Koronan kirot sarjakuvamyynnille

Pari viikkoa sitten Twitter-feediini ilmestyi huomioita sarjakuvamyynnin laskusta viime vuoden aikana. Se jäi vaivaamaan. Kustannusalojen tilastojen mukaan sarjakuvia myytiin 0,3 % - ja tähän on laskettu kaikki kirjallisuudenlajit. Pelottavinta ei kuitenkaan ole katsoa näiden tilastojen piirakkakaaviota, jossa sarjakuvan osiota ei edes erotu, vaan sen alta avautuvaa taulukkoa. Sen mukaan sarjakuvien myynti laski 27 % vuonna 2020. Pudotus tuntuu järkyttävältä verrattuna kaunokirjallisuuteen, jonka myynti puolestaan nousi reilun 28 %.

Ahdistuin ja menin tilaamaan Turun sarjakuvakaupasta kasan teoksia. Ne toimivat tämän tekstin kuvituksena.

Kati Närhen Agnes-trilogiasta puuttuu enää Mustasuon mysteeri

Näin jälkikäteen ajateltuna tajusin, etten viime vuonna itsekään ostanut niin paljoa sarjakuvia kuin normaalisti. Syynä on tietenkin korona. Tyypillisesti käyn ainakin Tampere Kupliissa, Finnconissa ja Helsingin sarjakuvafestivaaleilla joka vuosi. Sen lisäksi reissuihin voi sisältyä Popcult, Ropecon, Helsingin kirjamessut ja Oulun sarjisfestarit. Joka tapahtumasta mukaan tarttuu tyypillisesti sarjakuvia: niin uutuuksia kuin alennuksessa olevia helmiä. Kierrän myös aina taidekujat ja ostan suoraan tekijöiltä omakustanteita, zinejä ja ties sun mitä oheissälää.

Tässä erään kanssanörtin kanssa keskusteltuani tajusin, miten paljon (näin introverttinakin) kaipaan näitä tapahtumia. Kaipaan tunnelmaa, ohjelmaa, samanhenkisiä ihmisiä ja niiden myyntipöytien antien selaamista. Miten ihanaa oli jo se, että pääsi taas hiihtolomalla kirjastoon pläräämään hyllyjä!

Unwrittenin käsikirjoittajan Mike Careyn piti tulla kunniavieraaksi kesän 2020 Finnconiin.

Korona-aika on taatusti herättänyt monissa ymmärryksen siitä, miten tärkeää kulttuurin kuluttaminen meille ihmisille on. Kaunokirjallisuuden myynnin kasvu on varmaan yksi konkreettinen merkki siitä. Mutta miksi sarjakuvan myynti ei ole kasvanut? Olen spekuloinut sitä tässä jonkin aikaa ja voin tarjota vain sitä: spekulointia. Mutta voisin väittää, että sarjakuva on edelleen pienen piirin harrastuneisuutta. Toki kaikki ovat lukeneet Aku Ankkansa ja Fingerporit keikkuvat sarjismyyntilistojen kärjessä. Mutta että lukija tarttuisi ennakkoluulottomasti uuteen (palkittuunkaan) sarjakuvateokseen samalla tavalla kuin kirjallisuuden Finlandia-voittajaan? Eipä olekaan niin helppoa.

Festarit, conit ja messut tarjoavat matalan kynnyksen lähestymistavan uutuusteoksiin. Siellä voit selailla painotuoreita opuksia ja albumeja, minkä väittäisin nimenomaan olevan sarjakuvan ostamisen osalta olennaista: monille piirtojäljellä on iso merkitys sarjakuvan ostopäätöstä tehdessä. Harvoissa verkkokaupoissa pääset kurkkaamaan, miltä sarjakuva näyttää sisältä. Ei romaania tarvitse selata: takakansitekstin löydät helposti myös netistä.

TV-sarjaa odotellessa sivistän itseäni sarjiksella.

Itsekin innostun uutuussarjakuvista helposti silloin, kun kuulen messuilla tekijän puhuvan teoksestaan. Parasta onkin päästä ostamaan uutukainen suoraan häneltä itseltään ja vaihtaa muutama sana, pyytää kenties nimmari tai jopa ihan piirros. Kynnys aivan uusien, itselle tuntemattomien teosten tilaamiseen verkosta onkin paljon isompi, vaikka alan tutkija olenkin. 

Olen varma siitä, että sarjakuvien myyntitilastot eivät olisi noin karua luettavaa, jos pandemian takia peruutetut tapahtumat olisivat järjestyneet normaalisti. Useimmiten matalan kynnyksen ilmaistapahtumiin, kuten Tampere Kupliiseen, Finnconiin ja Helsingin sarjakuvafestareille, eksyy vakiokävijöiden lisäksi näiden tuttuja, sukulaisia tai vaikka satunnaisia turisteja ihmettelemään, mistäs nyt on kyse. Nämä vierailijat lähtevät taatusti kotiinsa mukanaan jokin sellainen (sarjakuva)teos, jota he eivät missään nimessä olisi ostaneet verkkokaupasta. Mutta koska he pääsivät selailemaan sitä itse ja kenties juttelemaan taiteilijan kanssa, oli helppo ja mukavakin tukea kulttuuria pienellä summalla.

FreakAngels on yksi lempiverkkosarjakuvistani. Päätin näköjään ruveta keräämään sitä printtinäkin.

Toivon hartaasti, että rajoitukset purevat ja rokotustahti kiihtyy entisestään. Verkkotapahtumat ovat olleet ihan hyviä korvikkeita ja joissain tilanteissa todella toimivia ratkaisuja, mutta tällaisella henkilöllä, joka istuu työnsä puolesta päivät Zoomissa, ei ole enää intoa ja energiaa jatkaa koneen ääressä nököttämistä viikonloppuisin. Ja miten sitä edes aistisi conien tunnelman internetin välityksellä?

