen (joka tietenkin liittyy sarjakuvatutkimukseen, mutta sangen laajasti) että yhteiseen projektihankkeeseen, joka myöskin koskee suomalaista sarjakuvatutkimusta. Meitähän on jo kolme kappaletta Jyväskylän Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitoksella – kyseessä on siis melkoinen keskittymä.

Seuraava julkinen esiintymiseni on itse asiassa huomenna. Kotilukioni kutsui minut puhumaan urapolustani ja tutkimuksestani. En ole varmaan koskaan tehnyt niin monen dian esitelmää… Pohjois-Karjalan radio haluaa sen jälkeen haastattelun. Vientiä riittää siis vieläkin.