Toivon, että tapaamme ensi vuonna kaiken maailman kinkereissä ja kissanristiäisissä. Silloin tulen pyörimään juuri sinun myyntipöytäsi äärelle ja hiplaamaan sarjiksia, tarroja, pinssejä ja zinejä. Ostan ihan liikaa kaikkea enkä lähde ennen kuin kassi alkaa tuntua epämukavan painavalta. Sitä odotellessa saatan tehdä vielä muutaman sarjistilauksen tämän vuoden aikana ja piipahtaa lempidivarissani Antikvariaatti Lukuhetkessä selailemassa maski naamallani sarjishyllyä. Koska pitäähän nämä viimeisetkin rajoitukset jotenkin jaksaa.

Isona minusta tulee Mummo.

Tai mistäpä sen tietää, kenties kaikki menee nappiin ja kohtaamme jo lokakuussa Turun ensimmäisillä sarjakuvafestivaaleilla.

Tutkijan keski-iän kriisi

Vaihdoin yliopistoa ja siirryin Miskatonicin 
henkilökuntaan.

H. P. Lovecraftin syntymästä tulee tänään kuluneeksi 130 vuotta. Omasta syntymästäni tulee kuluneeksi jokusen vuoden vähemmän, mutta kuitenkin sen verran, että tajusin potevani keski-iän kriisiä. 

Kriisi on ollut muhimassa pinnan alla jo jonkin aikaa, mistä kertoo tarve uusiin, kehonhallintaa vaativiin harrastuksiin. Jos ihminen, joka on pienestä asti vihannut telinevoimistelua, haluaa yllättäen killua ylösalaisin yhden jalan varassa renkaalla, on siinä selkeästi tarve esittää itselleen, että vielä minä kykenen tällaiseen. Hienoa, että kykenen.

Mutta se oikea, konkreettinen kriisi iski heti tuossa kuun alussa, kun aloin selvitellä säätiöiden apuhahakujen aikatauluja. Alfred Kordelinin säätiön sivuilla todettiin, että voit hakea apurahaa post doc -tutkimukseen, jos väitöksestäsi on kulunut enintään kolme vuotta.

Kolme vuotta.

Suomen Akatemian tutkijatohtorin rahoitusta voit hakea, kun väitöksestäsi on kulunut enintään viisi vuotta. Seuraava vaihe olisikin sitten Akatemiatutkija, jonka vaatimuksena on tutkijan hyvät verkostot ja kattava julkaisuluettelo.

Tässä vaiheessa se iski tajuntaan. Olen tutkijanurallani väliinputoaja.

Olen liian vanha hakemaan tutkijatohtorin rahoitusta, sillä väitöksestäni tulee tänä vuonna kuluneeksi kuusi vuotta. Olen tutkijana liian kokematon hakemaan Akatemiatutkijan rahoitusta.

Väitökseni jälkeen olen ollut töissä kolmivuotisessa hankkeessa, joka ei ollut tutkimushanke. Olen myös toiminut käytännössä koko sen ajan opettajana niin yliopistossa kuin taiteen perusopetuksen puolella. Lisäksi olen hankkinut opettajan pätevyyden.

Kaikki tämä tarkoittaa sitä, ettei minulla ole ollut aikaa keskittyä tutkimukseen eli tuottaa niitä vaadittavia julkaisuja.

Tutkijanura on absurdi alana. Toistaiseksi voimassa olevat työsopimukset ovat yksisarvisen kaltaisia myyttisiä olentoja. Tutkijanura koostuukin nykyisin projektiluontoisista pätkätöistä, jotka parhaimmillaan muodostavat katkeamattoman ketjun. Pahimmillaan sinulla on kolmen kuukauden rahoitus eikä mitään seuraavaan vuoteen. Jos saat kolmen vuoden työsuhteen tai rahoituksen, se on juhlan paikka.

Tutkija joutuu perustelemaan koko ajan työnsä merkittävyyden eli syyn, miksi hänen pitäisi saada palkkaa työstään. Tämä tapahtuu tietenkin apurahaa hakemalla. Jotta saat tehtyä mahdollisimman hyvän hakemuksen, siihen on käytettävä aikaa. Ja jotta sinulla voisi olla aikaa tehdä laadukas hakemus, sinulla pitäisi olla varaa antaa hakemukselle aikaa ilman että mahdollinen muu työ kärsii. Tämän takia yliopistolla on tarjolla strategista rahoitusta, jota voit hakea, että voit keskittyä apurahahakemuksen tekemiseen.

Luit oikein. Voit hakea apurahaa siihen, että voit hakea apurahaa.

Alkaako kuulostaa turhauttavalta? En ihmettele. Koska näitä pohdiskellessani uuden rahoitushakurupeaman kynnyksellä, aloin pohtia, onko tässä oikeasti mitään järkeä. Haluanko tuhlata kallista aikaani (ja henkistä jaksamistani) epävarman tutkijanuran edistämiseen vai keskittyisinkö vaan opettamaan?

Mutta kun se opettajantyökin koostuu palasista, määräaikaisista sopimuksista; siitä, miten taistelet liiton kanssa kesäisin oikeuksistasi tukiin. Vähemmästäkin iskee keski-iän kriisi.

Olen milleniaali eli kuulun sukupolveen, jolla projektit ja pätkätyöt ja jatkuva epävarmuus on normi. Nyt olen siihen lopen kyllästynyt. Neljäkymmentä lähenee kovaa vauhtia ja mitä minä haluan? 

Jos kaikki olisi mahdollista, haluaisin matkustaa ties sun missä, kirjoittaa matkaoppaita ja spekulatiivista fiktiota. Mutta koska se ei ole realistista, haluaisin vain minua kiinnostavalta alalta varman työpaikan, jossa olisi se palkallinen kesäloma. Palkkakin voisi olla sellainen, että jäisi lainojen jälkeen käteen niin paljon, että voisi ostaa jokusen kirjan ja matkustaa - kun maailman tilanne sen taas mahdollistaa.

Ja sitten, kun siltä tuntuu, voisi hakea tutkimusvapaata.

Olisikohan tämä liikaa vaadittu?

(Laitan kuitenkin vielä muutaman hakemuksen tänä lukuvuonna. Jos vaikka kävisi tuuri.)

Miksi tutkija ei puhu tutkimuksestaan?

Lähetin viime viikolla kolme tekstiä eteenpäin toimittajille. Samalla jäin pohtimaan sitä, miten tutkijat puhuvat tutkimuksestaan. Yhteiskunnan muututtua tietoyhteiskunnaksi uusimman tiedon on oltava mahdollisimman monen saatavilla muun muassa tasavertaisuuden nimissä. Yliopistojen tasolla se tarkoittaa sitä, että pyrimme mahdollisuuksien mukaan julkaisemaan tutkimustemme tuloksia avointen julkaisukanavien (open-access) kautta eli sellaisissa akateemisissa julkaisuissa, jotka ovat vapaasti saatavilla verkossa - eivätkä esimerkiksi vain tilaajille tai maksumuurin takana. Tämä sama ilmiö ilmenee myös siinä, miten omaan opetustarjontaani Jyväskylän yliopiston Movissa kuuluu väitöskirjantekijöille suunnattu Tutki(ja) bloggaa -kurssi. Omasta tutkimuksesta on hyvä julkaista myös popularisoituja tekstejä suurelle yleisölle. Näin mahdollisimman moni kiinnostunut pysyy perillä siitä, mitä tutkimuskentällä tapahtuu tällä hetkellä.

On kuitenkin tilanteita, jolloin omasta tutkimuksesta puhuminen ei oikein tunnu sopivalta. Tänä keväänä jouduin pohtimaan tätä ensimmäistä kertaa omalla kohdallani ja ajattelin avata näitä asioita myös blogissa. Keksin äkkiseltään kolme olennaista syytä siihen, miksi tutkija ei puhu tai halua puhua tutkimuksestaan. Näitä voi toki olla enemmänkin. Kuulisin myös mielelläni kommentteja kollegoiltani, jotka olette olleet samankaltaisissa tilanteissa.

Tähän alkuun vielä tarkennus: määrittelen tutkimuksen keskeneräiseksi tieteentekemiseksi. Tutkimuksesta tulee siis tiedettä vasta sen jälkeen, kun se on julkaistu. 

Miksi tutkija ei puhu tutkimuksestaan?

1) Henkilökohtaiset syyt, esimerkiksi aikataulu, ahdistus ja kyllästyminen.

Väitöskirjavaiheessa törmäsin monesti tilanteisiin, joissa kollega tuskaili oman tutkimusprosessinsa kanssa. Syinä olivat niin venyneet artikkeliaikataulut kuin epävarmuus rahoituksesta tai vaikka siitä, milloin esitarkastuslausunnot tulevat. Kun oma työ aiheuttaa ahdistusta, siihen ei yhtään auta hyvää tarkoittavat sukulaiset ja ystävät, jotka kyselevät väitösaikataulua tai sitä, joka se uusin artikkeli on milloin luettavissa. Näissä tilanteissa keskustelu omasta tutkimuksesta ei ole välttämättä mieluista. Tietyn pisteen yli mentäessä tutkija saattaa alkaa jopa inhota aihettaan ja toivoo pääsevänsä siitä eroon, jotta pääsisi tekemään oikeasti kivoja asioita. Kun väitöskirjaprosessi kestää tyypillisimmillään vähintään sen neljä viisi vuotta, ei ihmekään, että oma saturaatiopiste voi ylittyä prosessin loppupuolella.

2) Ideoiden varastaminen

En tiedä, miten yleistä toisten tutkimusideoiden varastaminen, kopioiminen tai hyödyntäminen on Suomessa, mutta humanististen alojen kasvattina ajatus tuntuu itsestä todella vieraalta. Olen ollut ylhäisessä yksinäisyydessäni tutkiessani Disney-sarjakuvia näiden vuosien ajan. Innostun edelleen kovasti, kun kuulen jonkun muun tekevän jotain samankaltaista. En ole koskaan ollut huolissani siitä, että joku varastaisi tutkimusideoitani ja siksi olen puhunut niistä avoimesti muun muassa täällä blogissa. 

Tiedän kuitenkin, että on olemassa tutkijoita, jotka välttelevät aiheistaan keskustelemista, jottei kukaan vaan nappaisi heidän ajatuksiaan hyödyntääkseen niitä. Asia tuntui kaukaiselta, kunnes sain tänä keväänä lausuntopyynnön erääseen artikkelikäsikirjoitukseen. Tajusin, että käsikirjoituksen aihe on verrattaen lähellä näkökulmaa, jota olen itsekin työstänyt mielessäni yhtä artikkeliani varten. Tämä aiheutti henkisen kriisin. Tiesin, etten voi arvioida artikkelia, koska olen liian lähellä aihetta. Olisin jäävi kommentoimaan ja (mikä pahinta) saattaisin ottaa käsikirjoituksesta sisältöjä omaan tekstiini ihan tiedostamattakin. 

Kieltäydyin kohteliaasti arviointityöstä ja melkein jätin oman tekstini tekemättä. Sain siihen kuitenkin uuden tulokulman, joka ei ole ristiriidassa tämän toisen artikkelin kanssa.

3) Julkaisuun liittyvä anonymiteetti yhdistettynä tutkimuskieleen ja -kenttään

Mikäli polku tutkimuksesta tieteeksi ei ole tuttu, niin lyhykäisyydessään homma menee näin: Tutkija tutkii aihettaan ja kirjoittaa siitä artikkelin akateemiseen julkaisuun (mielellään avoin ja mahdollisimman korkeatasoinen julkaisu). Lehden toimittajat voivat kommentoida sitä ensin itse tai laittaa sen suoraan vertaisarvioijille. Arvioijia (referee) on tyypillisesti kaksi ja he ovat tieteenalan tai aiheen asiantuntijoita. Arviointiprosessi on anonyymi: tekstin arvioijat eivät tiedä tekstin kirjoittajaa ja päinvastoin. He antavat artikkelikäsikirjoituksesta palautetta ja ehdotuksia, jotka kirjoittaja ottaa huomioon tehdessään tekstiin muutoksia. Kun käsikirjoitus (ja arviointiprosessi) koetaan valmiiksi, artikkeli julkaistaan. Julkaisusta riippuen tässä voi mennä muutama kuukausi tai jopa vuosia (nimim. kirjoitin yhden edelleen julkaisuprosessissa olevan artikkelin kesällä 2017).

Kuten edellä totesin, olen ollut varsin yksin oman ankkatutkimukseni kanssa. Kukaan muu ei ole väitöskirjatasolla ollut aktiivinen Disney-sarjakuvatutkija. Tästä on ollut sekä hyötyä että haittaa. Otetaan esimerkki: kirjoitan artikkelin Don Rosan ja Carl Barksin Aku Ankka -sarjakuvien supersankaritarinoista (Lastenkirja. Nyt, 2014, SKS). Suomenkielinen artikkeli lähtee vertaisarvioijille, jotka ovat alan asiantuntijoita. Toinen heistä on äärimmäisen todennäköisesti sarjakuvatutkija. Hänen on osattava suomea, koska artikkelini on suomeksi. Suomessa aktiivisesti vaikuttavia sarjakuvatutkijoita on todella vähän ja käytännössä me kaikki tunnemme toisemme ja tiedämme pääosin, kuka tekee mitäkin. Tässä tilanteessa artikkelini arvioija tietääkin, kenen kirjoittamaa tekstiä hän on lukemassa. Siinä meni se anonymiteetti.

Anonymiteetti turvaa kirjoittajan ja samalla myös arvioijan aseman. Vaikka olisit professori, tekstisi saa saman objektiivisen tarkastelun ja puolueettoman kommentoinnin kuin aloitteleva väitöskirjantekijä. Samalla vertaisarviointi tuottaa tuoretta, asiantuntevaa ja pätevää tietoa, koska alan tutkijat ovat lukeneet tekstin ja todenneet, onko se julkaisukelpoinen.

Olen toiminut jo useita kertoja vertaisarvioijana ja rehellisesti todettakoon, että on tullut vastaan tilanteita, joissa olen tiennyt, kuka tekstin kirjoittaja on. Näissä tilanteissa joudun itse arvioimaan omaa jääviyttäni: koska tutkimuskenttämme piirit ovat todella pienet, monet toimittajat olisivat pian helisemässä sellaisten arvioijien etsimisen kanssa, jotka eivät tasan tarkkaan tietäisi saati epäilisi, kuka tekstin on kirjoittanut. Koska olen opettaja ja annan palautetta myös teksteistä, joiden kirjoittaja istuu minua vastapäätä, kun kommentoin tekstin ansioita ja haasteita, koen, että pystyn eriyttämään itseni myös vertaisarvioinnissa. Annan palautetta tekstistä, en ihmisestä, jonka tunnen.  

Tämä pitkä johdatus päätyy siis siihen, miksi tutkija ei välttämättä halua puhua tutkimuksestaan julkisesti. Jos hän on tutkijabrändinsä/profiilinsa kanssa yhtään aktiivisempi sekä oman tieteenalansa kentällä (konferenssiesitelmät, julkaisut) että sosiaalisessa mediassa, on mahdollista, että alaa seuraava asiantuntija tietää hänet. Minäkin olen täällä blogissani innoissani puhunut Kalevalan sarjakuva-adaptaatiot -tutkimuksestani. Kun ensimmäinen artikkelini suhahtaa arvioijille, on äärimmäisen todennäköistä, että ainakin toinen heistä tietää, että Katjahan se täällä kirjoittelee. 

Toisaalta tässä nimenomaisessa esimerkissä on kyse nimenomaan kielestä: jos teksti lähtee kansainväliseen julkaisuun, myös potentiaalisten arvioijien määrä kasvaa, sillä englanninkieliselle tekstille löytyy luonnollisesti helpommin arvioijia, vaikka tutkimuskenttä olisi suhteellisen pieni. Voisin toki kirjoittaakin englanniksi. Tällöin anonymiteettini säilyisi todennäköisemmin. Mutta jos haluan tukea suomea tieteen kielenä ja ilmaista itseäni niin kuin vain äidinkielelläni pystyn, minun täytyy kirjoittaa suomeksi.

Lähetettyäni viime viikolla ne kolme tekstiä tarjolle kolmeen eri julkaisuun olenkin joutunut vakavasti pohtimaan, miten paljon tutkimuksestani haluan jakaa täällä sosiaalisen median kanavilla ennen artikkelieni julkaisua. En haluaisi ruveta salailemaan aiheitani, sillä se ei sovi minulle tutkijana. Toisaalta minulla on myös vakaa luottamus siihen, että kuka tahansa sarjakuvatutkijakollegoistani lukeekin artikkelieni käsikirjoitukset vertaisarvioijana, tulee hän olemaan palautteessaan rehellinen, konkreettinen, kysyvä ja kehuva tilanteen niin vaatiessa. Koska samalla tavalla olen toiminut itsekin.

Tällä hetkellä minulla on viisi artikkelikäsikirjoitusta ja yksi lyhyt tietosanakirjamainen tekstinpätkä julkaisuprosessissa. Kaksi näistä teksteistä on englanninkielisiä. Kolme on menossa kirjaan. Kaksi on kirjoitettu yhdessä kollegoiden kanssa. Mitä ne käsittelevät? No, kyllä siellä ainakin se ensimmäinen Kalevalan sarjakuva-adaptaatioita käsittelevä artikkeli on nyt menossa. Katsotaan, miten sille käy.

Tutkijan tutkimuskirjallisuutta ja itse aineisto.

Vuoden 2019 odotukset ja suunnitelmat

Harkitsin jo hetken, että laitan blogin virallisesti tauolle. On tuntunut siltä, ettei ole oikein ollut mitään sanottavaa eikä aikaa sanoa sitä. Olen yrittänyt levätä ja hengittää, mutta sekään ei ole auttanut. Nyt olen kuitenkin viikon talvilomalla ja päätin kasata yhteen päivitykseen tämän vuoden odotukset ja suunnitelmat - ikään kuin ponttooniksi. Kaverini ja kollegani yliopistolta kertoi kuulleensa termin "ponttoonimatka", joka tarkoittaa seuraavaa matkaa, joka pitää sinut henkisesti pinnalla. Näistä asioista tulen ainakin huutelemaan blogiin. Ja ehkä jo ennen sitä ehdin suorittaa viime vuoden lukuhaasteen ja katsoa lopultakin The Scrooge Mystery -dokumentin...

Kuvituksena toimii Instagramin #februarysbooks19 kuvahaaste eli paljon kirjoja.

Burton on Burton. Ja kirjanmerkit.

Odotukset

1. Avi Heikkisen sarjakuvaromaani Valotusaika on juuri ilmestynyt ja saapunut somen perusteella ainakin lempikauppaani Antikvariaatti Lukuhetkeen. Odottelen innolla, milloin saan teoksen omiin käsiini. Olen siinä Goon #2!
2. Valmistuminen. Minulla on aika sovittuna arviointikeskusteluun kouluttajan kanssa. Sen jälkeen minusta tulee ihan oikea, virallinen ja pätevä opettaja, joten voin nakata huijarisyndroomallani vesilintua. (Ei se ihan oikeasti niin mene, mutta parempaan suuntaan mennään.)
3. Kesäloma. Pitkä ja levontäytteinen. Kirjoja. Pelaamista. Joogaa. Tanssia. Ehkä jokin rokkifestari, jos saadaan aikataulut sovittua ystävän kanssa kohdilleen.
4. Rahoitus. Toivon, että se tulisi. Kaipaan tutkimuksen tekoa aivan valtavasti. Olen joka tapauksessa tekemässä uusia suunnitelmia syksyni varalle, joten tämä vuosi ei tule toistumaan töiden osalta ensi vuonna samanlaisena.

Lainaus Terry Pratchettin teoksesta Mahtava Morris ja sivistyneet siimahännät.

Suunnitelmat

1. Pyörähdän Tampere Kupliissa täydentämässä sarjakuvahyllyäni. Tarkoituksena on olla paikalla lauantaina 23.3., jos joku haluaa moikata.
2. PARIISI. Lähdemme noin kuukauden kuluttua äidin ja siskojen kanssa juhlistamaan äidin pyöreitä pidennetylle viikonloppumatkalle Pariisiin. Suunnitelmissa on ainakin piknik Versaillesin puistossa ja Disneylandin liput on jo ostettu. En malta odottaa.
3. Dara Ó Briainin stand-up-keikka Helsingissä! Sitä odotellessa voisi katsoa ainakin videopeliklipin.
4. Popcult 11. - 12.4. Olemme tänäkin vuonna puuhaamassa Populaarikulttuurin Tutkimuksen Seuran kanssa tapahtumaan paneelikeskustelua tutkimusnäkökulmasta. Joten sinne siis.
5. Finncon Jyväskylässä 5. - 7.7. Olen paikalla vähintään hengaamassa. Tarkoitukseni on olla silloin lomalla, joten en tiedä, onko minulla mitään tutkimuksellista ankka-asiaa ohjelmistoon.
6. Rammsteinin keikka Tampereella. ICH WILL.
7. Irlanti ja Worldcon elokuussa. Jäsenyys, lennot ja majoitukset on hoidettu. Luvassa Nörtteilyä ja Turisteilua isoilla alkukirjaimilla. Tavoitteena Skellig Michael ja Dublinista lähtevä Game of Thrones -kierros. En malta odottaa, osa 2.

Porgini nimi on Poppana. Se lähtee mukaan Irlantiin.

20 movies challenge

Aloitetaan uusi vuosi listauksella. Twitterissä pyöri viime vuoden lopulla 20 leffan haaste eli #20MoviesChallenge. Olikohan se elokuvaohjaaja Ron Howard, joka haasteen laittoi vireille, (korjatkaa, jos olen väärässä), mutta pian haaste täytti myös minun Twitter-fiidini, joten päätin osallistua siihen joulukuussa. Haasteen ideana oli listata 20 itseen vaikuttanutta elokuvaa - ei siis välttämättä parhaita elokuvia, vaan niitä, jotka ovat vaikuttaneet elämään jollain tavalla. Lista piti toteuttaa pelkin ruutukaappauksin, nimiä tai perusteluja ei saanut kirjata. Tässä on minun listani nyt niiden perustelujen kanssa. Se on tehty aakkosjärjestyksessä niin, että animaatiot ovat lopussa erikseen.

1. Aliens (1986). Ensimmäinen Alien-sarjan elokuva, jonka näin. Olin päälle parikymppinen ja ystäväporukkani päätti, että nyt sivistetään Katjaa. Meitä oli kaksi, jotka emme leffaa olleet nähneet, olimme kenties hieman herkkiä ja pelkäsimme kauhuelokuvia. Tästä seurauksena kaverimme päätti sitten säikyttää meidät ei-pelottavassa kohdassa niin pahasti, että potkimme hänen selkänsä mustelmille. Edelleen paras Alien-elokuva, koska Ripley on niin kova muija. Tämän myötä löysin myös H. R. Gigerin, joka on yksi minun ja mieheni lempitaiteilijoista. Kävimme katsomassa Tampereellakin pyörähtäneen Giger-näyttelyn vuosia sitten ja meillä on kolme kehystettyä Giger-julistetta seinällä - Alien on tietenkin yksi niistä. Valitsin tämän kuvan siksi, että siinä on juuri sopivan ahdistava tunnelma.

2. Amélie (2001). Olin lukion jälkeen vuoden Joutsenon opistossa. Ja koska Joutsenossa ei tapahdu mitään, vietimme kämppikseni ja linjatoverini - tulevien hyvien ystävieni kanssa - viikonloput erinäisten leffojen sekä video- että roolipelien parissa. Amélie on yksi niistä elokuvista, jonka näin tuona vuonna ensimmäisen kerran. Rakastan Ranskaa, Pariisia ja ranskan kieltä. Tämä romanttinen söpöys iski minuun oikeaan aikaan ja on edelleen yksi lempielokuvistani. Tämän ruudun valitsin siksi, koska halusin itsekin pienenä olla Zorro.

3. Cats (1998). Mietin hetken, sallitaanko listassa musikaalit, mutta koska joku toinen oli jo listannut Laulavat sadepisarat omaan TOP20:eensä, annoin mennä. Catsin näin noin 15-vuotiaana parhaan ystäväni olohuoneessa VHS-kasetilta. Nimenomaan tämän version, jossa Elaine Page on Grizabella. Cats on kaikkien aikojen lempimusikaalini. Luulen, että osasyynä on se, että nimesimme ystäväni kanssa kaikki kiinnostavimmat kissat tuttujen tyyppien mukaan (minä olin Jemima). Mutta pääsyynä on se, että musikaali on pelkkää tanssia ja laulua ilman turhia löpinöitä. 15-vuotiaalle, juuri tanssiharrastuksen aloittaneelle Katjalle Cats oli unelma ja se, missä joskus olisin halunnut olla. Edelleen ihailen koreografioita, synkronisoituja hyppyjä ja piruetteja, joita en vieläkään osaa. Valitsin tämän kuvan siksi, että Mungojerrien ja Rumbleteazerin yhteiskoreografia kärrynpyörineen on yksi lemppareistani. (Lempikissani on muuten Magical Mr. Mistoffelees.)

4. The Crow (1994). Ensin tuli The 69 Eyesin Brandon Lee. Sitten pitikin selvittää, mihin biisi viittaa, joten löysin Brandon Leen tähdittämän kulttiklassikon, jonka kuvauksissa hän menehtyi tapaturmaisesti. Kosketti fantasiaa ja kauhua ahmivaa myöhäisteiniä vahvasti erityisesti goottiestetiikallaan. Mikään jatko-osa tai tv-sarja ei vedä vertoja alkuperäiselle, koska vettä pitää sataa koko ajan. Kaunis myös rakkaustarinana. Hyllystä löytyy myös O'Barrin sarjakuva. The Crowsta oli hankala löytää ruutuja, mutta tämä on visuaalinen klassikko ja sommitelmallisesti todella kaunis.

5. Die Hard (1988). Kaikkien aikojen jouluelokuva, jonka katseluun en koskaan kyllästy. Toimintaelokuvien eliittiä, jossa sekä Willis että Alan Rickman vetävät huikeat roolit. Vasta myöhemmin opin, että tämä oli Bruce Willisin ensimmäinen toimintarooli. Ei uskoisi. Leffaa katsoessa opin myös, että hän on vasenkätinen. Kuinka moni tunnustaa, ettei ole huomannut? Klassisen ilmastointihormikuvan sijaan otin tämän ruudun, koska siinä on sopivan makaaberi tunnelma. Suosittelen muuten lämpimästi Guyz Niten Die Hard -biisiä!

6. Fifth Element (1997). Tämä taidettiin katsoa kaveriporukalla joskus ysärin loppupuolella, milloin tietenkin katsottiin suurin osa parhaista elokuvista. Bruce Willis, värikäs scifi-tunnelma, kova naispääosa ja Gary Oldman pahiksena - miten tästä leffasta ei voisi pitää? Tämä on niitä harvoja leffoja, joiden musiikit minäkin muistan (en koskaan muista soundtrack-biisejä yhden katselukerran jälkeen, ellen tunne biisiä entuudestaan) ja yksi niistä leffoista, joista on jäänyt ystäväporukallemme kuolemattomia lausahduksia käyttöön. (Mm. "Aziz, light! - - That's much better, thank you Aziz.") Ruutukaappauksessa itseoikeutettuna upea Milla Jovovich Leeloona.

7. Fight Club (1999). Tämä on toinen Joutseno-vuoden leffa. Vaikuttava ei pelkästään päähenkilökolmikon roolisuoritusten, mutta myös yllättävän loppukäänteensä ansiosta. Ja tämä oli aikana, jolloin ne yllättävät loppukäänteet eivät vielä olleet se juttu. Voimakas kokemus, jonka jälkeen istuin kämppiksen lattialla WTF-ilme naamallani. Otin tämän ruudun sen tunnelman ja henkilöiden takia.

8. Jumanji (1995). Tämän taisimme katsoa ala-asteella. Ehkä. Muistan vain sen jännityksensekaisen pelon, kun matalat rummut soivat, sarvikuonot jyrisevät ohi ja se metsästäjähahmo lähtee perään. Aika on syönyt erikoistehosteita, mutta kyseessä on edelleen lapsuuden nostalgian lämpöinen ja vaikuttava elokuva, minkä takia kävin katsomassa myös tuoreen version - ja nautin siitäkin. Ruutukaappausta oli hankala valita niin, että leffan voisi vielä tunnistaa, joten päädyin tähän päähenkilöt esittelevään kuvaan, missä näkyy myös itse lautapeli.

9. Jurassic Park (1993). Klassikko, jonka näin varmaan tv:stä ensimmäisen kerran teini-iän hujakoilla. Pelkäsin raptoreita ihan hillittömästi, mutta loppujen lopuksi elokuvan T-rex on se, joka aiheuttaa edelleen minulle satunnaisia dinosaurus-painajaisia. (Vaikkakin leffasarjassa on oikeastaan se yksi ja sama good guy - tai siis good girl - T-Rex, jonka takia päähenkilöt selvityvät ikävimmistä dinoista.) Katselen edelleen kaikkia osia mielelläni - ja vähän pelkään niitä dinoja. Yllä olevan ruudun valitsin siksi, koska kyseessä on leffan ahdistavin kohtaus.

10. Kadonneen aarteen metsästäjät (1981). Ajaton seikkailuelokuvien klassikko, Harrison Ford ja natsipahikset. Erityisesti arvostan sitä, että sekä Lucas että Spielberg kertoivat ottaneensa vaikutteita tarinaan Barksin Roope Ankka -sarjakuvista. Roope ei siis ole Ankkalinnan Indiana Jones, vaan Indiana Jones onkin Roope Ankka. Ruutu valikoitui haasteeseen tunnistettavan silhuetin ja värimaailman takia.

11. Kuka viritti ansan, Roger Rabbit? (1988). Katsoin tämän joskus kakruna ja muistan siitä vain sen pelottavan loppukohtauksen, joka aiheutti minulle jonkinlaisen leffatrauman, sillä minua pelotti mennä nukkumaan. Kun myöhemmällä iällä uskaltauduin katsomaan tätä leffaa uudestaan, hämmästelin, miten hyvin animaation ja oikeiden näyttelijöiden yhdistäminen on toiminut 1980-luvulla. Ja ahdistuin muuten edelleen loppukohtauksesta. Siksi tuo yllä oleva ruutu. Se on jättänyt lähtemättömät jäljet verkkokalvoilleni.

12. Kuolleiden runoilijoiden seura (1989). Aivan varma en ole, oliko tämäkin elokuva Joutsenon vuodelta (yksi elämäni parhaimpia vuosia muuten), mutta muistelisin niin. Opiskelin silloin avoimessa kirjallisuutta, joten tämä leffa osui ja upposi. Robin Williamsin rooli kannustavana, poikkeavia metodeja käyttävänä opettajana on ollut taatusti takaraivossani tiedostamatta, kun olen omaa opettajauraani rakentanut. Robert Sean Leonard (myöhemmin Housesta tuttu Wilson) vetää sellaisen roolin, että itken joka ikinen kerta. Tämä kyseinen ruutu kuvaa hienosti opiskelijoiden suhdetta englannin opettaja Keatingiin ja millaisen palon tämä on heissä herättänyt.

13. Mad Max 2: Asfalttisoturi (1981). En muista, milloin näin Mad Maxin kakkososan ensimmäisen kerran, mutta näin sen kuitenkin ennen ykköstä. Se teki lähtemättömän vaikutuksen raadollisella, postapokalyptisellä maailmallaan, jossa bensasta taistellaan kuolemaan saakka. Dystopia kuuluu lempigenreihini ja luulen, että tämä leffa on Terminatorin kanssa kaiken alku ja juuri. Ja miksi tämä ruutu? Nuorta Mel Gibsonia katselee ihan mielellään nahkatakissa.

14. The Matrix (1999). Tänä vuonna tulee kuluneeksi 20 vuotta ensimmäisestä Matrix-elokuvasta ja yritän nyt tajuta sen, ettei se ysäri ole enää "silloin kymmenen vuotta sitten". Kävimme katsomassa tämän kulttuurisen ilmiön aloittaneen klassikon elokuvissa parhaiden ystävieni kanssa ja se jätti meihin kaikkiin lähtemättömän vaikutuksen - kuten varmaan moniin meidän sukupolvemme nuoriin. Tämäkin leffa jätti jälkeensä joukon anekdootteja (valitsenko punaisen vai sinisen pillerin, "There is no spoon", jne.) sekä esteettisen tarpeen hankkia pitkä, musta nahkatakki. Valitsin yllä olevan ruudun, koska se näytti katsojalle jo aivan leffan alussa jotain uutta ja poikkeavaa myös erikoistehosteiden osalta. Ja Trinity on vaan niin kova mimmi.

15. Tähtien sota: Uusi toivo (1977). "Katja, sinun pitää katsoa tämä! Siinä on Harrison Ford ja se on maailman paras elokuva!" Jotenkin näin silloinen paras kaverini totesi minulle. Olin 14 ja sain VHS:llä telkkarista nauhoitetun ensimmäisen Tähtien sodan uudelleenmasteroidun version. Lienee tarpeetonta sanoa, että sinä iltana läksyt jäivät kakkoseksi. Olen vouhannut Tähtien sodasta niin paljon täällä blogissa, ettei minun enää tarvinne perustella fanitustani. Jos minun pitää nimetä lempielokuvani, sanon aina "alkuperäinen Tähtien sota -trilogia". Ruutukaappauksessa on tietenkin prinsessa Leia. Sekään ei kaipaa perusteluja.

16. Terminator 2: Tuomion päivä (1991). Muistan, miten ala-asteella kolme vuotta vanhemmat pojat hokivat eräänä vuonna koko ajan "Hasta la vista, baby", ja myöhemmin minulle selvisi, miksi. Näin varmaan tämänkin kakkososan ennen ykköstä ja hämmennyin siitä, millaisen muutoksen itsestään selvästi kovana muijana pitämäni Sarah Connor on kokenut leffojen välillä. Koska nuori tyttö tarvitsee hyviä roolimalleja, hän katsoo sellaisia elokuvia, joissa on naisenergiaa. Siksi myös Linda Hamilton ruutukaappauksessa Arskan sijaan.

17. Varjojen valtakunta (2003). Meillä kaikilla on niitä salaisia leffapaheita. Sellaisia, joiden katsomisesta nauttii, vaikka leffa ei olisi erityisen hyvä. Tämä on oma, eikä enää niin salainen, leffapaheeni. Kyseessä on itse asiassa fetissielokuva eli toinen syy, minkä takia omistan pitkän mustan nahkatakin. Aina, kun tarvitsen jotain sopivan goottisynkkää, katson Kate Beckinsalea nahkapuvussa. Ja minä en edes erityisemmin fanita vampyyreja - ihmissudet ovat siistimpiä. (Olen myös sitä mieltä, että leffasarjasta puuttuvat naispuoliset ihmissudet!) Tämä ruutukaappaus näyttää hyvin leffan tyylin.

18. Aladdin (1992). Lapsuuden tärkeitä elokuvia. Suomennos on niin loistava, etten ole sen yhden kerran jälkeen halunnut katsoa leffaa englanniksi. Mielestäni Loiri vetää Hengen roolin paremmin kuin Robin Williams, joten dubbauksen ansaitsema pysti on täysin perusteltu. Pienenä opettelin sekä Pienen merenneidon että Aladdinin ulkoa, ja kävin leffoja läpi mielessäni, kun en saanut unta. Pystyn edelleen vetämään ulkomuistista noin viiden minuutin monologin biiseineen päivineen Aladdinin ja Hengen ensikohtaamisesta. Valittu ruutu on tuo siksi, koska elokuva kertoo myös ystävyydestä ja lupausten pitämisestä.

19. Kaunotar ja hirviö (1991). Tämän katsoin ala-asteella, pienen kyläkoulumme yläkerrassa VHS:ltä. Jo siinä vaiheessa, kun hirviön linna näytettiin ensimmäistä kertaa, olin myyty. Elämäni tärkeitä leffoja. Samaistuin ja samaistun Belleen edelleen todella voimakkaasti. En ole koskaan nähnyt tätä elokuvaa englanniksi ja jännitän sitä hetkeä, jolloin uskallan sen katsoa alkuperäiskielellä. Gaston on yksi Disney-historian kamalimpia pahiksia. Valitsin tämän ruudun siksi, koska siinä Bellen kaipuu muualle näkyy.

20. Liikkuva linna (2004). Listallani on kolme 2000-luvulla julkaistua leffaa, mikä kertoo omasta iästäni. Lapsuudessa ja nuoruudessa koetut tarinat jättävät usein voimakkaimman muistijäljen. Mutta tämä tuorein teos ansaitsee ehdottomasti paikkansa listallani. Näin tämän Diana Wynne Jonesin romaaniin perustuvan Studio Ghiblin animaation ollessani Englannissa vaihto-oppilaana vuonna 2005. En edes muista, oliko se dubattu englanniksi, muistan vain sen huikean visuaalisuuden ja tarinan, joka kietoi mukaansa. Diana Wynne Jonesin romaaneissa fantastinen, taikuutta tihkuva miljöö on aina ihastuttava, mutta tarinoiden suola ovat poikkeukselliset henkilöhahmot, jotka ovat täydellisiä omassa epätäydellisyydessään. Siksi Sophie, Howl ja Calcifer ovat minulle rakkaita. Tässä ruudussa näkyy myös upea linna, jonka halusin näyttää kaikille.

*****

BONUS (jota en Twitteriin jakanut): The Descent (2005). Nostan loppuun vielä ylimääräisen elokuvan, jonka asema bonuksena liittyy siihen, miten elokuva on vaikuttanut elämääni. Tämä on se  kaikista ahdistavin kauhuelokuva, jota katsoessani säikähdin niin paljon, että sain hillittömän itkukohtauksen. Meidän piti keskeyttää elokuvan katselu, jotta sain kasattua itseni ja katsottua leffan loppuun. Ja milloin tämä tapahtui? Kun olin noin 25-vuotias. (Tämän takia en katso kauhuelokuvia elokuvateatterissa. En pääse silloin piiloon Darth Vader -vilttini alle.)